Nimi: Jotain ikävää, hiljaista ja hyvää
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Ritari Ässä
Tyylilaji: hurt/comfort, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: KITT/Michael Knight
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Osallistuu
FinFanFun1000 -haasteeseen sanalla
363. Riittämättömyys. En tiedä liekö joku jo luullut, että olen lopettanut fikkaamisen kokonaan kun olen ollut niin epäaktiivinen. No, joka tapauksessa, uusin obsessioni on Ritari Ässä. Tai, vanha obsessiohan se, kunhan vaan nyt vasta innostuin kirjoittamaan.
Jotain ikävää, hiljaista ja hyvääVaikka KITT olisi ollut aivan hipihiljaa, kuten hän mököttäessään usein olikin, hänet läheisyytensä tunsi kyllä niin kuskin- kuin pelkääjänpaikalta, kuin takapenkiltäkin. Toisten mielestä se oli ahdistavaa, sillä KITTilla ei ollut silmiä tai muitakaan tunnistettavia kasvonpiirteitä, joista hänen mielialansa olisi voinut lukea. Ventovieras saattoi ainoastaan hänen äänestään päätellä oliko hän esimerkiksi tavanomaisen närkästynyt Michaelin touhuihin, vaiko kenties tyytyväisen leikkisällä tuulella.
Ja kyllä, autokin voi olla tässä tapauksessa hauska ja joviaali. Tosin nyt hän oli ollut hissuksiin jo toistakymmentä mailia.
”No niin KITT, mikä laatikon mieltä painaa?” kysyi Michael aikansa moottorin pieniä nikotuksia kuulosteltuaan. KITThan oli teknologiakehityksen huippua, ja jo puhtaasti automekaniikaltaan niin huippuluokkaa, ettei hänestä pitänyt kuulua ajaessa muuta kuin matala hybridimoottorin kehräys. Tarkkailuvaihteella ei sitäkään. Runkoon rakennetut vaimentimet mahdollistivat täysin hiljaisen ajon. Siksipä KITTin nimi betatestausvaiheessa oli ollut Shadow – musta, kammottava aave. Knight Industries 2000 tosin sopi KITTin pirtaan paremmin. Se oli asiallisempi, tyylikkäämpi. Ajaton.
Kun KITT sitten piti ääntä, oli se sitten mukamas tavallista autonhurinaa, se oli aina rinnastettavissa tuhinaan.
”Ihanko olet tosissasi, Michael,
laatikko.”
”Aha! Osaathan sinä vielä puhua. Ehdin jo kauhistua, josko Bonnie olisi vahingossa sörkkäissyt äänipäitäsi väärällä ruuvimeisselillä.”
KITT ei heti vastannut mitään. Michael leikkisyydestään huolimatta nyt aisti, että jokin todella oli vinossa. Se ei olisi ollut kenellekään muulle niin selvää, mutta Michael tunsi KITTin mielenliikkeet hyvin. Paremmin kuin hän tunsi itse itsensä, jos totta puhutaan, tässä toisessa elämässä. Olisi voinut hyvin sanoa, että KITT oli ollut hänen elämässään alusta lähtien. Michael Long oli kuollut, eikä Michael Knight oikeastaan enää edes kaivannut vanhaa elämäänsä. Saati edes välittänyt muistaa aikaa ilman KITTia. Eikä KITT varmasti vaihtaisi paikkaansa Michaelin kumppanina hävittäjälentokoneeksi tai miinaharavaksi.
”Sinä se tosin olet se ainoa tahvo, joka on ikinä yrittänyt avata mittaristoani tavallisella talttapäämeisselillä”, totesi KITT tavalliseen tapaansa viileän sarkastisesti. Sanavalinnasta tarkkakorvainen kuuntelija ymmärsi sävyn asteen verran sovittelevammaksi. KITT ja Michael kiusoittelivat toisiaan alinomaa. Tahvo KITTin punaisena lepattavasta puhemonitorista oli pelkkä hellittelynimi.
”Hätäpäissään sitä yrittää kaikenlaista...” sanoi Michael. ”Ethän ole vihainen? Se Tiffani ei ehkä ollut sinun makuusi hienostunut tyttö, mutta - ”
KITT katkaisi hänen selityksensä lyhyeen.
”Olisi kovin tunkeilevaa, peräti sopimatonta, luetella ehtoja naisseurasi valintakriteereiksi.”
”Eli olet kaikin mokomin pahoittanut mielesi”, Michael tulkitsi ääneen. Moottorin äkillinen yskähdys muistutti niin paljon inhimillisen kiusaantunutta uikutusta, että Michaelia ihan nauratti. Ei se ollut mikään salaisuus, että vaikka KITT nyt pääsääntöisesti katsoikin naistennaurattamista visiirinsä läpi, suhtautui hän naikkosiin vaihtelevalla lämmöllä. Mikäli Michael oli aiemmin käynyt häntä hermoon, saattoi hän piikitellä lihallisista iloista hyvinkin kärkkääseen sävyyn. Naisia itsessään KITT kuitenkin aina kohteli hyvin ja puhutteli kauniisti. Kuten nyt tätä eilistä Tiffaniakin.
