Kirjoittaja Aihe: Hobitti: Iäisyyden ja siitä eteenpäin (S)  (Luettu 2197 kertaa)

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Hobitti: Iäisyyden ja siitä eteenpäin (S)
« : 18.12.2014 18:09:41 »
Kirjoittaja: Kharon
Ikäraja: S
Fandom: Hobitti
Vastuuvapaus: En omista henkilöitä enkä tekstin maailmaa, ne ovat Tolkienin.
Varoitukset: Spoilereita kolmannesta elokuvasta!

Summary: Tuon vuoksi he ovat kuolleet, hän ajatteli katkerasti valtaistuinta katsellen. Tuon vuoksi minä hautaan lapseni ennen heidän aikaansa.

A/N: Tällainen pikku AU-juttu, joka sijoittuu Hobitin loppuun. Entä jos Thorin ei heitäkään nirriään, mutta joutuu kuitenkin kantamaan harteillaan veljenpoikiensa kohtaloa? Ja koska Dís on mun homegirl, se on tärkeässä osassa tässä. Tää on tosiaan kirjoitettu ennen kolmannen leffan ilmestymistä, sori jos löydätte jotain canoniin epäsopivaa. Eniveis tää osallistuu Genrehaasteeseen angstilla.

Inspismusiikki.




Iäisyyden ja siitä eteenpäin

Thorin kirjoitti sisarelleen heti kuolinvuoteeltaan noustuaan.

Hän kirjoitti lyhyesti, anomatta anteeksi tai iloitsematta runsaista rikkauksista ja kultaisesta kruunustaan.

Tule kotiin, sisko, sillä Erebor on taas meidän, kuten se on oleva iäisyyden ja siitä eteenpäin.

Tule kotiin.


Tusinan kirjettä hän kirjoitti myöhemmin ja allekirjoitti niistä jokaisen Vuorenalaisena kuninkaana – mutta ensimmäiset sanat voittonsa jälkeen Thorin allekirjoitti veljenä.

Hänen sanansa suljettiin sinisellä sinetillä ja ratsumiehet lähetettiin viestiä kantamaan, ja heidän siniset lippunsa liehuivat tuulessa kunnes he katosivat paljaaksi raavittujen kylien ja kukkuloiden taa. Thorin istui vuoteeseensa ja painoi haavaansa kämmenellä kunnes ei ollut sietää kipua.

Hän ansaitsi sen.



Dís saapui illan hämärässä. Sumu nousi kosteista kivistä ja kuningaskunta kävi yöpuulle kun hänen musta poninsa näyttäytyi usvan keskeltä. Thorinin sormet pureutuivat parvekkeen kiviin, joita vasten hän nojasi, ja hetken hän tunsi putoavansa loputtoman pitkään kuiluun.

Samanlaiseen pimeään, johon hän oli pudonnut kuvitelleessaan kuolleensa. Hän ei vieläkään tiennyt kuinka oli siitä pimeästä kahlannut takaisin valoon.

Dís seisautti ratsunsa ja pyyhkäisi yönsinisen hupun päästään. Hänen hiuksensa olivat yhä syvänmustat, yhtä pitkät ja paksut kuin veljillään, kuin heidän isällään aikoinaan. Thorinin rintaa puristi tuttu näky ja hän painoi päänsä hitaaseen tervehdykseen. Dís katseli häntä tummien kulmiensa alta kunnes heilautti ohjaksia ja kannusti poninsa sisään vuoren uumeniin.

Thorin ontui portaat alas, ohi vaitonaisten vartijoiden ja kolkkona tuijottavien patsaiden. Hiljaisuus kahlitsi maanalaista valtakuntaa ainoastaan kuninkaan kannusten kilkattaessa vasten kivilattiaa.

Dís ojensi poninsa ohjaksia palvelijalle Thorinin viimein ehtiessä häntä vastaanottamaan. ”Et ilmoittanut tulostasi”, Thorin tokaisi ja lähestyi siskoaan. ”Olisin nostanut viirit salkoon – olisin lähettänyt vartijoita sinua vastaan.”

