Nimi: Ovi kellariin
Ikäraja: K11
Paritus: Harry/Draco
Genre: draama, angst, romance, oisko jotain hurt/comfort myös
Varoitukset: masennusta ilmassa
A/N: En ole ikinä ennen kirjoittanut enkä erityisemmin edes lukenut tätä paritusta. Olen ollut hetken kirjoittamatta fikkejä, koska olen saanut omasta mielestäni melko mielenkiintoisen aiheen pitkälle originaalille ja se on vienyt vahvasti mukanaan, mutta tämä pimeys ja masentava harmaus sai mut sellaiseen blokkiin, että sitä ei aukaista kuin fikkaamalla. Tavallaan ihan hauskaa kirjoittaa näin pitkän tauon jälkeen itselleen niin oudosta parituksesta.
Ai niin, tajusin jälkeenpäin, että tässä ei juuri taikuutta esiinny. Onko tämä siis nyt sellainen jästi-AU?
OVI KELLARIIN
Dum pum käy basso, ja hänen sydämensä heijastaa sen sykkeen sormenpäihin asti.
*
”No niin”, nainen edessäni sanoo ja hymyilee. Minä nyökkään. Toimisto on näennäisen siisti, mutta pölyhiukkaset leijailevat hitaasti kirjahyllyn harteilta kokolattiamatolle.
Tässä minä olen.
Puoli vuotta sitten asuin Skotlannissa vanhassa ja ulvovassa talossa ja olin valmis kuolemaan. Vuodet tulivat ja menivät, kuukaudet ehkä vaihtuivat, mutta siinä talossa oli aina marraskuu, lohduton hämärä ja halvaannuttava hiljaisuus.
Menin sinne paranemaan, kuvittele vain. Hyvä etten maatunut kellarin lattiasta läpi.
”Herra Potter, tervetuloa. Mukavaa, että löysimme yhteisen ajan. Kuinka matka sujui?”
Aluksi se varmasti oli tarpeen. Olla yksin, aivan yksin. Helpottavan yksin, kohtuuttoman yksin. Nilkat tuntuivat vapailta, kun vuosien mittaan taotut kahleet oli riisuttu pois. Sellainen määrä vapautta menee päähän, saa ihmisen käyttämään viimeisetkin eropennit tönöön Skotlannin nummilla ja kuvittelemaan, että vain täydellinen erakkoelämä turruttaisi vihlonnan rinnassa ja lopettaisi painajaiset.
Nyt minä kuitenkin olen tässä, katselen silmiin tummasilmäistä, jakkuun pukeutunutta naista. Voin syyttää siitä vain sinua.
”Kertoisitteko minulle lyhyesti itsestänne?”
Mitä voisin kertoa hänelle? Mitä minussa on enää kerrottavaa? Kerronko Puhteesta, siitä, miten se öisin vikisi ja valitti vierelläni kun en saanut unta? Kerronko siitä, kuinka eräänä tiistaina, joka sattui olemaan syntymäpäiväni, katoin lautasen pöydän jokaiselle paikalle olemattomille ystäville ja pidin maljapuheen keittiönkaapeille? Tai siitä, miten joinakin aamuina heräsin viideltä nähdäkseni posteljoonin verhojen raosta? Mistä arvon haastattelija haluaisi kuulla?
Kertoisinko hänelle sinusta?
*
Dum pum käy basso, ja hän kallistaa päätään puolelta toiselle, jotta musiikki virtaisi tasaisena sisään, jotta hänen koko vartalonsa voisi värähtää kun rumpali iskee symbaaliin. Hän on väärässä paikassa, siitä ei ole epäilystäkään. Teinit suhisevat jonossa kuin tuuli kuusien latvoissa, ja hän hymyilee häpeilemättömästi. Muutama tyttö vastaa hymyyn, vaikka heidän ei missään nimessä pitäisi. Tietäisivätpä vanhemmat.
”Ann, mitä sinä teet? Se on varmaan jotain sata!” Hän ei ole sata. Hän on kolmekymmentäviisi.
Bändi soittaa hauskasti, eläväisesti. Laulaja on verrattain hyvä. Mutta hän ei tullut tänne bändiä varten. Katse kiitää baaritiskiä pitkin.
