Nimi: Toivottomasti
Kirjoittaja: tirsu
Genre: slice of life, fluffy, romance, a little bit of angst, one-shot
Paritukset: Watts/Jack, Millie/Charlie, George/Effie
Fandom: Murdoch Mysteries (Murdochin murhamysteerit)
Ikäraja: S
Summary:Mennessään niin lähelle kuin suinkin pystyi, Watts onnistui huomaamaan, että paperista oli revitty osa pois.
Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Murdoch mysteries kuuluu Maureen Jenningsille, R.B. Carneylle, Cal Coonsille sekä Alexandra Zarownhylle.
A/N: Hyvää loppukesää, Kelsier! Toivoit juhannustaiassa jotain Llewellyn Wattsin liittyvää. Toivottavasti tämä on mieleesi. 
Watts on ihana (mutta melko vaikea hahmo kirjoittaa, toivon mukaan tein hänelle oikeutta). <3
Tästä tuli pidempi kuin olin ensin suunnitellut. Aloin jo epäillä saanko tätä ajoissa valmiiksi vai en. Onneksi sain. 
Ja koska mulla on tapana puhua Llewellynistä Wattsina, niin mulle oli tosi luonnollista kutsua häntä tarinassakin Wattsina. En edes yrittänyt käyttää Llewellyniä tilalla. Se saattaa ottaa (ensi alkuun) hieman silmään, varsinkin kun muista hahmoista puhutaan etunimillä.
ToivottomastiWatts ei ollut varma koko jutusta, mutta George vakuutti kaiken olevan vedenpitävää. Huoleen ei ollut mitään syytä, kaikki oli järjestelty ja suunniteltu viimeisemmän päälle yhdessä Effien kanssa.
Epäilyistään huolimatta Watts oli kiitollinen Georgelle siitä mitä tämä oli tehnyt hänen vuoksensa, hänen eteensä. Siinä oli vasta tosi ystävä, johon saattoi luottaa täydestä sydämestään. Ystävä, jonka käsiin voisi luottaa oman elämänsä.
Watts istui pienen kuppilan ikkunapöydässä. Se oli Georgen järjestämä kohtaamispaikka. Hän oli ajoissa, huomattavasti aikaisemmin paikalla kuin olisi ollut tarve. Hän oli ollut hermostunut ja ajatellut, että aikaisemmin paikalle saapuminen rauhoittaisi hänen mieltään. Niin ei ollut käynyt. Päinvastoin, hän oli parhaillaan hermostuneempi.
Pöydän alla Wattsin oikea jalka hytkyi kuin sen olisi ollut vaikea olla paikoillaan. Valkoinen kahvikuppi sisältöineen oli unohtunut parin ensimmäisen hörpyn jäljiltä, kun Watts oli alkanut piirtämään sormellaan pöydän pintaan sekalaisia koukeroita. Nopeasti etsivä oli kuitenkin ottanut taskustaan hyvin lyhyen lyijykynän pätkän ja tuhertanut ensin sen kanssa serviettiin ja lopulta taskustaan löytyneeseen pieneen muistiinpanovihkoon.
”Anteeksi herra.”
Watts säpsähti, kun hänen olkapäälleen laskeutui käsi. Hän kohotti katseensa nuoreen naiseen, jonka kapeilla kasvoilla oli pieni sievä hymynpoikanen.
”Voinko olla avuksi, neiti…?” Watts kysyi.
”Oletteko te Llewellyn Watts?” nainen kysyi.
Watts nyökkäsi. ”Olenhan minä.”
”Hienoa”, nainen sanoi ja istuutui häntä vastapäätä. ”Minä olen Millie Greenwich, Effien ystävä.”
Ah. George olikin puhunut Milliestä. Ja toisestakin naisesta, jonka nimeä Watts ei saanut sillä hetkellä millään päähänsä. Sarah tai Julianna, tai jotain siltä väliltä.
”Hauska tavata”, Watts sanoi ojentaen kätensä, kaataen melkein kahvikuppinsa samalla.
Millien nopeat refleksit estivät kahvia kaatumasta kauniin vihreälle leningille. ”Samoin. Taidatte olla hermostunut?”
”Hmm. Kyllä niinkin voisi sanoa. Anteeksi.”
”Ei se mitään, vahinkoa ei käynyt.” Millie sanoi huvittuneesti ja laski pitsihansikkaaseen peitetyn kätensä hänen kätensä päälle. ”Rauhoittukaa, kaikki menee varmasti hyvin.”
”Luuletteko?” Watts ei voinut olla kysymättä.
”Kyllä.” Millie nyökkäsi.
Naisen varmuudella oli jokseenkin rauhoittava vaikutus. Watts ei voinut olla hymyilemättä kiitollisena. Oli rankkaa olla niin hermostunut. Mutta siihen oli hyvä syy.
Watts otti taskukellonsa esiin. Vielä oli puoli tuntia aikaa. Milliekin oli siis saapunut ajoissa.
”Maistuisiko teille juotava?” Watts kysyi laittaessaan taskukellon pois.
”Ei kiitos. Eikä teidän tarvitse teititellä, sanokaa vain Millie.”
”Tekin olette ajoissa… Millie”, Watts totesi.
”Aikainen lintu madon nappaa”, Millie sanoi hymyillen.
”Se on totta.”
”Sitä paitsi, uskon että toisetkin ovat kohta täällä”, Millie sanoi.
”Niinkö?” Watts ihmetteli.
”Niin, mutta saatanhan minä olla väärässäkin”, Millie nauroi.
Joitakin minuutteja myöhemmin kävi ilmi, ettei Millie ollut väärässä. Melkein yhtä aikaa Jack ja toinen nuori nainen saapuivat. Watts oli juuri ehtinyt esitellä Jackin Millielle, kun nilkat paljastavaan mekkoon pukeutunut nainen tuli heidän pöytänsä luokse.
”Hyvät herrat, tässä on ystävättäreni Charlotte Reinhart”, Millie esitteli. ”Charlotte, tässä ovat Llewellyn Watts ja Jack Walker.”
”Hauska tutustua. Ja, olkaa hyvät, kutsukaa minua Charlieksi”, nainen pyysi kätellessään.
”Emmeköhän voi nyt lähteä, kun olemme kaikki paikalla”, Millie sanoi nousten ylös paikaltaan.
Watts keräsi muistiinpanovihkonsa välistä karkailleet paperit ja tunki ne lyijykynän pätkän kanssa takaisin päällystakkinsa uumeniin. Noustessaan hän onnistui kaatamaan tuolinsa kumoon. Hän kiitti Jackia, kun tämä kohteliaasti kumartui nostamaan tuolin.
Nauravainen Millie tarttui Wattsia käsikynkästä. Watts raapi otsaansa saattaessaan heidät ovelle, hänestä tuntui hieman oudolta Millie käsipuolessaan. Jack ja Charlie tulivat heidän perässään, mutta he eivät kulkeneet käsikkäin, mutta tarpeeksi lähekkäin että heidän käsivartensa hipaisivat toisiaan usein. Tarpeeksi vakuuttavaa ulkopuolisten silmille, mikä oli tärkeintä.
Georgen neuvoja noudattaen Watts suuntasi askeleensa kohti juna-asemaa. Heillä olisi edessään parin tunnin junamatka paikkaan, jonka George oli vannonut olevan täydellinen.
･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･Millie oli erittäin puhelias nainen, jota kuunteli hyvin mielellään. Watts oli syventynyt keskusteluun tämän kanssa jo ennen kuin juna lähti viheltäen liikkeeseen. Hänen vieressään istuva Jack pelasi korttipeliä Charlien kanssa. Pelin lomassa kaksikko kävi kevyempää keskustelua kuin he Millien kanssa vaikka toisinaan molemmat ottivat osaa heidänkin keskusteluunsa tuoden ilmi oman näkökantansa.
Aina mahdollisuuden tullessa Watts hipaisi jalallaan mukamas vahingossa Jackin jalkaa. Jackin suupielessä leikitteli pieni hymy, mikä sai hänen sydämensä sykähtelemään onnesta. Tunnelin pimeyden nielaistessa junan sisäänsä Jack tarttui pikaisesti häntä kädestä ja puristi sitä hellästi – hänen sydämensä oli räjähtää onnesta, siltä se ainakin tuntui.
