Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: K-11
Fandom: BBC!Sherlock
Hahmot: Mycroft ja Sherlock Holmes
Genre: Angstista draamaa
Spoilerivaroitus: Post-Reichenbach
Disclaimer: En omista veljeksiä, en vaikka kuinka toivonkin niin. En myöskään saa rahaa kirjoittamisestani. Sherlock ja Mycroft kuuluvat BBC:lle, ACD:lle, Moffatille ja Gatissille.
A/N: Raapaleita, olkaa hyvät. Iski halu kirjoittaa Mycroftia ja Sherlock luonnollisesti tunki mukaan... Eikä mun edes pitänyt kirjoittaa mitään, vaan tehdä jotain aivan muuta! Nämä pojat vaan oli liian vaativaisia ja oli pakko saada kirjoitettua valmiiksi.
Susimukselle kiitos korjailuista ja rohkaisusta. Väliotsikoiden piti olla kivempia, mutta olin laiska... Nyt vielä ylipitkän selostuksen loppuun lisään, että kommentit olisivat ihania.
Summary: Kolme kertaa, jolloin Mycroft oli saattamassa Sherlockia.
Saattaja
Ensimmäinen koulupäivä
”Oletko varma, että et halua äidin tulevan mukaan?” Mycroft kysyy pikkuveljeltään. Sherlock nyökkää päättäväisesti, tummat kiharat ponnahtavat liikkeen mukana.
”Ei hän kuitenkaan saata minua muinakaan päivinä”, Sherlock toteaa, eikä Mycroft voi kiistää sanojen paikkansapitävyyttä. Mycroft ei koskaan valehtele veljelleen, ei siis nytkään. Hän vain ojentaa oikean kätensä kysyvästi. Sherlock tarttuu käteen. Pienet sormet ovat yhä tahraiset edellispäivän akvarellikokeilusta. Mycroft siirtää sormenpäänsä vaivihkaa Sherlockin ranteelle, laskee pulssin tähän katsomatta. Jännitystä, Mycroft huomaa ja tuntee suupieltensä kaartuvan lähes huomaamatta.
”Luuletko, että opiskelemme jotain merirosvoista?”
”Luulen, että teillä on tänään tutustumisleikkejä.”
”Mitä?” Sherlock kysyy nenäänsä nyrpistäen ja Mycroft tukahduttaa naurahduksen taluttaessaan veljensä koulutielle.
Vieroitusklinikka
”Minä vihaan sinua!” Sherlock sähisee Mycroftia vastapäätä. Hän potkaisee kohti mustaa sateenvarjoa, jonka Mycroft siirtää pois ulottuvilta yhdellä sulavalla ranneliikkeellä.
”Harmikseni minun on sanottava, että tunne ei ole molemminpuolinen”, Mycroft vastaa. Sherlock luo häneen syövyttävän katseen ja Mycroft puristaa sateenvarjonsa kahvaa. Hän tarkastelee veljeään päästä varpaisiin varmistuakseen vielä jostain, jonka hän on havainnut liian myöhään.
Sherlockin pupillit ovat laajentuneet, syövät pois hailakan sinen. Silmien alle lankeavat violetit varjot ja hihat piilottavat merkit kalpealla iholla. Mycroft päättää, että kunhan Sherlock pääsee lähtemään klinikalta, hän tuplaa valvonnan tämän kotikadulla. Virhelaskelma ei saa toistua.
”Kiität minua vielä, Sherlock”, Mycroft toteaa avatessaan auton oven.
Hautajaiset
Mycroftin nahkakengät litisevät märällä soralla. Paino olkapäällä vetää hänen ryhtinsä vinoon. Mutta onko syy kuvainnollisen vai todellisen painon, siitä Mycroft ei ole varma. Ei edes halua miettiä. Välittäminen ei ole etu, hän muistaa laskiessaan arkun samanaikaisesti muiden kantajien kanssa.
Sade piiskaa hänen mustaa pukuaan. Se rankaisee, muttei poista hänen syntejään. Anthea kiiruhtaa pitelemään sateenvarjoa hänen ylleen ja Mycroft huokaa. Sherlock olisi varmasti ilahtunut ilmasta. Jos ei muuten, niin siksi, että saisi nähdä veljensä kerrankin kastuneena. Hänellä oli niin taipumusta draamaan.
Mycroft Holmes saattaa nyt veljeään viimeistä kertaa. Ironista on se, että hän kuvitteli aina Sherlockin toimivan saattajana heidän viimeisellä matkallaan.