Ficin nimi: Pelkuruudesta ja prioriteeteista
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: My Hero Academia
Ikäraja: S
Mukana: Shinsou & Monoma (ja Kendoukin vilahtaa paikan päällä)
Genre: Apea draama, yksipuolinen (?) pining
Summary: Shinsou laski puikot kädestään ja kulautti vettä saadakseen lisää miettimisaikaa. Miten hän olisikin toivonut voivansa livahtaa koko hemmetin keskustelusta.
A/N: Äw, tulipa tästä jotenkin surku. 😅 Ei tämä kamalasti lähtenyt vaeltamaan siitä, mitä olin alun perin suunnitellut, mutta silti. Mutta kaikkihan tietävät, että viime kädessä kaikki menee mukavasti ja tunteet tulevat kuulluksi. :3
***
Se päivä oli alkanut kuin mikä tahansa torstai, mutta iltapäivällä Shinsou oli joutunut luovimaan tiensä aivan uudenlaisen myllyn läpi.
"Tuota... olen imarreltu", hän sanoi hiljaa ja kirosi itseään paljastaessaan vaivaantumisensa hieroskelemalla niskaansa. "Mutta... minulla ei ole sinua kohtaan romanttisia tunteita."
Yhtä vuosikurssia alempana opiskeleva tyttö oli hetken hiljaa, mutta nyökkäsi sitten.
"A-aivan, ymmärrän! Kiitos kuitenkin, Shinsou-senpai..." tyttö sopersi hiuskiehkuraansa pyöritellen, ja kauhukseen Shinsou erotti kyyneliä tämän silmissä. Sen enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt suutaan avata, kun tyttö kumarsi hänelle pikaisesti ja poistui juosten paikalta. Shinsou jäi seisoskelemaan paikalleen hölmönä ja mietti, olisiko hän voinut hoitaa tilanteen jollain tavalla tahdikkaammin. Ei hän sentään valehdella ollut tahtonut, muttei itkettääkään. Ei sellaisia tilanteita kai olisi edes voinut harjoitella etukäteen. Vai olisiko?
"Shinsou-kun! Täällä ollaan!" Neito Monoma huikkasi, kun Shinsou haeskeli luokkatovereitaan katseellaan lounastarjotintaan kanniskellen. Hän istui Kendoun viereen ja huokaisi syvään pudistellakseen aiemman kohtaamisen mielestään, mikä ei tietenkään käynyt helposti muiden uteliaisuuden vuoksi.
"Miksi noin vaisuna?" Kendou kysäisi. "Tapahtuiko sen tytön kanssa jotain ikävää?"
"Ai, näitte sen?" Shinsou mutisi katse lähellä lautastaan. Voi pahus.
"Näimme, kun hän pyysi sinua kahden kesken juttelemaan, ja luonnollisesti tahdomme tietää, miten asiat menivät", Monoma tarkensi ärsyttävänkin hilpeästi.
"Tietysti", Shinsou vastasi kuivasti. "Eipä siitä paljoa kerrottavaa jäänyt. Hän tunnusti ihastuksensa, mutta... no..."
"Annoit pakit?" Kendou kysyi varovasti. "Kai teit sen kunniallisesti ja kohteliaasti?"
"Käsittääkseni, mutta taisi hän silti itkeä."
"Hmmh."
"Noh, Kendou, parempihan se on olla heti rehellinen. Jos tunteet eivät kohtaa, minkäs sille voi?" Monoma virkkoi.
"Tärkeintä onkin olla hienotunteinen!" Kendou korosti.
"Eittämättä Shinsou-kun olikin!" Monoma sanoi ja katsahti pöydän yli Shinsouta. "Eihän tytöille nyt tylysti sovi puhua?"
"Öh, ei kai..."
Shinsou ei olisi toivonut saman keskustelun yhä jatkuvan, mutta Monoma ja Kendou näyttivät pääsevän sen verran vauhtiin, että hänen tuskin kannatti sanoa mitään väliin. Niinpä Shinsou keskittyi syömäpuikkojensa käyttämiseen ja uppoutui lounaaseensa parhaansa mukaan.
"...niissä tilanteissa asiat ovat harvoin yksinkertaisia", Kendoun sanat luikersivat hänen korviinsa.
"Voi, hyvinkin usein: jos henkilö tykkää jostakusta, parempi se olisi ääneen sanoa, ettei tarvitse jäädä aprikoimaan", Monoma tuumaili leukaansa rapsutellen ja loi jälleen katseen häneen. "Mitä mieltä olet, Shinsou-kun?"
