Kymmenen syytä elää (K-11, 11/11, VALMIS!)

[!YAY!]

Jess! Lisää tähän! Hermione tulee yhä enemmän tarinaan mukaan, mikä on hyvä juttu. Kerta kaikkiaan, aivan yhtä ihana kuin edellisetkin luvut. Niin, lisäksi pidän tavastasi käsitellä toinen sanaa.

""Olet jo antanut joululahjasi minulle", Harry sanoi ihmetellen itsekin taitoaan pitää äänensä niin vakaana, kun otti huomioon, että hänen sydämensä oli pakahtua siitä hellyydestä, mitä hän tunsi parasta ystäväänsä kohtaan."

Aww... Aivan ihana kohta<333 En muuten uskonut pitäväni H/R parituksesta ennen kuin luin tämän... Nyt H/R 4ever!

[Ben eneth]

Tästä tulee nyt lyhyt ja sekava viesti, mutta jotenkin halusin kommentoida: toivottavasti tästäkin on iloa.
Tässä minun viisi syytäni:
Pimeä paritus - ja se toimii!
Kymmenen syytä, pakkohan ne on kaikki katsoa loppuun. Numerosymmetria on toimiva keino, hyvin toimiva.
Ron, joka kouluaikana oli se tahdittomuuden maailmanmestari, pystyy näin osoittamaan välittävänsä, kun Harrylta menee lattia alta. Se on IC. Ihme kyllä vain on.
Lyhyet kuivat virkkeesi, joilla silloin tällöin kuvaat Harrya, saavat todella näkemään, miten kalpeaksi Harry ja hänen muistonsa ovat käyneet.
Kuten joku totesi, harmaata on, mutta aina vastaan tulee väripilkku, punaiset lapsenhiukset tai outo lause joka osaa yllättää.

Hyvää työtä siis!

[Katikka]

Oiih. Tätä paritusta ei ollakkaan saatu aikoihin. Äkkiä jatkoa. <3

[Dinella]

Taas mä vetistelen täällä..  No niin.. Taas oli ihana luku, ja kaikista paras kohta oli, kun Hermione sanoi:

Ja sinä - sinä et saa elää täyttä elämää ja kokea kaikkea, mitä sillä on annettavanaan!

Kiitoksia taas lukukokemuksesta, jatkoa odotellaan enemmän kuin innokkaasti.

[pikkuinen]

Kahvilarotta, ihanaa jos olen saanut sinut tämän ficin avulla tykkäämään Ronista edes vähäsen. ^3^ Ja olen otettu, jos KSE saa kunnian päästä tulostettuun ficciläjääsi, vau. Täytyy varmaan vaan ajatella tuota silloin, kun tulee joku morkkis tämän kanssa taas. Ja enkö saisi edes ihan pikku haukun avastasi? Pikku nuolaisun edes?

eniale, oho, kappas, minä ja typerät ajatusvirheeni. :'D Reikäpää mikä reikäpää. En osaa sanoa oikein mitään kommenttiisi, muuta kuin että olen älyttömän otettu. Joten kiitos.

!YAY!, vau, ou, kiitos. Välillä olen ihan solmussa tuon toinen-sanan kanssa, mutta kiva jos tykkäät tavastani käyttää sitä silti. Ja olen tosi tyytyväinen, jos olen saanut sinut Harry/Ronin pariin - se on yksi parhaista.

Daniel, minä olin vähän epävarma tuon lahjakohdan kanssa (oikeastaan olen epävarma tämän koko ficin kanssa), joten hyvä jos se toimi. Ja kiitos älyttömästi kommentista. n_n

Ben eneth, kommentistasi on iloa, kiitos. n_n Ja olen älyttömän otettu noista viidestä syystäsi - hyvä jos pidät paritusta toimivana ja... No, en osaa oikein sanoa mitään, mutta olen siis edelleen otettu. Kommenttisi auttaa varmasti eteenpäin tämän ficin kanssa.

Fergen, kiitos, tässä tulee jatkoa. n_n

Dina, luin ensin että "mä viiltelen täällä". :'D Sain sydänkohtauksen. Mutta siis, kiitos kommentistasi.

