Toinen1972
The nights go on and on
The nights go on and on
The nights go on and onKun kesä vaihtui syksyyn, löysin itseni istumasta collegen puisella penkillä ilmaisen lyijykynän naputellessa vasten vihkon reunaa. Istuin ensimmäistä kertaa luennolla, enkä todellakaan tiennyt, miten olla. Oikealla puolellani parin tyhjän penkin päässä istui kolme tyttöä, joiden kauluspaidat näyttivät ahtailta ja kiharat laskeutuivat olkapäille. He kikattivat vähän väliä hiljaa ja vilkuilivat muita salissa istuvia, kunnes joku takaani sihahti heille kovaäänisesti. He vaikenivat ja keskittyivät kuuntelemaan opettajaa, joka oli pienikokoinen vanha mies joka hukuttautui prässättyyn pukuunsa. Vilkuilin itsekin muiden kasvoja aluksi uteliaana, mutta parin vihamielisen mulkaisun jälkeen käänsin katseeni takaisin eteen.
Luento tuntui venyvän sekunti sekuntilta pidemmäksi. Kuuntelin puolella korvalla, kun vanha mies kertoi collegen ja asuntoloiden säännöistä (joissa en edes asunut), oppitunneista, lounaasta ja apurahoista. Korvani heräsivät kuulemaan, miten mies julisti ylpeänä, että apurahoja ja opiskelupaikkoja oli jaettu sinä vuonna myös kymmenelle tummaihoiselle oppilaalle – ja minä olin heidän joukossaan.
Käteni kohosivat heti kasvoilleni, vaikka tiesinkin ihoni vaalentuneen Amerikan heiveröisessä auringonvalossa paljon vaaleammaksi. En tiedä miksi tai miten, mutta en ollut edes kauheasti muita tavallisen näköisiä oppilaita tummempi. Joidenkin katseista päätellen se taisi kuitenkin olla enemmän kuin tarpeeksi.
Nojasin päätä käteeni, ja heräsin vasta kun takaani oven luota kuului äänekäs kolahdus. Havahduin kääntämään pääni, ja näin että oviaukossa seisoi tyttö, jonka T-paita repsotti päällä ja farkut lököttivät. Hän suki pitkiä ruskeita hiuksiaan taaksepäin, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Hänen isot, siniset silmänsä seikkailivat katsomossa, kaikkien kääntyneissä päissä ja uteliaissa katseissa.
”Olen pahoillani, että olen myöhässä”, tyttö sanoi. Hänen heiveröinen äänensä kaikui luentosalin seinistä. Lavalla näin, miten mies supisti suutaan, mutta myöntyi ja toivotti tytön tervetulleeksi. Tyttö sipaisi nopeasti hiuksensa korvan taakse ja katosi nopeasti takimmaiseen riviin. Puristin käsiäni yhteen.
Luento loppui nopeammin kuin olisin ehkä sittenkään halunnut. Ihmiset valuivat pois salista, juttelivat kevyesti tai suunnistivat kuka minnekin. Katselin ihmisten niskoja ja kävelin vailla päämäärää käytävillä, koska seuraava tuntini oli vasta iltapäivällä, ja kello oli vasta yhdentoista. Kiertelin kampusalueella, katselin lintujen lentoa taivaalla ja oppilaiden istuskelua ruohikolla. Vatsaani kaivoi omituinen aukko aina, kun näin keskenään juttelevaa nuorisoa, mutta jätin sen huomioimatta.
Kampusalue oli kaunis. Sen pihamaa oli vehreä ja puut tavoittelivat taivaita koreilla oksillaan. Se ei ehkä ollut yhtä hieno kun jotkut mitä olin nähnyt mainoksissa, tai mitä jotkut rikkaammat amerikkalaisnuoret tavoittelivat, mutta minulle se oli täydellinen – pieni. Kiertelin pihamaalla, missä kasvoi vihreää ruohoa ja keltaisia kukkia, jotka jättivät tahroja sormenpäihin, ja ohitin kymmeniä keskenään juttelevia opiskelijoita. Siinä oli yksi puoli, mitä olin kantanut aina mukanani – mikä tahansa tilanne oli, minulla ei ollut koskaan tylsää. Suurin osa tilanteista vaati sopeutumista ja kärsivällisyyttä, mitä minulla riitti maailman tappiin asti.
