Title: The Killing Fields
Kirjoittaja: lotusflower85
Alkuperäinen: Löytyy
TÄÄLTÄFandom: Robin Hood BBC (2006)
Ikäraja: K-11
Hahmot/Paritus: Robin-keskeinen, Robin/Marian
Setting: Ennen kausia aina 2. kauteen
Vastuunvapaus: En minä eikä alkuperäinen kirjoittaja omista Robin Hood BBC:tä. Leikitään.
Summary: Tämä on se hetki, kun sota rikkoo miehen.
T/N: Tämä on ollut käännettynä jo jonkin aikaa, mutta nyt vasta sain luvan ja heitin tämän tänne. Toivottavasti maailmasta löytyy vielä muitakin Robin Hood BBC:n katsojia (:
The Killing Fields
For his soul is protected by the armour of faith, just as his body is protected by the armour of steel. He is the doubly-armed, and need fear neither demons nor men.
- Bernard de ClairvauxKun Robin of Locksley saapuu Pyhään Maahan, hän näkee edessään tien täynnä kunniaa. Ja se on kaunis. Hän on pukeutunut valkoiseen mantteliin ja Temppeliritareiden punaiseen ristiin ja hän seuraa heitä, jotka uskovat omaan kunnioitukseena yhtä paljon kuin Kaikkivaltiaan. Mutta hän huomaa pian, että samat miehet, jotka puhuvat pyhyydestä ja saarnaavat, muuttuvat tyranneiksi taistelukentällä. Hänen ensimmäinen tapponsa on sotkuinen, eikä hänen miekkansa läpäise ihoa niin helposti kuin hän oli luullut. Hänen täytyy tehdä töitä sen eteen, eivätkä hänen kätensä eikä pukunsa pysy puhtaina.
Mutta nopeasti tappamisesta tulee hänen toinen luontonsa ja hän etsii siitä kunniaansa. Hän pitää lukua muiden ritareiden kanssa ja hänen taitonsa huomataan pian, kun lukumäärä kasvaa päivä päivältä. Hänen teoissaan on oikeutus, hän uskottelee itselleen, ja kuuntelee pappeja, kun he sanovat, että ei ole synti ottaa henkeä pakanalta. Mutta hän ei voi olla huomaamatta, että vihollisella on sielu saamasaan opetuksesta huolimatta. Joskus hän huomaa sen heidän silmistään, ja joskus hän kuulee heidän rukouksensa, auringonlaskun jälkeen, kun niiden äänet kaikuvat Saraseenien leireistä. Hän ajattelee, että se on miellyttävää korvalle, jopa kaunista omalla tavallaan. Robin ei osaa sanella omia rukouksiaan.
Ensimmäisen kerran Robin kyseenalaistaa sodan, kun kesken raivokkaan taistelun hänen komppaniansa komentaja käskee hänen tappaa kaikki vangit, jotka he ovat keränneet. Turkkilaisia on liikaa, riski vangittujen nousemisesta heitä vastaan leirissä ovat liian suuret. Siltikin Robin kyseenalaistaa komentajan, ja sen seurauksena hän ansaitsee nopean läimäytyksen kasvoilleen ja joitakin mumistuja sanoja siitä, että sota ei ole paikka hänen kaltaisilleen maalaispojille.
Tämän inhon kumoten Robin tekee kuten käskettään. Niskoittelu on käytännössä sama kuin maanpetos. Hän uskottelee itselleen, että Kuningas ei olisi koskaan hyväksynyt sellaisia tekoja. Mutta myöhemmin Robin on liian peloissaan kysyäkseen asiasta, koska tietää että ei tulisi pitämään vastauksesta. Niin hän pysyy hiljaa.
Hän uskottelee itselleen, että vain seuraa annettuja käskyjä - kunnes hänestä tulee mies, joka
antaa käskyt.
On kulunut tuskin vuotta ennen kuin hänet pyydetään liittymään Kuninkaan henkilökohtaiseen kaartiin ja alle vuodessa hänet on ylennetty kapteeniksi. Hän yrittää olla miettimättä niitä kaikkia asioita, jotka ovat saaneet ylempänsä vaikuttumaan - asiat, jotka olisivat voineet tehdä hänestä hirviön, murhaajan kotona Englannissa. Mutta Palestiinassa hän on sankari. Hän nauttii huomiosta, nuorempien miesten imartelevista yrityksistä tehdä häneen vaikutus, ja paljon kokeneempien veteraanien vaikuttumisesta hänen taituruutensa takia miekan ja jousen kanssa.