”Kuin minä olisin niin heikko, että tarvitsisin varjoja minua kaitsemaan”, hänen siskonsa vastasi ja kohtasi viimein Thorinin katseen. Läheltä katsoen hänen hiuksensa eivät olleet taitavasti palmikoidut tai huolellisesti kammatut vaan niihin oli tarttunut takkuja kuin tuulenpesiä. Hänen silmiensä alla lepäsivät raskaat varjot.

Tietenkään hän ei ollut heikko. Hän oli Durinin verta.

”Missä he ovat?” Dís katsoi Thorinin ohi.

Thorin tarkkaili sisartaan. ”Kuolleiden kammiossa”, hän sanoi vastahakoisen hiljaisuuden päätteeksi. Dís keräsi kaapunsa helmat ja harppoi hänen ohitseen. ”Sisko –”

”Minä tervehdin ensin poikiani”, Dís vastasi kääntymättä, keskeyttämättä askeliaan. ”Vasta heidän jälkeensä kumarran Vuorenalaista kuningasta.”

Thorin katsoi hänen ylvästä kulkuaan – kuin laiva, joka vavahtamatta rikkoo maininkeja, kuin moukari, jonka iskua ei voi seisauttaa.

Hän kääntyi verkkaisesti kiviportaisiin ja aloitti vaikean, nilkuttavan nousunsa makuukamariin. Dís tervehtisi poikiaan viimeistä kertaa, eikä tekisi sitä kiirehtien.



Hänen poikansa lepäsivät kivijalustoilla vierekkäin, verestä puhdistettuina ja kammattuina, kalman runtelemina. ”Voi, minun leijonanpentuni”, Dís kuiskasi vajotessaan esikoisensa viereen, painaessaan päänsä Fílin kultaisiin kiharoihin. Hänen kätensä hapuili kylmää kättä kun hän painoi suudelman yhtä kylmälle otsalle. ”Voi minun kultaista poikaani.”

Siinä missä Fílin kasvoilla lepäsi rauha, hänen pieni veljensä näytti kuolinvuoteellaan pelästyneeltä. Dís painoi otsansa kuopuksen otsaan, suuteli tämän sinisiä huulia. ”Älä pelkää, pieni jousimieheni”, hän kuiskasi kyyneleiden kastellessa kuolleetkin kasvot. ”Minä olen tullut. Minä olen tullut sinun luoksesi.”

Ja hän oli tullut jäädäkseen; hän oli tullut letittämään lastensa hiukset, kietomaan heidät nahkaan ja turkiksiin, jotta heidän ei matkoillaan tulisi kylmä. Hän oli tullut laskemaan lapsensa Vuoren lepoon.

Dís ei enää itkenyt kammatessaan Fílin paksua, kultaista leijonanharjaa. Hän letitti sen niin kauniisti kuin osasi, kätki kaipuunsa helmien ja surunauhojen ja punosten sekaan, kunnes hänen esikoisensa näytti valmiilta istumaan suurissa saleissa esi-isiensä ja veljensä rinnalla.

Kuinka hyvä, ettei heidän tarvinnut matkata kuolemaan yksin. Kuinka hyvä, että he kulkivat saleihin rinnakkain, kuten he aina tässäkin maailmassa olivat kulkeneet.

Dís käytti aikaa Kílin hiusten palmikoimiseen. Hänen kauniilla pojallaan ei ollut edes partaa, jota punoa. Se teki hänet tavattoman surulliseksi – kuten myös hänen poikansa eksynyt ilme, kuin tämä olisi äkkiä nuortunut vuosikymmenillä. Kuin tämä vasta olisi tarttunut äitiään helmasta ja laskenut hämmentyneet jäähyväiset kuolinvuoteella lepäävälle isälleen.

Sininen aamu valaisi linnan reunoja Dísin viimein noustessa kuolleiden kammiosta. Hänessä viipyili kuoleman kylmä haju, ja sama kuoleman kylmä koura puristi hänen sydäntään.