Päivänvalon päästessä jälleen loistamaan junavaunuihin Millien kasvoilla oli omahyväinen ilme. Oli selvää, että tämäkin oli käyttänyt pimeyden tuomaa turvaa hyväkseen. Charlie tuijotti vain korttejaan kulmat rypyssä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Saatuaan lyhyen keskustelunsa loppuun L.M. Montgomeryn toisesta Anna-kirjasta (jonka kopion George oli saanut postissa ennen julkaisua nimikirjoituksella varustettuna, kuten ensimmäisenkin kirjan), jota Watts ei ollut lukenut huolimatta siitä, että oli pitänyt ensimmäisestä kirjasta (mitä hän tuskin olisi lukenut, ellei George olisi tavallaan pakottanut häntä), Millie pyysi Charlieta viihdyttämään heitä muutamalla taikatempulla. Charlie suostui pyyntöön mielellään, mutta heidän oli odotettava että tämä sai pelinsä Jackin kanssa päätökseen.
Voitettuaan Jackin Charlie venytteli sormiaan jokaiseen mahdolliseen suuntaan kaikilla mahdollisilla tavoilla mitä kuvitella saattoi – ja muutamalla sellaisellakin tavalla, jota ei tullut kuvitellakseenkaan. Muutama venyttelyliikkeistä näytti kivuliaalta ja jopa luonnottomaltakin: sormien ei pitäisi voida liikkua taikka taittua noin.
Watts seurasi mielenkiinnolla, kun Charlie esitteli muutamia korttitemppuja. Temput olivat suorastaan mahtavia ja häikäiseviä. Charlien sormet olivat näppärät ja nopeat, ranteiden liikkeet hallittuja, ja ilman tarkkaavaista seuraamista temppujen juju meni helpostikin ohitse. Watts nautti taikatempuista, mutta hän nautti myös siitä, että pystyi näkemään illuusioiden läpi sekä saamaan selville miten temppu tehtiin. Huolimatta siitä hän oli silti yhä innoissaan tempuista yhtä paljoin kuin Millie (mahtoikohan tämä tietää temppujen salaisuuksia vai harjoitteliko Charlie jossain ilma ylimääräisiä silmäpareja?) ja Jack.
Taikatemput saivat myös muiden matkustajien, erityisesti lapsien, huomion kiinnittymään heihin tai paremminkin Charlieen. Lapset hihkuivat innoissaan ja aikuisten kasvoilta paistoi hämmennys. Muutama matkustaja innostui taputtamaan yllättyneiden kiljahdusten saattelemana.
Junan hidastaessa vauhtia Charlie alkoi kerätä kortteja pois viimeisen taikatempun jälkeen. Se sai lapsissa aikaan pettymysten äännähdyksiä, he olisivat mielellään seuranneet huvitusta kauemminkin. Charlie loi näille pahoittelevan hymyn, temput olivat sillä kertaa ohi, sillä junasta poistuminen läheni.
”Satutteko te esiintymään jossain?” eräs rouvashenkilö kysäisi.
”Ikävä kyllä en, tämä on vain harrastus”, Charlie vastasi.
”No voi, sehän on harmi. Olisin niin halunnut päästä ihailemaan taitojanne uudelleen.”
”Ehkä joskus, ken tietää.”
Junan käytävät olivat sen verran kapeita, että heidän oli poistuttava peräkanaa. Ovelle päästyään Watts auttoi Millien ulos. Millie pyysi heitä odottamaan, kun hän poikkeaisi sisätiloissa. Jack lähti tämän mukaan todeten itsekin kokevansa samaa tarvetta.
Watts raapi silmäkulmaansa. Small talkin luominen tuntui jotenkin vaikealta. Hänestä tuntui, ettei hän voisi vain tokaista jotain Charlielle saamatta osakseen pisteliästä vastausta. Oli vaikea sanoa mistä tunne johtui, sillä Jack tuli Charlien kanssa hyvin toimeen. Samoin kuten Milliekin, tietysti. Ja Millie oli täysi vastakohta naiselle, kaksikko oli kuin yö ja päivä. Mutta toisaalta, mitä enemmän sitä ajatteli, niin Millie oli vastakohta hänelle itselleenkin. Jackissa ja Milliessä oli paljon enemmän samaa, mitä nyt lyhyen tuttavuuden kannalta saattoi sanoa. Sama koski häntä itseään ja Charlietakin, enemmän samaa tällä oli hänen kanssaan kuin Jackin. Silti he olivat pariutuneet vastakohtiensa kanssa – Millien toimesta, tämä oli vain napannut hänet itselleen.
Wattsilla oli levoton olo, hänen oli vaikea pysyä aloillaan. Estääkseen itseään alkamasta ravaamasta edestakaisin hän vei kätensä leualleen ja alkoi hieroa sitä.
Samalla hän silmäili vastapäätä seisovaa Charlieta. Nainen seisoi kädet puuskassa katse luotuna vasemmalle, jossa tepasteli pieni parvi lintusia. Charlien yllä oli yksinkertainen kaunis takki ja suora hame, joka jätti nilkat paljaaksi. Se oli hyvin mielenkiintoista, muttei ennennäkemätöntä. Harvinaista kylläkin. Ja se aiheutti monissa ihmisissä paheksuntaa, nilkkojen näyttämistä pidettiin säädyttömänä.
”Kiva hame”, Watts totesi asiaa sen enempiä ajattelematta.
Charlie käänsi katseensa häneen, kulmat olivat rypyssä. Tämä vaikutti epäileväiseltä hänen kommenttinsa suhteen, kuin epäillen että hän arvosteli ja tuomitsi. Mutta asia ei ollut lainkaan niin, hame oli oikeasti hieno ja vaikutti tuovan liikkumiseen helppoutta kuin maata laahaava versionsa.
”Käytännöllinen. Liikkuminen on varmaan vapaampaa?” Watts lisäsi tehdäkseen selväksi, että oli oikeasti kiinnostunut.
”Niin on. Kiitos”, Charlie lausahti.
”Miten päädyit kyseiseen malliin, jos saa kysyä?”
”Kysyit jo”, Charlie naurahti. ”Housuja käyttävää naista katsotaan vielä kierompaan kuin nilkkoja paljastavaa.”
”Niinkö? Enpä ole tullut kiinnittäneeksi asiaan huomiota. Toisaalta, en ole edes tainnut törmätä kenenkään naiseen housut jalassa”, Watts jutteli.
”En ymmärrä mitä pahaa siinä on, jos nainen haluaa käyttää housuja. Miehille se on okei, joten miksei meillekin? Asiaa vastustavat tahot eivät ole tajunneet kuinka paljon käytännöllisemmät housut ovat ja kuinka paljon vapautta ne antavat”, Charlie paasasi.
”Hmm. Tuohon en osaa sanoa mitään, en ole tullut kokeilleeksi hameen tai mekon pitämistä. Pitäisi olla kokemusta, jotta voisin sanoa asiaan juuta tai jaata”, Watts sanoi mietteliäästi. ”Mutta ehkä asiaa vastustavat tajuavat housujen tuoman vapauden eivätkä sen vuoksi halua naisille housuja?”
Charlie nyökäytti päätään. ”Tuossa on itua.”
Jackin ja Millien paluu keskeytti heidän aika hyvin alkaneen keskustelunsa, mitä Watts hieman harmitteli. Hän olisi mielellään puhunut Charlien kanssa asiasta lisää. Myöhemmin sitten, toivottavasti.
Watts tarjosi käsivarttaan Millielle, joka tarttui siihen kevyesti puristaen. Charlie ja Jack eivät vieläkään välittäneet kulkea käsikkäin.
”Piipahtaisimmeko ensin syömässä jotain?” Charlie kysyi.
”Kyllä se minulle sopii”, Watts vastasi Jackin ja Millien säestäessä.
Kävellen he lähtivät etsimään lähintä ravintolaa tai pubia, johon pysähtyä nauttimaan murkinaa. Sen jälkeen vuorossa olisi pieni taidenäyttely, jotta Effie oli suositellut, ja siitä matkaa jatkettaisiin tivoliin. Ja sitten… Pelkkä ajatuskin sai Wattsin vatsan menemään jännityksestä solmuun. Matkan viimeinen etappi oli kaikkein tärkein, mutta myös hermostuttavin. Kunhan kaikki vain sujuisi ja menisi hyvin.
