Kirjoittaja Aihe: Naruto, Muistoista elämään, K11  (Luettu 880 kertaa)

Frederica

  • ***
  • Viestejä: 1 148
Naruto, Muistoista elämään, K11
« : 09.01.2012 22:08:19 »
Title: Muistoista elämään
Ikäraja: K11
Author: Frederica
Beta: Brangwen, kiitos!<3
Genre: angst, h/c
Fandom: Naruto
Paritus: Kakashi/Obito, Kakashi/Iruka
Disclaimer: Kishimoto omistaa Naruton. En saa tästä rahaa, minä vain leikin hänen hahmoillaan.
A/N: Tämä osallistuu Albumihaaste 2seen. Kappale on Something Sweet ja bändi ihanan kappaleen takana on Sunrise Avenue. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita.^^


Muistoista elämään

Hänen hartioidensa asento oli vakava ja surullinen, kun hän katseli valkeita kiviä. Niihin oli kirjattu tehtävissä kuolleiden nimet. Niiden sankareiden nimet, jotka taistelivat loppuun asti.

Iruka ei ollut koskaan uskaltanut kysyä, montako nimeä Kakashi tunnisti. Hän tiesi, että ainakin yhden. Sen tärkeimmän, sen nimen, joka oli painunut sydämen viereen pysyvästi. Iruka seisoi parin metrin päässä Kakashista, katseli miehen selkää, harmaita hiuksia. Hän olisi halunnut koskettaa toista, mutta se ei tuntunut sopivalta.

Ei vieläkään, vaikka he olivat jo oppineet, että kahden kesken he olivat tasa-arvoisia. Se oli opetus, jonka oppimiseen Irukalta oli kulunut aikaa. Yhä vieläkin Kakashi joutui muistuttamaan hänelle, että kahden he seisoivat samalla tasolla.
Kärsivällinen. Se oli ehkä paras sana kuvaamaan Kakashin tapaa opettaa. Hän oli joissain asioissa ankara, hän oli ärsyttävä, hänellä oli omia sääntöjään, mutta hän oli kärsivällinen ja jaksoi aina tukea.

Iruka mietti mitä hän oli koskaan antanut Kakashille. Hän oli vain juossut miehen perässä, katsonut ylöspäin ja vaatinut, vaatinut, vaatinut huomiota. Ja ollut loputtoman mustasukkainen nimestä Kakashin sydämen vieressä. Hän oli kuvitellut kuuluvansa sinne, kuuluvansa lähtemättömästi toisen sydämen ja luiden väliin.
Kakashi nojasi raskaasti kainalosauvoihin, mutta ei vieläkään liikkunut. Iruka mietti pitäisikö hänen sanoa jotakin.


Kakashi katseli valkeaa kiveä. Nimet kiemurtelivat sen pinnalla, mutta hänen ainoa katseleva silmänsä löysi helposti Obiton nimen. Hän nojasi kainalosauvoihin, jalat tuntuivat vielä veltoilta, hän ei olisi saanut vielä lähteä sairaalasta, mutta hän oli halunnut tulla tänne.

Katsoa taas Obiton nimeä ja tuntea jotakin unohtunutta.
Sinä annoit minulle kauneimmat lahjat; sydämesi ja silmäsi. Molemmat ovat auttaneet minua ja pelastaneet minut monta kertaa. En pystynyt täyttämään kaikkia pyyntöjäsi. Olen menettänyt kaikki meistä kuolemalle. Minaton, sinut, Rinin. Ja välillä itseni.
Anbun Kakashi, Konohan kopioninja, on etsinyt tietä sinun luoksesi ja ottanut hulluja riskejä; taistellut ilman naamiota, kasvot paljaina ja tunnistettavina, kerännyt nimeä bingolistalla. Mutta sinä käskit minun elää, etkä anna minun löytää tietä luoksesi. Hölmö, miksi sinä aina suojelet minua, vaikka ei pitäisi?


Kakashi tunsi toista silmäänsä, Obiton silmää, jomottavan. Hän huokasi. Iruka seisoi hänen takanaan. Hän tiesi sen niin kuin tiesi kahden linnun lentävän taivaalla ja lehtien suhinan todella olevan vain lehtien suhinaa, ei vihollisia eikä ystäviä liikkumassa lehtien kahinana.

Hyvä on. Minä valehtelin. On ollut kevyempiä päiviä. Anbun Kakashi on taas käyttänyt naamiota kasvojensa suojana ja miettinyt askeleitaan, säästellyt lahjasi käyttöä.
Minun voimani ovat kasvaneet. Ne kasvavat koko ajan, mutta yhtä hyväksi kuin sinä, yhtä hyväksi kuin mitä sinä olisit voinut olla, minä en tule koskaan. Siitä huolimatta; sinä teit minusta täydellisen.
Kuinka minä voin elää ilman sinua? Sinä muutit kaiken minussa, eikä minusta ole kuin paloja jäljellä. Iruka on kerännyt sirpaleitani ja liimannut niitä kasaan. Siinä on työ, joka ei valmistu koskaan, ja jota en olisi hänelle suonut.