Kävin juomassa juomapisteellä, ja huomasin vasta silloin korkean tammen juurella istuvan tytön. Hänellä oli iso musta villatakki ja lököttävät tummanpunaiset farkut, enkä usko että hän huomasi minua paksun kirjansa takaa. Sipaisin suortuviani taaksepäin ja yritin miettiä, miksi vaaleanruskeat laineet ja lempeät, siniset silmät olivat niin tutut. En edes tiedä, kauanko vain seisoin siinä vaaleanruskeissa housuissa ja lököttävässä T-paidassa katselemassa häntä. Hänen koko olemuksessaan oli jotain rauhoittavaa ja jotain tuttua.
Jossain takanani kuului oksan rasahdus, mutta kääntyessäni katsomaan en nähnyt ketään. Mutta kun käännyin takaisin, huomasin tytönkin nostaneen katseensa. Se harhaili jossain takanani, kunnes löysi omat hämmästyksestä levinneet silmäni. Kumarruin nopeasti juomapisteelle ja käänsin pääni pois. Kylmänruskea vesi valui leukapieliäni pitkin ja päätyi vain lopulta takaisin lavuaariin.
Kun nostin katseeni, tyttö oli kuitenkin kääntänyt katseensa takaisin kirjaansa.
She throws another dart,
and narrowly avoids my lonely broken heart
Torn apartIsän polio pahentui ajan myötä, kun hänen lääkkeensä loppuivat. Ensin pyysin, sitten anelin ja lopuksi rukoilin, että isä antaisi minun käydä uusimassa hänen reseptinsä, mutta hän kieltäytyi ja julisti, että ennemmin kuolisi kun koskisi korruptoituneen kolmannen maailman lääkesekoituksiin. Hänelle kelpasivat vain intialaislääkäri Vivatman määräämät lääkkeet, mutta eihän niitä tietenkään löytynyt tavallisista amerikkalaisista apteekeista. Luin opiston kirjastosta, että C-vitamiini ja dieetti voisivat auttaa polioon, mutta isä ei jaksanut syödä loppuun edes yhtä ainutta appelsiinia. Enkä usko, että dieetti olisi auttanut hänen riutunutta lihaansa, ihoa joka roikkui kylkiluiden päällä.
Amit kysyi eräänä aamuna, mitä oikein opiskelin yliopistolla. Kun kerroin, että pääaineeni oli sosiologia, hän kysyi mitä se oli. En uskaltanut kertoa, että opiskelin ihmisoikeuksia ja yhteiskuntatiedettä. Välttelin kysymystä, kunnes minun oli pakko kertoa se. Amit vain puri hammasta ja nyökkäsi. Ja katosi loppupäiväksi töihin.
Syksy toi mukanaan sateet ja tuulen riepottelemat lehdet. Mikään täällä ei näyttänyt yhtä kauniilta kuin collegen pihamaa, kun syyssade oli piiskannut maata ja jättänyt sinne pelkät lehdillä helmeilevät pisarat ja kostean maan. Opiskelijat juoksivat takit päälaella sisään ja puhdistivat linssissä kahvilan servetteihin, puhuivat politiikkaa ja kieltä mitä en ymmärtänyt. Samalla minä kuuntelin, miten afrikkalainen Chike kertoi valonnopeudella elämästään vahvalla aksentilla. Nyökkäilin ja kuuntelin, kuuntelin ja nyökkäilin, join satoja kuppeja ilmaiskahvia ja haikailin koko ajan viileälle, syksyiselle pihamaalle.
