Kirjoittaja Aihe: Keplo Leutokalma, Yöllisiä ajatuksia | sallittu  (Luettu 2896 kertaa)

MilzZzu

  • Vieras
// Alaotsikko: Keplo Leutokalma     Valkyria Salama                                    Sallittu

                                                                    Nimi: Yöllisiä ajatuksia
                                                                    Kirjoittaja: MilzZzu
                                                                    Genre: Ehkä vähän angts, en oikein tiedä
                                                                    Fandom: Keplo Leutokalma -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
                                                                    Paritukset: None
                                                                    Ikäraja:    Sallittu
                                                   A/N: En omista hahmoja tai mitään, eka Keplo ficcini, toivottavasti joku lukee tämän.  :)



         Yö oli mitä parhain. Tuuli humisi hiljaa puiden latvuksissa,  se pyyhkäisi kasvojani aina välillä pehmeillä sormillaan.  Suihkulähde takanani solisi rauhoittavasti, sen pinnasta heijastuivat kellertävän kuun miljoonat erilaiset valonsirpaleet. Kaunista, hyvin kaunista.

         Muistelin kuinka olin ennen pelannut täällä jalkapalloa. Nyt siitä tuntui olevan kamalan kauan aikaa. Ja niinhän siitä tavallaan olikin, kolme vuotta. Nykyään olin yhä useammmin kuolettavan väsynyt, yhä useammin jouduin valehtelemaan vanhemmilleni pitääkseni yöllisen elämäni salassa.  Olin etääntynyt heistä ja he eivät enää jaksaneet yrittää pitää minusta kiinni. Se teki minusta hyvin surullisen ja tunsin itseni huonoksi tyttäreksi. Mutta minä olin valinnut tämän elämän. Minä, Valkyria Salama, olin halunnut alkaa taisteluun pimeää vastaan. Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi, jos en olisi silloin kauan sitten lähtenyt Keplon mukaan. Mutta olisinko onnellisempi kuin nyt, jos en olisikaan lähtenyt? Olisinko yhä läheinen äitini ja isäni kanssa? Olisinko ehyempi kuin nykyään? Olin  näet melkoisen varma että olin jo musertanut 62 prosenttia  kehoni luista, eikä se tuntunut lainkaan mukavalta. Mutta kyllä minä kaduin. Joskus, juuri tällaisina hetkinä kun istuin yksin ulkona ilman ystävää, silloin mietin minkälaista elämä olisi voinut olla. Keplolle en koskaan kertonut ajatuksistani. Kun tapasimme vartiointikierroksillamme, minä hymyilin hänelle ja vakuutin kaiken olevan täydellisesti. Mutta ei mikään ollut enää hyvin. Kuinka vaikeaa kaikki loppujen lopuksi olikaan. Tee yksi päätös ja elämäsi ei enää koskaan palaa entiselleen. Surullista, niin surullista.

         Hieroin ajatuksissani kahta sormeani, jotka olin juuri eilen murtanut kun olin hypännyt väärin katolta toiselle ja sen tuloksena horjahtanut ja lentänyt 13 metriä alas suoraan roska-astiaan. Tapaus oli huvittanut Keploa suuresti. Vanhemmille olin sanonut kaatuneeni koulussa kun olimme pelanneet jalkapalloa. Hieman kaukaa haettu selitys, mutta he ymnmärsivät että urheillessa sattuu ja tapahtuu. 

       Dublinin kaduilla oli viime päivinä ollut hiljaista, ja se ei koskaan tiennyt hyvää. Olin hieman ärsyyntynyt olemaan koko ajan valppaana, mutta Keplo tolkutti että ihmisten turvallisuus oli meidän käsissämme. Hah, niin kuin me olisimme maailman menolla jotain mahtaneet. Kuukausien kuluessa minun taistelutahtoni oli laskenut vaarallisen alas, mutta minä en voinut sille mitään. Olin väynyt, ja tunsin niin monen normaalin kokemuksen jäävän minulta sivu suun. Monilla entisllä ystävilläni oli jo poikaystävä ja vaikka minulla ei ollutkaan ketään jolle mahdollista ehdokasta esitellä, olisi ollut mukavaa jos vierellä olisi aina tarpeen vaatiessa ollut joku lämmin ja itselle tärkeä ihminen. Mutta nyt minulla oli vain Keplo. Henkiin herännyt luuranko. Säälittävää.

