Title: Teini-isoisä ja kissanpennun kummisetä
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Characters: Otabek Altin, Yuri Plisetsky (+ tietty Potya)
Genre: slice of life
Rating: S
Disclaimer: Hahmoista kiitos Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle ja muulle YOI-staffille, minä vain lainasin. Fici kirjoitettu ilman rahallista korvausta.
Summary: ”Kuka täällä oikein synnyttää, sinä vai Potya?”A/N: Kirjoitin tämänkin aika lailla kuukausi sitten valmiiksi, eiköhän se nyt ole tarpeeksi hautunut. (Mulla on tapana odottaa ficien julkaisun kanssa valmistumisen jälkeen, että voin lukea ne uudestaan kun olen vähän vieraantunut tekstistä.)
Osallistuu haasteeseen
Raskauden olematon keveys.
Potyan sukupuolesta ei ole canontietoa, mutta tässä ficissä se on naaras, koska muuten tämä fici ei olisi edes mahdollinen
Potyan rotuakaan ei ole missään virallisesti kerrottu, mutta päädyin nevaan, koska lol Yuri on varmasti niin isänmaallinen että haluaa venäläisen kissan
ja nevat on nättejä.
Ja joo tässä ei oo paljoo mitään järkeä. Ei otsikossa, ei alussa, ei lopussa, ei missään. Mut Otabekista ja Yurista on aina kiva kirjoittaa
(vaikka tää ei shippifici olekaan enkä ees halua sitä sellaisena ajatella), and that’s all that matters. Tän kanssa mietin kyllä heti valmistumisen jälkeen, että onko tästä mihinkään, mutta kyllä tää näin kuukautta myöhemmin on ihan jees (ainakin) omaa tarkoitustaan ja merkitystään ajatellen.
Teini-isoisä ja kissanpennun kummisetä”Yura, anna sen kissaparan jo olla.”
Otabek oli seurannut sivusta viimeiset kaksi ja puoli tuntia, miten Yuri jatkuvasti touhotti kissansa perässä. Potya ei selvästikään ollut mielissään saamastaan intensiivisestä huomiosta, sillä aikansa ympäri asuntoa rampattuaan (Yuri hännillään) se änkeytyi sohvan alle piiloon. Otabek olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että Yuri olisi halunnut joko tunkeutua itsekin sohvan alle Potyan perässä tai kiepauttaa koko rotiskon nurin. Varmuuden vuoksi Otabek päätti pysyä sohvalla, jolla oli kuluneesta kahdesta ja puolesta tunnista viettänyt valtaosan.
”Mutta… mutta...”
Yurin halu protestoida ei riittänyt keksimään sopivaa vasta-argumenttia, ja se jos mikä ärsytti häntä. Yuri kiristeli hetken hampaitaan ja kirosi lähes ääneti jokaisella osaamallaan kielellä. Lopulta hän lysähti sohvalle istumaan puoliksi Otabekin päälle. Otabek tuhahti vaimeasti ja tyrkki Yuria kauemmas. Tilanteesta olisi yleensä muodostunut nopeasti kevyttä nahistelua, mutta nyt Yuri ei näyttänyt edes huomanneen, mitä oli tapahtunut. Hänen päänsä oli täynnä kissaansa, kissaa ja kissanpentuja.
Potyan kasvattaja oli aiemmin sinä vuonna ehdottanut Yurille, että Potyalla voisi teettää pentueen. Vaikkei Yuri ollutkaan innostunut kuljettamaan kissaansa näyttelyissä sitten lainkaan, Potya oli ominaisuuksiltaan varsin mainio neva masquerade ja olisi voinut hyvinkin olla näyttelyiden tähti. Ehkä, toivon mukaan se voisi ainakin periyttää hienot piirteet jälkikasvulleen, kun ei itse kisoihin osallistunut. Näyttelyrumbaan Yuri ei suostuisi edes pakotettuna, mutta heti, kun ajatus Potyan pennuista oli istutettu hänen päähänsä, hän oli suostunut saman tien. Rahaa Yuri ei halunnut – luistelu-ura piti hänet riittävän rikkaana – joten hän saisi Potyan ”lainaamisesta” parhaimman mahdollisen palkkion: oikeuden nimetä kaikki Potyan pennut ja lisäksi pitää niistä yhden itsellään, minkä seurauksena Yuri oli innostunut vähän turhankin paljon. Välillä Otabekista tuntui, että Yuri oli se, joka synnyttäisi ne pennut, eikä Potya.
”Minä tiedän, että Potya tarvitsee rauhaa, mutta mitä jos sen synnytys käynnistyy, ja minä en huomaa?”
”Etkös sinä juuri viime päivät ole hokenut, että pentujen pitäisi syntyä vasta parin viikon päästä?”
”Olenko?”
