Maitohampaat • K11 • Edvard/Nikolai • raapalesarja 12/12

[Vilna]

Nimi - Maitohampaat
Kirjoittaja - Vilna
Ikäraja - K11

Paritus - Edvard/Nikolai, Nikolai/Alvar, (Alvar/Elna)
Tyylilaji - slash, matala fantasia, tunnelmointi, sisaruskateus ja kaipaava & haikea romanssi
Status: valmis 12/12 = 2,500 sanaa

! Varoitukset - tietynlainen kolmiodraama, seksijuttuja ikärajan puitteissa, vähän verta
Tiivistelmä - Hänen nimensä on Nikolai ja kun hän ensimmäisen kerran avaa suunsa, minä olen jo puoliksi rakastunut.

Kirjoittajalta: Minähän en siis. kirjoita originaaleja. En vain jotenkin osaa. En myöskään pidä kolmiodraamoista. Siksi minun piti kirjoittaa Spurttiraapaleeseen jotain ihan muuta, mutta eilen minun mielessäni alkoivat pyöriä nämä kolme ja halusin kirjoittaa heistä jotain. Tästä ei varmaan tule kovin pitkää, haluan sanoa, että alle kymmenen osaa, mutta we'll see! Olen myös näemmä kiintynyt yksisanaisiin otsikoihin, ei sillä ne on kivoja. u_u Tätä ensimmäistä osaa ei ole muuten kirjoitettu Spurttiin, kun kirjoitin sen eilen. Jaaaaa, en ole kirjoittanut minä-kertojalla varmaan ikinä, lol. Saa nähdä mitä tästä tulee, toivottavasti jotain hauskaa!

Haasta itsesi kirjoittajana II (minä-kertoja), Spurttiraapale VI

Maitohampaat

1.
(300 sanaa)

Hän huuhtoutuu veren peittämänä kivikkoiseen rantaan marraskuun alussa.

Alvar on se, joka löytää ja tuo hänet kotiin; minä olen mökissä keittämässä rooibos teetä liedellä ja lukemassa runokokoelmaa väristen samalla kylmästä. Tuuli huutaa katonrajassa ja seinäkello tykyttää aikaa aina vain eteenpäin. Se viekas harmaaraidallinen kulkukissa, joka käy meillä parin päivän välein syömässä makaa minun sylissäni ja kehrää suloisesti, ja minun on hyvä olla. Se on kovin harvinaista minulle.

Kalpeat, ahavoituneet käteni silittävät kissan liian hintelää vartaloa, kun minä käännän sivua hauraantuneesta kirjastani. Kimeä teepannu alkaa viheltää hetken kuluttua, ja minä nostan kissan hellästi sylissäni ja laitan sen makaamaan pehmeän sohvatyynyn päälle, ennen kuin menen lieden tykö ja kaadan itselleni ison kupin ihon polttavan kuumaa teetä.

Sitten minä odotan rakasta kaksoisveljeäni kotiin.

Alvar on ollut poissa muutaman tunnin, kun hän palaa takaisin alaston ja verinen nuori mies käsivarsillaan, ja käskee hätäisesti minua tekemään tilaa sohvalla, ennen kuin hän laskee tämän makaamaan siihen. Hetken aikaa me vain katsomme häntä, kumpikaan tietämättä mitä oikein tehdä. Se mies on kovin kaunis. Veren alla loistaa lumenvalkoinen kuulas ja miltei virheetön iho. Hiukset ovat korpinmustat, lyhyet ja laineikkaat, ja keho pitkä ja hoikka, kylkiluiden nikamat paistavat ihon läpi. Kynnet ovat mustat ja terävät kuin jonkin eläimen. Minun arka sydämeni alkaa lyödä neljä kertaa nopeammin näystä.

Minä ja Alvar vilkuilemme toisiamme vähän aikaa, ja minä huomaan ensimmäistä kertaa, että hän pitelee käsissään jotakin: harmaata hylkeennahkaa.

Minä kurtistan otsaani, kun Alvar vain kohauttaa olkiaan hämmentyneenä. Hänen vaaleat hiuksensa ovat tuulen viskomat ja pisamaiset posket ovat punehtuneet kylmästä, eikä hänen huulillaan ole tietoakaan hymystä, joka melkein aina väreilee hänen muuten kalvakoilla kasvoillaan.