”
Huh”, tuumasi Michael äkkiä. Hänhän oli jättänyt Tiffanin ja KITTin hetkeksi kahdestaan käydessä kioskilla rikkomassa rahaa. Tiffani oli mainostoimistossa töissä. Norjasäärinen neitokainen, säpsäkkä ja vaalea. KITT kuvailisi häntä diplomaattisesti spontaaniksi. Michael sanoisi suoraa, että vähän höpsö. He olivat tutustuneet häneen erään rahanpesujutun yhteydessä ja pelastaneetkin hänet. Tavatonta nuorille mainostoimiston neideille, mutta päivä missä muutkin Michael Knigthtille ja hänen uskolliselle työparilleen. Tiffani oli luonnollisesti hämmästellyt kovasti puhuvaa autoa, mutta kiitellyt avusta vuolaasti.
”Sanoiko Tiffani sinulle jotain ikävää?”, Michael kysyi.
”Ei”, KITT vastasi. Michael tiesi, ettei se voinut olla totta. Moottori surisi niin, että se matalalla aallonpituudellaan suorastaan helisti KITTin supervahvaa runkoa. Michael arvasi vaihtaa taktiikkaa.
”Laske lyhin reitti päämajaan.”
”Mutta, Michael”, KITT ennätti. ”Devon nimenomaan painotti seuraavan työtehtävän kiireellisyyttä. Myöhästymme sovitusta aikataulusta, jos pysähdymme mielin määrin.”
Michael hymyili. KITT ei todellakaan pitänyt Tiffanin luona vietetystä yöstä (ja ylipitkäksi venyneestä aamusta), jos siitä tuolla tavalla piti kautta rantain vinoilla.
”Moottorisi pitää omituista sivuääntä. Saattaa olla pahakin konevika, jos omat nippelisi eivät sitä ole huomanneet”
”Ei diagnostiikassani ole mitään vikaa.”
”No minkä ihmeen vuoksi sitten kurnaat ja mariset? Ihan niin kuin minä en sinua niin hyvin tuntisi.”
KITT aivan selvästi mietti sitä tarkasti. Mitä lienee mikrosiruissa liikkunut, mutta Michael huomasi, että sillä pienellä mittariruudulla, jossa silloin tällöin esiintyi vektorigrafiikkaa, pyöri ympyrää kiertävä latauskuvio. Miettii ja miettii. Siinähän sitten miettii!
”Kamaan KITT! Eihän se nyt noin vaikea kysymys voinut olla!”
”
Michael...” KITT huokaisi, ja se oli huokaisu. ”Ymmärrätkö sinä tosiaan minua noin hyvin?”
”Miksi en ymmärtäisi?” kysyi Michael, jota KITTin väläyttämä epävarmuus hämmensi. Eihän heidän välillään ole ollut epäselvyyksiä. Ei ainakaan suuria, ja pieniäkin ei juuri lainkaan. Mikäli Michaelin muisti nyt oli yhtään totta. Toki Michael oli nyt aivan ensin alkuun suhtautunut puhuvaan autoon vähän epäillen. Kukapa toisaalta ei olisi? KITT oli kuitenkin niin välittömästi kuin suinkin voittanut hänen luottamuksensa ja Michael uskoisi henkensä hänen käsiinsä… tai no, nelivetoonsa.
”Neiti oli sitä mieltä, että tekoäly, jolla ei ole kasvoja, on puistattava.”
”Sanoiko hän sinua
puistattavaksi?” ihmetteli Michael. Hän olisi ymmärtänyt kiusaantuneisuuden, merkillisyyden, ehkä jopa uhkaavuuden. KITT mustassa kuosissaan, peilikirkkaankiiltäväksi vahattuna, oli näky, joka herätti tiettyä kunnioitusta. Ja puhuteltaessa KITT oli jämpi, viileäkin ulkopuolisille. Mutta että puistattava! Ei suinkaan?
”Ymmärrän hyvin, että kykyni itseilmaisuun ovat hyvin rajalliset. Ihmisillä on jo pikkuvauvana kasvojen tunnistamisen kyky. Taito kanssakäymisiin kehittyy ilmehtimisen kautta. Minä taas en pysty ilmeilemään. Kehonkielenikin on rajallinen.”
”Puhuuko kehosi sitten jotenkin ylipäänsä”, kysyi Michael, eikä hämmästynyt yhtään, että KITT vaihtoi manuaalista automaatille ja löi jarrut pohjaan niin, että hän kääntyi, onneksi tyhjällä, tiellä poikittain. Michael purskahti nauruun.
”Kyllä, kyllä! Kyllä minä uskon, älä vedä pulttia, rakas!”