George oli vakuuttanut kaiken sujuvan hyvin. Tämä oli myös painottanut, että kaiken ei tarvinnut mennä tismalleen, kuten oli suunniteltu. Parasta olisi antaa kaiken mennä omalla painollaan, suunnitelma oli vain eräänlainen kehys, jota ei tarvinnut seurata orjallisesti. Tärkeintä olisi, että Watts (ja muut) nauttisi päivästä ja kaikki tuntuisi hyvältä. Stressi ei saisi käydä liian suureksi ja pilata päivää.
Watts nielaisi. Hän yrittäisi parhaansa ja yrittäisi noudattaa Georgen neuvoa.
Millie tuntui aistivan Wattsin sisäisen myllerryksen. Hellästi tämä taputti hänen kättään ja kuiskasi kaiken varmasti sujuvan hyvin, käski rentoutumaan ja nauttimaan sekä muistutti hengittämisestä. Oikein hyvät neuvot nekin.
･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･Nautittuaan kevyen luonaan bistrossa he olivat nousseet taksin kyytiin, joka oli kuljettanut heidät makasiinin luo, jossa pieni kaupunki järjesti kaikenlaisia tapahtumia myyjäisistä esityksiin. Sillä kertaa siellä pidettiin paikallisen taiteilijan taidenäyttely. Taiteilija oli saanut hieman nimeä voitettuaan T
oronto Daily Star-lehden Edvard VII:n ja kuningatar Alexandran hääpäivän kunniaksi järjestetyn taidekilpailun viime vuonna.
Näyttelyssä ei ollut paljoa väkeä, sillä sen avajaiset olivat olleet kaksi viikkoa sitten. Taiteen ihailijoita oli silti paikalla enemmän kuin kourallinen. Monet ihailivat voitokasta työtä kuningaspariskunnasta, joka oli kunnia paikalla.
Taiteilija oli maalannut myös muutamasta muusta kuningashuoneen jäsenistä muotokuvat. Edesmennyt kuningatar Viktoria oli ikuistettu nuorena morsiamena. Oli selvää, että kyseiseen työhön oli käytetty mallina muiden taiteilijoiden töitä, sillä muotokuvan maalannut taitelija ei ollut vielä syntynyt, kun kuningatar Viktoria oli sanonut tahdon Albertilleen.
Vaan toisaalta, Watts pohti, tuskinpa taiteilija oli muitakaan maalaamiaan kuningasperheen jäseniä tavannut. Näiden muotokuvien esimerkkeinä oli hyvin varmasti käytetty sanomalehdissä olleita kuvia. Mutta oli miten oli, muotokuvat nuoresta Viktoriasta, prinsessa Helenasta, herttuatar Louisesta ja raskauden onnea hehkuvasta prinsessa Margaretista olivat uskomattoman taidokkaat ja realistiset. Ei ollut mikään ihme, että taiteilija oli vienyt voiton viime vuoden kisassa. Se oli kuitenkin melkoinen ihme, jos taiteilija ei tulisi menestymään ja olemaan maailmankuulu taidemaalari elämänsä aikana.
Kuninkaallisten lisäksi taiteilija oli maalannut tavallisten tallaajienkin muotokuvia; mahtoivatkohan kaikki olla sukulaisia ja tuttavia, vai oliko joukossa tuntemattomien kasvokuvia? Huolimatta siitä kuinka upeita muotokuvat olivat, Wattsin mieleen oli enemmän taiteilijan maisemataulut sekä tauluihin tallennetut hetket ihmisistä arkiaskareidensa parissa. Ne olivat suurenmoisia ja niissä oli herkkyyttä, voimaa... Ne olivat pysäyttäviä.
Töistä näki myös taiteilijan kehityksen jäljen. Joidenkin töiden välissä ei ollut kuin puolivuotta eroa (esitteissä olevien esittelytekstien perusteella, jotka Millie luki jokaisen taulun kohdalla – Watts aikoi lukea tekstit joskus myöhemmin) ja kehitys sinä aikana oli ollut huomattava. Mutta jokaisessa työssä oli se sama tietty piirre, josta tunnisti että kyseessä oli saman tekijän siveltimen vedot. Harrastelijapiirtäjänä (tai enemminkin töhertäjänä) Wattsista oli aina mukavaa huomata kuinka omat taidot karttuivat, ammattimaisesta taiteilijasta se tuntui varmasti vielä paremmalta ja palkitsevalta. Vaikka jotkut työt ehkä saattoivat hävettää vuosia myöhemmin, kun niitä osasi katsoa paremmin kehittynein silmin. Ne työt olivat kuitenkin myös tärkeitä, sillä ilman niitä ei olisi mitään muuta eikä olisi tapahtunut kehitystäkään. Oli aina hyvä nähdä mistä oli alkanut ja mihin siitä oli päätynyt ja mihin kaikkialle vielä voisikaan päätyä.
Millie ihasteli taulua ja kertoi mielipiteensä jokaisesta taideteoksesta. Naisen lempiteokseksi oli noussut pienokaista odottava Margaret, työ joka oli nimetty
Autuaaksi onneksi. Osuva nimi, prinsessa Margaretin kasvot olivat todellakin autuaan onnelliset ja rakastavaiset.
Jackin ja Charlien mielipiteistä Watts ei tiennyt vielä mitään, sillä kaksikko kiersi näyttelyä eri tahtiin heidän kanssaan sekä eri järjestyksessä. He kuitenkin keskustelisivat näyttelystä myöhemmin. Siitä tulisi hyvin mielenkiintoinen keskustelu, jota Watts odotti innokkaasti. Olisi hienoa kuulla muiden mielipiteitä ja mistä taulusta kukin piti eniten ja miksi, sekä mikä töissä eniten viehätti, mistä jäljestä taiteilijan tunnisti varmasti ilman signeerausta.
Taidenäyttelyn viimeinen osa koostui muutamasta lyijykynätyöstä. Ne olivat enimmäkseen luonnosmaisia, mutta kaksi näytti täysin valmiilta töiltä, joihin ei tulisi koskaan värejä. Eivätkä työt värejä kaivanneetkaan. Ne olivat yhtä eläväisiä kuin värillisetkin työt, ja harmaan eri sävyt toivat töihin oman lumonsa ja tunnelmansa.
Sateessa seisovaa, hyvin läheltä kuvattua, tuijottavaan sorsaa jäi tuijottamaan takaisin. Sen pikkuisten tummien silmien katse oli intensiivinen. Tuntui ihan siltä kuin sorsa olisi haastanut tuijotuskilpailuun. Ja sen vuoksi Watts ei ollut nähdä taustalla olevaa pariskuntaa, jotka olivat suoturetkellä. Vasta kun Millie huomautti siitä, Watts sai revitty silmänsä sorsasta eroon kastuvaan pariskuntaan.
Pariskunta vaikutti onnettomalta. Millie pohti oliko poikarukan kosinta mennyt pieleen – ja kumpi siihen oli syynä: sade vai kieltävä vastaus. Katsellessaan silmät sirrillään veneessä istuvaa pariskuntaa Watts keksi liudan muitakin syitä epäonneen, mutta lopulta hän päätyi samaan johtopäätelmään kuin Millie. Yllättäen esitteessä ei kerrottu vastausta. Ehkäpä taiteilija halusi katsojan itse mietiskellä mitä oli tapahtunut ja päätyä päätökseen, joka tuntui oikealta. Tai sitten taiteilija oli ajatellut, ettei kovinkaan moni huomaisi pariskuntaa sorsalta.
”Minusta on nerokasta piilottaa näkyville. Se on kuin salaisuus”, Millie sanoi heidän siirtyessään kohti toista taulua.
”Olet oikeassa. Yksityiskohta, joka saattaa mennä ohi silmien, jos ei kiinnitä huomiota. Ihan kuin se olisi metafora ihmisen kiireelliselle elämäntyylille, jolloin monia asioita saattaa jäädä huo…”, Wattsin puhe keskeytyi kuin päin seinään toiseksi viimeisimmän taulun kohdalla.
”Llewellyn? Mikä tuli?” Millie kysyi, mutta kysymys meni Wattsilta täysin ohitse.
Hän tuijotti järkyttyneen yllättyneenä lyijykynäteosta. Miehen silmät hymyilivät kuten suukin. Hiuksia peitti käytössä kulunut lätsä. Vaatteita oli luonnosteltu sen verran, että näki miehen pukeutuneen kauluspaitaan, kravattiin ja liiviin. Kasvot olivat yhtä lempeät kuin ne olivat aina olleet.