Käännän katseeni takaisin uuteen vieraaseemme ja hätkähdän nähdessäni harmaiden myrskypilven väristen silmien katsovan minua takaisin viiltävästi. Minun sydämeni jättää yhden lyönnin välistä.

Hänen nimensä on Nikolai ja kun hän ensimmäisen kerran avaa suunsa, minä olen jo puoliksi rakastunut.

[Vilna]

A/N: Spurttiin sanalla silkkinauha!

2.

(200 sanaa)

Nikolai on molemmat: myrsky ja hylje.

Hän saa meren vellomaan ja taivaan kannen sylkemään vettä, hän saa auringon piiloutumaan pilvien taakse ja tuulen puhaltamaan vaahterat lehdettömiksi.

Hän kertoo olevansa enemmän hylje kuin ihminen, hän syö raakaa kalaa meidän pakastimesta ja käy yöuinnilla verta hyydyttävässä meressä. Alvar katsoo minua suoraan silmiin ja naureskelee valkoiset mutta vinot hampaat näkyen, kun Nikolai käy suihkussa kolmesti päivässä.

Tunnen sydämeni valuvan sormieni läpi kuin silkkinauhan, kun katson Nikolaita. Olen jo nähnyt, miten Alvar katsoo häntä.

Kaksoisveljeni on naistenmies. Hän on hauska ja saa heidät nauramaan, hän on komeampi ja lihaksikkaampi kuin minä, hän tietää mitä sanoa että saa heidän sukkansa pyörimään jaloissa. En ole sellainen. Olen ujo, enkä usein saa sanaakaan sanotuksi -- ainakaan Nikolaille.

Nikolai taas on kylmä ja ailahtelevainen, hän on viima ja jää, hän ei naura Alvarin vitseille, mutta hänen suupielensä liikahtavat ihan vähän, kun Alvar flirttailee hänen kanssaan hävyttömästi. Minä vain katson vierestä, enkä sano mitään. En jotenkin osaa, vaikka tiedän että veljeni karistaisi Nikolain mielestään, jos tietäisi, että minä olen häneen jo ihastunut, kun en ole vielä vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan.

Alvar on hyvä veli, mutta Nikolai on hänelle vain hetken hupi, kun minulle hän voisi olla jotain suurta ja tärkeää.

[Vilna]

A/N: Spurttisana: kellonaika.

3.
(200 sanaa)

Kellonaika on jotain päälle kaksitoista yöllä, kun minä kävelen rannalle taskulampun kelmeän valon varassa. Tuuli puhaltaa vietävänä ja tihkuttaa vettä, ja tiedän että se on Nikolain tekosia.

Näin hänen luikkivan mökin ovesta ulos viisi minuuttia sitten, ja jostain syystä löysin itseni seuraamasta häntä. Olin vielä heräillä lukemassa Astrid Lingrenin Veljeni Leijonamieltä, kun Nikolai nousi sängystä ja lähti vähin äänin huoneesta, jonka minä jaoin hänen kanssaan.

Olen tarpeeksi utelias hänestä, että uhmaan hänen luomaa säätä, ja saavutan rannan muutaman hetken kuluttua. En näe Nikolaita missään, ja minä nielaisen alas karkean pettymykseni.

Olen katsonut merta ja mustaa aallokkoa taskulampun valon avulla viisi minuuttia, kun näen vedessä jotakin. Se on Nikolai.

Hän on harmaahylkeen muodossa ja kurkistaa tummasta, villistä merestä suoraan minuun. Valo saa hänen mustat isot silmänsä kimmeltämään ja minä vedän äkisti henkeä siitä näystä. Hetken aikaa tuijotamme toisiamme, ennen kuin Nikolai sukeltaa jälleen vahvojen vesivirtojen alle,

ja sitten minä olen yksin.

[Vilna]

4.
(250 sanaa)

Minä vaihdan Nikolain kanssa ensimmäiset sanani, kun hän on asunut mökissä kanssamme kolme päivää. Olen huuhtelemassa multaisia siikliperunoita tiskialtaan äärellä, kun Nikolai astuu viereeni ja katselee tekemisiäni kiinnostuneesti.