        Oli kuin Keplo olisi tiennyt että ajattelin häntä, sillä silloin musta ja kiiltävä auto ajoi puiston päähän ja pysäköi ääneti siihen. Autosta nousi luurankomaisen laiha ja vitivalkoinen mies, joka hymyili minulle leveää, luurankomaista hymyään. Koska oli yö ja näin syrjäisessä paikassa kukaan tuskin liikkuisi tähän aikaan, ei Keplolla ollut minkäänlaista suojaavaa valepukua. Tavallaan luuranko oli aika komea, jos kuollutta miestä nyt voi komeaksi sanoa. Hänen kasvojensa luut olivat sirot ja saivat hänen piirteensä näyttämään melkein kilteltä. Melkein.

         ”Valkyria! Mtä ihmettä sinä täällä teet? Vähän kaukainen paikka partiointiin”, Keplo hymähti minulle, mutta hänen tyhjät silmäkuoppansa katsoivat minua tutkivasti.
       
         ”Minä en partioi. Minä mietin”, vastasin äkäisesti ja käänsin katseeni takaisin taivalle hiljalleen syttyviin tähtiin.

         ”Ollaanpa sitä vastuttomia. Vastuu kaupungista on meidän harteillamme ja sinä vain-”

         ”Tiedät itsekin ettei tuo ole totta. Me emme voi tehdä normaaleille  asioille mitään. Jos joku tänään päättää räjäyttää koko keskuspankin, me voimme vain katsella vierestä. Ellei syyllinen sitten ole kahdeksanjalkainen zombie”, keskeytin vihaisesti. Keplo tuijotti minua hämmentyneenä, en ollut koskaan ennen varsinaisesti tapellut hänen kanssaan, mutta nyt äänessäni ei ollut lainkaan kunnioitusta luurankoa kohtaan.

         ”Ahaa. Vai niin. Kertoisitko, Valkyria, mistä kenkä nyt puristaa”, Keplo kysyi ja istui viereeni nurmelle. Minä väistin hänen kiinteää tuijotustaan.

        ”Ei yhtään mikään. Mene pois.”

        ”Mistähän se johtuu ettet kertakaikkiaan osaa valehdella minulle? Kertoisit nyt totuuden ettei minun tarvitse kaivaa sitä väkisin ulos sinusta”, Keplo sanoi muka vakavana, mutta minä kuulin naurun häivän hänen äänessään.

        ”Ei naurata. ”
       
        ”Ei minuakaan.”

         Katsahdin luurankoa totisena, mutta huokaisin sitten ja asettauduin makuulle pehmeälle nurmelle. Vähän ajan kuluttua Keplo teki samoin.

         ”Minua väsyttää. ”

          ”Ymmärrän.”

          ”Etkä ymmärrä. Minä juoksen pitkin kaupunkia kaikki yöt kun normaalit nuoret istuvat sen ajan kavereillaan tai poikaystävillään tai nukkuvat omissa vuoteissaan. He heräävät virkeinä aamulla ja menevät suht iloisina kouluun, kun taas minä ryömin kiroten sinne kun olen saanut unta ehkä kaksi tuntia. Enkä minä valita. Mutta joskus vain tuntuu . . . ” ääneni pieneni kuulumattomiin, pitkään me molemmat olimme aivan hiljaa ja kuuntelimme luonnon ääniä.
 
          ”Haluatko lopettaa?”

          Kysymys halkoi ilmaa hetken, sitten minä vastasin siihen epäröimättä.

           ”En.”

           Keplo katsoi minua yllättyneenä.
       
            ”Et? Kaiken tuon valituksen jälkeen?”