”Sinä et suhtaudu tähän nyt yhtään vakavasti”, totesi KITT, eikä oikaissut itseään. Murisi vain, liitoksistaan. Teoriassa hänen ei ohjelmoitninsa perusteella edes pitäisi pystyä nappaamaan ohjausta pois Michaelilta. Mutta KITT ei ole koskaan antanut rajoittuneiden perusdirektiivien haitata omaa tahtoaan. Michaelin kommentinhan saattoi tulkita kehotuksena osoittaa mieltään, ja niin KITT myös teki. Itsepäistä, mutta niin viehättävää.
Michael heitteli käsiään ja oikaisi avointa kaulustaan. Vaikkei KITTilla silmiä ollutkaan, niin ei Michael ollut mikään tyhmä. KITT seurasi kyllä häntä kuin haukka, joka nanosekunti. Nytkin, kun Michael hipoi avointa kaula-aukkojaan ja leikki kultaisella kaulaketjulla ja kolikonmuotoisella medaljongilla.
”Minä en taas käsitä miten kukaan voi erehtyä pitämään sinua jotenkin vaikeasti ymmärrettävänä, KITT. Nytkin vetelen narujasi siihen tahtiin, että nimesi voisi olla Pinokkio.”
”Pinokkiolla ei ollut naruja, Michael.”
”KITT, aja sivuun”, Michael käski. Ei siksi, että näillä aavikon leveysasteilla vastaan olisi tullut ketään, sitä paitsi KITTin tutka paljastaisi lähitienoilla liikkuvat jo kaukaa. Mutta Michael halusi vähän lepytellä ja lohduttaa. Olihan nyt päivänselvää, että oli Tiffani sitten tarkoittanut niin, KITT oli tosissaan pahoittanut mielensä. Todennäköisesti hautonut asiaa koko yön parkissa, Michaelin lempiessä hotellin vaaleanpunaisissa lakanoissa.
KITT ajoi pölyisen tien reunaan. Michael kosketti rattia, joka muistutti enemmän hävittäjää kuin tavanomaista pyörää. Sen molemmilla sivuilla, siitä mistä otetaan kiinni, oli sensorit, jotka mittasivat ajajan, eli Michaelin, ihon mikroreaktioita. Sattumalta Michael tiesi noiden samojen sensorien tuottavan myös mielihyvää, vaikkei se niiden alkuperäinen tarkoitus ollutkaan.
”Ovathan kauriinsilmäiset naiset kauniita. Enkä kiellä, etteikö aurinkoinen hymy ihan loistaisi sydämeen asti”, Michael puhui ja kosketteli samalla kaikkia niitä kohtia KITTin ajajan puolelta, joiden hän joko tiesi, tai arveli reagoivan painallukseen, hipaisuun ja silittämiseen. KITT oli aivan hiljaa, moottorikin oli. Toisin kuin ihminen, KITT reagoi hyvään olemalla aivan hiljaa.
”Mutta sinä olet kauniimpi, KITT. Eikä sillä ole väliä, etteivät kaikki sitä tajua. Sinä tunnut hyvältä.”
”Toivoisitko joskus, etten näkisi mitä teet ajaessasi? Että pistäisin kamerani kiinni ja olisin ihan hiljaa, kuin minua ei olisi olemassakaan?”
Michael levitti reitensä. KITTin rauhallinen, aavistuksen verran elektroninen ääni oli kaikista valloittavin. Kun KITT oli hiljaa, Michaelista tuntui kuin koko maailma olisi vaiennut samalla kertaa.
”Pahemmalta se tuntuisi, jos et välittäisi katsoa”, sanoi Michael, ja se oli totta. Aina, kun Michael oli yksin, hän hyväili joko tietoisesti tai tiedostamatta rannekelloon rakennettua hyperlinkkiään, joka yhdisti hänet KITTiin missä ikinä hän olikin. Vaikka seinien ja kalterien läpi. Joskus hän toivoi, että KITT olisi ollut siellä hänen kanssaan, lämpöisessä kylvyssä tai pehmeiden lakanoiden välissä. Ettei Michaelin olisi tarvinnut hakeutua niin moniin kiihkeisiin, mutta valitettavan lyhyisiin suhteisiin.
Mutta pitkänkö parisuhteen hän olisi mieluummin halunnut? Vai kenties jotain omituisempaa.
”En voi olla sinulle ihminen, Michael”, sanoi KITT. Michael kuuli miten sähkö särki sen äänen.
Michael katsoi kuinka automaatin valo sammui ja muuttui takaisin manuaaliksi. Michael ajoi takaisin tielle ja ajoi kovaa. Hän painoi tien suorimmalla pätkällä turbokiihdytintä. Ei minkään syyn vuoksi, vaan siksi, että se tuntui KITTista todella hyvältä.
”Ihmisiä on tässä maailmassa muutenkin liikaa”, sanoi Michael ja KITTin matalaa kehräämistä ei ollut vaikea ymmärtää oikein.
FIN