Hänellä on päällään Alvarin kirjoneulettu villapaita, joka yltää häntä melkein polviin; Alvar on minua vähän lyhyempi, ja minä olen lähemmäs 190 senttinen. En voi olla miettimättä, miltä Nikolai näyttäisi minun vaatteisiini kääriytyneenä, ja karaisen kurkkuani karkaileville ajatuksilleni.

Nikolai ja minä olemme hetken hiljaa, mutta minä tunnen hänen myrskypilvien väristen silmänsä tutkailevan minua, ja valkea ihoni nousee kananlihalle metsänvihreän paitani alla.

“Mitä sinä teet?” hän kysyy, kun minuutteja on kulunut kaksi.

“R-ruokaa”, minä vastaan posket punehtuneina, ja Nikolai näyttää mietteliäältä, ennen kuin hän vain kohauttaa olkiaan.

Kuulen ulko-oven käyvän ja olen jälleen yksin. Kiroan itseäni päänsisäisesti, kun alan kuoria nyt puhtaita perunoita veitsellä; kunpa Jumala ei olisi luonut minua tällaiseksi ja tehnyt minusta enemmän Alvarin kaltaisen. Ajatus on synkkä, mutta uskon siihen yhtä kovasti kun uskon auringonnousuun ja laskuveteen.

Sitten kiroilenkin jo ääneen, kun veitsi uppoaa peukalonhankaani ja verta tyrskähtää ulos valtoimenaan. Sinisenkalpea käsi puristuu ranteeni ympärille ja huomaan Nikolain palanneen takaisin sisään. Hän ei sano mitään, katsoo vain, ennen kuin hänen huulensa puristuvat haavan ympärille ja hän imee kuparinpunaista vertani sisäänsä.

Minua pyörryttää. En pidä verestä ja sen näkeminen saa aina olo heikoksi, mutta ehkä vielä pahempaa on tuntea Nikolain huulet minun herkkää ihoani vasten - se tuntuu polttomerkiltä.

Tiedän, että tämä kohtaus tulee elämään silmieni verkkokalvoilla iäisyyden; jos en ikinä saa Nikolaista mitään muuta itselleni kuin tämän, tulen vaalimaan sitä hautaan asti.

[Vilna]

A/N: Spurttisana: juosta.

5.
(250 sanaa)

Seuraavana päivänä yllätän Nikolain ja Alvarin syleilemässä keittiössä, kun tulen takaisin kotiin kalastamasta saaliina vadillinen merilohta.

Minä pysähdyn juurilleni, kun Nikolain punaiset, ohuet huulet irrottautuvat Alvarin omista. Lohduton sydämeni tuntuu kytevältä pommilta rinnassani.

“Edvard!” Alvar sanoo, kasvot punehtuneina, kun minä tuijotan heitä. “En huomannut sinua.”

Nikolai vain katsoo minua, harmaissa myrskysilmissään jotain kummallista, mutta samalla tärkeää. Alvar ottaa askeleen minua kohti, selvästi hämmentyneenä siitä, että minun pähkinänruskeat silmäni ovat hieman kostuneet. Pudotan vadin kädestäni ja käännyn kannoillani ja olen ulkona ovesta ennen kuin kumpikaan heistä ehtii sanoa mitään muuta.

Juoksen takaisin meren kyteen viiman tuulettaessa minun vaaleita hiuksiani. Istun alas kivellä, enkä kuule Nikolain kävelevän luokseni sään läpi, ennen kuin hän seisoo vieressäni ja sanoo:

“Sinä rakastat veljeäsi.”

Hätkähdän kuullessani Nikolain äänen, mutta en käänny katsomaan häntä - sen sijaan katson, kuinka marraskuun meri velloo ja vääntyilee. En ole varma, onko sää Nikolain tekemisiä vai ei.

“Totta kai”, vastaan, enkä ole lainkaan katkera, sillä se on totuus.

Nikolai on hiljaa, ja minä viimeinkin käännyn tarkastelemaan häntä. Hän vaikuttaa mietteliäältä, ja hänen silmänsä ovat täysin mustat, valkuaisetkin, kun hän katsahtaa minuun nyt.