Joskus, useasti, suurimman osan aikaa myös se tyttö oli siellä. Joskus minä myös ajattelin, että menen juttelemaan hänelle. Hän tuskin tiesi kuka olin – hän opiskeli psykologiaa ja italiaa, ja oli siksi aina kaukana minusta. Meillä oli hädin tuskin edes samassa rakennuksessa tunteja. Saatoin harhailla rakennuksissa koko päivän, istua ikkunalaudoilla ja kuunnella lempeän sateen rummutusta vasten ikkunalasia – mutta häntä ei näkynyt missään. Hänen kiharansa kasvoivat ja farkut kaventuivat, silmälasit katosivat nenänpäältä ennen pitkää, mutta minä tunnistin hänet satojen kasvojen joukosta. Hänen siniset silmänsä leijailivat mieleeni liian usein koulun ulkopuolellakin.
En ikinä uskaltanut tunnustaa hänelle, että välillä mietin, olisiko hän tyttö josta isä olisi ylpeä. Mietin uskaltaisinko viedä hänet kotiin, esitellä hänet poliosta riutuvalle isälle ja työnarkomaaniveljelle, jonka otsarypyt olivat syventyneet. Tiedän, että isä toivoi, että me menisimme naimisiin. En ollut vielä edes kahdeksaatoista, mikä oli Amerikan asteikolla hyvin vähän ja Intiassa jo melko paljon. Tiesin, että isä halusi tietää elämästäni muutakin kuin kuvankauniit pihamaat ja sydäntäraastavat oppitunnit. Hän toivoi, että voisi tanssia häissäni vaimoni kanssa, vaikka sitten kainalosauvoilla.
Tiesin, että olin hullu. Jos tyttö olisi kurkistanut pääni sisään ja nähnyt ajatukseni, hän olisi varmaan juossut kirkuen karkuun eikä olisi katsonut taakseen. Silti… aina, kun näin hänet käytävällä, hänellä oli seuranaan joko muutama tyttö tai kirja. Häntä tönittiin, ja minun teki mieli raivata hänelle ihmisten keskellä tilaa ja estää heitä runnomasta sellaista haurasta kauneutta. Hänen ihonsa oli monta astetta tummempi kuin heidän, kaunis ruskean sävy joka helmeili opiston kirkkaissa valoissa. Hän oli minua monta senttiä lyhyempi, ja varmasti hänen hymynsä oli omaani kauniimpi. Se valaisi jokaista päivääni enkä tohtinut edes toivoa, miltä tuntuisi jos hän joskus omistaisi sen vain minulle.
Mutta koska kohtalo on oikukas, se soi minulle mahdollisuuden. Sain kokea ensimmäistä kertaa kunnon nuorisoelämää – käytävillä oli mainostettu ahkerasti aikuisilta kiellettyjä juhlia, jotka pidettiin kolmosasuntolassa pihamaalla. Chike selitti, miten pitää pukeutua, miten pitää hiuksia ja miten käyttäytyä, jos haluaa menestyä opiskelijaelämässä. En tiennyt, mitä tehdä, joten pistin päälleni pelkästään vaaleansiniset farkkuni, isän vanhan avonaisen kauluspaidan ja vanhan mustan paitani. En oikeastaan edes välittänyt ulkonäöstäni. Ei se muuttunut koskaan yhdelläkään katseella. Silti… ehkä toivoin, että joku muu voisi nähdä sen.
Kolmosasuntola näytti pieneltä hökkeliltä, kun lähestyin sitä, vaikka tosiasiassa se oli alueen isoimpia asuntoloita. Suunnistin sokkeloisilla käytävillä huoneeseen, jonka vinyylisoitin sai koko lattian tärisemään. Astuin avonaisesta ovesta sisään, ja huomasin huoneen olevan täynnä opiskelijanuoria, osa toisissaan kiinni ja osa eri puolilla huonetta. Yhdellä seinällä oli pöytä, jolle oli koottu erilaisia alkoholijuomia, yksi sohvanurkkaus oli harmaa tupakansavusta. Keskellä ihmiset tanssivat jonkun nopeatempoisen kappaleen tahtiin, heiluttelivat käsivarsiaan ilmassa ja keinuttelivat lantiotaan. Chike oli kaiken keskellä ja viittoili minua mukaan, mutta ohitin tilaisuuden ja menin istumaan yhdelle sohvista.