Linnan hiljaisuudessa hän ajelehti suureen saliin, jossa valtaistuin seisoi, pienempänä kuin Dís muisti. Tietysti hän itse oli ollut pienempi viimeksi sen nähdessään, tai nuorempi ainakin. Mitä hän oli tiennyt maailmasta, menettämisestä, silloin kauan sitten?

Tuon vuoksi he ovat kuolleet, hän ajatteli katkerasti valtaistuinta katsellen. Tuon vuoksi minä hautaan lapseni ennen heidän aikaansa.

Vaikka se ei ollut koko totuus.



Dís ei ollut eläessään valehdellut. Hän kumarsi Vuorenalaista kuningasta kun päivä sarasti, mutta ei pysähtynyt pieneksi hetkeksi kuuntelemaan veljensä sanoja. Hän ei koskenut veljeensä, tuskin katsoi tätä eikä silloinkaan silmiin.

Minä olen nähnyt murhetta, Thorin ajatteli istuessaan kylmällä valtaistuimellaan. Se oli kova istua, kuten kruunu oli raskas kantaa – raskas niiden kuolleiden painosta, jotka he olivat haudanneet Vuoreen ja sen kupeeseen ikuiseen lepoon.

Mutta tuollaista murhetta en ole koskaan nähnyt.

Hän lausui epäilyksensä ääneen Balinille, joka oli usein seisonut heidän sukunsa tukena eikä ollut koskaan lausunut poikkipuolista sanaa Thorinista. ”Lapsensa menettäneen äidin murhe on sanoja suurempaa, niin sanotaan”, Balin vastasi syvä ymmärrys silmissään. Hän kohtasi hitaasti Thorinin katseen. ”Hän tyyntyy. Ei kenties pian, mutta ajan vieriessä. Me olemme saaneet kotimme takaisin ja hänen veljensä istuu valtaistuimella – hän tyyntyy kyllä.”

Thorin ei vastannut, mutta epäili. Kenties Durinin sukua ei voinut tuntea kuin veriveli, sillä hän tiesi; Dís ei tyyntyisi, ei laantuisi, ei antaisi anteeksi. Ei nyt eikä ajan vieriessä.

Enkä minä ole edes pyytänyt anteeksi, hän ajatteli päänsä painaen.

Sanat olivat niin raskaat sanoa, vaikka vielä raskaammat kantaa.



”Prinsessa pyytää puhua kanssanne”, palvelija ilmoitti kun Thorin myöhäisen illallisen päätteeksi oli paneutumassa vuoteeseen.

Hän puki päälleen ja asteli palvelijan perässä sisarensa makuukamariin, Vuoren ylempiin kerroksiin. Soihdut läikyttivät valoa käytävän seinille ja vartijat kumarsivat kuninkaan nähdessään.

Dís ei kumartanut. Hän ei kääntänyt katsettaan tulesta, jonka ääreen oli istuutunut. Liekit leikkivät haloissa, räiskivät iloisesti kuin kääpiölapset, ja liekeissä Dís tuntui näkevän jotakin tuttua. Jotakin, joka sai hänen kasvonsa tyyniksi.

”Sisko”, Thorin sanoi painaessaan oven kiinni perässään.

Dís kietoi väljän huivin paremmin harteilleen ja värähti ovenavauksen tuomasta vilusta. ”Minä kuulin, että sinä miltei kuolit.” Hänen huulensa ohenivat tiukaksi viiruksi. Tulen kajossa hänen kasvojensa juonteet ja ihon alta kuultavat luut näkyivät selvemmin. Kuinka hän oli menettänyt niin paljon kauneudestaan niin lyhyessä ajassa. ”Kuinka sinä pelastuit?”

Thorinista tuntui, ettei hän koskaan osaisi vastata noihin kysymyksiin. Hän ei tiennyt kuinka oli kömpinyt pimeydestä ja kuinka oli taas havahtunut, kuoleman partaalla mutta hereillä. ”Minun täytyi”, hän vastasi. ”Minun täytyi nousta johtamaan tätä valtakuntaa. Minun täytyi palata kotiin.”