Watts läimäytti käden suulleen. Mies oli juuri sellainen kuin hän muistikin. Yksikään piirre ei ollut haalistunut hänen mielessään. Hän muisti vielä miltä mies oli kuulostanutkin.
Silmät kimaltaen Watts kumartui kiireesti lukemaan taulun nimen.
Lempeys. Ei muuta, pelkkä lempeys. Mutta, ah, niin paikkaansa pitävä.
Watts nousi jälleen katsomaan työtä. Pitkän tuijottamisen jälkeen hän huomasi, että miehen viereen oli alettu luonnostella jotain muutakin, mutta sitä ei ollut koskaan tehty loppuun. Mennessään niin lähelle kuin suinkin pystyi, Watts onnistui huomaamaan, että paperista oli revitty osa pois. Miksi?
Kuin hätääntyneenä Watts alkoi tonkia taskujaan. Hän oli laittanut esitteen taskuunsa. Hänen olisi löydettävä se. Muutamia kyniä tippui lattialle samoin kuin rypistyneitä papereita ja yksi pieni muistilehtiökin.
Esite oli myös rypistynyt. Tärisevin käsin Watts avasi sen ja kiireellisesti etsi oikean kohdan. Pienen kuvan ja nimen alla ei lukenut muuta kuin
lempeän miehen muistoa kunnioittaen.
Watts hätkähti, kun joku tarttui häntä käsivarresta. Nostaessaan katseensa hän juuri ja juuri tiedosti tuijottavansa huolestuneen Jackin kasvoihin. Miehen vieressä yhtä huolestuneina seisovia Millietä ja Charlieta hän ei rekisteröinyt. Hän lätkäisi esitteen Jackin käsiin, joka jäi tutkimaan sitä ihmeissään.
Watts ryntäsi näyttelynvalvojan luokse. ”Anteeksi.”
”Niin hyvä herra, kuinka voin olla avuksi?” mies kysyi hymyillen.
”Onko tuo taulu myynnissä?”
”Teidän on tarkennettava mitä taulua tarkoitatte, sillä osa on myynnissä ja osa ei ole”, valvoja vastasi.
Koska Watts oli jättänyt oman esitteensä Jackille, hän nappasi pöydältä uuden. Hänen kätensä tärisi hieman, kun hän näytti taulua, jota tarkoitti.
”Ah, ikävä kyllä se ei ole myynnissä. Taiteilija on jo aikoja sitten lahjoittanut sen serkulleen, joka lainasi sen näyttelyn ajaksi. Kuullakseni pitkän suostuttelun jälkeen, teos on omistajalleen näemmä erittäin tärkeä”, valvoja pahoitteli.
Watts tunsi kuinka jotain raskasta valui hänen vatsaansa. Hän tunsi syvää pettymystä. Siitä huolimatta hän nyökkäsi ja kiitti miestä.
Asiaa enempiä ajattelematta Watts suuntasi ulos. Hän nojasi makasiinin seinää vasten silmät sulkien.
Siitä oli pitkä aika, kuusi vuotta. Aika meni menojaan välittämättä menetetyistä. Suru laimeni, muttei poistunut kokonaan, painui vain jonnekin syvälle odottamaan koska ponnahtaisi jälleen pinnalle.
Watts veti hitaasti kättään kasvojaan pitkin ja huokaisi raskaasti. Hänen olisi rauhoituttava. Mutta se oli vain tullut puskan takaa. Kun hän oli tullut näyttelyyn, hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että hän törmäisi johonkin, joka kosketti häntä henkilökohtaisesti. Tiesiköhän George? Ei varmastikaan, tämä olisi sanonut jos olisi tiennyt. Sen olisivat kuulleet kaikki asema neljällä.
Jackin, Millien ja Charlien tullessa ulos Watts oli melkein rauhoittunut. Kolmikon kasvot olivat täynnä huolta ja Watts tunsi syyllisyyden pistoksen. Hän oli vain ottanut ja hylännyt nämä näyttelyyn kummissaan hänen käytöksestään. Hän oli näille anteeksipyynnön ja selityksen velkaa.
”Olen pahoillani. Tarkoitukseni ei ollut huolestuttaa ja hylätä teitä”, hän sanoi. ”Minä vain…”
”Järkytyit selvästi jostain”, Millie lopetti hänen puolestaan.
”Mikä siinä muotokuvassa järkytti sinua niin paljon?” Charlie kysyi kulmat kurtussa.
Watts huokaisi ja loi katseen Jackiin. ”Minä tunsin sen kuvan miehen. Se oli Gus Jackson, minun… ystäväni ja työtoverini. Hän sai surmansa kuusi vuotta sitten työtehtävän yhteydessä.”
”Voi Llewellyn!” Millie huudahti ja kiepsahti Wattsin kaulaan.
Jack näytti kalvenneen hieman. Charlien kasvoilla paistoi ymmärrys. Mutta ei tämä ymmärtänyt, ei oikeasti. Mikä toki johtui vain siitä, että tämä ei tiennyt totuutta. Wattsin lisäksi siitä tiesivät vain Jack sekä George (jolle hän oli hieman päihtyneenä asian paljastanut).
Ei ollut koskaan ollut olemassa häntä ja Gusia. He olivat tosiaan olleet vain ystäviä. Mutta… Hän oli ollut rakastunut eikä Gus ollut tiennyt sitä. Gusilla oli ollut tuore romanssi Anne Baxterin kanssa, kaksikko oli ollut onnellinen ja toivonut kovasti yhteistä tulevaisuutta. Oli ollut selvää, että suhde oli vakava. Ja sitten… Sitten Gus oli murhattu.
Anne Baxter, Watts tajusi hätkähtäen. Anne Baxter. Gusin mielitietty.
”Hei. Mikä sen taiteilijan nimi olikaan?” Watts kysyi käheästi.
”Aubrey Baxter-Johnsson”, Jack vastasi. ”Kuinka niin?”
”Näyttelynvalvoja sanoi taulun kuuluvan taiteilijan serkulle. Anne Baxter.”
Jackin silmät laajenivat, mutta pian tämä nyökkäsi. Oli selvää, että Aubrey oli Annen serkku. Olisi melkoinen sattuma, että taulu kuului jollekin muulle kuin Annelle. Ajatellessaan asiaa enemmän Watts ymmärsi, että se mitä Jacksonin viereen oli aloitettu hahmotella, mutta ei ollut saatettu loppuun, oli ollut Annen muotokuva. Työ oli varmasti jäänyt kesken Gusin kuoleman vuoksi.
”Melkoista”, Watts totesi.
”Yllättävää”, Jack sanoi.
Millie ja Charlie näyttivät hieman hämmentyneiltä. Nämä eivät pysyneet heidän kärryillään, mutta kaksikko ei vaatinut saada selvennystä asiaan. Ei ollut mitään syytä, miksi asia kuuluisi heille.
”Jatkaisimmeko matkaa vai haluatko, tuota, umm, muistella vielä ystävääsi?” Millien ääni oli täynnä lempeyttä.
Watts pudisti päätänsä. ”Ei, jatketaan vain.”
Vaikka yllättävä muotokuva Gusista oli järkyttänyt häntä, hän ei ollut unohtanut miksi he olivat alun perin tulleet koko pikkukaupunkiin. Menneisyys oli menneisyyttä, eikä siihen parannut jäädä vellomaan. Varsinkin kun edessä oli valoisa tulevaisuus – ainakin toivottavasti. Jos kaikki menisi niin kuin hän toivoi.
Hymyillen Watts tarjosi käsivarttaan Millielle. Heidän seuraava etappinsa oli tivoli.
･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･Ilahtunut innostus oli saada Wattsin pomppimaan paikoillaan. Tivolissa myytiin Viipurin rinkeleitä, jotka olivat kastettu sulaan (tosin nyt jo kovettuneeseen) suklaaseen! Sellaisia hän ei ollut ennen maistanutkaan. Tilaisuuden hyväkseen käyttäen hän osti itselleen kaksi rinkeliä. Vesi oli jo kielellä ja malttamattomasti hän odotti pääsevänsä maistamaan rinkeliään.
Haukattuaan ensimmäisen puraisun Watts huokaisi onnesta. Mmm. Miten herkullista, se oli viedä kielen mennessään.
Millie katseli huvittuneena hänen syömistään. ”Onko hyvää?”
Watts nyökkäsi ainoastaan, sillä hänen suunsa oli täynnä. Millie naurahti.