Istuin osan iltaa sohvalla, osan lattialla yhden porukan kanssa, osan norkoilin seinustalla joidenkin luontoaktivistien kanssa. Ihmiset vaikuttivat mukavilta, tosin osan silmät olivat sumeat ja puhe tuli yhtenä puurona ulos suusta. Vessa oli varattu, kun ihmiset kävivät vähän väliä oksentamassa. Olivatkohan he syöneet jotain pahaa? Tunnistin osan tytöistä, jotka tanssivat silmät hyvin suurina, hyvin mustina, hyvin lasittuneina.
Mutta juhlat alkoivat minulla vasta muutaman tunnin kuluttua. Istuin lattialla ringissä pitkätukkaisten rauhanomaisten ihmisten kanssa, joilta roikkui harmaita sätkiä suupielistä. He keskustelivat politiikasta, mutta eivät onneksi kysyneet mielipidettäni, koska kaikki nimet olivat minulle täysin tuntemattomia. Haikailin ovelle päin, kunnes näin sen – ruskeatukkainen tyttö tuli sisään ovesta pukeutuneena löyhään punaiseen mekkoon ja otsapantaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa, mutta ei huomannut omaani. Joku hänen ystävänsä veti hänet keittiöön toiselle puolelle, ja hän katosi kuitenkin väkijoukkoon.
Aika kului. Pitkätukat olivat päätyneet tappelemaan, ja lyötyään yhdeltä silmän mustaksi kovaäänisin poika lopulta nukahti pää tyttöystävänsä sylissä. Nousin jaloittelemaan, ja maistoin kokeesi yhtä läpinäkyvää juomaa, joka maistui oksettavalta ja poltteli kurkussani. Sylkäisin sen roskakoriin, ja huomasin silmäkulmastani, miten ruskeatukkainen tyttöni suunnisti ulos ovesta.
En tiedä, oliko se syvällä sisälläni riehuva polte vaiko pelkkä tyhmyys, joka sai minut kävelemään huoneen läpi ja vetämään oven auki.
Tyttö juoksi pitkän käytävän läpi ulos, ja hetken aikaa olin kahden vaiheilla. Ulkona puhaltava viima ja pihalle laskeutunut pimeys saivat minut kuitenkin liikkeelle tytön perään. Hän juoksi, enkä saanut häntä kiinni kun vasta pihamaalla. Kuulin etäisesti askelia, jotka haparoivat pimeässä syysillassa, matkalla jonnekin puiden suojaan. Ja niitä oli enemmän kuin yhden heiveröisen tytön jaloista.
Lehdet kahisivat jaloissani, kun kävelin kostean pihamaan läpi. Ne takertuivat lahkeisiini, ja puut tiputtelivat pisaroita päänahkaani. Lähdin lopulta juoksuun, ja tajusin askeleiden juosseen kakkosasuntolan taakse. Ulkovalo paloi yhä, valo leikitteli lätäköissä.
Vedin syvään henkeä ja nojasin jalkoihini. En uskaltanut liikkua. Mitä minä täällä tein? En tiennyt, mitä odotin tältä. Tuskinpa tyttö haluaisi minua seuraansa. Ehkä minun oli parasta kääntyä takaisin. Hänellä oli joku muu. Kyllähän tyttöjä… niin.
En minä oikeasti halunnut liikkua. Halusin kääntyä kulmalta ja alkaa jutella kevyesti, edes tutustua tyttöön. Ei sellaisia ollut joka kadunkulmassa, tuskinpa edes jokaisessa kurvissa tai auton tööttäyksessä. Sitä paitsi minä halusin vain tämän yhden.