Dís nyökkäsi hitaasti. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, mutta kyyneleitä ei valunut. Thorin ei muistanut milloin oli viimeksi nähnyt sisarensa itkeneen; ehkä punakasvoisena imeväisenä Thorinin sylissä, ehkä korunsa kadottaneena tyttösenä. Siitä oli aikaa kymmeniä, kymmeniä vuosia. ”Minä antaisin sinut heidän vuokseen”, Dís sanoi käheästi ja painoi käden suulleen, kuin kauhistuneena omista sanoistaan. ”Sillä sinä lupasit, Thorin. Sinä lupasit tuoda heidät takaisin.”

”Ja minä kannan murhetta sydämessäni ikuisesti sen rikotun lupauksen vuoksi”, Thorin lausui työläästi. ”Minä olen pahoillani. Antaisin kultani, antaisin kruununi heidän vuokseen.” Sen rehellisemmin hän ei voinut sitä sanoa.

Dís nyökkäsi taas. ”Minä tiedän.”

Thorin astui askeleen lähemmäs – tulen lieskat kavahtivat, kuin pelästyen hänestä kumpuavaa kylmyyttä. Hän tunsi käsiensä värisevän.

”Mutta minä toivon...” Dís hengitti raskaasti ja nyt kyyneleet viimein vierähtivät hänen poskilleen, jotka suru oli kovertanut kuopalle. ”Minä toivon, että kruunusi ja kaikki kultasi sulaa puroiksi Vuoren juureen. Minä toivon, että sade ja tuuli pieksee sinut maahan. Minä toivon, että sinä vanhenet yhtä katkeraksi ja myrkylliseksi kuin minun sydämeni on vanhennut. Minä toivon, että sinä muistat heitä kuolinvuoteellasi. Minä toivon, että jokaisena päivänä, jona silmäsi avaat, sinä muistat lupauksen, jonka minulle annoit ja jonka rikoit. Sinä et ole enää minun veljeni.”

Epätoivo takertui Thoriniin kuten hän muisti Kílin takertuneen Fíliin – hän puristi silmänsä kiinni, hengitti hetken ilmaa, joka tuoksui niin tutulta.

Sinä olet jakanut vuoteen kanssani. Sinä olet letittänyt hiukseni. Sinä olet lähettänyt minut sotaan onnentoivotuksin ja ottanut minut vastaan kuin kuninkaan. Sinä olet paikannut ruhjeitani ja sinä olet antanut minulle ne perilliset, joita en itse koskaan saanut.

Ja minä rikoin sen ainoan valan, jota sinä minulta pyysit.


”Minä ansaitsen sen”, Thorin sanoi silmänsä avaten ja häneen koski nähdä kyynelvirrat sisarensa kasvoilla, sillä enää hän ei voinut nostaa sisarta syliinsä ja tuudittaa tätä uneen kuten Ereborin entisinä aikoina, loisteliaampina. Onnellisempina.

Hän jätti Dísin huoneen ja malttoi omaan makuuhuoneeseensa asti ennen kuin paiskasi nyrkkinsä seinään ja huusi äänensä käheäksi surusta, sillä ainoa olento maailmassa, joka häntä puhtaasti ja pyyteettömästi rakasti, oli hänet hylännyt.



Dísin hiukset eivät harmaantuneet.

Ne pysyivät itsepintaisen mustina, samana hiilensyvänä sävynä, jollaisena kolmen sisaruksen hiukset olivat muinoin pöllynneet.

Thorinin hiuksiin takertuivat valkoiset kynnet ja joka kerran nähdessään kuvajaisensa, hän huomasi taas vanhentuneensa. Hänen suupielissään oli uusia uurteita tai hänen mustat hiuksensa kantoivat valkoisia juovia tiheämpään.

Hän muisti kuinka Balinin hiukset olivat muuttuneet valkoisiksi muutamassa kuunkierrossa isänsä kuoleman jälkeen – hän muisti, ja oli huolissaan, koska hän itse näytti hetki hetkeltä heikommalta. Hän ei tahtonut muuttua vanhaksi ja valkoiseksi ja hapertuneeksi.

