Ficin nimi: Muistatko miltä syntyminen tuntuu?
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Oneshot
Ikäraja: S
Päähenkilö: 8. Tohtori
A/N: Piti kirjoittaa kasille pitkä seikkailu, mutta sain inspiraation muuhun.Tää ei kuulu mun suosikkificceihin, mutta sen sijaan omistan tämän yhdelle mahtavalle 8. Tohtori fangirlille, eli Sirille!
Muistatko miltä syntyminen tuntuu?
Muistatko miltä syntyminen tuntuu? Ei, muistatko miltä tuntuu se hetki kun ensimmäisen kerran solurykelmä tiedostaa itsensä. Tiedostaa ajattelevansa. Etpä tietenkään.
Mies avasi silmänsä ja hänen pupillinsa pienenivät. Hän oli juuri ilmestynyt maailmaan tyhjästä. Miksi tämä sinertävässä valossa kylpevä paikka tuntui etäisesti tutulta. Tai ei tämä paikka, mutta jokin joka oli hänen suussaan ja sieraimissaan ja virtasi hänen sisällään? Hän oli vasta ilmestynyt tähän, mutta miksi hänen jokainen solunsa huusi, ettei näin vain voinut putkahtaa tyhjästä.
Miehellä oli kylmä. Sen hän ymmärsi, vaikka hänen kehonsa solut tuntuivatkin liikkuvan tuhat kertaa hitaammin kuin hänen hämmentyneet ja joka suuntaan lentelevät ajatuksensa. Mies nousi ja kietoi ympärilleen valkean lakanan. Hän tunsi joidenkin kannattelevaan itseään ja huomasi kahden paaden, joiden päässä oli lituskat allaan. Hän huomasi lituskassa olevan ulokkeen käpristyvän. Oliko tuo omituinen asia osa häntä? Hän päätti kokeilla ja suuntasi ajatuksensa eteenpäin. Tosiaan, jalka nousi ja laskeutui, ja samalla hän muisti että oli tehnyt tätä aiemminkin. Kun vain muistaisi miten ja missä… eihän häntä ollut vielä äsken.
Mies suuntasi jotain hopeista päin. Hän kokeili painaa sitä eteenpäin, koska jostain syystä hän tiesi että niin piti tehdä. Ei tapahtunut mikään. Outo pakokauhu iski mieheen. Hän löi metallia. Löi, löi, löi. Äkkiä hän tunsi kuinka metalli muuttui. Se horjui hetken oman painonsa varassa ja kaatui suuren metelin saattelemana.
Mies asteli eteenpäin. Hänen edessään omituisen äänen piti jokin olento. Mies ei ymmärtänyt mitä olento viestitti. Yhtäkkiä olento kaatui maahan. Ehkä se kuului asiaan. Mies ei tiennyt ja hänen oli kylmä.
Mies loi vielä katseen olentoon ja jatkoi matkaansa kohti toista kohtaa, jota hän tiesi että hänen pitäisi työntää. Tällä kertaa se avautui helposti. Oven ulkopuolella hän näki omituisen valoisan laatikon. Hän meni lähemmäksi ja huomasi kaatunutta olentoa muistuttavan olennon siinä. Se piti kimeän äänen ja hän hätkähti. Mikä tuo oli? Miten niin iso asia pystyi olemaan noin pienessä laatikossa. Hän jatkoi omituinen tiivis syke sisällään tuntien eteenpäin. Eteenpäin ja eteenpäin. Kaikkialla oli niin kylmää. Hän hyräili omituista sävelmää, joka tuntui etäisesti tutulta. Miksi hän teki näin? Oliko tässä järkeä? Miksi tämä paikka oli niin kylmä?
Valo välähti. Hän oli niin hämmentynyt, ettei edes pelästynyt. Hän tuli huoneeseen jossa oli entistäkin kylmempi pinta ja outoa, ikävän kylmää ainetta sillä. Joka paikassa lojui tavaroita. Hän asteli eteenpäin ja törmäsi johonkin. Se putosi lattialle ja hän ei jaksanut nousta sen päälle. Kierähtäminenkin tuntui raskaalta.
Äkkiä hän näki ne.
Monta samankaltaista pikkuolentoa kuin se kimeä ääninen olento valovekottimessa. Mies käänsi päätään. Sielläkin oli samanlaisia. Ne tuijottivat häntä hätääntyneesti, ja äkkiä hän ymmärsi, ainakin melkein. Ne olivat hän.
”Kuka minä olen?” hän mutisi. Hän kysyi asian uudestaan ja huusi sitten sen ulos. Kukaan ei vastannut.