A/N: No eihän siinä kovin kauan mennyt, ennen kuin sain tämän tänne. n_n" Arte (kiitos hänelle taas!) betasi tämän ties kuinka kauan sitten, mutta olen siitä lähtien vain pyöritellyt tätä käsissäni. Vasta nyt sain lykättyä tänne.
 Olen ollut vähän epävarma tämän osan kanssa, en tiedä miksi. Mutta toivottavasti se ei kuitenkaan karkota kaikkia lukijoita. :'D Ja kommentteja ruinaan edelleen, joten jos luit, niin kommentoi ja auta minua eteenpäin tämän kanssa. n__n Kiitos.

***

8. osa

Harry oli nyt ymmärtänyt läheistensä merkityksen ja kaiken sen, mitä tulisi kaipaamaan, jos kuolisi. Ehkä juuri se muutti hänen päivänsä taas vähän vaikeammiksi ja harmaammiksi. Hermione katsoi häntä vähän väliä tutkivasti, kuin hän olisi ollut joku koe-eläin, jonka käyttäytymistä piti tarkkailla. Ronista oli tullut vaisu, ja Harry näki, kuinka tämä stressasi loppujen neljän syyn kanssa.

Hän itse huomasi pitkästä aikaa kiinnittävänsä huomiota säähän, vetäytyvänsä taas omiin oloihinsa huoneeseensa. Ajattelemaan. Miettimään sitä kipeää totuutta, ettei hän koskaan voisi saada parhaalta ystävältään mitään ystävyyttä lämpimämpää, ja ettei sillä loppujen lopuksi ollut väliäkään, koska pian hän jättäisi kaiken taakseen. Se ajatus sattui, vaikka sen olisi pitänyt olla vapauttava - että hän pääsisi eroon kaikesta turhasta tuskasta, mutta... menettäisi Ronin.

***

"Minun täytyy käydä Tylypahkassa tänään, lupasin olla professori Lipetitin sijaisena", Hermione haukotteli aamulla ja näytti siltä kuin olisi valvonut koko yön. Harry oli kuitenkin huomannut, että osa rasittuneisuudesta ja epätoivosta toisen silmissä oli kadonnut sen myötä, kun he olivat taas puhuneet. Hänestä tuntui pahalta, että juuri hän oli aiheuttanut jotain sellaista ystävälleen.

"Hei, minä tulen mukaan!" Ron ilmoitti heti skarppina ja vilkaisi pöydän yli Harryyn. "Harry tulee myös - onkin tehnyt mieli jutella kaikkien kanssa, Ginny sanoi, että Luna on aivan yhtä höynä kuin aina ennenkin."

"Hän on yhä Saivartelijan kannalla", Hermione totesi arvokkaasti ja kaatoi itselleen kahvia. "No, tulkaa mukaan, mutta Ron, ole kiltti ja käyttäydy ikäsi mukaisesti."

"Kuten aina", Ron myhäili tyytyväisenä.

He söivät aamiaisensa loppuun ja hyvästelivät rouva Weasleyn ennen kuin astuivat yksi kerrallaan takkaan ja matkustivat hormipulverin avulla McGarmiwan huoneeseen. Tämä vilkaisi kolmea työhuoneensa takasta ilmaantunutta hahmoa vähän pitkään, muttei Harryn ihmeeksi sanonut mitään, kun he astelivat ulos työhuoneesta.

"Minun täytyy mennä pitämään kolmasluokkalaisille tuntia, nähdään kahdeltatoista McGarmiwan työhuoneen edessä", Hermione sanoi, vaihtoi jalkaansa ikään kuin kahden vaiheilla ja hyökkäsi lopulta halaamaan Harrya ennen kuin katosi seinällä roikkuvan kuvakudoksen taakse. Harry käänsi katseensa Roniin, jonka kasvoilla paistoi rento hymy.