Hän oli yhä kuningas, ja mikä väkevä kuningas hän olikaan. Hän ei kumartanut ketään, mutta piti yllä rauhaa ja hoiti neuvokkaasti valtakuntansa asioita. Kääpiöt ja kuolevaiset kumarsivat häntä ja toivat hänelle lahjoja runsain käsin. Mutta toisinaan Thorin huomasi juuttuneensa ajatuksiinsa kesken illallisen; huomasi tuijottaneensa tyhjyyteen, huomasi suupieliensä painuneen. Huomasi ikävän vierivän kasvoilleen kuin paljastaen todelliset kasvot sen kuninkaan kultaisen naamion alta.

Se teki hänet vihaiseksi, epävarmaksi. Hän ei tahtonut olla heikko, tai ainakaan näyttää sitä niille, joita kohtaan hän yhä kantoi velvollisuuksia.

Dísin hiukset pysyivät mustina, ja kaiholla Thorin muisti nuoruutensa mustia hiuksia, jotka Dís oli aamuhämärässä letittänyt ennen päivän askareita. Ja hämärän laskettua Thorin oli tuonut leivän pöytään, murtanut sen sisarenpojilleen ja kohdannut Dísin väsyneen, kiitollisen hymyn.

Joskus hän muisti Kílin mustia palmikoita – niitä, jotka Dísin näppärät kädet olivat käärineet. Mutta ajatus sattui niin, että hän mieluummin torjui sen kuin antoi hymyn nousta huulilleen.



Aamu oli hämärä kun Thorin astui Vuoren kolkkoihin tyrmiin. Kylmä nipisteli hänen kasvojensa ihoa ja raskas turkisviitta laahasi maata, vierittäen mukanaan pieniä kiviä ja maan uumeniin eksyneitä kultahippuja. Ne olivat tuskin pölyä suurempaa – liian pientä ylös kannettavaksi, matkalla ne katoaisivat.

Se oli kuolleiden kultaa, oli tapana sanoa. Ei maallisten omaa.

Kivistä muotoillut jyhkeät arkut seisoivat hämärässä, Thorinin soihtu lepatti ja maalasi valtavia varjokuvia seinille.

Hän seisahtui niiden juurelle, jotka seisoivat miltei toistensa kyljessä. Kummankin kiviarkun päälle oli taottu miekat, kertomaan teoista, joiden hinnasta he nyt siinä makasivat.

Ei ollut tavallista tervehtiä kuolleita tällä tavoin. Mikä hätä heidän enää oli – he olivat vain matkanneet toiseen maailmaan, ei heidän elonsa lakannut.

Sääli niitä, jotka jäivät tähän maailmaan.

Thorin laski soihdun seinän pidikkeeseen ja polvistui maahan arkkujen ääreen.

”Äitinne sanat ovat käyneet toteen”, hän lausui karhealla äänellä ja sulki silmänsä. ”Aika on vierinyt ja minä olen harmaantunut. Sydämeni on käynyt katkeraksi ja myrkylliseksi, kuten hän toivoi, ja joka päivä minä muistan vannomani valan, jonka myös rikoin.”

Kuolleiden hiljaisuus ei tuntunut lainkaan niin syyttävältä kuin elävien. Thorin hieroi kasvojaan, muisti yön, jona Dís oli ne sanat hänelle lausunut, ja kuinka hän oli sen jälkeen huutanut itsestään kaiken raivon ja inhon jonka löysi.

Mikään raivo tai inho, itseä tai kohtaloa kohtaan, ei kyennyt tuomaan hänelle helpotusta.

”Ja minä muistan teitä, joka päivä, kuin lepäisin kuolinvuoteellani. Nyt minä odotan vain milloin kansani kulta sulaa puroiksi ja milloin tuuli pieksee minut maahan, sillä sen minä olen ansainnut.”

Olen minä hyvittänytkin, hän ajatteli. Meillä on koti, me olemme kylläisiä, meillä on kultaa ja rikkauksia eivätkä vähävaraisetkaan ole köyhiä. Mutta mitä se merkitsee kun sukuni ei ole sitä näkemässä.