Vaikeat päätökset ovat nyt hänen, mutta hänellä on suurempi tarkoitus jonka vuoksi tehdä töitä - Robinilla ei ole suurempaa kutsumusta kuin suojella Kuningasta. Hänestä tulee Richardin uskottu, ja hän näyttää mieheltä niin täynnä intohimoa vieraitaan kohtaan, tahtonsa lunastaa Jerusalem Kristinuskolle - Jumalalle. Richard tunnustaa tehneensä pahoja syntejä menneisyydessään ja paneutuessaan ristiin hän etsii vapahdusta - etsien tehdäkseen itsestään ihmistensä arvoisen. Palo Richardin silmissä on tarpeeksi voittaamaan Robinin ikuisen omistautumisen, vaikkakin tämä on jo kauan sitten pettynyt unelmansa kanssa. Jerusalem on vain kiviseinäinen kaupunki - ei paikka, jossa hänen syntinsä ihmeen lailla huuhtoutuisivat pois, tai uskonsa palautuisi, tai pirunsa poistuneet. Osa hänestä tuntee, että hän tulee katoamaan hiekkaan ikuisesti - päättymätön kiirastuli jota surra.
Hän lukee Saraseenien pyhän kirjan, yrittäen löytää syyn vihata heitä, mutta huomaa vain, että heidän uskomuksensa eivät ole niinkään erilaiset kuin hänen omansa. Hän huomaa saman innon ja intohimon omissa maanmiehissään kuin turkkilaisissa. Ja kun hän jatkaa heidän maahanlyömistään, hän alkaa murehtia tekojaan enemmän kuin aikaisemmin. Robin ei enää laske kuinka monta hän on tappanut - hän uskoo luvun rikkovan hänet sisältä.
Joskus hän ajattelee Mariania - mitä tämä sanoisi, jos voisi nähdä hänet.
Mitä minä sanoin - luultavasti. Todellakaan ne eivät olisi ystävällisiä sanoja. Ehkä Marian ajattelisi hänen saaneen juuri sitä mitä kysyikin - ja ansaitsi. Mutta hän pohtii, ottaisiko Marian hänet käsivarsilleen ja kuiskaisi anteeksiantoa hänen korviinsa. Ei väliä, mitä pelejä hän on pelannut hänen kanssaan, ei väliä miten vihainen tämä olisi hänen kanssaan, ei väliä miten monta sanallista torumista hän ansaitsisi tältä, Marian aina lopulta antaisi hänelle anteeksi. Muistot ovat kauniita, mutta sitten hän muistaa, että ne olivat viattomia lapsuujen metkuja, tai tietämättömän nuoren miehen tekoja - hän pohtii, josko Marian edes tunnistaisi häntä nyt. Robin ei ole varma tunnistaisiko edes itse itseään.
Kesällä he alkavat saada suuria menetyksiä. Hän kaatuu loukkaantuneena kentälle, saraseeni kangastuksenomaisena hänen yllään, valmiina tekemään viimeisen iskun. Mutta Much ilmestyy ajamaan vihollista pois, miekka kädessään ja leimuava viha silmissään. Kaikki mitä Robin voi tehdä on maata avuttomana hiekassa, kun Much teurastaa kaikki, jotka tulevat lähelle - Much, joka lapsena oli varovainen ettei olisi vahingoittanut muurahaisia - säälimättä, kun hän tappaa saraseenin toinen toisensa perään suojellakseen Robinia. Se on se viimeinen hetki kun hänen kunniansa kuolee - se hetki, kun sota rikkoo miehen. Mutta Robin ei voi itkeä - ei voi lohduttaa ystäväänsä, joka näyttää niin epätoivoisesti tarvitsevan hänen tukeaan. Hän ei voi tuntea mitään.
