Kirjoittaja: faux pas
Ficin nimi: Jumalattomat
Fandom: Emma: Victorian Romance (manga)
Genre: romance, femme
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Adèle/Maria
Yhteenveto: Tulee se jouluyö palvelijattarillekin.
Varoitukset: -
Vastuuvapaus: En omista mitään oikeuksia Kaoru Morin mangaan tai siitä tehtyyn animeen.
A/N: Osallistuu Jouluhaaste IV-haasteeseen.
Ohh minä niin pidän näistä molemmista. Lueskelin kymppiosan sivutarinaa Adèlen onni ja minusta se oli hirveän nätti, ja pidin kovasti Marian ja Adèlen dialogista sekä sen että seiskaosan Konfrontaatio-luvun aikana. Jotenkin sen kaksikon viileä kanssakäyminen on omalla tavallaan harvinaisen... synkkaavaa. Toisaalta tuntuu, että Adèle ei oikein arvosta Mariaa ja Maria on muuten vain Maria, mutta oikeastihan todellisuus on melko päinvastainen. Maria taitaa olla ainoa henkilö, joka voi sanoa “arvon pääsisäkkö purkaa kiukkuaan muihin menetettyään alaisen, johon ehti tykästyä” saamatta kylmää katsetta. (Adèlehan näytti uppoavan mietteihinsä tuosta huomautuksesta.) Eihän kaiken parituksen tarvitse aina olla sellaista siirappiin hukkumista, eihän? (No okei, kyllähän tämä ehkä vähän sellaiseksi menee. Sori.)
Ja juu, tämähän siis perustuu mangaan. Animea en ole katsellut vaikka olisi ollut tarkoituskin jo pidemmän aikaa. Kirjoitan Adèlen nimen tuolla aksentilla kun se oli jossakin kohtaa niin kirjoitettu ja tykästyin siihen saman tien. En tiedä, kirjoitettaisiinko se oikea saksalainen tytön nimi aksentilla, mutta minusta se näyttää niin kivalta. Sori maailma. Tämä nyt on vähän tällainen 14. luvun parvekekohtauksen toisinto, mutta sille on syynsä.
No niin, ja nyt viimein asiaan.
Quedlingburg, Saksa. Vuosi 1892, 24. päivä joulukuuta, kello 00:52.
Vuosi sen jälkeen, kun Maria astui palvelukseen Mölderseille.
Marian ja Adèlen pieni huone oli täysin autio. Sen asukkaat olivat alakerrassa tarjoilemassa jouluateriaa herrasväelle, järjestelemässä pienimmätkin yksityiskohdat täsmälleen kohdilleen ja kaitsemassa nuortaherraa ja -neitiä. Ilsen ja Erichin nukahdettua herra Mölders kantoi heidät molemmat sänkyihinsä ja antoi palvelusväelle luvan mennä lepäämään (ja tietenkin syömään aterian tähteet). Herra ja rouva Mölders jäivät alakertaan takkatulen ääreen toistensa ja pehmeän hiljaisuuden syliin sisäkköjen ja hovimestarien poistuessa ääneti omiin tiloihinsa. Osa jaksoi pitää vielä meteliä, ja Maria jäikin hetkeksi rupattelemaan niitä näitä ja juoruamaan muiden palvelijatarten kanssa, mutta Adèle nousi saman tien portaita ylös kamariinsa. Yksinäisten lumihiutaleiden leijailessa kuurankukkien jäätämän ikkunan tuolla puolen hän avasi essunsa solmun, heilautti sen päänsä yli ja avasi pukunsa nappeja pitkälle rintavaon alapuolelle.
Maria saapui huoneeseen pienellä, tunnusomaisella kolinalla. Kuka tahansa muu palvelustytöistä (ehkä Emmaa lukuunottamatta) olisi voinut suorastaan rymistää sisään, mutta Marian sisääntuloon kuului vain pieni meteli. Naiselliseen tapaansa hän oli hiljainen, mutta mariamaiseen tapaansa antoi silti kuulua itsestään.