Thorin nousi verkkaisesti jaloilleen ja nappasi soihdun seinältä. ”En milloinkaan kiittänyt teitä”, hän sanoi hiljaa. ”Matkaseurasta. Uskollisuudesta. Hengestänne. Mutta kiitän nyt.”

Ja hän kiitti.



Ei kulunut päivää paria pidempään hänen vierailustaan haudoilla kun palvelija toi sanan hänen sisareltaan. Dís pyysi hänen läsnäoloaan – Dís, joka oli letittänyt hänen hiuksensa vielä viisi vuotta sitten. Dís, joka oli viimeksi puhutellut häntä kolme vuotta sitten.

Thorin kulki palvelijansa edellä ilme vavahtamatta, vaikka hänen sydämensä löi rinnassa kuin rumpu ja hänen vanhoja sota-arpiaan kivisti.

Dís istui taas tulen ääressä, yhtä ryhdikkäänä kuin Thorin itse ja hiuksensa kauniille leteille kudottuina.

Thorin ilmoitti läsnäolonsa astumalla lähemmäs, tulen hohtoon. Hän kyykistyi maahan ja ojensi kämmenensä liekkien lämmitettäväksi. ”Tahdoit tavata minut”, hän lausahti.

”Niin”, Dís vastasi yhtä hiljaa. ”Minä tahdoin.”

Thorinin sydän löi entistä ripeämmin ja hän tunsi hien noruvan selkänsä arpia pitkin. Hän ei hoputtanut.

”Minä kävin vierailemassa poikieni luona”, Dís kertoi sillä äänellä, jolla oli usein kertonut tarinoita poikien ollessa pieniä. Lämpimällä äänellä, joka oli täysin omistettu hänen pojilleen ja hänen veljilleen. ”Minä kuulin sinun sanasi, Thorin Tammikilpi. Minä kuulin, että toiveeni ovat käyneet toteen.”

Thorin tunsi suupieliensä kiristyvän ja sydämensä harppaavan hätäiseen laukkaan.

”Ja minä kuulin sinun kiittävän.”

Hän kääntyi katsomaan sisartaan uupuneena ja kulutettuna. Ikäänsä vuosikymmeniä vanhempana. Dís kääntyi viimein kohtaamaan hänet, mustat silmät osuen Vuorenalaisen kuninkaan silmiin, ja hän itki.

”Sinä lupasit minulle tuovasi heidät kotiin, se on totta, ja sitä lupausta minä pidin sydämessäni kunnes se särkyi. Mutta minä ymmärrän nyt, että sinä et rikkonut sitä – se rikkoutui. Minä tiedän, sydämessäni minä tiedän, että sinä varjelit sitä parhaasi mukaan.”

”Dís”, Thorin yritti, mutta hänen sisarensa kohotti kiihkeästi kätensä ja sulki kyyneleiset silmänsä.

”En ole puhunut loppuun. Minulla on jäljellä enää sinut, Thorin. Minun sukuni on sammunut – minulla on jäljellä vain sinut. Ja minä olen kaivannut sinua, veljeni.”

Hän ojensi varovaisesti kätensä – ilme hänen kasvoillaan kertoi satoja sanoja enemmän.

Thorin nousi seisomaan, rikkoi heidän välillään vallinneen näkymättömän muurin ja astui lähelle Dísiä. Hän kumartui tämän jalkoihin ja tunsi sisarensa lempeiden käsien tarttuvan hänen hiuksiinsa, painavan hänen päänsä syliinsä.

”Olen pahoillani”, Dís kuiskasi hänen hiuksiinsa ja siveli valkeita sekä mustia suortuvia hänen kasvoiltaan. ”Olen pahoillani, ja olen kiitollinen.”

Thorin ei saattanut sanoa mitään. Hän vaipui sisarensa lämpimään syliin, takkatulen ritisevään lämpöön, ja tunsi keveyttä, jollaista ei ollut vuosiin tuntenut.



”Anna minun letittää sinun hiuksesi”, Dís pyysi eräänä iltana heidän istuessaan takkatulen lämmössä, levollisessa hiljaisuudessa. Thorin löysi sellaista rauhaa nykyään enää sisarensa huoneesta, sen hämärästä lämmöstä ja tutusta tuoksusta, joka toi menneisyyden muistot lähelle.

