Kirjoittaja Aihe: Posliinilintu (Sirius/Remus, K-11, AU, slash, angst) VALMIS  (Luettu 4213 kertaa)

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 392
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
nimi: Posliinilintu
kirjoitettu: elokuu 2007
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: K-11
genre: romance, slash, angst, AU!
disclaimer: hahmot (paitsi Reguluksen työläistyttö!) ovat J.K. Rowlingin, minä en tavoittele tällä minkäännäköistä taloudellista hyötyä
summary: 1900-luvun alun boheemi-Pariisi, Sirius, kummallisenväriset seinät, absintti ja karannut pikkulintu.

A/N: Minun on jo jonkin aikaa ollut tarkoitus kirjoittaa Siriuksesta ja Remuksesta AU:ta. Tämä se sitten on. Viimeinen osa tulee olemaan X, ja palautteesta tykätään.

*

Posliinilintu

Viimeisen kerran näin hänet Seinen rannalla taipumassa sillanreunan yli niin kuin puoliksi kuollut rikkaruoho, melkein valkoiset kasvot kohti synkkää vettä ja hoikat sormet puristettuina rukouksena kaiteeseen, jonka maali rikkoutui hänen käsiinsä. Hetken tunsin huumaavaa halua astua hänen viereensä ja puhaltaa hänet kumoon, sillä tiesin hänen putoavan.

Mutta kun kuljin lähemmäksi sormet takkini taskuissa, etten vahingossa koskisi häneen ja niin särkisi kaikkea, säikähdin hänen kasvojaan. Ne olivat kalpeat niin kuin aina, huolestuneet, harkitsevat, tarkasti katsottuna aivan liian vanhat hänelle; mutta sitä ilmettä, joka niillä nyt oli, en ollut nähnyt koskaan aiemmin. Enkä osannut tulkita sitä, se oli jotain joka meni kaiken minun tietämäni ulkopuolelle, luultavasti joko suunnatonta iloa tai mieletöntä surua, ja ennen kaikkea se sai jokaisen soluni polttamaan.


*

I

Hän seisoi kadunkulmassa ja nojasi vähän haalistuneeseen lyhtypylvääseen niin kuin olisi pelännyt kaatuvansa sillä hetkellä, jona irrottaisi kapean selkänsä sen kylmänkosteasta pinnasta. Oli satanut, itse asiassa koko viikon. Koko syksynä en ollut nähnyt sellaista sään kurjuutta, mutta nyt, kun se oli lopulta iskenyt, se oli tehnyt sen kunnolla. Olin vettä vuotava ja kylmissäni tajunnanreunojani myöten.

Ja sillä hetkellä törmäsin häneen, silloin sateisena iltana viikkona aikakautena, ja ehkä juuri sateella olikin pitkät sormensa kaikessa, mitä sen jälkeen tapahtui.

Hän oli rikkoutunut posliinilintu, sellainen joita myydään hienoille ihmisille tarkoitetuissa kaupoissa niillä kaduilla, joissa on hyvin hoidettu mukulakivipäällys ja varta vasten istutettuja puita. Pienenä pidin äitini kädestä kiinni kävellessämme niitä katuja, loputonta labyrinttia josta en nähnyt ulospääsyä, ja eniten toivoin voivani karata. Mutta nyt hänen näkemisensä toi äidin ja lapsuuden mieleeni kirkaana ja kipeänä; halusin kääntää katseeni pois, mutta en enää voinut.

Pysähdyin paikalleni. Olin ollut kävelemässä baarista siihen asuntoon, jota nykyään kutsuin kodikseni, mutta se kaikki oli äkkiä hyvin toisarvoista. Tungin käteni syvemmälle takkini taskuihin ja seisoin sateessa katsellen häntä; ja olin hyvilläni siitä, ettei hän havahtunut minun tuijotukseeni, sillä enhän itsekään tiennyt mitä olin tekemässä.

Poika toi mieleeni vähän eksyneet porvariperheiden lapset, sellaiset tuuliviirit, jotka heräävät kesken kipeää nuoruuttaan tajuamaan, etteivät halua kulkea suuntaan johon heitä viedään. Sellaista minä hänestä kuvittelin, ja ehkä siksi mielenkiintoni heräsi. Mutta hänessä oli jotain muutakin, jotain joka ei muistuttanut minua vähääkään. Sillä siinä missä minä peiliin katsoessani näin vain kapinan ja harmaat silmäni kytevinä ja edelleen vihaisina, hän näytti lannistuneelta ja rikotulta. Posliinilintu tuli taas mieleeni, herkkä kaunissiipinen olento, jonka pieni poika on heittänyt maahan ja tallannut jalkansa alle vain kiukutellakseen.

Hetken tunsin häpeää, sitten työnsin muistot pois mielestäni ja: jonkin kummallisen voiman johdattamana lähdin kulkemaan poikaa kohti. Hän ei edelleen huomannut minua, tuijotti vain maahan silmillään jotka laskeutuvassa illassa ja sivukadun hämärässä valossa näyttivät mielestäni tummilta ja synkiltä.

Ja katselin häntä lisää, sillä minullahan oli siihen loistava tilaisuus, ja jollain epätoivoisella tavalla hän kiehtoi minua, linturukka. Hänellä oli ruskea hieman ylikasvanut tukka, ei hienolla tavalla ylikasvanut vaan sellainen, että hän ehkä oli yksinkertaisesti unohtanut leikata sen, tai ei ollut pystynyt. Hänen kasvoillaan oli vähän jotain likaa, ehkä nokea, hänen vaatteensa repsottivat ja mustan takin alta pilkottavan kauluspaidan ylimmät napit olivat auki. Mutta vaikka hän oli niin laiha, että hänen tupakan ojaan viskaava ranteensa näytti voivan katketa hetkellä millä hyvänsä, hän ei näyttänyt niin köyhältä, ettei hänellä olisi ollut varaa syödä.

Hän huomasi minut vasta, kun seisoin jo muutaman metrin päässä ja olin pysähtymäisilläni siihen. Heti hän tuntui vetäytyvän hieman itseensä, katosi takkiinsa niin kuin kilpikonna kuoreensa kun sitä hätyytellään, tiedän, kokeilin nuorena. Mutta en antanut sen häiritä itseäni, en kilpikonnien enkä pojan, joka väisti katsettani ja tuijotti vastapäistä taloa niin kuin se olisi voinut kaatua milloin tahansa.

“No niin se voikin”, sanoin itsekseni.
Hän kääntyi melkein säikähtäneen näköisenä ja tuijotti minua silmät laajenneina; niin läheltä tajusin, etteivät ne olleet aivan niin tummat kuin olin kuvitellut. “Mitä?”
Hänen äänensä oli vähän terävä, hätyytetty tai säikäytetty, mutta ei varsinaisesti epäystävällinen, enkä minä ollut koskaan ollut erityisen arka. “Siis tuo talo. Se voi kyllä kaatua.”

Hän tuijotti minua niin kuin hullua, mitä varmasti olinkin, antaa nyt itsensä langeta sellaiseen ansaan! Myöhemmin hakkaisin päätäni seinään; nyt seisoin vain paikallani ja katselin häntä ja uteliaisuus kasvoi sisälläni, kunnes minulla ei enää ollut mahdollisuutta perääntyä.

“Hei kuka sä olet?” kysyin.
Hän kohautti olkapäitään. “Miten niin?”
“Sä olet tavallaan mun alueella. Tää katu on mun baarin ja mun talon välissä, joten mä haluan tietää, kuka sä olet.”
“Sun baari?” Hänen äänensä oli kireä.
Minua nauratti hänen ymmärtämättömyytensä. “No siis siellä mä käyn. Se on mun baari. Kauriinpää.”
“Kauriin?”
“Omistaja oli joskus rikkaampi ja kävi metsästämässä. Kuka sä olet?”

Hän työnsi alahuultaan aavistuksen verran eteenpäin vähän kuin mielenosoitukseksi; minun teki mieli nauraa ja sitten hetken päästä taas hakata häntä tai jotain, kun hän ei vastannut kysymykseen vaan kaivoi uuden tupakan takkinsa taskusta ja sytytti sen. Hänen sormensa vapisivat vähän. Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut haastaa riitaa, ja minäkään en ollut varsinaisesti halunnut vähään aikaan, joten annoin hänen sytyttää tupakkansa ja vetää sitä syvälle henkeen. Kuvittelin, kuinka savu kiemurteli hänen sisällään ja lämmitti hänen henkitorveaan.

“En mä ole”, hän mutisi ohitseni. “Kukaan.”
“Sano nyt.”
“Mitä se sua kiinnostaa?” Ja äkkiä hänen äänensä oli haaste minulle, heitetty vasten kasvojani. Tunsin sen sormenpäissäni ja erityisesti tajunnassani, järjessäni; olin aina pitänyt itseäni jollain tavalla aika fiksuna. Miksi se minua kiinnosti? Mitä minä sillä tiedolla tein? Minä, kilpikonnien hätyyttelijä, miksi minä seisoin kadunkulmassa utelemassa särkyneestä posliinilinnusta?

Kohautin olkapäitäni ja käänsin selkäni hänelle, en ehkä sen takia, että hän olisi saanut minut peloteltua pois tai jotain. Minä en niihin aikoihin pelännyt kuin harvoja asioita, mutta eniten pelkäsin itseäni, ja ajatukseni olivat saaneet minut katsomaan sisäänpäin ja säikähtämään. Puristin sormiani nyrkkiin kävellessäni pois. Satoi edelleen, ja vaikka käännyin seuraavasta kadunkulmasta katsomaan taakseni, en nähnyt kuin kadulla kiemurtelevan usvan.

*

II

Toinen kerta oli puistossa, jossa kävin harvoin mutta mitä ilmeisimmin liian usein kuitenkin. Sade oli jo loppunut; aistin syksyn etenevän siihen vaiheeseen, jolloin ilma alkaa jäähtyä ja muuttua kutittavaksi höyryksi hengitykseen. Ja niin olin taas eräänä päivänä turhilla retkilläni Pariisissa, yhdellä niistä joita tein ollessani kyllästynyt tai muuten vain loppuun ajettu; kun peilistäni ei katsonutkaan nuori kapinallinen vaan poika, joka oli polttanut siltoja takanaan useamman kuin Seinessä oli ja tajusi sitten katsovansa tyhjään peiliin.

Näin lintupojan kuihtuvalla penkillä hieman sivussa, lähellä sellaista pientä lampea, jollaisten rannoilla kunnon lapset eivät enää leikkineet, koska tehtaat Pariisin reunoilla olivat laskeneet tarpeeksi saastaansa niihin. Puhtaammat joet olivat paremmille ihmisille; kaivoin hampaani alahuuleni ja lähdin vastoin parempaa tietoani kohti rantaa, kohti poikaa ja upottavaa vettä.