"Käydään ensin moikkaamassa Lunaa ja Ginnyä, heillä on hyppytunti", toinen totesi ja hipaisi Harryn kättä kuin tarttuakseen siihen, mutta näyttikin sitten muuttavan mieltään, ja lähti kävelemään kohti Rohkelikkotornia. "Ginny lupasi odottavansa meitä oleskeluhuoneen edessä. Heidän tunnussanansa on kuulemma Harry Potter."

Ron virnisti, ja Harry hymyili vinosti. Hänet siis muistettiin yhä. Se tuntui paremmalta kuin hän olisi osannu arvatakaan pakoiltuaan julkisuutta seitsemän vuotta.

Ginny johdatti heidät kirjastoon ja katosi sitten kirjahyllyjen väliin. Kirjaston pöydällä istuva Luna neuloi parhaillaan jotain jättimäisestä, pörröisestä lankakerästä. Hänen korvissaan roikkuvat lanttukorvakorut lauloivat väsyneesti Kulkusia.

"Hei Harry! Ja Ron Weasley! Ette kai te ilmiintyneet?" hän kysyi huolestuneen näköisenä ja laski neulomuksensa syliinsä.

"Ei, tulimme hormipulverilla, miten niin?" Ron kysyi istuessaan tuolille Lunan toiselle puolelle.

"Ministeri taas, Saivartelijassa kerrottiin siitä! Luulin, että nyt kun päästiin Toffeesta eroon ja saatiin Rymistyir tilalle, vaikeudet loppuisivat, mutta Rymistyir on tuonut Englantiin hyppeleitä. Ne elävät kaikkoontumisen ja ilmiintymisen välisessä tilassa ja - "

Ginny tuli juuri sopivasti keskeyttämään Lunan puheet, sillä Ron näytti siltä, että oli saattanut murtaa kaikki kylkiluunsa naurua pidätellessään. Harrynkin mieliala oli ylhäällä. Koko Tylypahkan näkeminen oli yllättävän piristävää, ja Luna sai muistot hänen sisällään heräämään.

"Joko Kalkaros on alkanut pestä hiuksiaan?" Ron kysyi ja risti pitkät jalkansa alleen virnuillen tavalla, joka sai Harryn sydämen hyppäämään.

"Juu, totta kai, ja Voro on vaihtanut vaatteensa", Ginny pyöräytti silmiään ja Ron nauroi tyytyväisenä.

"Käydäänkö katsomassa Hagridia?" Ron ehdotti, ja Luna hypähti oitis ylös ilmoittaen haluavansa keskustella puolijättien vallankumouksesta tämän kanssa.

***

Kun kello oli kaksitoista, ja Harry ja Ron palasivat McGarmiwan työhuoneen luokse, Harrysta tuntui siltä kuin hän olisi viettänyt kokonaisen viikon Tylypahkassa. Heillä oli ollut hauskaa, hauskempaa kuin pitkään aikaan, ja he olivat käyneet kaikkialla. Keittiön kotitontut olivat palvelleet heitä alttiisti (Dobby oli purskahtanut itkuun Harryn nähdessään) ja tarvehuone oli tuonut heidät tutustumaan uudelleen Albuksen Kaartin tiloihin.

"Olette myöhässä", Hermione totesi äkäisesti, mutta vaikutti tekevän sen enemmän tottumuksesta kuin todella vihaisena. Hänen kasvoilleen syttyi pieni, onnellinen hymy, kun hän huomasi, kuinka Harryn kasvot loistivat.

Kotikolossa oli hiljaista, kun he tupsahtivat yksi kerrallaan takkaan.

"Minun pitää mennä, lupasin käydä tapaamassa äitiä ja isää. Tulen taas parin päivän päästä - ajattelin olla hetken kotona, vietän siellä niin vähän aikaa nykyään. Olen liikaa Kotikolossa", Hermione lisäsi hymyillen hämillisenä ja halasi sitten Harrya ennen kuin käveli eteiseen ja kaikkoontui.

Harry ja Ron jäivät kahdestaan Kotikoloon. Harry odotti Ronin avaavan suunsa ja aloittavan kymmenestä syystä ja Harrysta puhumisen, mutta sen sijaan toinen seisoi hänen edessään ja tuijotti häntä kummallinen ilme kasvoillaan. Hetkeen tilanne ei tuntunut vaivaantuneelta, vaan melkein normaalilta, mutta sitten Harryn sydän alkoi hakata, ja hän tajusi punastuvansa. Lähes saman tien Ron astahti askeleen taaemmas ja hyppäsi sohvalle.