”Haluaisitko sinäkin?” Watts kysyi saatuaan lopulta suunsa tyhjäksi.
”Voisin minä ostaakin”, Millie sanoi.
Naisen kääntyessä rinkelikojun puoleen Watts tarttui tätä kädestä. ”Älä. Minä tarjoan.”
”Voi, kohteliasta. Kiitos.”
Pian Millielläkin oli käsissään (yksi ainoa) rinkeli. Tämä haistoi ensin rinkelin tuoksua ja tarkasteli leivonnaisen muotoa. Watts odotti kärsivällisesti, että Millie maistaisi rinkeliä. Hän halusi kuulla mitä toinen piti leivonnaisesta.
”Oikein hyvää”, Millie antoi tuomionsa maistettuaan suklaarinkeliä.
”Oletko syönyt Viipurin rinkeleitä ennen?” Watts kysyi.
”Hmm. Ehkä kerran pienenä, ellen sekoita sitä johonkin toiseen leivonnaiseen.”
”Seuraavaksi sinun täytyy maistaa ihan tavallista rinkeliä”, Watts sanoi.
”Myöhemmin, nyt minulle riittää tämä.” Millie hymyili ja haukkasi uuden palasen.
Rinkeleitään nautiskellen he jatkoivat tivolin kiertämistä. He olivat tutkailleet jo monia kojuja ja ostaneet muutamia matkamuistoja. Watts ja Millie olivat kisanneet keskenään renkaan heittopelissä, josta kaksi voittoa oli langennut Wattsille ja toiset kaksi Millielle, yksi erä oli päättynyt tasapeliin. He molemmat olivat saaneet palkinnoksi ilmaisliput ruokakojuun käytettäviksi sekä Millie oli saanut pienen pehmonallen ja Watts taasen puuhelmirannerenkaan.
Ilmaisliput he olivat käyttäneet herkullisiin vohveliannoksiin ja limonadiin. Sen jälkeen he olivat menneet karuselliin, mikä ei loppujen lopuksi ollut ollut kamalan viivasta, sillä Millie tuli pahoinvoivaksi. Watts oli patistanut Jackin ja Charlien nauttimaan tivolista, kun hän oli vienyt Millien varjoisassa paikassa olevan penkin luokse lepäämään. Hän oli onnistunut metsästämään lasillisen viileää vettä naiselle, jonka tämä oli juonut hitaasti.
Millien tuntiessa olonsa paremmaksi he olivat suunnanneet seuraavalle pelikojulle, joka oli pallonheittoa. Watts onnistui voittamaan suurehkon pehmokoiran, jonka hän luovutti kernaasti Millielle.
Ja siinä vaiheessa Watts oli huomannut rinkelimyyjän. Hän ei ollut ostanut kuin itselleen rinkelit, sillä hän oli olettanut, ettei Millie olisi ollut siinä vaiheessa vielä valmis syömään mitään pahoinvointikohtauksen jälkeen. Vaan hänpä oli ollut väärässä. Ja ylikonstaapelina hänen pitäisi tietää, ettei oletus ollut tiedon väärti.
”Kun olemme syöneet, voisimmeko mennä kokeilemaan onneamme narunvedossa?” Millie kysyi.
”Tietysti. Ehkä jompikumpi meistä onnistuu voittamaan pääpalkinnon – ellei se toki ole mennyt jo”, Watts lupasi.
”Toivottavasti ei, haluaisin voittaa sen”, Millie sanoi. ”Oh, katso! Charlie ja Jack ovat tuolla!”
Watts katsoi Millien osoittamaan suuntaan. Jack ja Charlie tulivat ulos pienestä teltasta naureskellen. Mikähän kaksikkoa mahtoi huvittaa?
Huomattuaan heidät Jack ja Charlie lähtivät tulemaan heidän luokseen. ”Jaahas, olet löytänyt rinkelikojun.”
”Kyllä, ja tämä suklaarinkeli on oikein hyvää. Haluatko maistaa?” Watts tarjosi rinkeliään.
Jack pudisti hymyillen päätään. ”Ehkä toiste.”
”Ah. Niin on ehkä parempi.”
”Sinäkin sitten päädyit rinkeliä syömään, menikö huono olosi ohitse?” Charlien äänestä kuulsi hienoinen huoli.
”Kyllä, kun lepäsin ja join lasillisen kylmää vettä, jonka Llewellyn niin kiltisti metsästi minulle”, Millie kertoi. ”Ja Llewellynin ostamat rinkelit näyttivät niin hyviltä, että minun oli pakko saada maistaa.”
Charlie hymyili tyytyväisenä. ”Sepä hyvä. Arvatkaas missä me kävimme Jackin kanssa.”
Oikea vastaus oli ennustajanteltta. Naureskellen kaksikko kertoi millainen tulevaisuus kristallipallo näytti heillä keskenään olevan. Muutaman vuoden päästä luvassa olisi avioliitto ja viisi kaunista lasta sekä menestystä työelämän parissa. He tulisivat olemaan myös äärimmäisen onnellisia vaikka muutamia ongelmia tulisi olemaan myös matkassa.
”Ja ne ongelmat kyllä tiedetään!” Jack oli tikahtua nauruun.
Wattsin vatsaa väänsi hieman. Ennustaja saattoi hyvinkin osua oikeaan yhdessä asiassa Jackin kohdalla. Voisiko ennustajan sanoja siis pitää rohkaisevina? Huolimatta siitä, että ennustus oli koskenut nimenomaan Jackia ja Charlieta, ei häntä ja Jackia.
”Me ajattelimme Llewellyn kanssa koettaa onneamme narunvedossa. Kiinnostaisiko teitä liittyä seuraamme?” Millie kysyi.
”Todellakin. En ole koskaan hävinnyt siinä”, Jack ilmoitti.
”Eihän siinä ole mahdollista hävitä”, Charlie huomautti.
”Tarkoitin, että olen voittanut pääpalkinnon melkein jokaisella kerralla.”
”Eli olet hävinnyt joskus”, Millie totesi.
Jack pudisti päätään. ”Ehei. Kerran sain toiseksi parhaimman palkinnon; se ei ole häviö.”
Narunvedossa oli pientä jonoa. He seurasivat miten suurperheen lapset onnistuivat saamaan palkinnoksi itselleen. Pienet ja vähän isommatkin kasvot loistivat, kun heille jokaiselle vuorollaan ojennettiin oma palkinto: pallo, Ithaca Kitty, jojo, hyppynaru, kangasnukke, pussi täynnä makeisia sekä suloinen nallekarhu yhdessä namupussin kanssa, joka oli pääpalkinto. Millie peitti kädellään pettyneen huokauksen. Nauru huulessa Charlie taputti tätä lohduttavasti olkapäälle.
Kojunpitäjä sitoi vapautuneisiin naruihin uudet palkinnot ennen kuin rahasti heidät. Charlie oli heistä ensimmäinen, joka valitsi mistä narusta vetää. Saamansa nallen tämä lupasi antaa myöhemmin Millielle.
Charlie pilkkasi Jackia, kun tämän vetämän narun päässä oli namupussi. Se siitä kovin voitokkaasta naruvetoputkesta, palkinto ei ollut nähnyt toiseksi parasta. Jack tyytyi näyttämään kieltään Charlielle tehdessään tilaa Millielle, joka aprikoi pitkän tovin mistä narusta vetäisi. Lopulta Watts päätti mennä tämän vierelle ehdottaakseen yhtä tiettyä narua.
Millien riemu oli suunnaton, kun toiseksi paras palkinto ojennettiin narun päästä hänelle. Watts hymyili hämmentyneesti saadessaan poskelleen pusun kiitokseksi. Hän yritti vähätellä, että kyseessä oli vain tuuria. Ei kukaan voisi millään nähdä mihin palkintoon mikäkin naru oli sidottu, ei vaikka olisi kuinka tarkkasilmäinen kuten hän.
Omalla vuorollaan Watts silmäili naruja hetken ennen kuin valitsi omansa. Narussa roikkuva koirapehmo tapitti häntä lasisilla silmillään, kun kojunpitäjä irrotti narua sen vartalon ympäriltä.
”Kiitos”, Watts sanoi ottaessaan vastaan samettikoiran.
”Ehdimmekö vielä kierrellä?” Millie kysyi.
Charlie kaivoi esiin taskukellonsa. ”Ehdimme, meillä on noin puolisen tuntia vielä aikaa.”