*
Nainen kuuntelee tarinaani. Kierrän sinut kaukaa. Vanhat kokemukset saavat kelvata, ajat ennen Skotlantia, edelliset työpaikat, ystävät, ero, livautan sanan nopeasti lauseideni sekaan, nainen laskee katseensa papereihin ja nostaa sitten taas minun kasvoilleni. Ripsiväri on paakussa silmäkulmissa.
Olihan siitä lehdissä aikanaan, erosta ja kaikesta mikä sitä seurasi. Siitä, miten nopeasti Ginny löysi uuden ja siitä, miten minä vaikutin hävinneen maan alle. Ginnyn ura lähti nousukiitoon, häntä pyydettiin, lahjottiin ja rukoiltiin useisiin seuroihin. Minun urani oli täysin ohi. Ginny meni naimisiinkin, ja lehdistö riemastui. Pelaajalupaus löysi pelaajalupauksen – kuka enää edes muistaa sitä nahjusta, ai ketä, no tiedät-kai-ketä, Harry Potteria.
Luin joskus niitä lehtiä ja olin verrattain onnellinen hänen puolestaan.
Niihin aikoihin painovoima käyttäytyi kummallisesti, veti minua enemmän kuin tavallisesti, töni hartioita lysyyn. Löysin oven talon ikivanhaan kellariin, jossa aika tuntui pysähtyneen ja voimakas maan haju täytti kaikki aistit. Aloin käydä siellä säännöllisesti, ainakin silloin, kun hengitys ei tuntunut tasaantuvan muuten. Maan alla olin sopivan kaukana kaikesta. Siellä ei ollut ääniä eikä aikaa. Siellä oli kolme hillopurkkia ja minä.
Kun näytin kellarin sinulle ja kerroin pitkistä tunneistani, sinä hymähdit ja sanoit sääliväsi minua. Minun täytyi selittää, että kellari oli minun turvapaikkani. Parasta tässä talossa, jonka portaikossa oli sentään kauniit ja lakatut jalopuukaiteet. Maan sylissä, talon raskaiden rakenteiden alla olin piilossa kaikelta. Sinun ymmärtämättömyytesi samaan aikaan sekä turhautti että sai minut onnelliseksi.
*
Missä mies on? Hän oli varma, että he tapaisivat täällä, hän oli lähettänyt viestejä tasaisesti monen kuukauden ajan, ja kun vastaus viimein tuli, se oli vaikuttanut lyhyydestään huolimatta vilpittömältä.
Nähdään Joenmutkan baarissa lauantaina.
Täälläkö hän yleensä on? Baari on täynnä kyläläisiä. Vanhoja miehiä, jotka uittavat viiksiään tuopeissaan ja miettivät, voisivatko olla palaamatta kotiin sinä yönä, humaltuneita nuoria, jotka haluavat vain tanssia ja ehkä pussailla bändin laulajan kanssa, haaveilevat muuttavansa Lontooseen heti kun koulu loppuu. Pikkukylän kirous ja lahja, vain yksi paikka, jossa unohtaa arki.
Täälläkö mies todella on? He eivät olleet nähneet vuosiin. Voiko olla, ettei hän enää tunnistaisi Harrya?
*
Nainen nyökkää taas ja tekee muutaman merkinnän papereihinsa.
”Oliko teillä suosittelijoita?”
Ryin pari kertaa ja sanon nimiä ja yhteystietoja, ja nainen kirjoittaa nekin tunnollisesti ylös. Sitten hän alkaa miellyttävällä äänellä käydä läpi yrityksen historiaa.
Minulla on päällä kauluspaita, jota sinä suosittelit. Nojasit aamulla makuuhuoneen oveen ja katselit otsa lievässä rypyssä minun pukeutumistani. Ikään kuin et voisi olla aivan varma, että todella viimein menisin.
”Minä todella menen”, sanoin vetäessäni housuja jalkaan. Hymyilit vienosti, hymy väänsi suupieliä hieman alaspäin, ja minä mietin, kuinka monta kertaa olin tulkinnut tuon saman hymyn kopeaksi ja vihannut sinua. Vedit kätesi vaaleiden hiuksiesi läpi ja sanoit, että laita se vasemmanpuoleinen paita. Minä laitoin.