"Tylypahka ei ollut muuttunut yhtään", toinen totesi yksitoikkoisella äänellä, ja Harry uskaltautui istumaan hänen viereensä.

"Ei niin", Harry vastasi ja tuijotti varpaitaan. Hetken hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, sitten Ron purskahti raikuvaan nauruun.

"Voi että, en tajunnutkaan, miten ikävä minulla oli Lunaa! Hänen puheensa puolijättien suunnittelemasta vallankumouksesta oli aivan korvaamatonta", hän nikotteli. "Ja Kalkaros oli yhtä rasvainen kuin aina - miten hämilliseksi hän olisi mahtanut mennä, jos olisin kysynyt, mitä shampoota hän käyttää? 'Professori, miten saatte tuon ihastuttavan kiillon hiuksiinne?'" Ron kysyi kimeällä äänellä ja matki sitten Kalkaroksen puheen synkkää sävyä, "'Hieron niihin joka aamu vähän paistinrasvaa.'"

Ja yhtäkkiä Harry huomasi nauravansa. Se tuntui melkein kutkuttavan ihanalta; miten nauru kohosi hänen vatsastaan asti ja sai kyyneleet herahtamaan hänen silmiinsä. Hetken päästä Ron hiljeni, mutta Harry ei voinut lopettaa ennen kuin uskoi vatsalihastensa olevan tulessa. Ron tuijotti häntä, ja toisen kasvoilla oleva hymy oli toiveikas ja uskomattoman onnellinen.

"Sinä nauroit!"

Hetken he tuijottivat toisiaan, hymy yhä Harryn huulilla karehtien, ja Ron näytti siltä kuin olisi kamppaillut itseään vastaan.

"Sinä nauroit!"

"Niin nauroin", Harry sai lopulta sanottua.

"Taisin juuri keksiä seitsemännen syyn."

"Niin taisit", Harry nauroi.

[Kahvilarotta]

Noh, okei saat vähän nuolasta niitä... Mutta vain vähän.

Eniveis, hitsi ko olisin halunna lukea tämän nopiasti aamusta ennen ko lähtö oli stadiin päin, mutta fooru jumitti niin, että piti sitten tuskailla ja odotella iltaa. Snif.
Ja eei tämä osa minua tämän parista karkota, ei millään. Jännittää vaan että miten suhteen kanssa lopuksi käykään ja saako Harry koskaan mitään ulos typerästä suustaan. He.
Loppu oli kyllä ihana, täytyy myöntää. Ja Luna. :'D Aloin heti kuvitella niitä hyppeleitä, että miltäkähän mahtavat näyttää...

[eniale]

Harry ja Ron jäivät kahdestaan Kotikoloon. Harry odotti Ronin avaavan suunsa ja aloittavan kymmenestä syystä ja Harrysta puhumisen, mutta sen sijaan toinen seisoi hänen edessään ja tuijotti häntä kummallinen ilme kasvoillaan. Hetkeen tilanne ei tuntunut vaivaantuneelta, vaan melkein normaalilta, mutta sitten Harryn sydän alkoi hakata, ja hän tajusi punastuvansa. Lähes saman tien Ron astahti askeleen taaemmas ja hyppäsi sohvalle.

Mmmm! Iih! Ihana kohta! Samoin kuin läppä Kalkaroksesta, minun oli pakko matkia se itsekseni ääneen!

Tämä on niin ihanan lämminhenkinen ficci, ei mitään maailmanviihausangstia vaan maalaisjärkeä ja ystävyyttä (ja toivottavasti pikku hiljaa jotain enemmänkin...? ) Kiitokset uudesta osasta!

[Dinella]

Hmm.. Ei ehkä niin hyvä kuin muut luvut, mutta hyvä kuitenkin Olisin jotenkin halunnut kuulla lisää siitä mitä he tekivät Tylypahkassa.. Mutta tämä on luonnollisesti vain minun mielipiteeni. En malta odottaa jatkoa!