”Hyvä! Haluaisin käydä vuoristoradassa, se vaikuttaa jännältä!” Millie ilmoitti.
”Sen jälkeen voisimme mennä maailmapyörään”, Jack ehdotti.
”Molemmat sopivat hyvin minun puolestani.” Watts nyökkäsi hivellen koiran kaulaan sidottua taftinauhaa.
”Vuoristoradan vieressä on muuten koju, jossa myydään hot dogeja. Minä haluan ainakin maistaa niitä”, Charlie sanoi.
”Onko järkevää syödä nyt, kun puolen tunnin päästä menemme syömään?” Millie kysyi.
Charlie tuhahti. ”Kuka se äsken söi rinkeliä?”
”Hyvä on, sinä voitit”, Millie luovutti virnistäen. ”Oh, Llewellyn, saanko pitää sinua kädestä vuoristoradassa, jos se on ihan hurja?”
”Tuota, tietysti.”
Jono vuoristoradalle oli pidempi kuin narunvetoon. Charlie passitti Wattsin ja Millien varamaan heille jonossa paikkoja sillä väliin, kun hän kävisi ostamassa hot dogeja. Jackin tämä otti mukaan kantoavuksi.
Watts silmäili vuoristorataa. Se ei ollut loppujen lopuksi kovin pitkä eikä se vaikuttanut kovinkaan hurjalta, mutta ei se olisi ensimmäinen kerta, kun jonkin ulkonäkö hämäisi ensisilmäyksellä. Vuoristorata oli ilmiselvästi pysyvä osa suurta puistoaukeaa eikä vain tivolin ajaksi pystyyn kyhätty. Sama koski maailmanpyörääkin, joka oli rakennettu viime vuonna. George ja Effie olivat käyneet avajaisten jälkeisenä viikkona kokeilemassa kyseistä laitetta. Töissä oli saatu kuunnella monen monta viikkoa, kun George oli kehunut kuinka upea kokemus se oli ollut. Vuoristoradasta tämä ei ollut puhunut mitään, olivatkohan he Effien kanssa edes kokeilleet sitä? Sitä pitäisi muistaa kysyä näiltä.
Heidän takaansa kuului valitusta, kun Charlie ja Jack palasivat takaisin jonoon hot dogien kanssa: niitä oli yksi heille jokaiselle. Pitkän vaalean sämpylän välissä oli hieman pidempi paksu nakki, jonka päälle oli ruiskautettu ketsuppia ja sinappia. Watts irvisti hieman, sillä hän ei ollut pahemmin pitänyt ketsupin tai sinapin mausta niinä kertoina, kun hän oli niitä joutunut maistamaan.
Jonon edetessä hitaasti he ehtivät syömään hot doginsa hyvissä ajoin ennen omaa vuoroansa. Harmillisesti he eivät päässeet samaan aikaan kokemaan vuoristoradan huimaa vauhtia vaan Jack ja Charlie joutuivat jäämään odottamaan seuraavaa kierrosta Wattsin ja Millien päästessä kyytiin.
Vuoristorata oli kahdeksikon muotoinen, sen vauhti ei ollut kovinkaan hurja, mutta sen verran nopeaa kyyti oli, ettei maisemia pystynyt pahemmin ihailemaan. Toisin oli kuitenkin maailmanpyörässä, jossa maisemia ehti ihailla oikein hyvin. Korkeimmalta kohdalta näki koko puistoaukion, johon tivoli oli pystytetty, ja pidemmällekin. Kokemus oli henkeäsalpaava ja paljon parempi kuin vuoristorata. Ei ihmekään, että George oli kehunut sitä niin paljon.
Tivolissa oli ollut oikein hauskaa, mutta heidän oli aika jatkaa matkaansa. He suunnittelivat ensin kävelevänsä seuraavalle kohteelleen, mutta taksin osuessa sopivasti kohdalle, he päättivät taittaa matkansa sen kyydissä. Pieni lepotauko tekisi heidän jokaisen jaloille hyvää.
･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･･*:.｡. .｡.:*･Taksi pysähtyi suurehkon punaisen rakennuksen eteen, joka oli kotoisan kutsuva ulkonäöltänsä. Terassin valkoisia pylväitä ja rakennuksen seiniä pitkin korkeuksia kohti kurottivat köynnöskasvit, suoraan terassin yläpuolella oli kaksi suloista pientä parveketta, alakerran ikkunalaudoilla oli sievät kukkalaudat. Seinän viertä kiersivät kukoistavat kukkapensaat täynnä pikkuisia nuppuja. Terassille vei polku, jonka reunoille oli aseteltu erilaisia kiviä. Terassia suojaavan katon vasemmassa reunassa roikkui yksinkertainen puukyltti, johon oli kaiverrettu kukon kuva. Kukon yläpuolella luki
The Rooster Inn.
Majatalon ulkopuoli antoi odotuttaa, että sisällä olisi vastassa samanlainen kodikas tunnelma. Millie käsipuolessaan Watts käveli polkua pitkin terassille, nousi sen muutamat portaat. Majatalon auki oleva ulko-ovi johdatti viihtyisään aulaan, jossa oli muutama pieni pöytä tuoleineen ja pieni sohvaryhmä. Vasemmalla puolella aulaa oli huone, joka muistutti sisustukseltaan vanhaa kunnon pubia. Oikealta puolelta taasen lähti vihreällä matolla päällystetyt puiset kierreportaat yläkertaan. Siellä sijaitsi varmastikin majoitustilat yöpyville asiakkaille.
Watts hätkähti hieman, kun Millie päästi ilahtuneen huudahduksen ja ryntäsi häntä perässään vetäen tiskille, jonka takana seisoi pitkä ja leveärakenteinen mies. ”Setä!”
”No mutta, sehän on pikku Millie! Kultaseni, me olemme odottaneet teitä saapuvaksi tätisi kanssa”, mies sanoi suuri hymy leveillä kasvoillaan.
”Missä täti on?” Millie kysyi.
”Tarkastuskierroksellaan, mutta hänen pitäisi tulla kohta”, Millien setä sanoi. ”Esittelisitkös seuralaisesi?”
”Setä, tässä ovat Llewellyn Watts ja Jack Walker. Llewellyn ja Jack, tässä on setäni Archibald Greenwich. Hän omistaa vaimonsa, Rosemaryn, kanssa tämän majatalon. Se on kuulunut suvullemme monta vuosikymmentä”, Millie esitteli.
”Mitä perheelle kuuluu?” Archibald kysyi.
Watts kuunteli puolella korvalla Millien sananvaihtoa setänsä kanssa. Hän katseli Arcibaldin takana olevaa hyllykköä, joka oli täynnä hienoja pulloja. Hyllykön vieressä oli pieni kaappi, jossa säilytettiin huoneiden avaimia. Watts rypisti kulmiaan sille, että kaapin ovea ei ollut lukittu millään muotoa vaan sen ovi oli raollaan. Jonkun olisi helppo päästä käsiksi avaimiin. Yöpyvistä vieraista tyhjistä huoneista löytyisi varmasti jotain varastettavaa. Ja jos kaapissa säilytettiin myös huoneiden vara-avaimia, huoneestaan poissa olevien vieraidenkin tavaroihin pääsisi kätevästi käsiksi joku pitkäkyntinen. Se oli hyvin huolestuttavaa.
Ennen kuin Watts ehti huomauttaa asiasta majatalon isännälle Millien täti, Rosemary saapui paikalle ja vei muiden huomion. Rosemary veti Millien ja Charlien vuorollaan lämpimään halaukseen. Wattsille ja Jackille pyylevä nainen tarjosi kätensä käteltäväksi. Vuorossa oli jälleen esittelyt ja kuulumisten vaihtamiset.
”Teille oli varattuna kabinetti, eikö niin?” Archibald kysyi lopulta.
”Ah, kyllä”, Watts vastasi.
”Mutta ette aio yöpyä? Oletteko varmoja?”
”Emme aio yöpyä, olemme varmoja. Huomenna meillä jokaisella on edessä työpäivät, joten palaamme myöhään illalla takaisin Torontoon”, Millie vastasi.
”Sepä hyvin harmillista”, Archibald sanoi. ”Mutta, Rosemary saattaa teidät kabinettiin. Päivällinen tarjoillaan kymmenisen minuutin päästä, joten ehditte siistiytyä, jos siltä tuntuu.”
”Kiitos setä”, Millie sanoi ja suukotti setänsä parrakasta poskea.
