- Kirjoittaja: offcorse, eli minä
- Beta: ei ole, koetan parhaani mukaan oikolukea itse
- Paritus: Bella/Edward ja muut tavalliset
- Ikäraja: K-11 (tällä hetkellä K-7, mutta varudun jatkoa varten...)
- Fandom: Twilight
- Tyylilaji: drama
- Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Meyerille, minä vain leikin niillä.
- Summary: Kertoo ajasta, jolloin Bella oli vielä ihminen. Cullenin perheen arkea ja Bellan ja Edwardin suhteen kuvausta.
- A/N: Tämä on ensimmäinen fanfictionini, joten kaikki palaute on enemmän kuin tervetullutta. Kertokaa, kannattaako jatkaa, vai onko tämä pelkkää huonosti kirjoitettua massaa? Ja jos olen jollakin tavalla rikkonut sääntöjä, tai tehnyt jotakin aivan nurinkurisesti, kertokaa sekin!
Osa 1BPoV
"Hei Edward, ethän loukkaannu jos ryöstän Bellan sinulta huomisillaksi?", Alice kysyi kun kävelimme koulun jälkeen autolle.
"Älä viitsi leikkiä kohteliasta, Alice. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei mikään uhkaukseni estäisi sinua. Ja tottakai teidän täytyy käydä ostamassa morsiusneidonpukunne", Edward vastasi, ja Alice hykerteli itsekseen. Olin hämilläni enkä tiennyt mitä ajatella.
"Voi Bella miten rakastankaan tuota ryppyä, joka ilmestyy kun et tiedä ollako hämillään vai loukkaantunut", Edward naurahti ja antoi suukon otsalleni. "Et sinä ole sen ulkopuolisempi kuin kukaan muukaan. Huomasin Alicen ajattelevan sitä vasta äsken, ja oikeastaan edes Rosalie ja Emmet eivät vielä tiedä menevänsä ensi viikolla naimisiin."
" Luulin heidän jo olevan naimisissa!" huudahdin yllättyneenä, ja mietin samalla minkä vuoksi Rosalie toivoisi minua morsiusneidokseen. Alicen tietenkin ymmärsin, mutta uskoin Rosalien valinneen minut vain velvollisuudesta tai miellyttääkseen Edwardia.
"Tietenkin he ovat naimisissa! Oikeastaan nämä häät ovat jo kuudennet... Mutta häihin ei kyllästy koskaan", Alice selitti, "eikä meistä ole oikein viettää häitä vain kerran ikuisuudessa kun tavallisetkin ihmiset voivat mennä useamman kerran naimisiin lyhyen ihmiselämänsä aikana. Ja kuka nyt ei haluaisi häälahjoja aina silloin tällöin? Ellen tietäisi Jasperin tuntevan oloaan epämukavaksi juhlakaluna, menisin itsekin naimisiin useammin. Mutta oikeastaanhan järjestely onkin suurin osa iloa."
Jasper-parka, ymmärsin häntä hyvin. En itsekään liiemin arvostanut huomiota tai julkisia hellyydenosoituksia. Jasperin rakkaus Alicea kohtaan oli kuitenkin niin voimakas, että uskoin hänen suostuvan mihin tahansa tämän mieliksi.
"Älä näytä noin vakavalta Bella! Tämähän on hauskaa, ja sinä tulet näyttämään kerrassaan upealta. Eikö vain Edward?", Alice kohelsi innostuneena.
Edward tutkiskeli hetken Alicen mielessä näkyvää kuvaa ja nyökkäsi. "Bellahan näyttää aina upealta. Mutta kyllä, vaalea kerma ja lobelian sininen tosiaan pukevat sinua hyvin."
En koskaan ollut kuullut lobelian sinisestä, mutten epäillyt hetkeäkään etteikö Edward olisi. Hän tiesi niin paljon asioista, joiden olemassaolosta tavalliset ihmiset eivät olleet edes kuulleet. Oli sääli, että Cullenit joutuivat piilottelemaan kykyjään. Edward olisi voittanut pääpalkinnon mistä tahansa tietokilpailusta, eikä tietenkään ollut epäilystäkään, ettei kukaan Culleneista olisi hävinnyt missään urheilulajissa. Toisaalta mitä epäilyksiä se olisikaan herättänyt, jos vaikkapa Emmettin olisi päästänyt olympiastadionille moukarin kanssa?