Yuri kallisti päätään kysyvästi, vaikka molemmat heistä tiesivät varsin hyvin, että Yuri todellakin oli tehnyt niin.
Viisitoista päivää, neljätoista päivää, kolmetoista päivää. Otabek oli saanut yliannostuksen kissojen tiineysaikaa ja pentuja jo ikuisuus sitten, mutta testaisi kärsivällisyyttään viimeiseen asti. Ei Otabek edes halunnut jättää Yuria yksin jännittämään kissansa tulevaa pentuetta, vaikkei sanonutkaan sitä ääneen. Ja Yurin oli saatava jakaa tunnemylläkkänsä jonkun kanssa tai hänen päänsä räjähtäisi, vaikkei hänkään sitä ääneen sanonut. Heidän ei tarvinnut. He kyllä tiesivät.
”Mitä jos pennut syntyvät liian aikaisin? Mitä jos ne eivät selviä? Mitä jos
Potya ei selviä!?”
Ja niin Yurin mieleen oli noussut taas yksi huoli, jonka he olivat takoneet maan tasalle ja unholaan ainakin kymmenen kertaa. Jostain se tuli aina takaisin.
”Beka, mihin minä olen mennyt suostumaan?” Yuri tarrasi Otabekin käsivarsiin. ”Mitä jos synnytys alkaa liian aikaisin, tai ei ala ollenkaan, tai tulee komplikaatioita ja pennut ja Potya kuolevat?”
”Me olemme puhuneet tästä”, Otabek sanoi vakaalla äänellä. ”Potya osaa kyllä hommansa. Synnytys alkaa silloin kun pitää. Mitään komplikaatioita ei tule. Kukaan ei kuole. Kaikki sujuu hyvin. Olet varustautunut itsekin niin hyvin, että huoneestasi voisi tehdä kissojen synnytyssairaalan.”
”Niin, mutta...”
”Eläinlääkärin numero on tallennettu puhelimeesi”, Otabek keskeytti. ”Vai onko niitä numeroita peräti viisi? Ihan sama. Sinä tiedät kyllä, milloin tarvitsee soittaa apua. Ja silloin sinä soitat. Niin yksinkertaista.”
Yurin sormet puristivat yhä Otabekin käsivarsia niin, että se teki ihan kipeää. Otabek tarttui hellästi mutta lujasti Yurin käsiin ja väänsi ne varovasti irti.
”Nyt annetaan turhan jossittelun olla”, Otabek sanoi.
Yuri nyökkäsi turhankin pontevasti. Hetken Otabek suorastaan pelkäsi, että Yurin ”Mitä jos…!?” -hanat aukeaisivat sittenkin jälleen, mutta tämä pysyi hiljaa. Hermostunut Yuri tosin edelleen oli.
”Kerro minulle niistä nimistä, joita olet miettinyt pennuille.”
Otabekin neljä viime kuukautta olivat olleet täynnä pentujen nimiehdotuksia, jo hyvän aikaa ennen kuin Potya edes oli tiineenä. Vaikka hän suurin piirtein muistikin kaikki nimet, joihin Yuri oli tykästynyt (ja niitä oli
paljon), niistä puhuminen saisi Yurin ajatukset pois potentiaalisista tulevista synnytyskomplikaatioista, ja sitä tilanne nimenomaan juuri nyt kaipasi.
Yurin silmiin syttyi valo.
”No siis”, hän aloitti huomattavasti rennompana kuin hetkeä aiemmin. ”Monethan nimeävät pentueet tietyn kirjaimen mukaan ja usein vielä aakkosjärjestyksessä A:sta alkaen, mutta minusta sellainen on ihan tylsää. Ei nimen alkukirjaimella ole väliä vaan itse nimellä.”
Otabek nyökytteli ja myhähteli hyväksyvästi. Hän oli kuullut saman selostuksen jo lukuisia kertoja, mutta se ei yhtään hidastanut Yuria.
”Minusta olisi kiva, että pentujen nimet noudattaisivat samaa kaavaa kuin Potyalla.”
”Eli siis lisää petoeläinsekasikiöitä. Jippii.” Otabekin ääni oli suorastaan teatraalisen lattea.
Yuri mulkaisi Otabekia liioitellun loukkaantuneesti. Tämäkin osa keskustelua oli toistettu jo moneen kertaan viimeisimpien kuukausien aikana, ja se eteni aina samalla kaavalla.
”Anteeksi vain”, hän tokaisi, ”mutta neljätoistavuotiaan Yurin mielestä Puma Tiger Scorpion oli mahtava nimi, ja kuusitoistavuotias Yuri on
yhä samaa mieltä.”