Kun hän sulkee silmänsä sinä iltana, hän näkee punaista. Hän on tappamiskentillä - ja he kaikki kylvävät vihan siemeniä, kun heidän päämääränsä ovat kadoksissa ja kaikki, miksi he jatkavat taistelua on toisen hävittääkseen, koska sen täytyy olla kaiken teurastuksen [/i]arvoista[/i]. Jonkun täytyy voittaa.
***
Kun hän viimein palaa Englantiin, hän kaipaa rauhaa. Metsässä hän ajattelee, että hän on tappammisensa tehnyt - ja hetken hän välttelee sitä onnistuneesti. Mutta hän itkee luolassa Marianin elottoman kehon yllä, ja hänen surunsa sekoittuu vastustamattoman kivun tuottamisen halun kanssa, kun hän kuulee Sheriffin huutavan hänen nimeään. Noilla hetkillä, kun hän katsoo vihollistaan, miekka kädessä, hän odottaa täysin kuolevansa, eikä välitä. Pyhässä Maassa hyvä sotilas piti itsensä elossa, mutta tällä hetkellä hän vain tahtoo kostoa. Se on liian helppoa, antaa itsensä mennä, muistaa miten tappaa tehokkaasti, teurastaa vastapuolta melkein ilman ponnistelua. Aivan liian helppoa, eikä hän pidä tunteesta.
Mutta myöhemmin hän ei voi muuta kuin vaihtaa takaisin taisteluteihinsä, vielä senkin jälkeen, kun Marian on palautettu hänelle. Kuningas, ja siksi myös Englanti, on joutunut uhan alle. Joka ilta hän suree, miten holtiton hänestä on tullut - mutta ei voi pysäyttää itseään, jakaa oikeutta niin kuin hän itse näkee sopivaksi, tavalla, jonka hän oli vannonut jättävänsä. Robin tietää valuvansa pois, mutta ei voi vetäistä itseään takaisin; hänen täytyy pysyä lojaalina Kuninkaalle, hinnalla millä hyvänsä. Marian kyseenalaistaa hänen omistautumisensa ja kertoo hänelle, että hän seuraa Richardia omien ihmistensä kustannuksella, oman porukkansa ja itsensä. Robin tietää, että hän on oikeassa, mutta ei voi muuttua.
Koska totuus on, että hän näkee itsensä kuninkaassa - edustettuna kaikki mihin hän uskoo ja minkä takia hän taistelee. Miten hän voi kuvitella joukkonsa olevan uskollinen hänelle, jos hän kääntää selkänsä Richardille. Niin hän puskee kaikki ajatuksensa sodasta pois mielestään, valiten unohtaa kauhut, joita hän todisti ja joihin osallistui - jotteivat ne ohittaisi häntä. Hän työstää kovasti omaa ulkopuolista persoonaansa - Robin Hoodia, täynnä hilpeyttä ja iloa ja itsevarmuutta, ja uskottelee itselleen, että se ei ole näyteltyä.
Mutta yöllä hän ei voi paeta muistojaan. Ne tulvivat hänen uniinsa - avoin ilmentymä miehestä, jonka sielu on hänet jättänyt, lämmin veri, joka roiskuu hänen käsilleen ja sotkee hihnansa, kuumuus, hiki, kivunvalitukset, köyhyydenvaivaamat naiset kiertämässä leiriä, haluten vaihtaa kehoaan kultaan, haaskalinnut, jotka nokkivat kuolleita - kaiken tämän hän näkee, kun pimeys ympäröi hänet.
Ja kun hän herää, kestää muutaman hetken ennen kuin hän muistaa missä on - paikassa unen ja tajunnan rajalla hän pyörii Pyhässä Maassa, missä vihollinen on aina valmis hyökkäämään.
Missä hän on yhtä julma ja epäinhimillinen kuin muutkin.
***
Lainsuojattomien leirissä, jossa Marianilla on vaikeuksia nukkua, tottumattomana vihermetsän ääniin ja viileään yöilmaan. Ja siellä on Robin, joka nytkähtelee unissaan hänen vierellään, välillä mumisten käsittämättömiä asioita, luomet värähdellen ja Marian pohtii, mistä hän uneksii. Mitä tahansa se on, hän ei usko sen olevan miellyttävää, koska Robinin keho on jäykkä ja hengityksensä pinnallista. Hän ei ole koskaan rauhassa.