”Mikä vika hiuksissani on”, Thorin hymähti, vaikka hymy oli vielä harvinainen vieras hänen kasvoillaan.

”Ei mikään”, Dís vastasi kumartuen jo ottamaan sivupöydältä luusta vuoltua, kevyttä kampaansa, joka oli kestänyt hänen käsissään sukupolven ja toisenkin takkuiset tukat. ”Mutta leteissäsi on. Ne ovat huolimatonta tekoa. Tule tänne.”

Thorin katsahti sisareensa, joka kävi maahan istumaan jalat ristissä. Empien hän nousi ja istahti Dísin eteen, katse suunnattuna takkatuleen, kun siskon vahvat kädet tarttuivat hänen tukkaansa.

Kampa silotti takut ja epätasaiset letit, teki hänen hiuksistaan vahvat ja taas kiiltävät. Sormet näpersivät lettejä tarkasti ja liittivät niitä toisiin. Hän saattoi istua siinä tunnin, ehkä kaksi – Dísin lopetettua takassa oli enää punaista ja mustaa hehkuva hiillos, joka sai Thorinin ajattelemaan lohikäärmeitä, vaan ei Smaugia.

Niitä tarujen lohikäärmeitä, joista hänelle oli pikkupoikana kerrottu. Vihreitä ja kultaan vivahtavia ja valkoisia, pitkäpyrstöisiä ja piikikkäitä otuksia, jotka saattoivat nukkua koloissaan vuosisatoja ja sitten yhdessä päivässä tuhota kokonaisia kyliä.

”Nyt sinä näytät kuninkaalta.” Dís hymyili hapuillen.

Thorin kosketti hiuksiaan, tunnusteli täsmällisiä ohuita ja paksuja palmikoita sormillaan. ”Kiitos”, hän sanoi, ja kohtasi sisarensa katseen.

Ja hän näytti kuninkaalta – ei väsyneeltä, ei heikolta. Yhtä voimakkaalta kuin sisarensa vierellään, sillä hänen valkeat raitansa olivat mustiin punoutuneet, ja hänen mustansa mustaakin väkevämpää.

Ja niin tulisi olemaan, iäisyyden, ja siitä eteenpäin.
« Viimeksi muokattu: 01.07.2016 01:07:33 kirjoittanut Kharon »
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 645
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
    • Sulkakynän rapinaa
Vs: Hobitti: Iäisyyden (S)
« Vastaus #1 : 20.12.2014 19:16:08 »
Ei hitto, mun oli tarkoitus jättää tänne hieno ja pitkä kommentti, kuten tämä teksti ansaitsisi, mutta luettuani tämän mäpäs huomaankin olevani aivan täysin sanaton. Siis ihan oikeasti, ei tämä ole kivaa, mä halusin niin jättää jonkun superhienon jäljen itsestäni tänne ja houkutella siten ehkä jonkun toisenkin lukaisemaan tämän tosi hienon ficcin, mutta mä en ihan aikuisten oikeastikaan keksi mitään sanottavaa. : D

Ironista tai jotain, että silloin kun lukee 'huonon' ficcin, keksii hirveästi sanottavaa, mutta hyvään ficcin ei meinaa keksiä mitään? Mutta, no, jotta mä en jätä tätä kommenttia ihan tähän kuitenkaan, niin pakko mainita, että tykkään tosi paljon tämän rytmistä; ei mennä liian nopeasti eikä liian hitaasti. Kaikesta kerrotaan juuri tarpeeksi paljon, että lukija pysyy kärryillä, mutta ei kuitenkaan tuputeta liikaa informaatiota. Pointsit siis siitä! (:

Meinasi kyllä tulla ihan kivasti tippa linssiin, kun Dís hyvästeli poikiaan, etenkin, kun hän kääntyi Kílin puoleen, koska äääää, mun lempparini! :'( Pakko muuten vielä sanoa, että tässä jäi jotenkin vähän häiriköimään se, etten oikein tiennyt, onko Thorinin ja Dísin välillä jotain muuta kuin sisaruksellistakin vetoa, koska välillä näiden välillä tuntui jonkinlainen insestinen viba. En tiedä, oliko tuo tarkoituksellista vai ei, mutta se loi jotenkin kivaa mystisyyttä tähän, kun ei ollut ihan varma, että onko se vain mun mielessäni, vai oliko se totta. Muutoin en kauheasti insestistä (etenkään Hobitti/LotR-fandomeissa!) perusta, mutta tässä tuo epämääräisyys toimi mun mielestäni luomassa vieläkin enemmän jännitettä Thorinin ja Dísin välille. (:

Kiitänpäs siis vielä tähän loppuun upeasta namipalasta (ja ihmettelen kuinka sainkaan sitten kuitenkin jopa näin paljon sanotuksi! x))! (: <3

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Ingrid

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Vs: Hobitti: Iäisyyden (S)
« Vastaus #2 : 21.12.2014 09:57:56 »
Onneks mieltä lämmittävien kommenttien ei tarvii olla pitkiä ja hienoja. ♥ Kiitos mun viikonlopun pelastamisesta. :) Kiva kuulla että tykkäsit, ja hauskaa et olit saanu noita insestiviboja koska tosiaan shippaan Thorinia ja Dísiä, mutta tähän ficciin ei ollu tarkotus laittaa mitään sellasta - tai korkeintaan just pitää se hyvin epämääräisenä. ;D Sul on tarkka nenä! Hyvä ettei ehkä pienet viittaukset ton parituksen suuntaan pilanneet lukukokemusta. Ja ää kiitos itsellesi tosi paljon kommentista. <3
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Helyanwe

  • ***
  • Viestejä: 121
Vs: Hobitti: Iäisyyden (S)
« Vastaus #3 : 09.01.2015 23:51:52 »
Mitämitämitämitä? Miten näin ihana ficci ei ole saanut enempää kommentteja? Täytyy yrittää korjata tilanne ;3

Olen vähän huono näitä kommentteja kirjoittamaan mutta yritetäänpä nyt edes. Eli, tykkäsin tosi paljon, rakastan kirjoitustyyliäsi tässä. Teksti on sellaista surullisen kaunista ja hyvällä tavalla riipivää. Kaikki tulee esille tosi ihanasti, ainakin itse pysyin tosi hyvin mukana eikä mitään tuntunut olevan liikaa tai liian vähän. Varsinkin tuon musiikin kanssa, oh dear gods että rakastin tätä!

Täytyypä vielä mainita lempikohdakseni tuo, missä Dís hyvästelee poikansa. Voi, minun leijonanpentuni, meinasin alkaa parkumaan. On kyllä vahva kääpiö tuo Dís, ja vaikka olikin hahmona minulle vähän vieraampi, ei haitannut lukemista lainkaan.

Ei kai mulla muuta, halusin vain tulla ilmoittamaan että tykkäsin (mikäli se jäi epäselväksi). Kiitos tästä, luen tämän varmasti vielä monta kertaa uudelleen.  :) <3
"Makuasioista ei voi kiistellä, mutta huonosta mausta on velvollisuus huomauttaa."

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Vs: Hobitti: Iäisyyden (S)
« Vastaus #4 : 10.01.2015 15:01:02 »
Helyanwe: Kiva kuulla että teksti oli riipivää ja että tykkäsit! Mustakin tuo kappale on kyllä yks kauneimpia ikinä ja on pitkälti sen (ja ylipäänsäkin Skyrimin soundtrackin) ansiota että oon kirjotellut pöytälaatikkoon paljon Hobitti-aiheisia tekstejä. ::)

Mulla on joku juttu Filin vertaamiseen leijoniin, se sen harjas on niin ihana. :D Toivottavasti sulle jäi positiivinen mielikuva Dísistä, vaikka Tolkien ei puhu siitä oikeastaan ollenkaan niin se on mulle henk.kohtaisesti aika tärkee hahmo. ♥

Kiitos hei ihan mielettömästi kommentistasi, se piristi mua hirmuisesti! :---) ♥
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.