[Puhpallura]

Halusin itselleni jonkin sellaisen ficin luettavaksi, minkä paritus olisi normaalisti saanut minut karttamaan sitä. Joten päätinpä avata tämän mielenkiintoisen otsikon perusteella. Ja eikä kyllä tarvinnut katua.
Yllätyksekseni tämä paritus toimii enemmän kuin hyvin, tai sitten se vain johtuu lahjakkaasta kirjoittajasta

Tempauduin saman tien mukaan ficciin, ja todellakin unohdin, mitä ympärillä tapahtuu.
Osaat kirjoittaa todella taitavasti, ja tekstistä välittyy helposti tunnelma, ilman mitään ylimääräistä selostusta.
Pystyin helposti eläytymään eritoten Harryn tunteisiin, ja välillä kyllä kyynel meinasi karata.

Yksi asia mistä myöskin pidin, oli juuri se, että olet taitavasti kirjoittanut niitä syitä elää. Ne eivät ole välttämättä olleet mitään maailmaa mullistavia, vaan sellaisia pieniä asioita, joita kaikki eivät tule edes huomanneeksi omassa elämässään.

Joskus hän oli uskonut, että jokainen ihminen oli yhtä täydellinen, omalla tavallaan, mutta hitaasti hänen uskonsa oli alkanut rapistua elämänhalun myötä.

Tuo lause oli pakko lainata, sillä minusta se on todella kaunis, ja kertoo paljon Harryn tuntemuksista.

Todella vaikuttava ficci, josta en löydä mitään moitittavaa.
Vain jatkoa odottelen

[pikkuinen]

Kahvilarotta, voi kiitos! *tuijottaa avaa silmät kiiluen* Ja kiitos myös kommentista, on hirveän kiva että jaksat kommentoida lähes joka osan jälkeen. Tietää että jotkut tätä lukevatkin.

Daniel, hyvä että tykkäsit tuosta naurukohtauksesta, syvennyin siihen tunteeseen ja yritin sisäistää sen tuohon. Kiva jos onnistuin. n_n (Hitto että adjektiivini ovat latteita - hirmuisen kiva, ah miten hyvä.) Ja minäkän en tykkää Rowin Ginnysta juuri samasta syystä - Ginny voisi olla ihan hyvä tyyppi, mutta ei kyllä Harryn kanssa! Kiitos kommentista.

eniale, ewewwew, kiitos, ihanaa kun taas kommentoit. n_n Ja juu, minulta ei oikein tuo maailmoja järisyttävä angsti jne onnistu (paitsi huumorificeissä...), olen varmaan niin tylsä ihminen. D':

Dina, harmi ettet tykännyt tästä luvusta niin paljon kuin muista, mutta kiitos kuitenkin kommentista! Toivottavasti tykkäät tästä osasta.

Merriadoc, et saa koskaan anteeksi! Pala helvetin tulessa!!111eleven No ei vainen, kiva kun taas kommentoit, ihmettelinkin minne hävisit. n_n Ja kamalaa, miten egoni vaan paisuu ja paisuu, kun kehut näitä lukuja. Ja juu, olen yrittänyt tuota angstisuutta hälventää sitä mukaa kun Ron keksii syitä.

Puhpallura, vau, kiitos, ja olen otettu jos tykkäsit kirjoittamastani Harry/Ronista, vaikket paritukseen muuten tarttuisikaan. Ja mikä lahjakas kirjoittaja, pyh... *kikattaa* Kiitos ihan hirveästi kommentista, en oikein osaa sanoa mitään, tulee pian tippa linssiin kun niin paljon kehutaan. :')

A/N: Kiitos hirmuisesti kommentoijille ja tietenkin Artelle, josta on ollut jälleen kerran iso apu. Ja tietenkin kiitos (*köhköh*) Jassulle (Lout), jonka ansiosta voisin kirjoittaa kirjan nimeltä "1000 tekosyytä miksen ole jatkanut KSE:tä"... Olen vähän epävarma aina näiden osieni kanssa, mutta positiivinen (ja myös se vähemmän positiivinen) palautteenne on auttanut paljon.
 Ja ainiin, tässä osassa jo tapahtuukin jotain! Enhän olekaan kuin vasta seitsemän osaa jahkaillut. Etenenköhän nyt vähän liian nopeasti...?