Hetken hiljaisuuden ja vaatteiden kahinan jälkeen Maria avasi suunsa antaaksen pehmeän (mutta ilkikurisen sävyn omaavan) äänensä kutitella Adèlen hermoja.
“Pitkä ilta, eikö?”
“Hmmh.”
Adèle avasi nutturansa ja asetteli pinnejä pukeutumispöydälle pieneen mutta säännönmukaiseen kasaan. Tai oikeastaan riviin. Maria heitti myös essunsa päältään ja sukelsi karheaan yöpaitaansa.
Lopetettuaan pinnien asettelun Adèle veti esiin konjakkipullon ja katsoi Mariaa merkitsevästi. Maria hymyili hänelle ja kaivoi tupakka-askinsa esiin.
Ilma oli viileä, saksalaisittain siis kylmä. Pakkasta oli pari astetta, juuri sopivasti pitkittämään lumihiutaleiden elinaikaa niiden leijailtua maan pinnalle. Molemmat naiset olivat kietoutuneet huopiinsa, mutta vain toinen varoi sen kastumista lumessa. He asettuivat parvekkeen koristeellista kaidetta vasten, ja Adèle kaatoi molemmille hieman konjakkia snapsilasien pohjalle. Maria sytytti tupakkansa suojaten tulitikun liekin käsiensä väliin ja tarjosi Adèlelle tulta. Tämä nojautui eteenpäin savuke suussaan ja sai liekin tarttumaan tupakkiinsa.
“Mistä sinä tuon sait?” Maria kysyi, tarkoittaen kaiteelle asetettua pulloa. “Luulin, että olit kunnollinen.”
“En varastanut sitä.”
Adèle katsoi tummansiniselle taivaalle ja antoi katseensa pudota hetken päästä Marian ilkamoiviin silmiin. (“En usko sinua.”)
“Tulee se joulu palvelusväellekin.”
“Ostit sen itse? Omilla rahoillasi?”
“Kenen rahoilla sitten?”
“Eikö sinulla ole perhettä?”
“...ei ole.”
“Niin arvelinkin.”
“Arvelit?”
“Kyllä minä sinut tunnen.”
“...luulet vain tuntevasi.”
“Ei, kyllä minä tunnen sinut. Paremmin kuin luuletkaan.”
“...”
“Tiedän, mitä ajattelet joulusta.”
“Joulusta?”
“Niin. Ajattelet sen olevan tärkeä perhejuhla, mutta olet salaa katkera juuri sen takia. Eihän sinulla ole perhettä.”
“...en minä ole katkera.” Adèlen ilme oli epäuskoinen ja hiukan typertynyt. (“Että uskaltaakin.”)
“Olethan.”
“En ole.”
“Mitä se sitten on?”
“Mikä?”
“Miksi et pidä joulusta?”
“Enkö minä pidä joulusta?”
“Et. Vihaat joulua, ainakin sisimmässäsi.”
Adèle otti pitkät henkoset tupakastaan eikä sanonut mitään. Hän ajatteli. Maria oli oikeassa. Miksi minä en pidä joulusta? Maria odotti tämän päätelmää kärsivällisesti, tunnusomainen pehmeä hymynsä huulillaan.
“...en minä joulua vihaa.”
“Vaan?” Maria sipaisi pari hiussuortuvaa korvansa taakse ja hänen hymynsä laajeni.
Adèle piti harvinaisen, epävarman hengähdystauon.
“En tarvitse Jumalaa.”
“Tuosta joudut kyllä Helvettiin.”
“Ikuisuus sinun seurassasi olisi helvettiä Taivassakin.”
Maria naurahti hiljaa. Adèlen herjaus oli suorastaan rakkaudenosoitus verrattuna naisen muuten niin ilmeettömään itseilmaisuun.