Hänen päänsä oli kallistunut kummalliseen asentoon, en osannut päättää tuijottiko hän alas- vai ylöspäin. Ja hänen silmänsä olivat taas minulta peitetyt, hänen päässään oli musta hattu ja sen lieri heitti varjon hänen kasvoilleen. Luulin ensin, että hän oli nukkumassa, mutta kun kävelin hänen eteensä, hän liikahti ja tajusin, että hänen silmänsä olivat täysin auki, niin kuin hän olisi katsonut painajaisunta hereillä.

Myöhemmin mietin, olinko hänelle herättäjä vai vaivutinko hänet vain syvemmälle uneensa.

Kesti hetken, ennen kuin hänen katseensa tarkentui; aika haparoivaa, minä huomasin. Seisoin vaiti ja katselin tarkkaavaisiksi palaavia pupilleja ja arvailin mielessäni, oliko outo katse hänen silmissään pelkoa vai inhoa vai jotain muuta, jotain jota en tunnistanut. Tai kaikkea. Hän näytti aika lailla kaikelta ollessaan siinä niin. Kummallinen olento; eikä minun tehnyt mieli jatkaa matkaani ihan vielä.

Hän oli vieras. Hän oli pakotie reitistä, jonka olin kävellyt sinä syksynä tuhanteen kertaan. Hän ei johtaisi minua hienojen kauppojen kadulle eikä saisi katumaan pakenemistani sieltä. Halusin pelastuksen.

“No?” hän kysyi, ääni kireällä kuin äärimmilleen viritetty sellonkieli, valmis katkeamaan hetkellä millä hyvänsä, en olisi uskaltanut koskea häneen silloin.
“Sä olit siellä yhdellä kadulla.”
“En muista olleeni”, hän sanoi varuillaan, epäilemättä valmiina lentämään pakoon.
“Muistatpa”, minä sanoin sillä vuosikausien varmuudella omasta tietämisestäni. “Sä seisoit kadulla vähän matkan päässä Kauriinpäästä ja poltit tupakkaa. Kaksi kymmenessä minuutissa. Et suostunut sanomaan nimeäsi.”
“No se ei kuulu sulle, vai mitä?”
“Ketä sä pelkäät?”

Kysymys oli livahtanut mieleeni kutsumattomana vieraana, täysin vieraana sekä minulle itselleni että hänelle. Näin hämmennyksen hänen silmistään sadasosahetken verran, sitten hän veti hatun syvemmälle kasvojensa eteen.

“Hei - “
“Sirius Musta.”
“ - Sirius Musta”, hän toisti ääni äkkiä heikompana ja epäröivänä, niin kuin olisi pelännyt nimeni lausumista; olin hyvilläni, “sä kyselet liikaa. Pidä huoli omista asioistasi.”

Seisoin siinä ja seurasin hänen kasvoilleen kasvavaa torjuntaa. En vielä edes osannut kysyä itseltäni, miksi en silloin lähtenyt ja kävellyt pois, jättänyt hänet taakseni hukkumaan Pariisin yksinäisille kaduille ja unohtanut koko pojan, joka näytti minun ikäiseltäni ja silti tuhansia vuosia vanhemmalta ja niin nuorelta ja eksyneeltä, että minun kävi häntä sääli.

“Kuule lintu - “ hänen kulmansa kurtistuivat kysyvään eleeseen, mutta hän ei liikahtanut estääkseen minua “ - mä en aio tappaa sua. Oikeasti. Tai mitään muutakaan. Kysyin vaan kuka olet. Ei sen pitäisi olla niin vakavaa.”
“Lintu?”
“No siis”, yskäisin, nimi oli lipsahtanut vahingossa, “sä toit mun mieleen joitain lapsuusajan muistoja, sellaisia posliini- “
“Mikä lintu? Varis?”

Sävähdin. Hän oli vetänyt niskansa pois siitä kummallisesta asennosta, jossa se oli ollut minun saapuessani paikalle, ja nyt hän tuijotti minua näyttäen äkkiä ikäiseltäni tai nuoremmalta, niin viattomalta että teki kipeää. Hän näytti nuorelta, vaikka hänen otsansa oli täynnä kuluneen elämän kipua. Tunnistin sen vasta nyt; sillä kipua se oli, sellaista jota olin nähnyt paljon häntä vanhempien ihmisten kasvoilla. Ja kuitenkin hänen silmänsä olivat äkkiä siniharmaat ja lähes kiihkeät, tuijottivat minua, suuni kuivui ja hukkasin hetkeksi kaikki sanani.

“En mä sitä ole ajatellut”, tokaisin lopulta; näin pettymyksen kuvastuvan hänen silmistään, vaikka hän heti käänsi katseensa pois ja lapsellisen innokas ilme hukkui. “Tai hei, ehkä mä tiedän. Odota, mä yritän miettiä. Sä et ole varis, eikö varis ole haaskalintu tai jotain? Ne tonkii jätteitä. Mä olen aika varma että sä et tonkisi jätteitä.”
Hän tuijotti minua pää vähän kallellaan nauraen varmasti minulle, kun puhuin sillä tavalla ja melkein uskoin itseäni. Mutta hänen silmiensä katse oli sellainen, etten pystynyt lopettamaan.
“Hei joutsen - tai ei, ei sulla ole valkoisia sulkia. Sori nyt vaan, mutta joutsenet on hienostolintuja. Sä et ole hienostoa. Sä olet jotenkin nuhjuisempi… ei millään pahalla, mä en oikein tykännytkään porvarimeiningistä. Mutta et sä ole joutsen.”

Katsoin lammelle. Sorsat nokkivat toisiaan. “Etkä tuollainen. Nuo on jotenkin liian arkisia. Ne ei polttaisi kahta tupakkaa putkeen. Etkä sä ole petolintu, sä et hyökkää vaan oikeestaan päinvastoin.”
“Miten sä näet nuo kaikki asiat?” hän kysyi, ihmetys äänessään ja lämpö väreili sisälläni, vaikka ilma oli selvästi kylmenemässä iltaan ja olin palellut monta viikkoa. “Tai siis ei sillä että ne olisi kaikki kauhean totta. Mä ehkä olen nuhjuinen mutta… et sä edes tunne mua.”
“No kai sitä näkee ihmisistä asioista päälle päin.”
Hän näytti mietteliäältä. “En mä vaan ikinä näe.”

Seurasin hänen tummenevaa ilmettään, synkkää juonnetta otsalla; hullun hetken ajan halusin vetää käteni pois taskusta ja hansikkaasta ja kohottaa sen ja silittää juonteen pois hänen otsaltaan. Niin hullu ajattelin olevani, enkä ollut vielä lähelläkään totuutta.

“Oletko sä jostain muualta?”
Hän säpsähti. “Miten niin? Onko tuo taas joku lintujuttu?”
“Sä vaan oot niin kalpea. Vai oletko sä porvariperheestä? Täällä paistoi koko kesän aurinko ja sä olet ihan valkoinen.”
“Mä olen Englannista”, hän mutisi niin että vaivoin kuulin sen.
“Englannista? Meren takaa? Saamari, mä en ole ikinä edes käynyt siellä - “
“Siellä on kylmää. Ja sataa. Ei siellä ole mitään erikoista. Siksi mä lähdinkin.”
“Tekemään mitä?”
“En mä enää tiedä”, hän sanoi synkän pettymyksen hiipiessä vaivihkaa kasvoilleen; hetken kuvittelin katsovani peiliin ja käänsin nopeasti silmäni kohti likaisenruskeaa lampea. “Kai halusin vaan karkuun. Tehdä jotain… muuta.”
“Mitä sä nyt sitten teet?”
“No jaa”, hän sanoi hukkuvan oljenkorren äänellä, “en mitään erikoista”, - ja säpsähti niin kuin taskuvarkaudesta tavattu lapsi, kun käteni vahingossa osui hänen takkinsa liepeeseen.

 *

III

Siitä kaiketi alkoi hulluin aika. Jätin hänet istumaan puistonpenkille ja tuijottamaan likaista vettä, ruskeaa ja sameaa, enkä edes kysynyt hänen nimeään toista kertaa. Illalla makasin sängyssäni. Seinäni olivat oranssinkeltaiset, entinen asukas oli maalannut ne sellaiseksi (joku boheemi taitelija kai), ja siellä minä sitten elin, liian ylpeä palatakseni kotiin. Ja ajattelin vierasta poikaa.

Ajattelin häntä kutakuinkin viikon. Se oli kummallinen viikko. Aamuisin herättyäni katsoin ulos ikkunasta, vaikka maisema minun talostani ei ollutkaan kovin erikoinen, lähinnä erilaisia kattoja. Mutta jos aamulla heräsi tarpeeksi aikaisin ja kurkotti pitkälle ikkunasta, saattoi nähdä auringon kiiltelevän niiden kattojen yllä, ja se oli oikeastaan aika kaunista katseltavaa. Niinä hetkinä kaipasin vähemmän muualle.

Nukuin ne aamut pitkään, sillä eihän minulla ollut oikeastaan syytä nousta aiemmin, ja katseltuani vähän aikaa ulos ikkunasta yleensä keitin kahvia ja join sen mustana ja pistelevänä, silmät kiinni. Joskus lähdin ulos kävelemään ja kävelin ympäri kaupunkia, katselin ihmisiä ja mietin heidän elämäntarinoitaan, heidän kummallisia tapojaan ja pieniä yksityiskohtiaan.

Mietin, pitikö Seinen rannalla kahvilaa pitävä nainen itseään kauniina, ja miksi hän oli yhä yksin vaikka oli jo lähes kolmekymmentä, oliko hänellä ollut nuorena sulhanen ja mihin tämä oli kadonnut, oliko hänellä nykyään rakastajia jotka kävivät hänen kahvilassaan ja jäivät yöksi. Kuvittelin naisen nojaamassa parvekkeeseensa pienessä kerrostaloasunnossa juuri suihkusta tulleena ja puhtaat hiukset vettä valuvina, nauramassa ruskeahattuiselle miehelle, joka seisoi hänen puutarhassaan valmiina kiipeämään vaikka sileää seinää pitkin ylös; ja tunsin kummallisen väristyksen sormenpäissäni.