En olisi koskaan uskonut, että näkisin sinut vielä. Että näkisin aamuisin sinun pääsi tyynyllä minun pääni vieressä. Voisin katsella aivan tavallisena torstai-iltana kun käyt läpi osakkeitasi ja kiroat Glasgow’n Venetulppia, se kun tekee yllättävää tappiota. Todistaisin, kuinka sinun hiuksesi valuvat kasvoille ja leukaperät kiristyvät, silmät kapenevat, mutta eivät minulle, eivät koskaan minulle.
Minulle on varattu muita ilmeitä.
Niin kuin silloin kun näin sinut ensimmäistä kertaa. Oli marraskuun synkin hetki. Päivänvalo oli poissa, se ei heijastunut edes sateesta tai lammikoista, se ei pirskotellut puista, ei vaaninut nummilla. Sitä ei ollut. Oli harmaata, minä käänsin kylkeä sängyssä, tyyny jätti rannun poskeen.
Heitin ensimmäisen kirjeesi pois lukematta. Seuraavat avasin ja luin, välinpitämättömänä, laiskoin silmin. Päivät kulkivat niin hitaasti. Puhde otti tavaksi ulvoa nummituulen tahdissa.
Viimeinen kirje oli lyhyt. Sinä päivänä olin herännyt täydelliseen hiljaisuuteen.
Kun painoin kynän paperille, suupieleni nytkähti hallitsemattomasti.
*
Hän näkee viimein miehen nurkkapöydässä. Yhtäkkiä se ei olekaan niin helppoa, kävellä sinne ja sanoa mitä oli suunnitellut.
Mies on vain nipin napin. On luiset hartiat, terävät poskiluut, roikkuvat vaatteet. Melkein kuin silloin, kun he olivat olleet lapsia. Melkein kuin.
Hän ottaa epävarmasti muutaman askeleen kohti Harrya, haroo nopeasti hiuksiaan. Baarin valot välkkyvät violetista irvokkaan vihreäksi ja takaisin, korostavat varjoja. Hän nykäisee kauluspaidan hihoja suoremmiksi.
*
Tiedätkö, en uskonut että tulisit. Olit myöhässäkin. Join vastahakoisesti olutta, se maistui pölyltä suussani. Pitäisikö odottavan ihmisen tuntea jännitystä, perhosia, pulssinmuutoksia? Minä en tuntenut mitään.
Sitten minä näin sinut. Sinä et ollut niin komea kuin pelkäsin, kukaan ei näytä hyvältä niissä valoissa. Mutta sinä näytit käsittämättömän pitkältä, todelliselta ja kiinteältä. Hartiasta hartiaan oli pieni ikuisuus. Jokin välähti, valo vaihtui, ja minusta tuntui, että saatoin haistaa sinut pöydästä asti. Tuoksuit niin sietämättömän hyvältä, makealta ja savulta, pihkalta ja kuivalta tieltä, vedit puoleesi valoa ja tilaa, tihkuit puhdasta autuutta.
*
”Hei”, hän sanoo ja miettii miksi kuulostaa niin hengästyneeltä. Basso täyttää korvakäytävät, ja miehen vastaus hukkuu sen alle. Henkäys vain, kaksi askelta, ja hän on miehen vieressä.
*
”Kiitos kiinnostuksestanne meitä kohtaan, herra Potter”, nainen sanoo ja kopauttaa paperipinkkaa pöytää vasten. ”Annamme kuulua itsestämme myöhemmin, mutta voin sanoa jo tässä vaiheessa, että hyvältä näyttää.”
Nousen ylös ja puristan naisen kättä. Huoneeseen tislautuu valoa raotettujen kaihtimien välistä. On toukokuu.
Kun järeä ulko-ovi sulkeutuu takanani, vedän syvään henkeä. Tuuli tarttuu huiviin, asfaltilla kiiltelee vielä aamuinen sade. Mietin, poikkeaisinko kahville, mutta Puhde saa pennut ihan lähipäivinä, ja minun pitää mennä kotiin sen luokse. Ohi kilahtaa bussi vaarallisen läheltä katukiveystä, minun takkini lieve hulmahtaa.
*
Harryn katse ui hetken pöydässä ja sitten Dracon kasvoissa. Hitaasti harmaus sulaa, ja suu muodostaa musiikin sekaan sanat, jotka kurottavat pöydän yli hänen luokseen.
”Luulin, että et tulisi.”
Pum dum käy basso, Draco tuntee Harryn pulssin sormenpäissään asti.