***

Osa 9

Harryn aamu alkoi hymyilemällä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä todella tuntui siltä, että hän halusi nousta ylös. Hän venytteli raajojaan ja haukotteli pitkään ja nautinnollisesti ennen kuin tassutteli alakertaan. Kukaan ei ollut noussut vielä aamupalalle, ei edes rouva Weasley, joten Harry laittoi kahvin kiehumaan ja teki itselleen voileivän. Ulkona paistoi aamuaurinko ja lumi kimmelsi.

"Huomenta", keittiöön ilmestynyt rouva Weasley sanoi ja hymyili unisesti. "Oletkin laittanut kahvin jo kiehumaan, voi kiitos. Miten Ginny voi, kun kävitte eilen katsomassa häntä?"

"Hyvin", Harry vastasi. "Hermione lähti eilen kotiinsa."

"Voi harmi, Hermione on ollut niin suuri apu minulle. Mutta täytyyhän hänen tietysti käydä kotonaankin - toisinaan minusta tuntuu, että hän on liian uppoutunut täällä oloon. Täytyyhän nuoren naisen myös tapailla ihmisiä", rouva Weasley totesi, kaiken aikaa hymyillen, häärätessään aamiaisen kanssa. "Tiedätkö, joskus toivoin, että Ronista ja Hermionesta vielä joskus tulisi jotain, mutta vasta nyt olen alkanut tajuta, miten typerä silloin olin."

Lempeä hymy Mollyn kasvoilta ei väistynyt hetkeksikään, ja hän vilkaisi Harrya jotenkin tietäväinen katse silmissään. Siinä samassa Ron laahusti keittiöön väsyneenä ja pahoinvoivan näköisenä.

"Huomenta, Ron", rouva Weasley toivotti oitis äidillisesti. Ron ei edes nostanut katsettaan lattiasta rojahtaessaan pöydän ääreen ja mumistessaan hyvät huomenet.

"Oletko sinä sairas?" Molly kysyi käännähtäen lieden ääreltä.

"En", Ron vastasi nopeasti ja pudisti päätään katse pöydänpinnassa. "Vhän vsynyt. Väsynyt."

***

Ron vaikutti olevan jotenkin allapäin koko päivän. Fred ja George kävivät ja saivat jopa Harryn nauramaan, mutta Ron tyytyi vain hymyilemään vinosti tai naurahtamaan. Kuin olisi ollut muuttumassa samanlaiseksi kuin Harry oli ollut kaikkein suurimman harmautensa keskellä.

"Ron, mikä sinua vaivaa? Onko joku niistä Luna Lovekivan mielikuvituksen tuottamista aivoötököistä vihdoin syönyt pääsi sisällön?" George kysyi, kun Ron tuijotti pöytäliinaa muiden jutellessa.

"Minkä sisällön?" Fred huomautti herttaisesti, muttei saanut Ronilta osakseen edes mulkaisua.

"Olen väsynyt", Ron vastasi. "Nukuin huonosti yöllä."

Fred ja George vilkaisivat toisiaan virnistäen ja sitten Harrya, mutta kumpikaan ei jatkanut enää aiheesta, vaan vaihtoi nopeasti puheenaihetta. Harrylle jäi outo tunne siitä, että kaikki muut tiesivät jotain, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan.

"Harry, sinä et ole käynyt Weasleyn Welhowitseissä sitten joulun", George huomautti yhtäkkiä muka-loukkaantuneena.

"Olemme kehitelleet uudenlaisen vaimennusloitsusarjan, joka saattaisi kiinnostaa sinua", Fred kertoi ja vilkaisi taas veljeään virne huulillaan karehtien. Harry tunsi olevansa entistä enemmän ulkona kaikesta.