Sitten kävelin eteenpäin ja yleensä istahdin puistoon, ja katsoin kuinka lapset leikkivät, mietin mitä he ajattelisivat myöhemmin vanhemmistaan: olisivatko he katkeria niin kuin minä, ajattelisivatko he menettäneensä jotain, päättäisivätkö he vihata sitä mitä edustivat, lähtisivätkö he. Tai ehkä he rakastaisivat äitejään, tulisivat iloissaan kotiin vielä kuusitoistavuotiaina ja nauraisivat ja kertoisivat uusista ihailijoista, antaisivat vanhempiensa jutella tuttaviensa kanssa heidän naittamisestaan hyvien perheiden lapsille, suunnittelisivat työtä ja uraa -

Ja ajattelin kalpeankatkeavaa poikaa ensin kadunkulmassa ja sitten likaisen lammen rannalla, poikaa joka oli tullut Englannista etsimään jotain, jonka olemassaolosta ei voinut olla varma. Tavallaan säälin häntä, ja tavallaan olin vahingoniloinen. Tiesin, että hän saisi etsiä ja etsiä eikä siltikään löytäisi sitä, mitä etsi, sillä minäkin aloin pikkuhiljaa uskoa, ettei sitä ollut olemassakaan. Minä sentään olin aina ollut hyvä löytämään asioita.

Sinä iltana, kun viikko oli kulunut umpeen ja mennyt seuraavan puolelle vain nipin napin, löysin itseni paremmalta puolelta Pariisia. Kävelin mukulakivikatuja ja mietin, oliko hattuni suorassa tai edes hyvännäköinen, ja oliko takkini puhdas ja olivatko hiukseni toivottoman pitkät, ja silti osa minusta toivoi, että lakkini olisi ollut vinossa ja takkini likainen ja hiukseni ylikasvaneet.

Näin talojen kasvavan ja muuttuvan hyväkuntoisemmiksi, rapistuneet ikkunalaudat vähenivät ja korjaantuivat ja muuttuivat likaisenkeltaisista kauniin valkoisiksi; näin roskien vähenevän ja ihmisten vaatteiden muuttuvan tyylikkäämmiksi ja joku sisälläni huusi minua palaamaan takaisin keltaiseen asuntooni, jossa olisin ollut turvassa siltä kaikelta.

Myöhemmin syytin siitä häntä, sillä koskaan, koskaan en vielä lähtöni jälkeen ollut edes kuvitellut meneväni kotiin. Se paikka oli minulle nykyään täysin vieras niin kuin vain voi olla sellainen, jota kaihtaa viimeiseen saakka ja josta on itse repinyt juurensa irti. Ja silti seisoin siinä, mukulakivikadulla, hienolla sellaisella, pysähdyin portin viereen ja näin kaiken olevan ennallaan.

En uskaltanut mennä sisälle. Seisoin siinä ja kuvittelin, kuinka he ehkä söivät sisällä juuri päivällistä hiljaisuudessa. Äitini huutaisi palvelijalle, joka aina jätti lihan aavistuksen verran huonosti paistetuksi, ja isä ei tajuaisi siitä mitään, hän lukisi lehteä ja ajattelisi politiikkaa. Ja Regulus istuisi hiljaa pöydän toisessa päädyssä, minun paikallani, ja ennen jälkiruokaa äiti katsahtaisi häneen ja olisi tyytyväinen, koska hänen hiuksensa olivat oikean mittaiset ja hän aikoi tulla tehtaaseen apulaiseksi ensi vuonna. Hänestä tulisi vielä johtaja, sanoi äiti, ja isä nyökkäili, ja hän naisi mukavan tytön jostain rikkaasta vanhasta porvarisuvusta; ja he taputtivat häntä olkapäälle, ja he -

Sade pyyhkäisi märkänä nauruna vasten kasvojani. Räpäytin veden pois silmistäni ja lähdin kävelemään takaisin omalle puolelleni.
« Viimeksi muokattu: 02.09.2021 21:35:18 kirjoittanut toyhto »
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 392
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Re: Posliinilintu (Sirius/Remus, K-13, AU, romance, angst)
« Vastaus #1 : 15.08.2007 18:33:08 »
IV

En enää muista, minkä takia etsin häntä. Myöhemmin perustelin sitä itselleni yksinkertaisin sanankääntein: tietenkin olin järkyttynyt käytyäni niin pitkän ajan jälkeen kotona, monen kuukauden kai, mutta kuinka pitkä se aika olikin ollut! Kertaakaan he eivät olleet edes yrittäneet hakea minua kotiin! Ja yhä minä makasin oranssinkeltaisessa talossani, kaukana vanhalta hienolta alueelta, ja olin itse mennyt sinne, hämähäkkien ja homeen keskelle, eivätkä  he, ei edes Regulus -

Ja tietenkin kaipasin muutakin seuraa kuin Kauriinpään ystäväni, jotka istuivat ilta toisensa jälkeen baarissa ja puhuivat aina aluksi vähän politiikasta ja taiteesta, vaikkei kukaan heistä tiennyt kummastakaan mitään ja minä vielä vähemmän. Ja sitten he joivat lisää, mieluiten absinttia jos sitä oli saatavilla, ja vihreänsumuisessa maailmassaan he kadottivat kiinnostuksensa politiikkaan ja taiteeseen ja halusivat vain pelastaa maailman.

Mutta sinä iltana en jaksanut odottaa heidän humalarehellisyyttään enkä jaksanut teeskennellä tietäväni, miten ensimmäinen maailmansota oli vaikuttanut Ranskan armeijan kuntoon, tai mitä joku outo amerikkalainen kirjailija teki. Mietin, olinko koskaan edes ollut ollut kiinnostunut maailmansodista tai amerikkalaisista. Ja se kaikki oli englantilaispojan vika, sillä pystyin vain miettimään, millainen hänen kotinsa oli ollut, oliko hän lähtenyt samoista syistä kuin minäkin vai ehkä eri, ja mitä hän näki katsoessaan peiliin -

“Musta? Musta?"
Havahduin kahvikuppiin, joka oli kylmennyt kädessäni. “Mitä?”
“Missä sä olet?”
James tuijotti minua melkein eksynyt ilme silmissään, poikarukka, halusin taputtaa häntä olkapäälle tai jotain; ja sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä oma katseeni heijastui hänen silmistään.
“Ai missä mä olen? Tässä, etkö sä näe - “
“Sä olit ihan muissa maailmoissa. Mä kutsuin sua monta kertaa. Hei, Lily sanoi pääsevänsä töistä kymmeneltä, se on varmaan kohta täällä - “

Purin hampaani yhteen. James näytti kerjäävältä koiranpennulta, ja kirosin mielessäni vähintään Danten kuudennelle tasolle naiset, jotka tekivät miehestä pannukakun. Tietenkin olin hyvä ystävä; kokosin tavarani ja ilmoitin Jamesille, että minun pitikin jo mennä, pidä hauskaa Lilyn kanssa ja älä nyt aina suututa häntä ja olkaa kiltisti -

Ja pysähdyin ennen kuin sain jalkani ulko-ovelle saakka.
“Hei James, oletko nähnyt sellaista englantilaispoikaa? Sellaista kummallisen näköistä kalpeaa, joka hiippailee ympäriinsä?”
“Miksi sä sellaista etsit?”
“Susta on Lilysi kanssa hemmetin vähän juttuseuraa, kaveri - “
James kiemurteli tuolillaan, mutta en osannut tuntea syyllisyyttä. “Se ei kuule ole tulossa tänne huomenna - “
“Vähät mä siitä. Tiedätkö sä siitä pojasta mitään? Englanti kiinnostaa mua. Haluttais vähän kuulla lisää siitä.”
Hätävalhe, mutta totuus oli minullekin arvoitus.
“Mä luulen, että Frank mainitsi sen pojan”, James mutisi. “Sanoi että siinä on jotain epäilyttävää. Frankin mielestä sillä saattaa olla yhteyksiä saksalaisiin - “
“Relaa.”
“Jotkut sanoo, että tulee sota - “
“James.”
“Okei. Frank oli nähnyt sen pojan siinä yhdessä baarissa. Sä tiedät sen lähellä Frankin ja Alicen kämppää, eikö? Se - “
“Tajusin.”
“Ja hei Sirius, Frank tajuaa yleensä milloin ihmiset ei - “
“Mä ehkä näin Lilyn ovella.”

Ulkoilma oli kylmää ja kirpeää ja haisi vähän hevosenlannalta, mutta se oli melkein parempi kuin baarin savusta sakea. Vedin takin paremmin päälleni ja melkein törmäsin Jamesin punatukkaiseen Lilyyn ovella; olin hyvilläni, en ollut valehdellut. Enkä ajatellut juuri mitään kävellessäni kohti sitä baaria, jonka James oli valinnut, vaikka jälkikäteen ihmettelin, miksi ymmärrykseni ei toiminut jo silloin -

Punainen ovi oli aika rivo, olimme puhuneet siitä Jamesin kanssa vaikka kumpikaan meistä ei oikeastaan ollut käynyt siellä muuta kuin joskus kurkistamassa. Sillä oli vähän paha maine, paljon pahempi kuin Kauriinpäällä, ja tiesin miten vanhempani järkyttyisivät, jos edes sen olemassaolo tunnustettaisiin ääneen. Olin tunnistavani ovesta minua vastaan tulevan miehen yhdeksi isäni alaisista.

Sisällä ilmaa oli vaikea hengittää; se oli sankkaa ja happi kerääntyi keuhkorakkuloihin eikä päässyt kunnolla verenkiertoon, tai ehkä se johtui jostain muusta. Mietin, mitä englantilaispoika siellä teki; en ollut kuvitellut häntä sellaiseksi ihmiseksi, joka vietti aikaansa bordellissa niin usein, että Frank Longbottom saattoi nähdä hänet siellä - Frank, jonka en edes ollut tiennyt käyneen siellä. Hänellä oli jo Alice.

Valo oli punainen ja sattui silmiini, tai se oli savu; joka tapauksessa näin hämärästi huoneen poikki tiskille ja sen takana vähän suttuiset kuvat, koko valikoima tarjolla tänään, ja hän tuijotti minua kirkkailla siniharmailla vähän säikähtäneillä silmillä sieltä.

*

V

Se oli nurkkaan ajetun eläimen ilme, se hänen silmissään, kun hän kahden jälkeen yöllä astui ulos punaisesta ovesta takki päällä roikkuen ja hiukset sekaisin ja silmien alla hitaasti muuttuvat varjot, ja tajusi minun seisovan vieressä. Nousin puoliksi maahan romahtaneen penkin päältä ja sytytin tupakan seuratessani, kuinka hän haukkoi henkeään.