Ilmasta tai kivestä ei kajahtanut minkäänlaisia sanoja. Kakashi katseli Obiton nimeä ja tuttu kaipaus rutisti hänen kylkiään kasaan. Hän yhä odotti sanoja, hymyjä, suudelmia, joita ei koskaan tullut. Hän odotti lupaa, vaikka tiesi, ettei sellaista tulisi.

Obito oli käskenyt hänen elää.

Onnellisuus tuntui silti petturuudelta. Irukan suuteleminen kähmimiseltä ja pettämiseltä. Irukan vierestä herääminen tuntui väärältä. Elämisenhalu tuntui pahalta.
Miten paljon hän halusikaan nyt elää. Elämä tuntui kuplivan hänen sisällään, tekevän jokaisesta hetkestä ainutlaatuisen ja katoavan. Hän halusi olla elävien, ei kuolleiden kanssa. Hän halusi muistaa, koskaan unohtamatta, mutta hän halusi jättää muistot taakseen, sinne minne ne kuuluivat.
Kakashi siirsi otsasuojuksensa pois silmänsä päältä. Hän tiesi arven kulkevan valkeana silmän yli. Irvistäen hän avasi silmän ja katseli kiveä sen läpi. Hän oli toivonut Obiton nimen muodostavan äkkiä vastauksen kaikkiin pohdintoihin, mutta niin ei käynyt. Silmä, jolla hän näki harhojen läpi, ei nähnyt kuoleman taakse.


Kakashi siirsi otsasuojuksensa sivuun. Iruka ojensi sormensa häntä kohti huolissaan, toisen ei pitäisi tehdä niin, Kakashi oli yhä huonossa kunnossa ja liika rasitus olisi vahingollista. Sormet laskeutuivat kuitenkin nopeasti toimettomiksi kyljelle.
Kyllä Kakashi tiesi rajansa. Ei hän tarvinnut Irukaa sähläämään ja holhoamaan. Iruka tiesi, että hänen pitäisi lähteä. Nyt ei selvästikään ollut hyvä hetki huomiohakuisuudelle.

– Iruka, Kakashi sanoi.
– Mitä? Iruka kysyi ja asteli lähemmäs. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, ketään ei näkynyt.
– Miksi ikävä kestää aina pisimpään?
Irukan katse painui jalkoihin. Hänestä ei ollut kisaamaan sydämen vieressä olevan nimen kanssa. Kyyneleet pyrkivät äkkiä silmiin ja Irukan oli räpyteltävä nopeasti. Kaikki ei saanut olla tässä.
– Ehkä siksi, että niitä, joita on joskus rakastanut kaipaa aina, Iruka sanoi hiljaa. Niin kuin minä kaipaan sinun myöhästelyäsi, tapaasi syödä aamiaista jalat pöydällä, lempeää hymyäsi aamuvalossa.
Kakashi oli pitkään hiljaa, hänen kätensä painuivat taskuihin niin syvälle kuin kainalosauvat sallivat.
– Taidat olla oikeassa, hän sanoi ja kääntyi katsomaan Irukaa.

Iruka hätkähti kohdatessaan Kakashin katseen. Kakashi katsoi häntä ensimmäisen kerran silmiin kummallakin silmällään. Punaisen silmän katse oli pelottava, läpitunkeva ja kaikki valheet läpäisevä. Kakashin oman harmaan silmän katse oli yleensä lempeä ja ilkikurinen, mutta punaisen parinsa kanssa senkin katse näytti kylmenevän.
Kakashi katseli hetken Irukaa, hymähti ja veti otsasuojuksen takaisin punaisen silmän peitoksi. – Minun muuten tulisi sinua kammottava ikävä, jos sinulle sattuisi jotain.
Iruka hätkähti rajusti. Kakashi ei ollut ikinä sanonut mitään yhtä tunteikasta hänelle, vaikka he olivat heränneet monta kertaa toistensa sylistä.
– Sinä siis pidät minusta? Irukan onnistui takellella. – Sinä et jätä minua?
– Miksi jättäisin? Kakashi kysyi ja lähti hyppelemään kivestä kauemmas, lähemmäs Irukaa. – Minä olen alkanut kiintyä sinuun. Tavallaan. Kakashi hymyili ilkikurisesti ja sulki hetkeksi harmaan, lempeän silmänsä.
Iruka asteli hänen vierelleen ja hymyili leveästi.
« Viimeksi muokattu: 20.06.2015 21:41:19 kirjoittanut Beyond »
wooooop
Ava: Ingrid