            ”Niin. Jos lopetan, pitäisi taas palata siihen samaan, harmaaseen tylsyyteen, jossa elin ennen. En olisi onnellinen niinkään, sen tiedän. Minä vain .  . . Eikä sinusta joskus tunnu, että tämä kaikki on turhaa?” kysyin hiljaa. Keplo katsoi minuun hymyillen arvoituksellisesti.

          ”Sinulla on selvästi meneillään jonkin sortin . . . Mikä se sana onkaan . . . Angsti! Se se oli!” Keplo nauroi ja minä yritin läimäyttää häntä mutta luuranko oli liian nopea.

          ”Tule nyt, mennään etsimään muutama pahis joita voimme motata kuonoon”, Keplo hymyili ja minä vastasin hymyyn. Keplon luukäsi tuntui mukavan viileältä ja jotenkin kummassa sydämeni tuntui taas hieman kevyemmältä.

           ”Ja sitäpaitsi”, sanoin kun kävelimme kohti Bentleytä, ” Jos lopettaisin, en enää näkisi sinun kammottavaa luunaamaasi. Ja sehän olisi sääli.”

           Keplon nauru täytti hetkeksi ilman ja se oli lämmintä, eloisaa naurua joka sai minutkin hymyilemään.



         A/N: Oliko ihan hirveä? Kommenttia?

       
         
« Viimeksi muokattu: 10.06.2012 02:42:52 kirjoittanut Yukimura »

Libahunt

  • Vieras
Vs: Yöllisiä ajatuksia
« Vastaus #1 : 15.03.2010 20:04:30 »
Herranjumala, Keplo Leutokalma fani!
Ihanaa löytää sielunkumppaneita, tämä ficci innoittaa minua jatkamaan yhtä Keploficciäni (Nefarian/Keplo), mutta kommentoidaas nyt tätä ficciäkin.  ;)
Tämmöistä tavallista draamaa oli ja Valkyrian angsteja. En muutenkaan pidä koko tyypistä enää (tai no kolmannen kirjan jälkeen), mutta ficci oli silti hienosti tehty.

Lainaus
”Sinulla on selvästi meneillään jonkin sortin . . . Mikä se sana onkaan . . . Angsti! Se se oli!” Keplo nauroi ja minä yritin läimäyttää häntä mutta luuranko oli liian nopea.

Ihme, etten kuollut nauruun. Tuo oli vain jotenkin niin Keplomaista. Hahmot olivat pysyneet hyvin samanlaisina kuin kirjoissakin. Vaikeaa keksiä mitään rakentavaa, kun olen edelleen innoissani fandomtuntemuksestasi.

E_Bella

  • Vieras
Vs: Yöllisiä ajatuksia
« Vastaus #2 : 08.04.2010 16:33:54 »
Minäkin ilmouttaudun Keplo faniksi! ^^  Ajattelin, jos lainaisin 4. kirjan enklanniksi ja yrittäisin lukea sitä. Minulla on jo tulevaisuus suunniteltuna sille kirjalle ja olisi mukava tietää, pitäisikö se paikkansa. :D ja minun suunnitelmassani Keplosta tulee ihminen, kun se tulee sieltä Kasvottomien- paikasta, kun sen kallo palautetaan tai jotain muuta jännä!   :D Ja minulla taas niin hauskaa täällä, kun pitäisi lähteä fudisharkkoihin, mutta saa sieltä hieman nyt myöhästyä. :D

Niin, hahmot olivat kyllä niin todentuntuisia. Meinasin laitana saman kohdan kuin Libahunt ja sanoa samaa, mutta nyt en enää viitsi. :D Kun se kerran sanottiin jo mitä miun piti sanoa. ;)
Jotain tälläistä yritän tänne kai väsätä..
Että tykkäsin! ! ! :D


MilzZzu

  • Vieras
Vs: Yöllisiä ajatuksia
« Vastaus #3 : 15.04.2010 17:23:57 »
Oho, kommentteja :O Kiitos kiitos, mietin että olenko ainut
joka kyseisiä kirjoja on lukenut :D On nimittäin sen verran
aikaa kun olen tämänkin kirjoittanut  .  . .