Otabek hymyili omahyväisen tietäväisesti. Pieni nälviminen teki aina välillä ihan hyvää. Yuri ei jaksanut kiinnittää huomiota hänen kasvonilmeisiinsä vaan keskittyi jatkamaan selostustaan kissanpentujen mahdollisista nimistä.
”Jos pentuja on kolme, haluan, että jokaisen niiden nimessä on yksi osa Potyan koko nimestä”, Yuri selitti. ”Ja sitten jotain muuta sopivaa… Panther kuulostaisi hienolta, tykkään panttereista. Lion, Jaguar ja Cheetah toimivat myös. Jotain coolia. Minusta olisi kiva käyttää myös eri käärmeiden nimiä. Kalkkarokäärme olisi muuten hyvä, mutta englanniksi se on
rattlesnake, ja rattle tarkoittaa helistintä, mikä taas on ihan typerää eikä sovi lainkaan...”
”Siinä sinulle seuraava teema”, Otabek sanoi. ”Vauvantarvikkeet.”
Yuri läimäytti Otabekia päähän. Vaikka isku olikin tarkoitettu melko kevyeksi, se sattui hieman, minkä Otabek uskoi olleen myöskin tarkoituksena. Häntä ei haitannut. Sellaista heidän ystävyytensä oli. Aina sopivissa väleissä oli varsin sallittua naljailla ja vähän läpsiäkin.
Pentujen nimistä puhuminen oli saanut Yurin taas hetkeksi unohtamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin huolensa ja aidosti iloitsemaan parin viikon päästä syntyvistä kissoista. Potyakin uskalsi ryömiä esiin sohvan alta ison vatsansa kanssa. Se jäi häälymään sohvan edustalle sitä arvioivasti katsoen, ja muutaman silityksen saatuaan se siirtyi lopulta sohvapöydän alle makaamaan. Sillä välin Yuri pohti suureen ääneen, kuinka monta pentua Potya saisi, olisivatko ne tyttöjä vai poikia, ja miten paljon ne muistuttaisivat vanhempiaan niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin. Lopulta hän alkoi tentata Otabekiltakin tämän veikkauksia ja mielipiteitä.
”Kuka täällä oikein synnyttää”, Otabek kysyi lopulta, kun ei jaksanut enää vastailla satunnaisesti Yurin pohdintoihin. ”Sinä vai Potya?”
”Voi kuule”, Yuri aloitti, ”jos vain voisin synnyttää ne pennut Potyan puolesta, tekisin sen. Katso nyt sitä!”
Hän osoitti sormellaan sohvapöytää, jonka alta näkyivät Potyan tummat takajalat ja pörheä häntä.
”Yleensä Potya olisi hypännyt sohvalle, mutta nykyisin se vain möyrii lattioita pitkin. Ei ole varmaan helppo liikkua tuon vatsan kanssa.”
”Ja se kai kasvaa vielä tuostakin. Kahdessa viikossa ehtii tapahtua vielä vaikka mitä.”
”
Kolmessatoista päivässä”, Yuri sanoi, vaikka tiesikin, ettei pentujen syntymää voinut ennakoida päivän tarkkuudella. Päivien laskemisesta oli kuitenkin muodostunut hänelle tärkeä osa odotusaikaa.
He unohtuivat katsomaan pöydän alta pilkottavia kissantassuja ja välillä laiskasti edestakaisin mattoa pitkin heiluvaa häntää. Otabek ei ollut koskaan nähnyt Yurin kasvoilla yhtä hellää katsetta.
”Tämä on ihan uskomatonta”, Yuri sanoi, puoliksi Otabekille, puoliksi itselleen. ”Potya, minun oma vauvani, saa omia vauvoja! Ihan kuin
minusta olisi tulossa isä.”
”Vauvasi saa vauvoja, ja sinusta tulee isä?” Otabek toisti. ”Ei. Kissasi saa pentuja ja sinä pysyt teininä.”
”Haista paska”, Yuri totesi ystävällisesti.
”Ja eikös tuolla logiikalla sinusta tulisi pikemminkin isoisä?” Otabek kysyi välittämättä lainkaan Yurin reaktiosta. Hänen ei edes kuulunut reagoivan siihen mitenkään. ”Jos kerta Potya on jo vauvasi.”
”Teini-ikäinen isoisä”, Yuri hymähti. ”Näin siinä käy kun koulut eivät uskalla pitää seksivalistusta.”
Yuri ei malttanut enää istua sohvalla kissansa tassuja katsellen. Hän pudottautui lattialle ja asettui matolle makaamaan niin, että näki pöydän alla makoilevan Potyan kokonaan.
”Yura, jätä se kissa rauhaan.”
”En minä sitä häiritse”, Yuri sanoi hivenen kitkerästi. ”Katso nyt, Potya ei hievahdakaan. Minä vain katselen sitä. Tule sinäkin.”