Puristin käteni nyrkkiin ja astuin eteenpäin. Kuivat lehdet kahisivat tennareideni alla. Käänsin pääni, enkä aluksi nähnyt mitään – ulkovalo oli kirkas ja sattui silmiini. Räpyttelin silmiäni, ja äkisti kaikki oli päivänselvää. Näin punaisen mekon, jonka ympärille oli kiertynyt vahvat käsivarret ja iso, ronski vartalo. Näin pojan vaalean pään hautautuneena tyttöni kaulalle, verhoutunut syksyltä tuoksuviin hiuksiin. Hänen kätensä vaeltelivat tytön selällä ja reisillä, eksyivät hameen alle. Enkä hetkeen minä voinut tehdä muuta kuin katsoa epätoivoisena, surun halkaisemana.
Olin kääntymässä ympäri, kun tajusin että tyttö oli liian vastahakoinen. Näin, miten heikot käsivarret puskivat voimakasta rintakehää kauemmas, jalat sätkivät harallaan olevia jalkoja ja kynnet raapivat kasvoja. Kun poika repäisi tytön kädet irti ja paiskasi ne vasten tiiliseinää, jokin painava liikahti sisälläni ja viha loimahti silmiini. Kun tytön huuto halkaisi koko tyhjän pihamaan, minä ymmärsin ettei siinä ollut kyse mistään romanttisesta, sellaisesta mitä rakastavaiset tekivät toisilleen. Se oli pelkkää puhdasta alistamista ja himoa.
Joku huusi. Aluksi luulin, että se oli tyttö, mutta tajusin sen tulleen omasta kurkustani. Korsto käänsi päänsä ja mulkaisi minua vihaisena. Hänen silmänsä olivat pelkät tummat pupillit ilkeästi veistetyissä kasvoissa. Hän sanoi jotain raivostuneena niin nopeasti, etten edes tiennyt puhuiko hän englantia. Tyttö käytti tilaisuutta hyväkseen, ja iski poikaa jalalla suoraan avonaiseen haaraväliin.
Poika taipui kaksinkerroin ja irrotti otteensa tytöstä – mikä oli selvästi tarkoituskin. Tyttö pääsi pakenemaan pojan alta, mutta toinen tarttui häntä jalasta ja repi takaisin maahan. Sain samalla itse jalat alleni ja hyökkäsin pojan kimppuun, revin häntä tytön päältä ja karjuin hindiksi sanoja, mitkä olivat olleet ikuisessa pannassa. Haukuin ja kirosin pojan alimpaan maanrakoon ja toivoin, että hän saisi kuulla tästä teosta vielä pitkään. Sillä ei mikään,
ei mikään ollut niin kamalaa kuin naisen kunnian varastaminen. Äitini oli opettanut sen minulle aikoja sitten.
Pojan nyrkki osui kasvoihini. Hmm –en ollut koskaan ennen tuntenut sellaista säteilyä keskellä kasvojani, aivan kuin jokin olisi murtunut hänen lyöntinsä alla. Tähdet kipusivat silmiini ja pimeys alkoi nielaista pihamaan, ennen kuin ehdin estää. Näin tummien pisteiden alta, miten tyttö iski poikaa laukullaan monta kertaa, kasvoihin, keskivartaloon ja selkään. Hän itki – miten sydämeni särkyikin sille äänelle – ja huusi pojalle aika paljon samoja solvauksia kuin minäkin, mutta niin että poika ymmärsi. Poika sai niin pahan iskun vatsaansa, että taipui kaksinkerroin ja polvistui maahan, jolloin tyttöni ohuet sormet kietoutuivat ranteeni ympärille ja hän veti minut juoksuun.