"Loistavaa! Haen sinut huomenna koulun jälkeen. Mutta nyt minun täytyy mennä, on vielä niin paljon tehtävää. Täytyy ilmoittaa muille, suunnitella koristelu, vuokrata limusiini, etsiä Rosalien puku ullakolta, miettiä vieraslistaa..." Alice hymisi ja hyppelehti autolleen.
Kävelimme Edwardin Volvon luo molemmat omissa ajatuksissamme. Vasta kun olimme ajaneet jo hyvän matkaa koululta, rikoin hiljaisuuden. "Alice puhui vieraslistasta. Keitä hän sillä tarkoitti? Tarkoitan... tuleeko juhliin muitakin kuin perhe?"
Edward selvästi huomasi epäilyksen kuultavan äänestäni ja kääntyi hipaisemaan peukalollaan hiukset pois kasvoiltani. "Sinulla ei ole mitään pelättävää. Rosalie ja Emmett ovat viettäneet suurimuotoisia häitä jo tarpeekseen. En usko, että juhliin kutsutaan perheen ja pakollisten ihmistuttujen lisäksi paria kymmentä vampyyrivierasta enempää. Tanyan perhe varmasti tulee, samoin kuin muutama muu vegetaristituttumme. Sitten tulee varmaan muutamia tuttuja Irlannista ja Ranskasta. Mutta he ovat kaikki ehdottomasti luotettavia eivätkä uhkaa sinua millään lailla."
Oikeastaan tiesinkin sen. Eihän Edward kaikessa ylisuojelevaisuudessaan olisi antanut edes kärpäsen laskeutua iholleni, ellei olisi ollut täysin varma tämän aikeista.
"Pystytkö muuten lukemaan eläinten ajatuksia?" kysyin.
Edwardia huvitti. "En, kultaseni. En voi nähdä muiden eläinten, kuin noiden löyhkäävien koira-ystäviesi pään sisälle." Hän tuntui arvaavan, mitä päässäni liikui, ja jatkoi: "Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, etten voi lukea ajatuksiasi koska olisit eläin. Tai edes kovin eläimellinen."
"Enkö?", naurahdin ja karjaisin kokeeksi.
"Mikäli tarkoitit tuon kissapedon karjahdukseksi, epäonnistuit pahan kerran. Tuo kuulosti lähinnä hillerin sotahuudolta. Niin... ehkä sinussa sittenkin on jotain hillerimäistä. Annas kun katson. Pähkinäsilmät, nöpönenä, suuret hampaat, mieltymys syödä jätteitä, pitkä häntä.. ei tosiaan hullumpi hilleriksi!"
Koetin nauruni keskeltä yltää läpsäisemään häntä poskelle.
"Noh noh! Eikös poliisin tytär tiedä, kuinka käyttäytyä liikenteessä! Tuota minä kutsuisin ajoturvallisuuden vaarantamiseksi."
"Kukas tässä vaarantaa turvallisuuttamme? Molemmat kädet rattiin ja katse tiukasti tiehen, sanon minä!", nauroin.
"Mutta Bells... mistä lähtien olisin osannut pitää silmäni erossa sinusta?"
"Sinulla nyt onkin harvinaisen huono maku", tuhahdin, salaa kuitenkin tyytyväisenä ja imarreltuna.
Laitoin radion päälle ja istuimme hiljaa viimeisen kilometrin. Kun saavuimme kotiovelleni, Edward antoi mielestäni aivan liian pikaisen suukon ja pyrähti avaamaan minulle autonoven.
"Menehän nyt hilleri. Charliella on sinulle tärkeää asiaa."
Annoin hänelle vielä yhden suukon, jota koetin parhaani mukaan pitkittää. Pian Edwardin raja kuitenkin tuli vastaan, ja hän vetäytyi kauemmas. Vilkutin ja siinä samassa olin kompastua puutarhaletkuun. Siinä sitä taas oltiin, heti kun keskityin johonkin muuhun kuin jalkoihini, olin lentää rähmälleni. Näin Edwardin naurahtavan ja tiesin, että jos kuka tahansa muu kuin hän olisi nähnyt kompurointini, olisin muuttunut kirkkaan punaiseksi häpeästä.
Kävelin loppumatkan katse tiukasti jaloissani, ja avasin kotioven katsellen kaivaten Volvon etääntyviä takalamppuja. Ainut asia, joka sai minut luopumaan Edwardista edes hetkeksi, oli varmuus siitä, että hän viettäisi taas yönsä kuunnellen hengitystäni ja lupaus ikuisuudesta hänen rinnallaan.