“Mutta olet myös kateellinen,” Nikolai sanoo, ja sydämeni nyrjähtää kylkiluiden alla ja minulle tulee vähän paha olo, “minusta.”

Nielaisen sisääni Nikolain merisuolan tuoksua, melkein haluaisin valella itseni sillä. “Pääsen siitä yli,” sanon lopulta tukehtuneesti, “älä huolehdi.”

“En ole huolissani,” Nikolai vastaa, ja tiedän hänen tarkoittavan sitä.

“Miksi sitten seurasit minua?” kysyn hieman hämmentyneenä.

“Koska olet kiinnostava,” Nikolai sanoo hiljempaa kuin taivas. Hän on kääntänyt katseensa pois. “Ja minä pidän kiinnostavasta.”

[Vilna]

A/N: Tänään ei ollut inspistä kirjoittaa enemmän kuin vain 150 sanaa, möh. Spurttisana oli se.

6.
(150 sanaa)

Nikolai tykästyy siihen harmaaraidalliseen kulkukissaan, joka norkoilee usein meidän ovellamme ruuan ja rapsutuksien toivossa.

Se on ollut poissa päiviä, mutta tänä aamuna se raapii ovea, ja päästän sen sisään ennen puolta seitsemää. Nikolai tulee Alvarin huoneesta juuri silloin, kun olen pilkkomassa kissalle lohta tiskipöydän ääressä. Hän istuutuu alas pöydän ääreen ja katselee touhujani kiinnostuneena, kunnes kissa on syönyt, ja sitten hän ojentaa etusormeaan sille haisteltavaksi. Kissa kavahtaa, haistaen Nikolaissa jotain kummallista, ja se tutkailee Nikolaita hetken ennen kuin se lopulta se lipaisee Nikolain sormenpäätä karkealla vaaleanpunaisella kielellään. Se saa Nikolain hykertelemään, ja minä mietin miltä Nikolain iho mahtaa maistua; ehkä merisuolalta, ehkä puoliksi eläimeltä ja ehkä joltain eksoottiselta mausteelta. Haluaisin tuntea hänen ihonsa huuliani vasten.

Nikolai katsahtaa minuun silmät loistaen, ja väläytän hänelle hymykuoppiani, jotka saavat hänet häkeltymään pieneksi hetkeksi. Sydämeni pysähtyy ja raotan suutani, mutta sitten Alvar tulee keittiöön toivottaen samalla hyvät huomenet ja hymystäni jää jäljelle vain aave.

[Vilna]

A/N: Spurttiin sanalla vihreä.

7.
(300 sanaa)

Alvar on aina ollut ihastunut Elnaan, ihan pienestä pitäen. He kai menivät naimisiinkin koulun pihalla, kun olivat viisivuotiaita ja viattomia.

Elna on hyvin kaunis: hänen ihonsa on pronssinvärinen ja hiukset iki-kiharat ja tummanruskeat, ripset ovat tuuheat ja mantelinmuotoiset silmät ovat mustat kuin kuunpimennys. Olen aina pitänyt hänestä ja minusta heidät on kuin luotu yhteen. En ikinä sanoisi Alvaria pelkuriksi, hän on yksi rohkeimmista ihmisistä joita tiedän, mutta hän ei vieläkään ole saattanut Elnaa vihille yli 20 vuoden haikailun, kaipuun ja kipuilun jälkeen.

Minusta se on suorastaan naurettavaa.


          Elna tulee käymään meillä yhtenä tiistai-iltapäivänä tuoden mukanaan tuoreita sämpylöitä ja skonsseja sekä itsetehtyä mansikkamarmeladia.

Alvarin kaulassa on tummia mustelmia Nikolain hampaista, ja Elna katsoo häntä hieman pidempään kuin normaalisti. Näen kuinka jokin välkähtää hänen ruskeissa silmissään pienen hetken ennen kuin Alvar mutisee hänelle hyvän päivän toivotuksen, ja Elna nyökkää veljelleni jäykästi. Sitten Elnan katse siirtyy minuun ja hän hymyilee aidosti. Minä vastaan hänen hymyynsä sydän syrjällään.