“Mitä helvettiä sä täällä teet?” hän kysyi niin hiljaisella äänellä että sitä tuskin kuuli, vaikka kaduilla siihen aikaan oli melko hiljaista. Hänen äänensä yritti kai olla vihainen, mutta lähinnä se oli säikähtänyt, sellaisen pojan ääni, joka piilottelee sänkynsä alla, koska on tönäissyt pikkuveljensä päin isoäidin kukkaruukkua ja pikkuveljen nenä vuotaa verta -

“No mitä luulet?”
Hän tuijotti minua epäuskoisena, äkkiä silmissä oli melkein aitoa vihaa, ehkä halveksuntaa, mutta en tiennyt, oliko se tarkoitettu minulle vai hänelle itselleen. Ja aivan äkkiä hän nielaisi niin, että näin vaalean ihon hänen kaulassaan joustavan ja sitten palaavan paikalleen, ja kääntyi nopeasti ja lähti kävelemään tietä eteenpäin -

“Hei!”
“Mitä?” Hänen äänensä oli aika korkea. “Mä en tajua mikä sua vaivaa! Sä olet ihan outo! Älä seuraa mua, sä et - “
“Sä olet outo”, minä sanoin; näin hänen nielaisevan lauseensa lopun ja yrittävän ehkä kadota itsekin niin kuin sanansa. “Mitä sä tuolla teet?”
“Mä - “
“Olet töissä”, minä sanoin julmasti. “Ei ihme, ettet sanonut sitä ääneen silloin, kun kysyin. Eikö Englannissa ole noita? Sä olet varmaan jonkun onnellisen kodin lapsi, saamari, olet täällä ihan vieras - “ vedin henkeä “ - ja sä et kuulu tuonne, sä tiedät sen itsekin, tajuatko?”

Myöhemmin minä mietin, minkä takia se oli minusta ollut niin kauhean mahdotonta ymmärtää ja tajuta ja hyväksyä. Jos se olisi ollut kuka tahansa muu, en olisi luultavasti edes välittänyt kohauttaa olkapäitään, mutta hän ei yksinkertaisesti sopinut sinne… kuvittelin hänet pieneen tulenpunaiseen huoneeseen, lakanalle jolla olivat monen ihmisen hajut, odottamaan seuraavaa, ja ajatus sai minut melkein oksentamaan -

“Mä tarvitsen rahaa.” Hän kuulosti hengästyneeltä, niin tuskaiselta, että minunkin melkein teki kipeää.
“No kai sitä rahaa voi hemmetti hommata muullakin tavalla!”
“Mitä sä edes piittaat? Joku Sirius Musta, sä olet nähnyt mut ehkä kaks kertaa, sulla ei ole mitään oikeutta - “
“Sä et kuulu tuonne! Haluatko sä muka olla huora?”

Hän näytti siltä, kuin olisin ottanut hanskan pois kädestäni ja läimäyttänyt häntä vasten kasvoja.

“Huora!” minä jatkoin; kuulin kyllä ääneni kasvavan ilkeäksi ja piittaamattomaksi, mutta en juuri välittänyt. “Tätäkö sä täältä hait? Pariisista? Sun hieno tulevaisuus, maata joidenkin tuntemattomien kanssa?”
“En mä - “
“Jotain viisikymppisiä miehiä, joilla on sairas mielikuvitus, hyi hitto, sä - “
“Mä en tarkoittanut tästä mitään!” hän huusi ja astui äkkiä lähemmäs minua, hurja kiilto silmissään, hukkuvan viimeinen katse ehkä, melkein kuulin Jamesin sanat siitä, kuinka Frank oli kutsunut häntä omituiseksi. Ja hän painoi sormensa ranteelleni, tarrautui siihen, enkä osannut päätellä, halusiko hän minuun sattuvan vai ei. Hänen kyntensä painautuivat iholleni ja tunsin, miten kylmä värähdys liikkui selkääni pitkin.

“Mä en tarkoittanut tätä”, hän mutisi matalalla äänellä aivan lähellä kasvojani, epätoivoinen hurjistunut katse ja lujaa lyövä sydän, en tiedä kumman se oli. “Mä lähdin, koska siellä ei ollut mitään. Ei mun kotona, ei mitään mulle. Eikä ne… halunneet mua. Mä olin pettymys. Ja hemmetti että mä halusin tehdä jotain oikeaa, tajuatko, ihan sama mitä, ehkä kirjoittaa jotain tai maalata tai mitä vaan, oikeastaan ihan mitä vaan, jossa olis ollut jotain hohtoa - “
“Tuo ei oikein näytä - “
“Multa loppui rahat. Sä olet varmaan joku rikas pentu, et sä tajua. Ne tarjosi mulle töitä. Tulivat kadulla kysymään, kun mä istuin puistossa ja mietin mistä saisin ruokaa, tai töitä, tai joutuisinko nukkumaan kadulla.”
“Hei - “
“Mä en voii sille mitään.” Hänen äänensä oli vaikea kuulla; hän näytti hajoavan kappaleiksi. “Mä en halunnut… Mä en…”

Hän tippui penkille istumaan, lakastunut heinä. Minä seisoin turtana hänen vieressään ja tajusin, että sydämeni löi vasten jokaista senttimetriä ihossani ja minun oli tullut kuuma. Katsoin hänen onnettomana kaartuvaa kapeaa selkäänsä ja olisin äkkiä halunnut löytää hänet mistä muusta paikasta tahansa kuin täältä, ei tältä ovelta, miksi edes olin tullut tänne…

Hän säpsähti ja vetäytyi kauemmas minusta, kun istuuduin hänen viereensä penkille ja toivoin, että se kestäisi meidät molemmat. Mutta se ei hievahtanut eikä hänkään karannut kauas, vaan jäi paikoilleen kuitenkin niin, että tunsin kuinka varautuneisuus huokui hänestä. Hänen kasvonsa näyttivät palaavan ilmeettömän vakavuuteen.

“Mä en tarkoittanut sitä niin.”
“Mitä?”
“Mä… mulle on ihan sama mitä sä teet. Mä vaan halusin juttuseuraa ja satuin… no näkemään sun kuvan tuolla sisällä. Ja se oli tavallaan aika yllätys.”
Hänen naurunsa oli kylmä ja itseironinen.
“Mä järkytyin. Ja jäin sitten odottamaan sua. Eikä mun pitänyt huutaa tuolla tavalla, se vaan… tuli…”
“No hitot mä siitä.”
“Oikeasti. Kyllä mä tajuan. Pitäähän sun jostain saada rahaa.”

Hän tuijotti edelleen eteensä kadulle kuin olisi jäätynyt siihen, penkinjatke tai jotain. Kuulin jostain kaukaa humalaista naurua ja mietin, lähtisivätkö James ja Lily tänä iltana yhdessä jonnekin vai eivät. Tajusin välittäväni siitä yllättävän vähän.

“Kuinka monena iltana viikossa?”
Hän näytti hämmentyneeltä. “Mitä?”
“Kuinka monena iltana viikossa sä… teet töitä?”
“Ai.” Vaivalloinen nielaisu; taas valkoinen iho taipui hänen kaulallaan. Tajusin nipin napin tuijottavani. “Neljänä.”
“Monta vapaailtaa. Lähdetkö sä joskus baariin?”
Hän näytti jähmettyvän. “Sun kanssa?”
“Joo. Tai siis, kai sun joskus pitää tehdä jotain muutakin? Käydä ulkona?”
“Mä käyn puistossa kävelemässä.”
“Ja poltat tupakkaa kadulla.”
Hän katsoi minua kuin säikky pikkulintu. “Mä en ehkä… baarit ei oikein ole mun juttu.”
“No joo. Mutta sä tarvitset silti seuraa. Ihmisseuraa. Muutakin kuin… työn puolesta. Siis puheseuraa.” Sormenpääni naputtivat kiivaasti penkkiä. “Haluatko sä käydä mun kämpällä?”
“Sun… kotona?”
“Mun kämpällä. Mä vaan asun siellä, ei se ole koti. Siellä on oranssinkeltaiset seinät.”
Hänen kulmansa kurtistivat.
“Joku taitelija.”

Hän kohautti olkapäitään ja seurasi vaiti, kuinka vastakkaisessa kerrostalossa toisessa ikkunassa alhaalta päin valot sytytettiin ja sammutettiin. Melkein kuulimme ikkunan helisevän, ja varjot näimme aivan selvästi, ja toisenkin ihmisen, joka painoi selkänsä ikkunalasia vasten, veti naisen syliinsä -

“No joo. Mä en… ole oikein jutellut täällä. Tai en kyllä kauheasti Englannissakaan. Mutta en varsinkaan täällä.”
“Etkö sä ole tutustunut kehenkään? Vaikka olet ollut täällä jonkun aikaa?”
“En mä ole tutustuva ihminen.”
Tuijotin häntä. Se oli oikeastaan minulle aivan sama, siis se oliko hän tutustuva ihminen vai ei, sillä minä aioin joka tapauksessa tutustua häneen. En tiedä mikä sen hänessä teki, ehkä posliininsirpaleet tai elämään tyytymätön juonne otsassa. James oli niin saakelin onnellinen juuri nyt.

“Mä annan sulle mun osoitteen. Tulet sitten kun haluat.”
“Etkö sä käy töissä?”
“Joo”, sanoin. “Mä kirjoitan kirjaa.”

*

VI

En vielä tiennyt, mistä kirja kertoi, mutta koska olin sanonut hänelle kirjoittavani sitä, minun oli pakko aloittaa. Kirjoitin hienolla, kotoa varastetulla kirjoituskoneellani monta liuskaa ennen kuin tajusin, etten vieläkään tiennyt, mistä tekstissä oli kyse. Se oli täynnä ihmisiä, joita en tuntenut, ja todellisuudessa mietin vain, tulisiko hän ollenkaan vai unohtaisiko hän minut kokonaan -

Hän tuli yhtenä iltana yhdeksän aikaan. Ilmeisesti hänellä oli vapaapäivä, mutta en uskaltanut kysyä sitä. Kun avasin oven toisen koputuksen jälkeen, siellä seisoi vettä valuva poika silmät suurina ja eksyneinä ja kädet hukassa sivuilla. Päästin hänet sisään.