Lätäköt soittivat meille sinfoniaa pakojuoksumme kunniaksi. Veri kohisi suonissani, vaikka maisema asettuikin hiljaa paikoilleen. Tyttö veti minut takaisin asuntola kolmoseen, joka oli onneksi täynnä väkeä ja jonne oli helppo kadota. Hän ei sanonut mitään. Hän vain veti minut yhteen vessakoppiin, pisti istumaan vessanpöntön päälle ja kumartui eteeni.
Kaikki äskeinen pyöri yhä päässäni ja veri kohisi korvissani. Kaikki se oli tehty vain, jotta pääsisin tähän – istuin niin lähellä tyttöä, että tunsin hänen hengityksensä, näin huolen hänen silmissään. Hän katsoi nenääni, joka oli täynnä jotain lämmintä ja paksua, ja jossa tajusin vasta silloin kivun tykyttävän vaativana.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi. En voinut uskoa sitä – kyyneljuovat olivat kuivuneet hänen poskilleen ja kaulassa helotti violetteja puremajälkiä, ja silti hänen äänessään ei ollut mitään muuta kuin aitoa huolta ja lämpöä. Olisin voinut hukuttautua hänen sinisiin silmiinsä ja pehmeästi kaartuviin kulmakarvoihin, mutta minun oli pakko nyökätä.
”
Shukriya”, ehdin sanoa ennen kuin ymmärsin mitä kieltä puhuin. Valahdin punaiseksi, ja tyttö naurahti. ”Sitä samaa. Ymmärrätkö englantia?”
Enkelinkasvot välittivät minusta. Hymy löysi tiensä väkisinkin veren tahraamille kasvoilleni. ”Ymmärrän, mutta olen pahoillani, olen asunut täällä vasta alle vuoden. Minulla on yhä ongelmia, tuota… kielen kanssa”, sanoin. Tyttö nyökkäsi, katsoen tällä kertaa suoraan silmiini. Hän hymyili lämpimästi, ja sai jotain valumaan hitaasti vatsanpohjaani. En edes huomannut, että hän oli ottanut palan vessapaperia ja kastellut sen, ennen kuin hän painoi sitä varovasti kasvoilleni.
”Sattuuko?” hän kysyi. Miten huomaavainen hän olikaan! Kuinka moni muu olisi ollut täysin tuntemattomalle lempeä, kohdellut häntä kuin loukkaantunutta ystävää? Ainakin näkemäni perusteella ei kovin moni. Se sai sydämeni tykyttämään ehkä yhden lyönnin kovempaa. Hän painoi varovasti paperia kasvoilleni, ja välillä hänen käsivartensa hipaisi leukaani, rintaani, kaulaani.
”Olen Mehdi”, sanoin, kun hän kääntyi ottamaan lisää paperia. Kiharat tipahtelivat takaisin kapeille olkapäille. Hän ei vastannut, painoi vain paperia vasten nenääni ja antoi katseensa harhailla takaseinässä.
”Meena”, tyttö sanoi. Hymyilin leveästi, vaikka se nipistikin vähän nenäni kohdalta. ”Intialainen nimi.”
Tyttö – eikun Meena – hymyili. Hän ei sanonut mitään, mutta minusta tuntuu, että hän ymmärsi. Eikä minunkaan tarvinnut sanoa mitään. Emme me tarvinneet muuta kuin tämän – vessanpöntön, kirkkaan putkivalon ja likaisena hohtavan lavuaarin. Ja aitoa lämpöä ja välittämistä. Ja vaikka me pysyimme ihan hiljaa, vaikka me vain katselimme toisiamme, minä tiesin että jotain oli alkanut. Maailma jatkoi pyörimistään ja kitarat soivat aulassa. Ja sen hetken ajan oli olemassa vain minä, Meena ja meidän ohimennen toisiaan hipaisevat kätensä.
She's looking good tonight
I love the way she glows in ultraviolet light
Intoxicate my mind,
I know that love is blind
and I'm not seeing right
Not alright***