Me syömme sämpylöitä ja minä ja Elna jutustelemme kahdestaan säästä, lähestyvästä talvesta ja kissoista. Alvar katsoo Elnaa kuin kuukauden vanha koiranpentu, mutta Nikolai ei tunnu välittävän Alvarin huomion hiipumisesta itsestään - hän syö marmeladia suoraan purkista huomioimatta Elnaa juuri ollenkaan.

Elna mainitsee huolestuneena, että oikukkaita myrskyjä on ollut enemmän kuin tavallisesti tähän aikaan vuodesta, ja minä ja Alvar molemmat vilkuilemme Nikolaita vaivihkaa silmäkulmistamme.

Hän viipyy noin tunnin ajan ennen kuin hän alkaa pukea vihreää päällystakkiaan eteisessä seuranaan vain minä. Alvar ja Nikolai vetäytyivät Alvarin huoneeseen, kun Elna ilmoitti lähtevänsä kotiin.

“Nikolai vaikuttaa mielenkiintoiselta”, Elna sanoo, ja ymmärrän heti mitä hän lauseellaan ajaa takaa.

“Eivät he ole yhdessä”, kiirehdin sanomaan. “Vakavissaan. Alvar on rakastunut sinuun - on aina ollut. Tiedät sen.”

Elna katsoo minua pitkän aikaa ennen kuin viimein nyökkää. “Kiitos”, Elna kuiskaa.

Kumarrun alas, että hän voi suukottaa poskeani ennen kuin hän katoaa ovesta ulos tuuleen nieltäväksi.

[Kelsier]

Kommenttikampanjasta hei!

Tämä on tosi mielenkiintoinen, pidin Nikolaista selkienä ja myös Elnasta. Alvar ja Edvard vaikuttavat toisiaan tasapainottavilta veljeksiltä, vaikka Edvard joutuukin vähän kärsimään ujoutensa vuoksi, kun ei saa sanotuksi tykkäävänsä Nikolaista, vaikka tämän kanssa olo ei ole mitenkään vakavaa Alvarille. Jännä nähdä mihin paritukset kehittyvät, pääsevätkö Edvard ja Nikolai arkoja keskustelutuokioita pidemmälle vai viekö Alvar rohkeammalla lähestymistavallaan pidemmän korren. Tunnelman ja maailman kuvaus on sulla tosi hienoa.

Kiva, kun kirjoitat

-Kel

[Vilna]

Kelsier: hihi, kiitos! ♥ Kiva, että pidit, tykkään nimittäin tästä tekstistä ja hahmoista itse tosi paljon, varmaan yksiä lemppareita, joita olen ikinä kirjoittanut!

A/N: Vielä yksi päivä spurttia jäljellä tämä osan jälkeen, sitten tämä topsu varmaan päivittyy vähän hitaammin. :-)

8.

(200 sanaa)

Elnan vierailun jälkeen Alvar on vaikeana monta päivää.

Nikolai palaa öisin takaisin huoneeseeni ja jäljet Alvarin kaulalla alkavat hiipua vain keltaisiksi jäänteiksi. Alvar pitää etäisyyttä sekä minuun että Nikolaihin, ja minua se etäisyys tuntuu vaivaavaan enemmän kuin Nikolaita, joka ei näytä piittaavan Alvarin huomion heikentymisestä itseensä.

Silti, en voi olla olematta kiitollinen siitä, että minä ja Nikolai vietämme ne muutamat päivät - jotka Alvar pysyy ulkona kaukana mökistä ja meistä - enemmän aikaa yhdessä kuin koskaan aiemmin.

Opin Nikolaista uusia asioita, kuten sen että hän ei osaa lukea, jonka kuultuani säpsähdän ja olen pudottaa teemukini käsistäni, vaikka Nikolai vain kohauttaa laihoja paljaita olkiaan. Hän on jälleen kerran riisunut paitansa ja istuu pöydän ääressä valkea ja kuulas rintakehä alastomana. Yritän olla tuijottamatta, mutta katseeni viipyilee hänen ylenpalttisessa kauneudessaan tahtomattanikin.