“Mikä sun nimi on?” kysyin, kun olin antanut hänelle kahvikupin.
“Ei sun - “
“Sä olet mun kämpässä. Sun pitää ainakin kertoa nimesi.”
Hän tuijotti minua niin kuin olisin johdattanut hänet ansaan  (mitä mahdollisesti olinkin, tai sitten olin johdattanut sinne vain itseni) ja kastoi huulensa kuuman kahvin pintaan.
“Remus Lupin.”
“Outo nimi.”
“Mä olen outo.”
Katsoin häntä. “Ehkä vähän kummallinen. Et pahasti. Olen mä nähnyt pahempiakin.”
Hän naurahti. Epäuskoisesti, tajusin. Saakelin huono itsetunto. Vähän kuin Jamesilla silloin, kun oltiin yleisesti luultu, että Lily piti Peteristä. Myöhemmin oli käynyt ilmi, että Lily ei ollut viihtynyt niin hyvin Jamesin seurassa, koska James oli yrittänyt juottaa hänet humalaan kahtena iltana peräkkäin.

Remus Lupin. Remus. Remus. Englantilainen kalpea huora Remus Lupin. Remus, englantilainen huora Pariisissa, istui pöytäni ääressä ja joi kahvia kupista, jonka olin varastanut yhdestä kahvilasta ihan vain siksi, että uskalsin. Remus Lupin katseli ympärilleen ja huomasi oranssinkeltaiset seinät, rypisti otsaansa mutta palasi kohteliaasti kahviin, sitten vilkaisi ikkunan luo, siellä oli kirjoituskoneeni, ja toista seinämää, kirjahylly ja sänky -

Minua kylmäsi. Tai kuumasi, en ollut ihan varma. Ja äkkiä olin huolestunut itsestäni. Remus Lupin ei ollut vaarallinen, siitä olin ihan varma - ei sillä tavalla, jolla James ja Frank selvästi kuvittelivat hänen olevan sitä. Mutta minulle hän oli ehdottomasti vaarallinen, jos näin niin selvästi kuinka hänen kalpeat pitkät sormensa koukistuivat kahvikupin ympärille ja nostivat sen kohti huulia -

“Kuinka vanha sä olet?”
Hän tuijotti minuun. “Kuusitoista.”
“Mäkin olen.”
“Sä näytät vanhemmalta.”
“No mä olen silti kuusitoista.” Henkäisin. “Lähdin kotoa kesällä.”
Hänen otsansa rypistyi. “Mitä varten?”
“Ne oli sellaista hienoa porvarisukua. Mä en vaan enää kestänyt. Hemmetti, ne kaikki juhlat ja miten mun tulevaisuus oli jo suunniteltu valmiiksi, ne oli jo etsineet mulle tytön, tajuatko, mä en vaan kestänyt sitä elämää, jonka ne oli tehneet mulle - “
“Ja lähdit.”
“Mun pikkuveli on edelleen siellä. Sitä ne rakastaa. Se ei ikinä lähtis. Se ei uskaltais.”
“Sä et uskalla mennä takaisin”, hän sanoi viattomasti ja tuijotti kahviaan, hänellä oli aika pitkät silmäripset; ihan kuin hän ei olisi tajunnut!

Kävelin sänkyni luo ja istuuduin sille ja edelleen minusta tuntui, kuin joku olisi lyönyt minua nyrkillä vatsaan.
“Mä en halua palata. Siitä se on kiinni. Mä en halua.”
“Ihan miten vaan.” Mutta hän vilkaisi minua ovelasti. Frank oli ollut oikeassa. Englantilaiset! “Mitäköhän sun pikkuveli nyt tekee?”
“Ehkä ne on jo tuoneet sille kotiin jonkun tytön, ja ne nai niiden hienossa makuuhuoneessa - “
Remus oli kalpea.
“Sori.”
“Millaisia sun vanhemmat on?”
Minä kohautin olkapäitäni. “Mun äiti on… vahva. Se päättää kaiken. Isää kiinnostaa vaan sen yritys. Nuorempana se on kirjoittanut jotain, mä luulisin, siltä mä sain kirjoituskoneen… vein sen mukanani kun lähdin, en ottanut melkein mitään muuta… tai aika paljon rahaa…”
“Mitä sä aiot tehdä?”
“Hä?”
Hän näytti kärsimättömältä. “Sun elämällä. Et sä voi elää loppuikääsi täällä. Sulla on siellä hieno huone ja vanhemmat.”
“Sulla on Englannissa vanhemmat.”
“Ne ei halua mua.”
“Mut on luultavasti poltettu irti sukupuusta. Ihme, ettei koko talo palanut.”
“Onko se hieno talo?”
“Jos tykkää prameasta.”

Ja sitten syvä hiljaisuus. Tuijotin ulos ikkunasta pimeää yötä, joka oli ympäröimässä meidät, tunsin sen sormenpäissäni kipinänä, pahus… ja ajattelin Regulusta vain hetken. Hän luultavasti istuisi kirjastossa jonkun muka älykkään kirjan kanssa ja teeskentelisi minua, ja äiti mulkoilisi häntä, sillä minua ei kaivattaisi -

Mutta Remus Lupin oli paljon elävämpi, lihaa ja verta, jonka melkein näin kiemurtelevan punaisena ja elävänä valkoisen ihon alla. Tunsin itseni äkkiä kauhean väsyneeksi ja silti en, molempia yhtä aikaa, niin kuin olisin ollut aivan sekaisin päästäni ja ehkä irti mielestäni ja silti täysin tietoinen kaikesta; kaikki oli selvää ja terävää ja kipeästi sattuvaa, jos kompastuisin.

“Millaista se on?”
Näin hänen sormiensa tiukentuvan kahvikupin ympärillä. “Mikä?”
“No se. Sun työ.”
Hän pudisteli päätään.
“Sano jotain. Kannattaako mun harkita sitä, jos mä en saa kirjaani kirjoitettua?”
“Hullu. Palaa kotiin.”
“En voi, sanoin jo. Pidätkö sä ikinä niistä? Siis asiakkaista?”
Hän ei katsonut minuun päin, mutta kuulin jännityksen ja hämmennyksen hänen äänestään, ja hänen poskensa näyttivät vähän punaisilta. “No jotkut on enemmän ok. Jotkut vähemmän.”
“Ketkä on enemmän?”
“No yleensä… nuoremmat. Ne ei ole ihan niin vastenmielisiä. Ja sellaiset jotka on nopeita, eikä mun tarvitse puhua, mä voin vaan olla ja odottaa, että ne lopettaa… ja mä saan rahat ja pääsen kotiin…”
“Montako sulla on yössä?”
“Riippuu yöstä.” Hänen äänensä oli valmis napsahtamaan poikki, niin kireä hän oli, jännitetty viulunkieli. “Joskus pari. Joskus useampi.”
“Näetkö sä niitä koskaan kadulla?”
“En.” Hän nielaisi. “Tai joskus. Ehkä pari kertaa. Mä…vaihdan suuntaa.”
“Onko se kivaa?”
Nyt hän näytti melkein kauhistuneelta. “Luuletko sä, että mä nautin siitä? Hemmetti, en! Mä saan siitä rahaa. Pysyn hengissä.”

Hän näytti aika kidutetulta, jännittyneeltä, pingottuneelta. Olisin halunnut silittää hänen poskeaan.
“Ei se ole sun vika.”
Hänen sormensa hypistelivät kahvikuppia. “Mikä?”
“No koko tuo juttu. Työ. Homma.”
“Sirius - “
Nimeni kuulosti hänen suussaan aivan erilaiselta; se löi lävitseni niin kuin sähköisku patterista, jonka Peter oli asentanut väärin edellisenä kesänä.
“ - sä säälit mua.”
Räpäytin silmiäni. “Enkä.”
“Säälitpä. Kutsut mut kotiisi ja yrität väittää, ettet piittaa. Mä tajuan kyllä.”
“Sä et tajua mitään”, minä sanoin ja jokin sisälläni nauroi hänen lapsellisen loukkaantuneelle katseelleen. “Remus.”

Hän säpsähti. Olin hyvilläni: kuvittelin, kuinka hänestä olisi aivan yhtä kummallista kuulla nimensä minun sanomanani kuin minusta oli ollut kuulla oma nimeni hänen huuliltaan; kapeilta, vähän sinertäviltä huulilta, aivan kuin hän olisi palellut…

Nojauduin eteenpäin ja asetin etusormeni hänen suutaan vasten, painoin hieman, kun hän raotti suutaan.

“Sä olet kummallinen.”
Hänen silmänsä olivat aika vaaleat. Pelottavan kirkkaat.
“Mä voisin suudella sua”, sanoin.
Värähdys kulki lävitseni, tai ehkä hänen, en oikein tiedä. Yritin lukea hänen silmiään, mutta ne olivat sumuiset; ja kuitenkin tajusin hämärästi hänen irrottavan otteensa kahvikupista ja tukevan kämmenensä pöydälle, nojautuvan aavistuksen verran eteenpäin, vetävän syvään henkeä kuin olisi hyppäämässä veteen jalat kahleissa -

Painoin huuleni hänen suupieltään vasten, aavistuksen verran värisevää ylähuulta. Äkkiä olin pelkkiä aisteja, kuuloa, näköä, hajua, makua: poltetut tupakat, hulluna lyövä sydän, värisevä iho, ehkä pelko, tai riemuun sekoittuva pelko, en uskaltanut toivoa.

Hänen silmänsä rävähtivät auki heti, kun olin perääntynyt kauemmas hänestä. Én välittänyt. Tartuin kiinni pöydänreunasta varmuuden vuoksi ja haukoin henkeäni, en tajunnut, milloin olin hengästynyt niin. Hän tuijotti minua vaiti kasvoillaan vakava ilme, melkein huolestunut, ja samalla melkein huvittunut, en ymmärtänyt häntä vähääkään.

“Suutuitko?” kysyin häneltä ja vihasin ääntäni, joka oli onnettoman haparoiva, se petturi.
“En.”

Ja silti hänkin näytti siinä istuessaan lähinnä kynttilänliekiltä, lepattavalta ja kohta sammuvalta.

*

VII

Näin pesemättömien ikkunoitteni ja kärpästen raatojen takaa syksyn, kirpeän ja kuulaan ja kauniin. Näin hienojen katujen puiden varistavan lehtensä, ja seurasin kuinka lehdet eksyivät tuuleen ja lopulta laskeutuivat työläisten kerrostalojen katoille huonommissa kaupunginosissa. Näin miesten napittavan paitansa ylös asti ja naisten käyttävän takkeja ja näin harmistuneet ilmeet heidän kasvoillaan, kun he kävelivät toistensa ohi.

Näin omat kasvoni peilistä. Olin hämmentynyt ja ihan sekaisin kaikesta. Elämäni syksy, hah, istuin vain seinieni keskellä, katselin kerääntyvän pölyn jälkiä ympärilläni ja yritin kirjoittaa, mutta en voinut. En sanaakaan sen jälkeen, kun Remus Lupin oli ensimmäisen kerran astunut kynnykseni yli. Mielessäni syytin häntä, ja sitten itseäni, ja join kahvini mustana ja polttavana.