Shinsou laski puikot kädestään ja kulautti vettä saadakseen lisää miettimisaikaa. Miten hän olisikin toivonut voivansa livahtaa koko hemmetin keskustelusta. Monoman silmien – hiivatin kauniiden silmien – katse oli pehmeä, mutta se iski Shinsoun kehoon kuin nuolisade. Ei tietenkään siksi, että Monoman olemus olisi ollut pahantahtoinen, vaan puhtaasti siksi, että hänen oli jälleen syytä muistuttaa itseään todellisuudesta, jossa hänellä ei ollut rohkeutta lausua sanoja, jotka olisivat tahtoneet päästä kuulluiksi.
Ehkä se olisikin ollut Monoman mukaan yksinkertaista, Shinsou mietti. Siinä sitä olisi saanut luopua kaikesta aprikoinnista. Jos hän vain nykäisisikin Monoman sivummalle, puuskahtaisi ilmoille tunteensa ja jäisi odottamaan vastareaktiota ryhdikkäästi ja tyynesti. Silloinhan salailun paino hänen harteiltaan katoaisi tiehensä ja tekisi olosta kevyemmän.
Ja parhaimmillaan Monoma vastaisi hänen tunteisiinsa ja... ehkä he voisivat...
Eivät voisi.
Monta kertaa Shinsou oli kuvitellut kävelevänsä Monoman kanssa käsi kädessä niin puistossa, pelihallissa kuin rannallakin, ja vaikka hän nauttikin mielikuvituksensa tuotoksista, ne olivat sellaisia syystä. Hänen elämäntilanteessaan ei ollut tilaa vapaalle romanssille, hänellä oli tärkeämpiäkin asioita mietittävänään. Hänen vanhempansa eivät piitanneet hänen rakkauselämästään niin kauan kuin siinä ei ilmennyt mitään heidän mielestään poikkeavaa – toisin sanoen jotain sellaista, mihin ei liittynyt jotakuta hänen ikäistään tyttöä. Se, että Neito Monoma oli varsin hyväkäytöksinen ja sievä poika, olisi ollut merkityksetöntä.
Vaan jos Monoma olisi tunnustanut hänelle saman kuin alemmalla luokalla opiskeleva tyttö... Eipä Shinsoun olisi tarvinnut miettiä vastaustaan muutamaa sekuntia kauempaa. Hän olisi mielihyvin rohkaistunut näykkäisemään ruokkivaa kättä.
Shinsou kopautti vesilasinsa tarjottimelle ja vastasi Monoman katseeseen. Hän oli jo pitkään yrittänyt saada tunteitaan hiipumaan, mutta yksi vilkaisu riitti herättämään kaiken henkiin kuin hän ei olisi koskaan mitään kyseenalaistanutkaan.
"Kai se teoriassa olisi yksinkertaista", hän sanoi ilmeettömästi. "Käytäntö ei vain aina kulje samoja reittejä olosuhteiden takia."
"Sitä ei käy kiistäminen", Monoma totesi hymähdyksen kera, eikä Shinsou osannut sanoa, oliko kommentti teorisointia, vai mainitsiko Monoma jotain oman kokemuksensa perusteella.
Jos mainitsikin? Olisiko hänellä sittenkin ollut realistinen mahdollisuus syventää heidän kaveruutensa sellaiselle tasolle, jolla hänen ei olisi tarvinnut kätkeä katsettaan Monoman olemusta ihastellessaan? Ehkä sellaisellekin, joka käsitti fyysistä läheisyyttä, kädestä pitämistä, halailua... Monoma kun oli halailijaihminen.
Top tykkänään, Shinsou varoitti itseään ja tiedosti käsivarsiensa alkavan kihelmöidä. Hän ehkä oli kosketuksen puutteessa, mutta se ei ollut syy alkaa käyttäytyä epänormaalisti. Siispä hän jätti ajatuksensa sikseen ja riisti katseensa Monoman silmistä ja huulista. Hyväksi lykyksi he istuivat kestoltaan rajallisella lounastauolla, joten Shinsou saattoi aikataulun tarkkailun nimissä keskittyä enemmän syömiseen kuin luokkatovereidensa kanssa keskustelemiseen.
Ruoka ei enää ottanut maistuakseen, mutta mitäpä siitä. Se oli sillä hetkellä hänen tärkein prioriteettinsa.