Yhtenä yönä hän on entistäkin levottomampi kun hän heittelehtii ja huutelee, kuin kivuissaan. Huolissaan hänestä, ja tietoisena siitä, että muut joukon jäsenet tarvitsevat lepoaan, Marian yrittää rauhoittaa tätä.
"Robin", hän kuiskaa, asettaen kätensä kummallekin puolelle Robinin kasvoja ja silittää tämän otsaa, missä hikipisarat syntyvät. "Shhh", hän rauhoittelee.
Robinin silmät napsahtavat auki ja ennen kuin Marian edes tajuaa mitä tapahtuu, hänet on painettu puunrunkoa vasten, puukko kaulallaan. Robinin silmät eivät ole tämän omat, hänen Robininsa silmät sädehtivät ja iskevät ja kiusoittelevat häntä - nämä jääsirpit kuuluvat hullulle.
"Robin", hän sanoo uudestaan, tällä kertaa anellen Robinia
näkemään hänet, koska tämä katsoo hänen lävitseen, vaikka taistelijan katse on osoitettu hänen kasvoilleen.
Robin räpäyttää silmiään ja näyttää palaavan omaksi itsekseen. Hän vetäisee terävästi henkeä, pudottaa puukon, perääntyen Marianin luota niin nopeasti kuin mahdollista.
"Robin…" Marian kurottaa häntä kohti, mutta hän rientää pois leiristä ja metsiin katsomatta taakseen. Marian hakee saappaansa seuratakseen tätä.
"Anna hänen olla", Muchin pehmeä ääni neuvoo häntä ja Marian kääntyy kohti Muchin makuupaikkaa, nähden tämän olevan täysin hereillä. Hän miettii, kuinka kauan tämä on katsonut. Mutta hän jättää huomiotta miehen sanat ja etsii viittaansa petivaatteiden joukosta.
"Marian, anna olla", Much on entistä jyrkempi. "Hänen täytyy järjestää ajatuksensa."
"No, minä voin auttaa", Marian väittää, pitäen äänensä suurella työllä matalana, jotta ei häiritsisi muita lainsuojattomia. "Jos se koskee Pyhää Maata - hän voi jakaa sen kanssani."
Much pudistelee päätään surullisena ja katsoo tyhjää kohtaa, jonne Robin katosi puiden lävitse. "Ei hän sinulle kerro."
"Miksi?" Marian tietää Robinin olleen aina haluton puhumaan kokemuksistaan sodassa, mutta hän uskoo, että jos hän kysyisi, Robin jakaisi minkä vain hänen kanssaan.
Much katsoo häneen myötätuntoisena, ilman sääliä. "Ehkä.." hän aloittaa. "Ehkä hän ajattelee, että et enää rakastaisi häntä, jos tietäisit mitä hän on tehnyt."
Marian tuhahtaa vähättelevästi. "Hän on typerys jos uskoo niin."
"Me olimme kaikki typeryksiä", Much selittää surullisena. "Typeryksiä ja paholaisia. Se vie sinulta jotain - ihmisosan sinusta, luulen. Robin yritti niin kovasti löytää sen uudestaan, unohtaa kaiken mitä teki. Mutta hän näkee unia - ne eivät koskaan jätä."
Marian haluaa Muchin kertovan hänelle lisää, mutta katse tämän kasvoilla pysäyttää hänet. Muchin silmien takana on jotain kovaa, joka varoittaa häntä. Joten hän laskeutuu takaisin pedilleen ja odottaa Robinin paluuta. Kun hän tulee, paljon myöhemmin yöllä, Marian ei sano mitään hänen kalpeista kasvoistaan tai punareunaisista silmistään, mutta ottaa hänet vastaan käsivarsilleen. Robin lepuuttaa päätään hänen hartiallaan ja ripustautuu häneen tiukalla otteella.
Mutta Robin ei nuku, eikä Mariankaan. Hän päättää, että jos hän ei voi tarjota Robinille ymmärrystään tai lohtua - hän voi sentään tarjota hänelle seuraansa. Vaikkakaan hän ei voi seurata Robinia tämän muistojen synkkiin paikkoihin, hän voi odottaa tämän paluuta.
Koska se on yksi asia, jonka hän nyt tietää. Robin tulee aina palaamaan hänen luokseen.