Mitä lähemmäs talvea mentiin, sen vakituisempi kuokkavieras hänestä tuli. Opin olemaan kotona aina silloin, kun hän tuli, mikä ei tosin ollut kovin vaikeaa, koska asuntoni lisäksi kävin vain Kauriinpäässä ja kerran Jamesin ja Lilyn uudessa kodissa. Myöhemmin minä ja Peter istuimme puistossa syöttämässä ylilihavia vesilintuja ja nauroimme Jamesin ja Lilyn onnelle sielut kipeinä.

Mutta Remus Lupin! Hän tuli niin kuin varjo jota toivottiin, mutta toivoa ei koskaan voinut näyttää, ja luulen hänen hahmottaneen kaiken aivan yhtä surkeasti kuin minäkin. Yleensä me aina istuimme pöytäni ääressä ja puhuimme kaikkea, erityisesti kaikkea turhaa. Hän kertoi lapsuudestaan Englannissa, hieman syrjässä olevasta kodistaan ja vanhemmista, jotka aina tuntuivat olevan pettyneitä häneen, rakastivat kyllä, niin hän sanoi, mutta olivat pettyneitä -

Ja minä puhuin hienosta salista ja mustasta pianosta talossamme Pariisin toisella puolella, siitä kuinka nuorena meitä oli yritetty opettaa soittamaan sitä, mutta vain Regulus oli oppinut. Ehkä se oli ollut enne. Nojasin taaksepäin ja suljin silmäni ja puhuin lisää, isästäni joka halusi minusta hyvän työntekijän ja äidistäni joka halusi minusta kaiken, ja tunsin hänen kätensä äkillisenä, hetkessä katoavana tuulenväreenä otsallani.

Talven kasvaessa väistämättömäksi uhkakuvaksi siirryimme pöydän äärestä sohvalle, ehkä joskus kahvista vahvempiin, mutta usein joimme pelkkää teetä. Remus vähän pelkäsi pimeää, huomasin sen tavasta jolla hän vilkuili ovea ja nurkkia ja hämähäkinverkkoja, ja vedin yleensä punaisen verhon ikkunan eteen, ennen kuin yö oikeasti tuli. Hän pelkäsi punaistakin.

Sitten se lopullinen päivä, jolloin Remus tuli jo kuudelta; hänellä oli ollut useampi vapaapäivä peräkkäin ja se tarkoitti hänelle hellittävää väsymystä. Hänen silmänsä olivat lähes kirkkaat, kun hän käveli sisälle ja potkaisi kengät sivuun melkein huolimattomasti, se pieni perfektionisti, ja avasi ikkunan.

“Mitä sä katselet?”
“En mitään”, hän sanoi heti, nojasi kätensä ikkunankarmiin ja itsensä ulos kylmänä puhaltavaan lokakuun tuuleen. “Maailmaa.”
“Mun maisema on aika tylsä.”
“Nuo katot on oikeastaan aika mielenkiintoisia. Ajattele nyt, jokaisen alla on elämää. Kokonainen pieni maailma. Oletko sä ikinä kuvitellut, mitä muut ihmiset tekee?”
“Joskus”, minä sanoin. Rannan kahvilan nainen oli mielikuvituksessani menettänyt muutama viikko sitten rakastajansa.
“Joskus? Sä olet kirjailija. Sun pitäisi - “
Nauroin ehkä hieman liian kovaa. “Mä vaan leikin! Tajuatko, Remus? Mä lähdin kotoa muka tekemään jotain oikeata, ja istun tässä homeisessa talossa ja yritän kirjoittaa, enkä koskaan onnistu. Hemmetti, mä kirjoitin paljon paremmin kotona… tai siis siellä… no… silloin kun isä lainasi sen kirjoituskonetta… kirjoitin karkaamisesta ja vapaudesta, ja itsenäisyydestä, ja baarissa istumisesta iltaisin, ja taiteilijoiden entisistä asunnoista, ja tupakkaa kadunkulmassa polttavista ihmisistä - “

Hän tuijotti minua kummallinen tumma ilme vaaleissa silmissään.

“Nyt mä en enää osaa kirjoittaa mitään.”
“Kyllä sä joskus.” Hän nielaisi. “Mä halusin soittaa. Meillä oli kotona piano, mä soitin sitä pienenä, ennen kuin… no, se jäi. Mutta kun aloin ajatella lähtöä, mä halusin taas soittaa… ajattelin, että ehkä täällä…”
Hän katsoi edelleen ulos ikkunasta, naputti sormiaan sen reunoja vasten kiihkeällä, loppumattomalla rytmillä. Näin ruskeiden hiusten valuvan hänen hartioillaan vaalealle iholle ja melkein tunsin hänen ihonsa hiljaisen värähtelyn omassani, vaikka seisoin metrin päässä.
“Mä en vaan voinut soittaa siellä enää. Yritin kerran, kun kukaan ei ollut kotona, mutta se oli ihan mahdotonta. Ehkä se oli se talo… tai se maailma… ehkä mä olin jotenkin kuluttanut loppuun kaiken hyvän, mitä siellä oli… mä en saanut soitettua lainkaan. Se kuulosti vaan… säveliltä. Ei musiikilta. Ei tunteelta. Ei sellaiselta kuin piti.”
Hän nielaisi.
“Mä en ole koskenut pianoon täällä kertaakaan.”
“Sä voisit soittaa meidän pianoa, jos mä asuisin vielä kotona.”

Hän hymyili. Tiesin sen, vaikka seisoin hänen takanaan eikä hän kääntänyt päätään pois katoista, joiden takana uskoi olevan kokonaisen elämän; enkä halunnut arvailla, miksi tiesin hänen hymyilevän näkemättä sitä.

“Joskus mä ajattelen, että olisi ollut parempi jäädä Englantiin.”
Joskus minä ajattelin, että olisi ollut parempi jäädä kotiin, ryhtyä tehtaaseen työntekijäksi ja sitten apulaisjohtajaksi ja periä koko roskan isäni kuoltua, elää sievää porvarielämää ja naida kiva tyttö jostain tuttavaperheestä ja tehdä lapsia ja istua takkatulen ääressä polttamassa sikaria -

Painoin sormeni hänen niskaansa, siihen kohtaan, josta liian pitkät hiukset olivat hetkeksi karanneet. Tunsin valkoisen ihon samaan aikaan kuumana ja kylmänä, tunsin hänen selkärankansa hauraan päätöspisteen. Kuulin hapen joka kiemurteli hänen keuhkoissaan tai omissani, kuulin kiivastuvan hengityksen, sydämenlyönnit; hän taivutti päätään alaspäin ja sulki silmänsä. Uskoin, vaikka en nähnyt.

Hän seisoi hiljaa aloillaan, paikalleen valettu, kun suljin silmäni ja kuljetin käteni hänen ikkunaan tuettujen käsivarsiensa alta toiselle puolelle; ja tiukensin otettani, kiedoin itseni kiinni häneen kuin hukkuva, joka hakee tukea ajelehtivasta kaarnalaivasta. Kuulin taas hengityksen, kiivaan, terävän. Hengitin hänen vasten hänen niskansa vaaleaa ihoa ja painoin kasvoni mustan villapaidan olkapäälle.

Tunsin kylmät sormet, jotka hiipivät omilleni ja painoivat ne kiinni laihaan vatsaan.

“Remus?”
Hän säpsähti, niin kuin nimi olisi voinut rikkoa kaiken. Mutta sitä se ei tehnyt, siitä minä halusin äkkiä pitää huolen; unohdin rantakahvilan naisen ja hänen rakastajansa. Olin kiinnostunut vain itsestäni ja hapuilevasta sormesta, joka kulki rannettani pitkin, leikki sen pyöreällä luulla ja tajusin ihmetteleväni, miksi en itse ollut sitä koskaan huomannut. Ihmeellinen luu! Täydellinen luu!

Hän kääntyi ympäri hyvin varovaisesti. Minun ei tarvinnut vetää käsiäni pois, niin varovainen hän oli, tai laiha, mutta silti en äkkiä saanut happea. Hän tuijotti minua, tajusin hämärästi hänen olevan ehkä pari senttiä lyhyempi mutta ei niin paljon, etten olisi voinut katsoa häntä suoraan silmiin, olin pelkkää katkonaista hengitystä, hän tuijotti minua huulet raoillaan, pehmeät ja niin olemassa olevat, että teki kipeää katsoa niitä -

Katse tuntui vatsanpohjassani saakka, ei pienenä kutinana niin kuin usein sanotaan, vaan pistävänä tikarina, joka vääntyi vatsalaukkuni seinämää vasten ja kiersi täyden ympyrän; yritin saada kiinni jostain, katseellani ehkä seinistä tai ikkunasta tai varpusesta jonka sumuisesti tajusin laskeutuvan eräälle katolle, mutta ainoa, jossa saatoin roikkua, oli laiha kuusitoistavuotias poika hieman liian isoissa vaatteissa.

Hän huokaisi niin kuin kuolemaantuomittu laukausta odottaessaan, nosti kätensä sieltä missä se oli ollut hautautuneena ilmeisesti minun vatsaani vasten, tai reittäni, tulenluoja. Hänen sormensa olivat pehmeät ja varovaiset. Suljin silmäni niiden tavoittaessa poskeni, mutta kun hänen huulensa osuivat omilleni harhailevina ja eksyvinä, kysyvinä, lopullisesti menetettyinä, en tiennyt enää minulla olevan silmiä lainkaan.

Maistoin juodun kahvin ja ehkä sen takaa vihreän teen, ja aavistuksen alkoholia, ja huonekalumaalia, ja voileipiä, ja haistoin hänen hiuksistaan sivukatujen hieman tunkkaisen tuoksun ja ehkä talon, jossa oli aavistus hometta, mutta sen kaiken ihmeellisen kuonan seasta ennen kaikkea: hänet! Hänet! Tunsin hänen sormensa kyljilläni ja äkkiä olin kyltymätöntä nälkää, ehkä ikävää, painoin sormeni hänen sormiaan vasten ja vein ne alemmas vyötärölleni, paidanreunalle ja sisään -

Hän tuntui täydellisen sopivalta kylkiäni vasten, kylmä kosketus arvella jonka Regulus oli aikoinaan tehnyt leikkiessään salamurhaajaa, ja viileä sormi joka kulki selkärankaani pitkin, edelleen kiihtyvä hengitys, en halunnut hidastaa -

“Hei”, minä sanoin repiessäni itseni vaivoin tuuman tai kahden päähän hänestä, “sohva…”
Hänen silmänsä rävähtivät auki, ja nimenomaan auki, sen jälkeen kaikkien toisten silmät tuntuivat aina suljetuilta. Katsoin häntä kun hän tuijotti minuun, epäröivä ja menetetty katse, pelokas ja petetty ja pettynyt ja toivoton ja silti jotain muuta, en saanut siitä kiinni, en hahmottanut sitä, suutelin häntä otsalle niin varovaisesti kuin osasin.