Otabek epäröi hetken. Lopulta hän päätti, että samapa tuo, on Yurilla ollut tyhmempiäkin ehdotuksia, eikä Potyakaan tuntunut välittävän. Hän nousi sohvalta ja istahti matolle toiselle puolelle sohvapöytää kuin Yuri.
”Ei kun makaa, et sinä sitä istualtaan kunnolla näe.”
Otabek tuhahti huvittuneesti mutta noudatti Yurin kehotusta. Lopulta he molemmat makasivat sohvapöydän molemmin puolin ja seurasivat kyljellään makaavaa Potyaa.
”Nyt jos joku tulisi katsomaan, mitä me oikein puuhaamme…”
Otabek jätti lauseen leijumaan ilman loppua. Yuri virnisti.
”On varmaan hyvä näky”, hän sanoi.
Yuri ojensi kätensä hitaasti kohti Potyaa. Kissa kohotti päätään mutta ei ryöminyt pakoon. Se antoi Yurin rapsuttaa itseään leuan alta ja sulki rauhallisesti silmänsä.
”Potya kehrää.”
Otabek nyökkäsi hyväksyvästi.
”Toivottavasti kaikki pennut syntyvät elossa ja terveinä.”
”Kyllä ne syntyvät.”
”Beka, sitten kun pennut syntyvät ja kasvavat ja minä pidän niistä yhden, niin...”
”Niin?”
Yuri nosti katseensa kissastaan. He tuijottivat toisiaan Potyan pään yli, korvat kiinni pörröisessä matossa.
”Suostutko olemaan sen pennun kummisetä?”
”Kummisetä?”
”Niin.”
Otabekia nauratti.
”Okei”, hän myöntyi. Mitä ikinä Yuri sillä tarkoittikaan. ”Mafiaan en kuitenkaan liity.”
”Ei tarvitsekaan. Dumppaan vain pennun sinulle aina kun en jaksa sitä.”
”Mafia alkoi itse asiassa juuri vaikuttaa kiinnostavalta...”
Yuri näytti hänelle kieltä. Otabek virnisti.
”Ollaan mekin sitten aikamoinen parivaljakko”, hän sanoi sitten. ”Sinusta tulee teini-isoisä ja minusta kissanpennun kummisetä. Ei helvetti. Kai aiot pitää pennuille kunnon ristiäisetkin?”
”Tietenkin. Ja sinä saat olla sylikummi.”
”Älä vain oikeasti kasta niitä veteen tai tulee ruumiita. Meistä.”
”Kastan sinut niiden sijasta.”
”Hurmaavaa”, Otabek totesi ja kurottautui hänkin silittämään Potyaa kevyesti sormillaan.
Yuri kellahti kyljeltä mahalleen ja jatkoi Potyan rapsuttamista.
”Oikeasti odotan eniten, että saan sanella eksorkismirukouksia”, Yuri paljasti.
”Pahojen henkien manaushan koko kastejuhlan huippukohta onkin”, Otabek vahvisti hymyillen. ”Nimeä vielä joku pennuista Luciferiksi tai jotain, niin sitten on asiallinen meininki.”
Yurin silmiin syttyi valo taas kerran, mutta siinä oli sävy, joka ei luvannut mitään erityisen hyvää. Ehkä Potyakin huomasi sen, sillä yllättävän ketterästi se keikautti itsensä pystyyn ja ryömi pois sohvapöydän alta heidän käsiensä ulottumattomiin. Se jäi seisomaan pöydän viereen ja tuijotti jonnekin Yurin suuntaan.
”Kiitos, sain juuri idean”, Yuri hihkaisi Otabekille, joka hitaasti kompuroi istuma-asentoon. Yuri makoili yhä pitkin pituuttaan matolla. ”Jokaiselle pennulle voisi antaa yhdeksi nimen osaksi jonkun paholaisen nimen. Yksiä perkeleitä ne ovat joka tapauksessa kun vähän kasvavat, joten olisi ainakin sopivat nimet.”
”Eli niistä pennuista tulee sitten jotain kissapetojen ja demonien risteytyksiä”, Otabek totesi Yurin nimi-ideoihin viitaten. ”Mahtavaa. Ja minusta tulee sellaisen kummisetä. Mihin minä olen oikein suostunut?”
”Johonkin oikein hi- pfffthhyi… Potya, mitä helvettiä!”
Potya oli hetken aikaa pöydän vieressä tepasteltuaan päättänyt istahtaa ja laski takapuolensa suoraan Yurin naamalle. Yuri peruutti usean sentin ja sylki karvoja suustaan.
”No, ainakin on selvää, kuka on itse pääpiru”, Otabek hymähti. ”Demonimatriarkka.”
Ehkä hän kuvitteli, ehkä ei, mutta aivan varmasti Potya iski hänelle silmää.