Rosemary johdatti heidät pubihuoneen lävitse. Huoneessa oli oma baaritiski, jonka takana kalju mies tarjoili juuri juomia vanhemmalle pariskunnalle. Baaritiskin lähettyvillä oli ovi, joka vei lyhyeen käytävään, jonka molemmilla sivuilla oli ovet. Heidät johdatettiin sisälle vasemman puoleisesta ovesta.
Kiitosten (ja Millien antaman poskipusun) jälkeen Rosemary jätti heidät rauhaan. Suljettu ovi takaisi sen, ettei pubihuoneen puolelta kantautuisi melua kabinettiin.
Watts laski kantamansa tavarat kahden hengen sohvalle ennen kuin katsoi huonetta paremmin. Kabinetti oli tilava. Keskellä huonetta seisoi pitkähkö pöytä, jonka molemmilla puolilla oli kuusi tuolia ja molemmissa päissä yksi. Pöytä oli katettu valmiiksi neljälle henkilölle.
Seinillä oli pienet maisemataulut sekä sohvan yläpuolella maalattu taulu majatalosta talvimaisemassa. Ovea vastapäisellä seinustalla oli neljä korkeaa ja kapeaa ikkunaan, joiden valkoiset verhot oli vedetty sivuun. Katossa roikkui kristallikruunu uusilla kynttilöillä. Niitä ei ollut vielä sytytetty, sillä ulkoa pääsevä valo oli vielä riittävä valaisemaan koko kabinetin. Parin tunnin päästä kynttilät saisi sytyttää, kun ulkona alkaisi hiljalleen hämärtää.
Huoneessa oli myös lipasto, jonka päällä oli kannu ja muutama lasi. Yläpuolella roikkui sievä peili, josta saattoi halutessaan tarkastaa ulkonäkönsä. Lipaston oikealla puolella oli ovi, jonka Millie juuri sulki perässään. Watts arveli, että siellä saattoi käydä siistiytymässä, jos niikseen halusi. Hänen olisi hyvä käydä itsekin siellä ennen kuin heille tarjoiltaisiin alkupalat.
”Tämä on oikein viihtyisä”, Jack sanoi.
Charlie nyökytteli. ”Niin on. Harmi, että ette näe huoneita, ne ovat ihanat.”
”Oletko käynyt täällä monesti?” Watts kysyi mennessään lipaston luo – hän tarvitsi juotavaa.
”Yleensä kerran vuodessa”, Charlie kertoi.
Watts kaatoi itselleen lasillisen vettä. ”Haluaisitteko tekin?”
Jack kieltäytyi, mutta Charlie nyökkäsi ja pyysi vielä kaatamaan lasillisen Milliellekin. Kaataessaan kahteen lasiin vettä Watts hörppi omasta lasistaan pieniä kulauksia. Hän ojensi puolelleen täytetyt lasit yksitellen Charlielle.
Millien tullessa pienestä huoneesta Watts livahti sinne heti puoliksi juotu vesilasi mukanaan. Hän yllättyi nähdessään modernin vessan. Hän ei ollut kuvitellut näkevänsä sellaista niin vanhassa majatalossa, mutta näyttävästi siellä oli tehty kattava remontti. Se oli varmasti ollut kattava sijoitus ja maksanut itsensä takaisin.
Pestyään kätensä Watts kasteli myös kasvonsa. Kasvot vettä valuen hän katsoi itseänsä pyöreästä, kehystetystä peilistä. Hän näytti aivan normaalilta, häntä ravistuttava hermostuneisuus ei näkynyt ulospäin. Se oli ihan hyvä, sillä jos muut huomaisivat hänen olevan hermostunut, yllätys olisi pilalla.
Päristäen huuliaan Watts kuivasi kasvonsa ja kätensä pehmeään pyyheliinaan, joka oli märähkö Millien jäljiltä. Hän veti syvään henkeä, otti juomalasin altaan reunalta ja kaatoi loput sen sisällöstä viemäriin. Varmuuden vuoksi hän vilkaisi vielä kerran itseään peilistä ennen kuin poistui pienestä käymälästä.
”Täällä on moderni vessa”, hän sanoi.
”Oi kyllä. Ollut jo kauan, melkein siitä asti, kun viemäristö rakennettiin. Jokaisessa huoneessakin on omansa”, Millie kertoi.
”Kannattavaa. Vieraat ovat varmasti olleet innoissaan”, Watts istahti Millietä vastapäätä.
”Kyllä, varsinkin kun se on jo nykyään monille normi osa elämää. Sedän mukaan monet olivat todella yllättyneitä, että vaivaisessa majatalossa on kunnon käymälä. Aika törkeää, ei tämä ole vain vaivainen majatalo vaan kunnollinen, arvostettu majatalo. Täällä on loistava palvelu huolimatta siitä, ettei tämä ole mikään hotelli”, Millie tuhahti tuohtuneena.
”Aivan. No, jotkut ihmiset eivät ymmärrä majatalojen päälle”, Watts totesi.
”Niinpä. Pitävät kaikkia huonoina, jos käyvät yhdessä huonossa. Mutta sama ei jostain syystä koske hotelleja!”
”Hotelleja pidetään sivistyneisyyden keskuksina ja majatalot useasti yhdistetään juoppoihin ja barbaarisesti käyttäytyviin. Virheellisesti kuvitellaan, ettei majataloissa tiedetä sivistyksestä mitään”, Watts aloitti. ”Mikä on hyvin kummallista, kun ajattelee kumpaisenkin historiaa ja kumpi on ollut kauemmin olemassa. Hotellit ovat kehittyneet majataloista ja kestikievareista.”
Millie kuunteli erittäin kiinnostuneena, kun Watts jatkoi majatalojen ja hotellien historiasta puhumista. Muutamia kysymyksiä lukuun ottamatta Watts oli ainoastaan äänessä aina siihen asti, kun Millien täti parin tarjoilijan kanssa ilmestyi tarjoilemaan heille alkupalaksi sipulikeittoa. Charlie irvisti heti, kun he jäivät jälleen keskenään kabinettiin. Millie vain naurahti ja siirsi ystävättärensä keiton oman lautasensa viereen, luultavasti aikoen syödä sen oman annoksensa lisäksi.
Watts tunsi tarvetta pahoitella Charlielle, että oli valinnut sipulikeiton heidän yhdeksi ruokalajikseen. Hän oli muutama päivä etukäteen valinnut mitä heidän päivälliseensä sisältyi Effien tuomasta menukopiosta. Sipulikeitto oli tuntunut parhaalta valinnalta silloin, mutta nyt häntä harmitti, ettei hän ollut valinnut jotain toista alkuruuaksi tai sitten kahta eri vaihtoehtoa, joista he jokainen olisivat voineet valita itselleen mieluisimman. Charlie kuitenkin huiskautti kättänsä ja vakuutti pärjäävänsä mainiosti ilman alkuruokaa.
He päätyivät keskustelemaan ssitä, mikä ruoka oli kellekin sellainen mitä ei suostuisi syömään mistään hinnasta. Millie pohti kauan ennen kuin osasi sanoa, mikä hänellä sai niskakarvat pystyyn, sillä omien sanojensa mukaan tämä oli suurin piirtein kaikkiruokainen. Lopulta tämä julisti paprikat pannaan, niiden maku ei vain yksinkertaisesti ollut hänen mieleensä. Heidän muiden onnistui inhokkiruokansa nimeäminen paljon nopeammin. Yllättäen Watts oli heistä nirsoin, hänen listansa mitä hän ei suostuisi syömään, oli pisin. Hän yritti puolustella itseään kertomalla, että hän kyllä maistoi aina jokaista uutta ruokalajia mielellään, mutta mikäli se ei hivellyt hänen makunystyröitään, tuttavuus sai jäädä siihen.
Pääruuan aikana, enimmäkseen Millien ja Charlien johdosta, Wattsia pommitettiin kysymyksistä, jotka liittyivät hänen töihinsä poliisivoimissa. Mitä pidemmälle pääruokaa tuli syötyä, sitä enemmän Wattsia rupesi hermostuttamaan ja hänen oli vaikea keskittyä keskusteluun. Hän yritti olla naputtamatta jalkaansa lattiaa vasten ja pitää kätensä vakaina. Hänestä tuntui kuin hän hikoilisi pienen possun lailla ja hänen suutaan kuivasi yhä vain enempi huolimatta siitä, että hän oli juonut runsaasti vettä. Se oli saanut Jackin vilkuilemaan häntä huolestuneesti, ja hän oli koettanut hymyillä miehelle viestittäen että kaikki oli hyvin. Näytti vakaasti siltä, ettei hän oikein onnistunut siinä.