“En mä tarkoittanut… Remus, en mä…”
“Mä en ole ikinä - “ ja hän nieli loput sanoista.
Tunsin hänen vetävän hämmentyneet sormensa pois kyljiltäni. Minun tuli kylmä.
“Sä mitä?”
“Mä en ikinä… ennen kuin… menin sinne… töihin siis…”
Ikkunasta tuleva ilma oli saakelin kylmää. Olisin halunnut kietoa käteni hänen ympärilleen ja lämmittää häntä, sillä näin hänen tärisevän, mutta hän näytti liian sirpaleiselta, liian hajoavalta… käsiteltävä varoen, enkä uskaltanut äkkiä koskea häneen.

“Sä et ollut ikinä - ?” minä toistin lauseenriekaleen. “Remus? Sä olit… niin kuin… se oli sun ensimmäinen kerta? Siellä? Jonkun - “
“Mä en muista kasvoja”, hän mutisi. “Oli liian pimeää. Tai en katsonut. Tai… pelotti.”
“Älä”, minä sanoin, joku epätodellisen lempeä ääni sisälläni ja silitin hänen hiuksiaan varovasti, odotin kasvavalla pettymyksellä näkeväni pelkoa hänen silmissään, mutta hän vain katsoi minua. “Älä. Remus, ei tarvitse puhua siitä. Puhutaan jostain muusta. Jostain… vaikka Englannista… millainen kesä siellä - “

Nielaisin. Hän hymyili vinosti, en osannut päätellä oliko se surumielistä vai ilkikurista vai molempia, luultavasti kuitenkin lähinnä surumielistä, niin kipeää että minuunkin sattui. Halusin painaa huuleni jälleen hänen huulilleen, maistaa surun ja pelon ja nuolla sen pois, tai ottaa hänet syliini niin kuin pikkulapsen ja silittää värisevää selkää ja odottaa että hän nukahtaisi minua vasten, mutta en tietenkään uskaltanut mitään. Hän olisi varmaan hajonnut ensimmäisestä kosketuksesta, joka olisi ylittänyt näkymättömän rajan. Kangastus.

Pujotin sormeni kangastuksen reunaan, käden ympärille, piirsin melkein sitä itsekään huomaamattani sormellani uuden viivan hänen elämänviivansa päälle ja kuulin hänen hengähdyksensä.

En tiedä kuka katkaisi langat.

Olin ihmisenraunio hänen kenkänsä alla, kaikki olemassaoloni alkoi ja loppui häneen ja välissä oli vain hän, ruskeat hiukset ja siniset silmät, kuinka huimaavan kaunis olento, ja hänen silmistään paistoi kaikki, jonka hän tiesi minusta. Hänen suunsa ei enää maistunut miltään muulta kuin halulta, puhtaalta ja kipinöivältä, tai ehkä maistoin itseni.

Sohvalla olimme kasa epätoivoisia lapsenpalasia, kodistamme eksyneitä, haaksirikkoutuvaan laivaan itsemme ankkuroineita. Näin hänen silmissään huutavan epätoivon siinä hetkessä johon päädyimme hullusta suudelmasta, istumaan hän selkänojaa vasten taipuen ja minä melkein hänen päällään, ja nielin alas omaa pelkoani.

“Hei Remus - “
Minun oli vaikea puhua. Hän tuijotti minua niin etten voinut ajatella mitään muuta, en mitään, en edes omaa hulluna polttavaa liekkiäni tai epäröintiä tai pelkoa tai jännitystä.
“Hei, mä - “ aloitin uudestaan, vedin henkeä, se ei kulkenut kovin hyvin, “mä… mä mietin… haluaisitko sä… koska musta…”
Peilikuva omista silmistäni: pelkoa, toivoa, kipinää, hullu halu tehdä juuri sitä mitä eniten kaihtoi.
Hän tuijotti minua ja nyökkäsi.
“Mutta…”
“Mä olen varovainen”, minä sanoin. “Mä… jos mä teen jotain väärin, sun pitää sanoa. Mä en oikein… tiedä, mitä…”

Hän hymyili lyhyesti, nauroi kai minun pakokauhulleni omansa keskeltä, suuteli minua ja kaivautui taas paitani alle niin että oleminen oli tavattoman vaikeaa, tunsin vain hänet, kosketuksen joka oli siirtymässä viileästä polttavaan, älä leiki tulella, Sirius, älä -

Ja vaatteet jotka liukuivat lattialle, ääretön sekasotku, sammutin valot, hänen kasvonsa olivat pimeässä paljon kalpeammat ja kauniimmat, ja vähemmän elävät, minua pelotti niin että luulin kuolevani siihen, tai liekkiin.

Hän oli sohvallani valkoinen nukke, todellisuuteni, hirmuisen elävä, ruskeat hiukset märkinä ja takkuuntuneina valkoisessa niskassaan, veri kohisi korvissani ja hetken luulin pyörtyväni, ja sitten vielä enemmän, kuulin vain sydämenlyönnit ja näin vain valkoisen alastoman ihon, hämärä, hän kääntymässä hitaasti vatsalleen, minun sormeni, kaikki taitamattomuus ja kokemattomuus ja jännitys yhdessä paketissa,

pieni yllättynyt huudahdus, hetken ajattelin naapureita, hän oli puuttuva palapelin palanen, suljin silmäni, ja hitaan kiduttavasti kasvava liekki, joka lopulta räjähti tajuntaani ja

paljon myöhemmin tajusin makaavani häntä vasten sohvalla, alaston ruumis kiinni omassani, hien ja ihmisen tuoksu, vieraat hiukset liimaantuneina kasvoilleni, se oli hetki johon olisi voinut tukehtua onnellisena.

*

VIII

Istuin Kauriinpäässä kuten oli oletettavissa. Remus oli lähtenyt monen tärisevän kahvikupin jälkeen töihin ja katsonut minua vielä lähtiessään. Tunsin sen katseen edelleen vatsassani vellovana tunteena ja hitaana kiduttavana kaipauksena, ja tyhjentäessäni uuden lasin tuliviskiä mietin, tämänkö takia James oli valinnut Lilyn ja unohtanut meidät.

En odottanut ketään sinä iltana. Peter oli töissä, hän kai teki kenkiä tai jotain yhtä turhauttavaa, aiemmin olin nauranut hänelle, mutta nyt aloin olla lähes kateellinen. Peter ei tuijottanut mykkää kirjoituskonetta päivästä toiseen. James oli luultavasti naimassa Lilyn kanssa heidän uudessa asunnossaan, kumpaakaan ei ollut kauheasti näkynyt sen jälkeen, kun he olivat menneet pienessä kirkossa naimisiin ja muuttaneet samojen seinien sisälle.

Olin luullut istuvani siellä yksin koko illan, käveleväni vähän puolen yön jälkeen asuntooni toivomaan, että Remus tulisi sinne päästyään töistä. Yritin olla ajattelematta, mitä hän teki silläkin hetkellä, kaunis kalpea posliinilintuni, jonkun toisen käsissä, eikä kukaan varmasti osaisi nähdä hänen sirpaleitaan niin kuin minä… vihasin niitä vieraita käsiä vaikken ollut koskaan nähnyt niitä enkä tulisi näkemään, ja ne vaihtuisivat alati, ja silti yhä vihaisin niitä…

Ovi oli minulle yllätys, johon en juuri kiinnittänyt huomiota. Paljon selvemmin lävitseni kävi huvittunut ääni ja sitten kipeä kutsumaton muisto, kun hän istuutui viereeni ja joi pitkän kulauksen tuliviskistäni.

“Mitä sä täällä teet?”
Regulus tuijotti minua huvittuneen pistävä katse silmissään, tunsin hänet kyllä. Häntä nauratti, mutta ei kuitenkaan ihan. Hän oli aina ollut vähän sellainen, ei ikinä pystynyt päättämään mitään, selkärangaton -
“Mitä sä täällä teet?” hän toisti minun kysymykseni terävällä äänellä. “Mä olin kävelyllä täällä päin ja ajattelin kokeilla tätä baaria.”
“Miten niin mitä mä täällä teen? Mä asun täällä”, minä sanoin ja näin naurun, jota hän ei edes yrittänyt peitellä, sillä tiesi minun huomaavan silti. “En täällä, hölmö, en baarissa, vaan tällä alueella. Yhdessä… talossa.”
“Varmaan tosi hienossa.”
“Siellä mä saan tehdä mitä huvittaa.”
“Mahtaa olla tosi upeaa”, hän tokaisi ivallisesti. “Ennen sä et ollut sellainen ihminen, joka istuu keskiviikkona yksin jossain räkäbaarissa.”
“Ennen sä et ollut sellainen ihminen, joka kävelee huvikseen tällaisella alueella.”
“Mä olen tapaillut yhtä tyttöä”, Regulus tokaisi. “Se asuu täällä.”

Räpäytin silmiäni. “Mistä lähtien - “
“Kesästä”, Regulus virnisti vinosti.
“Se asuu täällä? Tällä alueella? Hitto, mitä äiti - “
“Ei se kuulu äidille.”
Nieleskelin tuliviskiä. “Ja sä asut edelleen kotona?”
“Sä asut jossain parin neliön likaisessa taitelijakämpässä.”
“Mä vaan kysyin - “
“Ihan sama mulle.”
“Mitä sä meinaat… aiotko sä mennä sen kanssa naimisiin? Onko se joku työläistyttö?”
“Sä kuulostat isältä, Sirius.”
“En, mä vaan - “
“Sen äiti on kuollut, isä on jossain tehtaassa töissä. Ei meidän tehtaassa kuitenkin. Enkä mä tiedä, menenkö mä ikinä sen kanssa naimisiin.”

Hän tuijotti vähän hajamielisenä minun ylitseni, harmaat välillä ärsyttävän terävät silmät, musta tukka joka nyt oli paljon paremman näköinen kuin minun. Hänellä oli kapeammat hartiat ja hän näytti muutenkin vähän nuoremmalta, ehkä tuittupäisemmältä ja hullummalta.