“En pidä muistakaan juhlista. Pääsiäinen, helatorstai... kaikki samaa massaa. En tunne mitään syytä juhlaan noina päivinä. Pidän juhlatunnelmasta, mutta en ymmärrä, mistä se tulee.”
“Ahaa.”
Adèle käänsi mustat silmänsä Mariaan, joka puolestaan oli nostanut omansa tähtiin.
“Miksi halusit tietää, jos ei sinulla ole mitään muuta sanottavaa?”
“Siksi, että halusin tietää tuntevani sinut.”
“Oletit väärin. En minä perheettömyyttäni vihaa.”
“Ei.”
Maria käännähti takaisin Adèleen päin.
“Tiesin sinun olevan sellainen nainen, joka ei tarvitse aviomiestä, isää tai Jumalaa elämässään.” Maria päästi katseensa taas harhailemaan taivaalle.
“Sinunlaisiasi ei ole montaa. Oikeastaan, sinunlaisiasi ei ole.”
“Oliko tuo kohteliaisuus?”
“Oli. Ja erittäin vilpitön sellainen.”
“Kiitos sitten.”
“Ole hyvä vain.”
Hetken aikaa molemmat vain katselivat taivasta hiljaisuudessa. Tähdet tuikkivat korkealla Quedlingburgin ja palvelijatarkaksikon yllä, kaupungin nukkuessa jouluyön rauhassa ohuen lumipeitteen alla.
Maria hymähti hiljaa.
“Kuule...”
Adèle kääntyi. Maria piti katseensa taivaalla ja madalsi äänensä kuuluvaksi, merkitseväksi kuiskaukseksi.
“Mitä jos et vihaisikaan joulua?”
“Enhän minä vihaa joulua.”
“Tiedän, tiedän. Mutta mitä jos sinulla olisi oikea syy juhlia?”
“Millainen?” Oli Adèlen vuoro hymähtää. Hän tumppasi tupakkansa kaiteeseen ja odotti Marian vastausta.
“Jos sinulla olisikin perhe? Tai ainakin joku, joka olisi sinulle... tärkeä, kuin perhettä?”
Adèle heitti Mariaan päin oudoksuvan katseen.
“Mistä minä sellaisen ihmisen saisin?”
Adèle veti aggressiivisen katseensa maahan ja antoi sen sulaa maahan, kuin kyynelhiutaleet koskettaessaan lämmintä maata.
“Enkä minä ketään sellaista haluaisikaan.” Hän piti pienen tauon. Maria tuijotti yhä taivasta, aivan kuin ei olisi halunnut katsoa Adèleen päin. “Itsensä sitominen muihin ihmisiin tuo aina ongelmia.”
“Niin.” Maria kuiskasi. “Nainen, joka ei tarvitse edes Jumalaa”, hän ajatteli. Hänen äänessään oli toisaalta kullankiiltoista arvostusta ja “niin tietenkin”-asennetta (“Kyllähän minä sinut tunnen. Tiesinhän tuntevani.”) ja toisaalta häivähdys katkeruutta.
Savuke Marian huulilla oli palanut lähes loppuun ja uhkasi poltella tämän huulia. Adèle astui pari hiljaista askelta Mariaa kohti ja vei kaksi sormeaan tämän huulille ottaakseen vaarallisen tupakkirullan tämän suusta. Hänen sormensa hipaisivat hänen huuliaan, ja Marian katse valahti suoraan Adèlen silmiin. Molempien silmät olivat täysin tutkimattomat. Adèle vei tumpin Marian huulilta ja pudotti sen parvekkeelle sataneeseen lumeen.
“Mitä jos se joku olisikin joku sellainen, jonka kanssa pidetään vain hauskaa?”
Adèle ei vastannut.
“Tai... tai joku sellainen, jonka kanssa Taivaskin muuttuu Helvetiksi?”