Millie yritti saada Wattsin ajatukset muualle alkaen kertomaan miten hän ja Charlie tapasivat, ja miten heistä tuli Millie ja Charlie. Parhaansa mukaan Watts keskittyi kuuntelemaan, mutta aika ajoin hänen ajatuksensa karkasivat kohta käsillä olevaan hetkeen. Ja yhä useammin hänen teki mieli taputella taskuaan varmistaakseen, että rasia oli mukana ja tallessa. Olisi hyvin kiusallista, jos hän olisi unohtanut rasian kotiin.
Hän ei ollut ensin ollut varma ostaisiko sormuksen vai ei. Ehkä joku huomaamaton koru kaulaan tai ranteeseen olisi ollut parempi. George oli kuitenkin ylipuhunut hänet sormusostoksille. Yhdessä he olivat tutkailleet kultasepän valikoimaa, lopullisen päätöksen kahden vaihtoehdon välillä hän oli tehnyt itse. Vaikkei kultaseppä ollut mitään sanonut, niin tämän kasvoilta oli näkynyt kummastusta, kun George oli koettanut, että sormus olisi oikean kokoinen. Ennen kuin Watts oli ehtinyt sanomaan mitään, George oli vaivattomasti (sekä uskottavasti) selittänyt, että Wattsin mielitietyllä sattui vain olemaan isohkon puoleinen käsi.
Watts toivoi tehneensä oikean valinnan päädyttyään ostamaan sormuksen korun sijasta. Mitä jos Jack olisi pitänytkin enemmän kaula- tai rannekorusta? Ne olisi ollut helpompi selittää uteliaille kuin sormus. Ei ollut helppoa elää parisuhteessa, kun se minkä itse tiesi ja tunsi luonnolliseksi, oli suurimman mukaan luonnotonta ja rangaistavaa. Onneksi hänen lähimmät ystävänsä, ei vaan perheenään hän heitä enemmän piti, hyväksyivät hänet ja Jackin, tajusivat että se oli yhtä normaalia kuin heidän omatkin suhteensa. Kaikilla ei ollut yhtä hyvää tuuria, hän tiesi sen.
”Täti, pitäisimme pienen tauon ennen jälkiruokaa, jos sopii”, Millie pyysi, kun heidän tyhjiä lautasiaan tultiin noutamaan.
”Tietysti sopii, kultaseni”, Rosemary hymyili. ”Onko kaikki maistunut?”
”Oikein hyvää”, Jack kehui.
Watts nyökytteli hajamielisesti päätänsä. Ruoka oli kyllä ollut oikein hyvää ja maistuvaa. Se oli ilmiselvästi ammattitaidolla tehtyä. Mutta ruoka ei kuitenkaan ollut hänellä päällimmäisenä mielessä vaan se, mitä hän juuri kohta tekisi. Olikohan hän sittenkin hullu? Pitäisikö hänen vain sittenkin unohtaa koko asia kokonaan? Ehkä Jack ei halunnut muuttaa heidän suhdettaan millään tavalla.
Voi pyhä Brackenreidin paras viski sentään! Mitä ihmettä hän oikein meinasi tehdä! Koko idea oli sittenkin hullu ja tuhoon tuomittu.
Watts nousi paikaltansa ja meni ikkunan luo. Ulkona alkoi hämärtää. Rosemary oli sytyttänyt kynttilät ennen kuin pääruoka oli tarjoiltu.
”Llewellyn”, Jack sanoi tullessaan hänen vierelleen. ”Onko kaikki hyvin?”
Watts nielaisi. ”On. Kuin… Mitenkä niin?”
”Vaikutat välillä olevan kuin muissa maailmoissa.”
”Niinkö?” Watts rypisti otsaansa tuijottaessaan heidän kuvajaisiaan ikkunasta.
Jack oli selvästi huolissaan hänestä. Kaikki tämän kasvoissa, koko kehossa, kertoi huolesta, jonka hän oli toisessa saanut aikaan. Oli sydäntä lämmittävää nähdä, kuinka paljon toinen hänestä välitti.
”Niin, no tuota”, Watts sanoi kääntyen katsomaan Jackia.
Hän laittoi merkille, kuinka Jackin selän takana Millie säteili innostuksesta. Tämä varmaan hyppisi paikoillaan, ellei Charlie pitelisi kättään tämän olkapäällä. Samalla Charlie hymyili kannustavasti ja näytti vapaalla kädellään peukaloa.
Watts nuolaisi huuliaan alkaessaan kaivella taskuaan. ”Minä… Tiedäthän, me olemme olleet yhdessä jo muutaman vuoden. Olet parasta elämässäni, rakastan sinua syvästi ja ajattelin, että jos… No, tuota, että josko sinä haluaisit… Hitto.”
Sormusrasia oli jäänyt johonkin jumiin. Syvään huokaisten Watts päätti toistaa saman, mitä hän oli tehnyt näyttelyssä, ja tiputti ylimääräisiä tavaroita taskustansa lattialle. Hän laittoi huomiolle, että huolestuneen sijasta Jack näytti nyt kummastuneelta. Eipä hän tätä voinut syyttääkään. Tämä nyt ei vain sujunut niin kuin hän oli kuvitellut ja suunnitellut.
”Ahaa!” Watts hihkaisi saadessaan lopulta rasian esille.
Jackin silmät olivat suurina ja tämän suu loksahti auki. ”Llewellyn, mikä tuo on? Onko tuo…?”
”Jack Walker, sinä olet mahtava. Jos vain haluat, niin tekisit minut erittäin onnelliseksi myöntävällä vastauksella. Toki, ei mikään pakko. Jos et halua, niin ei se mitään, minä kyllä ymmärrän täysin…”
”Llewellyn”, Jack keskeytti.
”Mitä?” Watts kurtisti kulmiaan.
”Jospa kysyisit vain kysymyksesi.”
”Ah. Aivan niin. Niin, tuota, Jack, haluaisitko – ja tiedän, ettei se olisi lain silmissä virallista, koska no, niin – mennä naimisiin kanssani?” Watts kysyi avaten rasian kannen samalla.
”Voi, Llewellyn”, Jack sanoi ainoastaan.
Pitikö hänen osata tulkita oliko vastaus kyllä vai ei? Kunnollinen vastaus olisi ollut parempi, jotta hän voisi olla täysin varma. Silloin ei olisi vahingossakaan vaaraa väärintulkinnoille. Väärintulkinnoista ei ollut muuta kuin haittaa.
Jack naurahti.”Näen kuinka rattaat pyörivät päässäsi. Llewellyn, kyllä, vastaukseni on kyllä. Haluan mennä kanssasi naimisiin. Oli se sitten virallista tai ei lain silmissä.”
”Niinkö?”
”Niin! Minä rakastan sinua.”
”Samoin. Siis, että rakastan sinua.”
Watts otti hopeisen sormuksen rasiasta Millien ja Charlien hihkuessa ilosta. Jack ojensi oikeaa kättänsä, minkä Watts ymmärsi oikein hyvin. Vasemmassa nimettömässä sormus herättäisi enemmän huomiota ja saisi aikaan kysymyksiä. Oikea käsi oli sen vuoksi parempi valinta.
Sormus oli hitusen liian iso, mutta Jack vakuutti, ettei se haittaisi. Sormus tuskin putoaisi, pyörisi vain enemmän ympäri sormea.
”Minä menen pyytämään kuohuvaa! Meillä on juhlan paikka!” Millie ilmoitti.
”Saatte olla siis hetken rauhassa”, Charlie nauroi.
”Tiesivätkö he?” Jack kysyi, kun ovi oli mennyt kiinni.
Watts nyökkäsi. ”Tiesivät. Ja George ja Effiekin tiesivät, sillä he auttoivat minua.”
”Tule tänne sieltä”, Jack hymyili vetäessään Wattsin kiinni itseensä.
Heidän suudellessaan toisiaan Watts hymisi onnesta. Kaikki oli sujunut oikein hyvin. Hän oli ollut ihan turhaan huolissaan.
A/N 2: Tämä ei käynyt tarinassa selväksi, mutta Jack poimi Wattsin taidenäyttelyssä lattialle pudottamat tavarat taskuunsa.