“Mutta se on kiva tyttö. Katarina Rosier. Jos joskus näät sen, pidä vaan sormesi erossa siitä.”
“Mä en ikinä - “
“Mun jämiä, tiedän. Sä ja sun ylpeys.” Hän pudisteli päätään ja joi loput tuliviskistäni. En osannut suuttua, olin turta, ja sellainen nyt vain oli Regulus. Tai niin olin luullut.

Hän lähti aika nopeasti, luultavasti tyttönsä luokse, ja kuvittelin, minkä näköinen tyttö oli, tavallisen työläisperheen tyttö. Kuvittelin äidin raivon ja turhautumisen, kun vanhempi poika oli karannut kotoa ja nuorempi aikoi naida tavallisen tytön huonommalta asuinalueelta. Kuvittelin isän huokaisun ja kuinka tämä taputtaisi Regulusta olkapäälle ja sanoisi kaiken olevan hyvin, jos Regulus vaan edelleen ryhtyisi tehtaan johtajaksi jonain päivänä.

Ulkona oli aika kylmä, melkein satoi jotain jäätävää, mutta siitä en voinut olla ihan varma. Toivoin, että minulla olisi ollut takki mukana. Kun pääsin homeisen oranssinkeltaisen ansakuoppani ovelle, jalkani olivat kylmästä turrat ja odotin vain kirjoituskoneen ilkkuvaa naurua.

*

IX

Levottomuus iski jostain sinä samana yönä. Kello ei ollut vielä edes kahtatoista, mutta minä en enää osannut olla. Olin pelkkiä eteenpäin kulkevia jalkoja ja ylimääräisiä aisteja, kävelin ympäri asuntoani ja se kävi koko ajan pienemmäksi, haaveilin kuinka hakkaisin nyrkkejäni vasten räikyvänvärisiä seiniä ja maalipinta halkeilisi ja minä ehkä samoin, mutta olin aivan liian fiksu mihinkään sellaiseen.

Lopulta minun oli pakko lähteä ulos. Se oli keskiyön aikaan ja kaupunki oli villi ja levoton, nuoruusaikojemme hullu Pariisi, kaiken taiteen ja kaiken roskan kehto. Kuljin kerrostalojen varjojen ohi ja yritin olla välittämättä absintinhuuruisesta naurusta sivukujilla, yhdestä puolitutusta joka juoksi minua vastaan ja yritti viedä minut mukaansa, mutta olin jo kasvanut kiinni tieheni.

Silta oli yksinäinen hahmo joka katkaisi tieni. Se nousi Seinen yläpuolelle ylväänä ja itsevarmana ja sen varjo lankesi tummaan veteen melkein liikkumattomana. Jollain tajuntani syrjällä hahmotin Eiffel-tornin varjon kauempana vedessä, kaunis Pariisi ja kaikki jota se lupasi, ja hetken halusin kaikkein eniten purjehtia vielä kerran pois, hävittää kaikki jäljet, karata niin kauas ettei edes Regulus löytäisi minua työläistyttöineen.

Lintu oli rikkonut siipensä kaiteeseen.

Tai: ihminen, kapeat käsivarret takertuneina sillan kaiteeseen, laiha yläruumis taipumassa kohti vettä, kasvoilla ilme jota ei voinut kunnolla tunnistaa eikä jälkikäteen muistaa, kylmä käsi hiipi sisälleni. Juoksin hänen luokseen, tajusin hämärästi kuinka hän näki minut ja suoristautui ja sitten oli liikkumaton, kun pysähdyin hänen viereensä hengästyneenä. Painoin kasvoni hänen hiuksiinsa ja vedin sisääni lämmintä ihmisentuoksua.

“Sirius - “
“Mitä?”
“Mun pitää lähteä.”

Nielin sisääni kylmää ilmaa. Se pisteli keuhkoja ja tajuntaa, ehkä sydäntä, jos sellainen osa nyt ihmisellä oli, ja pisteli sormenpäitä jotka olisin halunnut haudata häneen. Haaksirikkoutuneiden laivojen hautausmaa.

Hänen äänensä oli surullinen, aistin sen ja olin hyvilläni, sen verran minulle edes annettiin, mutta samaan aikaan hän kuulosti itsepäiseltä ja taipumattomalta, tai paremminkin: valintansa tehneeltä.

“Hei, älä - “
“Mun on pakko.” Hänen silmänsä olivat kipeät jostain tunteesta, jota en osannut lukea. “Mä lähden takaisin Englantiin. Jos mä jään tänne, mä en enää ikinä tee mitään todellista… pääsen ehkä jonnekin muualle töihin jossain vaiheessa, mutta en tee ikinä mitään, mitä oikeasti olisin tahtonut tehdä… mä olen täällä vaan jonkun haaveen perässä…”
Astuin vähän kauemmas hänestä, näin hänen silmissään teräväreunaisen pettymyksen joka repi parhaillaan minuakin.
“Mutta… mä, Remus…”
“Sä et tykkää niistä seinistä, Sirius. Sun on pakko tehdä niille jotain.” Hän nielaisi. “Ja jos mä… jäisin tänne… me vaan… hukuttaisiin yhdessä. Älä katso mua noin, mä tiedän että se olisi täydellistä, parasta… mutta mulla on perhe. Mulla on ollut elämä. Muukin elämä kuin myydä itseäni jossain sivukujalla ja sitten maata sun kanssa sohvalla ja olla eka niin hiton väsynyt kaikkeen ja sitten hiton onnellinen…”
“Mä olisin voinut hukkua.”
“Mä en olisi voinut hukuttaa sua”, hän sanoi muka lempeästi, vaikka totuutena se oli kasvojani vasten niin kova ja sattuva.

*

X

Seisoin katselemassa laivan lähtöä. Kukaan ei huiskuttanut kannelta eikä kukaan ollut luvannut kirjoittaa. Silti kuulin yhä päässäni hänen äänensä, kun hän yhä uudestaan lupasi etsiä minut, jos vielä joskus palaisi Pariisiin.

Tiesin, ettei niin kävisi. Hän palaisi kotiinsa, tajuaisi vanhempiensa kaivanneen häntä, löytäisi ystäviä ja kokonaisen elämän paikasta jonne todella kuului, mustarastas.

Kävelin takaisin kotiin kädet syvällä taskuissa ja sydän tyhjänä kaikesta tunteesta jota ihmisen sydän saattoi kestää, mutta pääni toimi yhä. Mietin, palaisiko rakastaja rantakahvilan naisen luokse ennen kuin nainen löytäisi uuden, ja löytäisikö Remus jonkun Englannista, ja missä Regulus ja työläistyttö menisivät naimisiin, ja olivatko päähenkilöni hiukset itse asiassa mustat vai aivan tummanruskeat, ja minkä väriseksi maalaisin oranssinkeltaiset seinäni.



*

A/N: Ja siihen loppui. Palautteesta tykätään, jos joku sattuu tämän lukemaan! Ja kritiikki on myös tervetullutta.
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

anjame

  • *
  • Viestejä: 2
Pidän tästä paljon. Kirjoitustapasi on ihana, juuri sopiva tämäntyylisiin tarinoihin. Ja tykkään siitä, että henkilöt puhuvat puhekieltä, kirjakieli ei kuulostaisi yhtä hyvältä :D

Haluaisin quottaa tähän lempikohtani, mutta niitä on niin paljon. Tykkäsin puistokohtauksesta, kohdasta jossa Remus nojailee ikkunaan ja lopusta, kun Remus sanoo palaavansa takaisin Englantiin.

[size=85]En osaa kommentoida tämän enempää ja mitään kritisoitavaa en löydä, olkoon tämä kämäinen lopetus tälle viestille :o[/size]
ii data

_LepaKKo_

  • Vieras
Romance, slash, angst, Sirius/Remus. Siitä ei voi saada kuin surumielisen ja samalla miellyttävän ficcin. Onnittelen onnistuneesta suorituksesta. Tämä oli todella helppolukuinen ja selkeä. Juoni kulki mukavasti ei liian nopeasti, mutta ei myöskään liian kuvailevasti ja/tai hitaasti.
Otsikko oli mielenkiintoinen. (Luin ensin että se on poliisinlintu ja se herättikin huomioni.) Se sai katsomaan mistä on kyse ja koska tässä on vielä myös Sirre niin kaikki on paremmin, kuin hyvin.
Tämä minun juttuni on aika ympäripyöreää, mutta se ainakin yrittää kovasti olla ruusuja.

eniale

  • conquistador
  • ***
  • Viestejä: 182
Voi tämä oli sellaisella hitaalla tavalla raastava. Angstausta, mutta sepä se tekee elämästä värikästä (kun ei aina ole mutta joskus on maailmantuskaa tuomassa muitakin värejä kuin pastelleja). Weltschmertz. Ei angsti tunnetilana ole meidän sukupolven keksimä asia. Me vain on annettu sille vähän nykyaikaisempi nimi, vaikka saksasta tuokin tulla taitaa.
Hitto, sun tyyli tarttuu mun ajatuksiinkin. Ei tosin millään pahalla, koska tätä oli niin kovin herkullista lukea.

Jos saisin ajatukseni johonkin järjestykseen niin voisin listata aika montakin (posit.!) adjektiivia jotka tähän tarinaan sopisivat. En kylläkään ihan osaa, olen vielä liian syvällä jossain, tunteissa tai niissä ajatuksissa tai jossain. Luin tämän heti Thanatoksen perään, ja olisi ehkä ollut viisasta pitää hiukan taukoa sinusta, koska tuollainen liukuvuus ei tee hyvää kommunikointini selkeydelle :P Jouduin tunnelman ja tarinan ja tyylin imuun eikä sieltä ihan heti nousta pintaan, ei ainakaan tähän aikaan vuorokaudesta... Joten vetäydyn takavasemmalle ja sanon vain kiitoskiitos, tykkäsin hurjasti.
On illanpaisto, ja silkavat saijat
luopoissa pirkeinä myörien ponkii:
surheisna kaikk' kirjuvat lorokaijat
ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii.
avatar: mezzoprism

Remulus

  • ***
  • Viestejä: 67
  • "nobody is dead to the laughter"
Aivan ihana ficci :)
pysyin hyvin juonessa mukana ja saatoin eläytyä tunteisiin ja yleensäkin koko tarinaan.
Pidän kirjoitus tyylistäsi ja tavastasi kuvailla asioita ja keksiä ihania vertauskuvia.
tekstisi on minusta ihanan tunteellista ja samalla tavalla hyvin kuvailevaa ja mielenkiinnon herättävää.

Remulus
Mikään ei ole mahdotonta. Jotkut asiat vain ovat todennäköisempiä kuin toiset