Nikolai ei tuntunut pitävän sitä suurena asiana, mutta minua asia jää vaivaamaan niin paljon, että seuraavana päivänä minä opetan Nikolaille aakkoset.

Kirjoitan joka kirjaimen siististi muistikirjaan mustekynällä, ja Nikolai istuu vieressäni ja katselee tarkkaavaisesti kätteni jälkeä. Opetan hänelle aakkosrunon, jonka hän oppii hyvin nopeasti ja kuulen hänen toistelevan sitä suihkussa ohuen oven läpi, mikä hymyilyttää minua monta tuntia sen jälkeen.

Kaksoisveljeni ei tunnu huomaavaan, että minä ja Nikolai lähennymme huomattavasti niiden muutaman päivän aikana.

[Vilna]

A/N: Ja seitsemän päivän spurttailu on tältä erää taputeltu! ♥ Julkaisutahti tulee todennäköisesti hitaantumaan tämän osan jälkeen, mutta we're getting there, kyllä tämä valmiiksi tulee, vaikkakaan ei alle kymmenessä osassa, lol.

9.
(150 sanaa)

En tiedä, kuinka kauan Nikolai aikoo viipyä luonamme.

Hän ei ole maininnut sanaakaan lähdöstä kahden viikon jälkeen, enkä minä tiedä paljoakaan selkieistä. Vain sen, että ne palaavat aina lopulta takaisin mereen. Ajatus sattuu, kirvelee rinnassani kuin avonainen haavauma. Sydämeni ei varmaan selviäisi Nikolain lähdöstä, siitä tulisi hiljainen kuin hauta, enkä pääsisi siitä ikinä yli.

En uskalla kysyä asiasta suoraan Nikolailta, mutta yritän vetää Alvaria hihasta ja tiedustella, onko Nikolai maininnut hänelle asiasta mitään. Ei ole, Alvar sanoo, miltei tiuskaisee, kun uskaltaudun kysymään. Hän on ollut kovin pahalla päällä viime aikoina, mutta minä en ota sitä henkilökohtaisesti. Nikolai ei ole palannut takaisin Alvarin syleilyyn Elnan visiitin jälkeen, ja olen siitä salaa hyvilläni, vaikka tiedän että se on tuhottoman väärin.

Nikolai ei näytä tekevän lähtöä ainakaan hetken, ja minä tuudittaudun ajatuksella, että hän on kiintynyt meihin - minuun ja Alvariin - ja siksi hän on jäänyt tähän pieneen mökin muotoiseen kuplaan kanssamme.

[Vilna]

10.
(300 sanaa)

Nikolai suutelee minua eräänä lauantaina.

Se tapahtuu suoraan Alvarin edessä, kun minä olen keittämässä aamupuuroa liedellä ja Alvar on lukemassa eilistä sanomalehteä pöydän ääressä. Nikolai tulee kotiin kalpean kuulas iho vettä vuotavana ja minä käännyn tervehtimään häntä ujolla hymyllä pidellen kauhaa käsissäni. Hän katsoo minua hetken aikaa ennen kuin harppoo luokseni ja suutelee minua suoraan huulille. Henkäisen yllätyksestä -- en ole koskaa ennen suudellut ketään, vaikka olen 25-vuotias. Jähmetyn miltei totaalisesti, ennen kuin alan epävarmasti suudella häntä takaisin.

Se saattaa kestää alle minuutin, mutta kun Nikolai irtautuu minusta, minusta tuntuu kuin vuosia olisi kulunut ja minusta on tullut jo vanha mies. Tuijotamme toisiamme hetken, ennen kuin Alvar karistaa kurkkuaan pöydän ääressä, ja minä kauhistun välittömästi siitä mitä olen tehnyt.

En kuitenkaan ehdi avata edes suutani ennen kuin tajuan Alvarin hymyilevän minulle vähän vinosti, sillä lailla virnistäen. Hän ei vaikuta olevan poissa tolaltaan tai vihainen, ja katson häntä kysyvästi; minulla ei ole hajuakaan, mitä tämä juuri ajattelee. Nikola on jo lähtenyt huoneesta, ja kiroan sisäisesti hänen ailahtelevaista luonnettaan.