Adèle ei edelleenkään vastannut. Lopulta hän sipaisi Marian vaaleat hiussuortuvat takaisin tämän korvan taakse kuin äiti, joka ruokkoaa poikamaista tytärtään joulukirkkoa varten. (Tai kuin Emma, joka siistii Tashaa joka aamu.)
“Älä sinä minusta huoli.”
“Itseäni minä ajattelinkin.” Maria vastasi.
Adèle vetäytyi hieman taaksepäin, mutta katsoi edelleen kiinteästi Mariaa.
“Niinkö?”
“Aivan.”
“...hetken luulin, etten tuntenutkaan sinua.”
Nyt Maria naurahti.
“Oliko tuo nyt sitten kohteliaisuus?”
“Ei. Totesin vain tosiasian.”
“Niinpä tietenkin.”
*
Adèle keräsi snapsilasit ja konjakkipullon ja lähti parvekkeen ovea kohti. Maria jäi hetkeksi seisomaan paikalleen ja hymyili Adèlelle ja tämän tunnollisuudelle - kaikelle, mikä oli niin Adèlemaista.
“Tuletko sinä?”
“...tulen.”
Oven kolahdettua kiinni ja savukkeiden ja konjakin kadottua laatikoiden suojiin Maria heittäytyi selälleen sängylleen ja Adèle istahti omalleen. Maria pyörähti kyljelleen ja katseli Adèlen selkää tämän harjatessa hiuksiaan.
“Etkö haluaisi muuttaa mieltäsi?”
“Ei minulla ole mitään mielipidettä muutettavaksi.”
“Eikö sinua kyllästytä?”
“Mikä?”
“Yksin pärjääminen.”
“Yritätkö vietellä minut?” Adèle vilkaisi olkansa yli.
Maria kääntyi uudelleen, ja jos Adèle olisi katsonut häntä kunnolla pikaisen vilauksensa sijasta, ei hänen olisi tarvinnut odottaa vastausta.
“Vai olenko vain hupia?” Adèle jatkoi.
“Et.”
“Et siis ole kyllästynyt.”
“Miehiinkö?”
“Niin.”
“Ehkä olenkin.” Maria virnisti.
Adèle nousi, ja harja kalahti peilipöydälle. Parin sekunnin hiljaisuuden kuluttua hän kääntyi hitaasti Mariaa kohti.
“Mitä oikein juonit?”
“Juonin?” Maria hymyili leveästi ja asettui uudelleen selälleen.
Adèle kiersi Marian sängyn ja istahti sen reunalle.
“Hyvä on.”
Maria kallisti päätään hieman, kysyvänä, edelleen virnistellen.
“Anteeksi?”
Adèle tarttui Marian kaulukseen ja veti tämän itseään vasten.
“Kai joulussa on jotain hyvääkin.”
Ja Maria oli päättänyt vakaasti näyttää hänelle joulun olevan vuoden paras juhla.
A/N: Jotenkin minusta tuntuu, että Dorothea-rouva olisi arvostanut tällaista epätavallista draamaa talossaan. ♥
Olen aina pitänyt Adèlen ja Marian kanssakäymisestä juurikin tuossa aiemmin jo pariin otteeseen mainitsemassani Konfrontaatiossa siitäkin, että Adèlen ongelmana vannaan kapuamisessa ei ollut se, että Maria oli jo siellä, vaan se, että Maria vei kaiken tilan. Mikäs siinä muuten olisi ollut? (Maria, ettäs kehtaat.) Myös lisätarinassa Yhdessä ostoksilla Alma sattuu huomaamaan Marian ulkona miehen kanssa, ja kerrottuaan siitä Adèlelle tämä ei vastaa mitään. Joko tyypillistä Adèlea, tai sitten hän ei oikein tainnut pitää siitä... ♥ (No ei kai sellaisesta tarvitsekaan pitää, hänhän on Marian “pomo”, mutta hei, antakaa nyt fanitytölle vähän tilaa.)