“Odotin, että hän tekisi tuon jo paljon aikaisemmin, mutta näköjään Nikolaikin osaa olla halutessaan kärsivällinen”, Alvar sanoo. Hän on ollut vähän onnellisemman näköinen viime päivinä ja mietin, mistä se johtuu.

Tuijotan veljeäni suu auki. “M-mitä?” Nielaisin. “Entä sinä ja - ?”

Alvar heilauttaa kättään ja pudistaa päätään. “Ei se ollut mitään vakavaa”, hän tokaisee, ja hänen äänensävystään kuultaa rehellisyys. “Sain kuulla kyliltä, että Elnalla on joku mies”, hän jatkaa nolona. “Joku Hans.”

“Ai”, sanon hieman hämmentyneenä. En tiedä ketään sen nimistä.

“Ei se ollut totta”, Alvar sanoo hymyillen, vihreät silmät kirkkaat kuin tähdet. “Puhuin Elnan kanssa siitä toissapäivänä”, hän jatkaa, “ja pyysin anteeksi.”

“Entä Nikolai?” kysyn varovaisesti.

Alvar kohauttaa olkiaan. “Hän on aina ollut vapaata riistaa”, hän naurahtaa ja iskee minulle silmää, ja minä punastun.

Toivo valtaa sydämeni jokaisen sopukan, kun Alvar kääntyy takaisin lehtensä pariin.

[Vilna]

11.
(150 sanaa)

Makuuhuone on pimeä ja Nikolain varma kosketus minun paljaalla ihollani tuntuu miltei unenomaiselta. Minun omat käteni hänen kehollaan haparoivat, kun vedän häntä lähemmäksi vyötäröstä ja suutelen hellästi hänen alastonta kaulaansa. Nikolai henkäisee hiuksiini ja raapii selkääni terävillä mustilla kynsillään punaisia juovia.

Minä hymyilen, kun seuraan huulillani kuun valon luomaa kaistaletta hänen ihollaan, ja hänen kätensä kiertyvät ympärilleni ja pitävät tiukasti kiinni.


          Minä herään aamulla varhain. Nikolain pienempi keho on tiukasti sylissäni, ja tiedän etten minä tule päästäämään häntä ihan äkkiä käsivarsiltani. Juuri tässä on hyvä olla nyt, ja suljen silmäni toistamiseen.

Kun herään uudelleen, Nikolai tutkailee minua jo omilla myrskyisillä silmillään.

“Rakastan sinua”, minä kuiskaan hänen huuliaan vasten, ja Nikolai hymyilee sellaista oikeaa hymyä, jota en ole vielä koskaan nähnyt hänen tekevän.

Sitten tämä vakavoituu. “Minä lähden tänään”, hän sanoo hiljaa.

“Minne?” kysyn huolestuneena, silmät kohmeessa, ja vedän hänet vähän lähemmäksi minua.

“Kotiin”, Nikolai vastaa ja suutelee minua vielä kerran.

[Vilna]

A/N: Hiphei, se oli tältä erää tässä! ♥ Jos joku luki tänne asti olisi kiva kuulla kommenttia, mutta no pressure ja silleen. Nämä hahmot muodostuivat minulle tosi tärkeäksi lyhyessä ajassa, ja minulla on tunne, että palaan vielä uudelleen heidän pariinsa myöhemmin. Kiitos!

12.
(100 sanaa)

Katson rantakallioilta merta, enkä näe Nikolaita enää missään. Hän on kuin kadonnut tuhka tuuleen sen syvyyksiin, ja kyyneleet valuvat autuaasti poskilleni, kun yritän vielä epätoivoisesti nähdä hänet vielä kerran - edes sinä harmaana hylkeenä.

Tänään paistaa ensimmäistä kertaa aikoihin aurinko, ja tiedän että se on Nikolain tekosia. Se on hänen jäähyväislahjansa minulle. En tiedä tulenko näkemään häntä enää koskaan, sitä Nikolai ei ole ikinä luvannut minulle.

Jostain syystä minulla on tunne että viime yö ei ollut viimeinen kerta, kun saan pitää häntä sylissäni, mutta ehkä se on hivenen epätoivoinen ajatus.

Katson sinisiä aaltoja vielä hetken verran ennen kuin käännyn takaisin kotiin.