"Haluatko tulla käymään?" George kysyi ja Harry vilkaisi oitis Ronia, kuin kysyen tältä lupaa. Toinen nyökkäsi.

"Pidä hauskaa. Minä taidan - taidan mennä lepäämään. Herätä sitten, kun tulet takaisin."

Kaksosten kasvoilla karehti jotain heille hyvin epäominaista, huolen tapaista, kun he vilkaisivat Ronin perään. Tavanomaiset identtiset virneet palasivat kuitenkin oitis, kun he kääntyivät Harryyn päin.

"Et pääse meiltä karkuun", George sanoi aavemaisesti ja tarttui Harrya käsipuolesta.

"Olkaa kiltisti", rouva Weasley varoitti.

"Äiti, mitä sinä meistä oikein luulet? Tässä ovat kilteimmät, herttaisimmat enkelipoikasi, etkö muista?" Fred kauhisteli silmät suurina ja virnisti leveästi Mollyn heittämälle alentuvalle katseelle astuessaan vihreisiin liekkeihin hormipulveria kädessään.

"Weasleyn Welhowitsit!"

***

Harry palasi Kotikoloon vatsa nauramisestä kipeänä ja kädet täynnä Weasleyn Welhowitsien uusimpia tuotteita - syyläpulveria, lasista karkailevaa kurpitsamehua ja hammastahnaa, joka muutti hampaat näkymättömiksi puolen tunnin ajaksi. Elämä vaikutti melkein kirkkaalta; kuin joku olisi laittanut valot päälle Harryn kuljettua pitkään hämärässä.

Hänen mielialansa laski kuitenkin heti, kun hän kiipesi ylös Ronin huoneeseen valmiina herättämään tämän ja huomasi toisen makaavan sängyllä kattoa tuijottamassa.

"Ron, mikä sinulla on?"

"Olen väsynyt."

"Ihan totta, mikä sinulla on?" Harry toisti, tajuten kuulostavansa vähän Hermionelta.

Ron käänsi katseensa hitaasti Harryyn ja sitten taas takaisin kattoon, puristaen silmänsä kiinni.

"Anna minun olla hetki yksin. Tulen pian alas, haluan vain miettiä."

Harry nyökkäsi hetken emmittyään ja kipusi alakertaan peläten, että seuraava, joka saisi keksiä syitä, olisi hän itse.


***

Ron tuli alas vasta illalla, kun rouva ja herra Weasley olivat lähteneet tapaamaan ystäväänsä. Harry istui yksin sohvalla ja kirjoitti kirjettä Nevillelle tajuttuaan, ettei tiennyt lainkaan, miten tämän elämä oli jatkunut Tylypahkan jälkeen.

Harry laski kirjeen alas ja katsoi Ronia, joka käveli hänen eteensä varautunut ilme kasvoillaan.

"Ron - ", Harry aloitti, mutta lopetti nähtyään ystävänsä ilmeen. Toinen vaikutti pidättelevän jotain, taistelevan itsensä kanssa - ja sitten, ilman pienintäkään varoitusta, Ron nosti kätensä ja Harry tunsi säteilevää kipua kasvoissaan, kun toinen löi häntä. Hän vajosi iskun voimasta maahan ja piteli poskeaan, jota oli alkanut jomottaa. Kipu ei tuntunut miltään verrattuna siihen tunteiden sekamelskaan, joka oli alkanut kiertää hänen sisällään. Mukana oli jotain pakokauhun tapaista.

"Harry, olen niin... Tajuatko sinä, että tunnet?" Ron sanoi ja kuulosti melkein vimmaiselta tuijottaessaan Harrya, joka joutui ottamaan tukea ystävästään noustessaan pystyyn. "SINÄ TUNNET! Tunsit, miten löin sinua, tunnet, miltä - miltä se tuntui, ja silti... sinä aiot..."

Harry tuijotti parasta ystäväänsä, jonka puhe takkuili, kuin tämä olisi kamppaillut sisällään jotain vastaan.

"Minusta tuntuu, ettet tunne enää mitään, ja minä haluan, että sinä tunnet, se on... no, se on minulle tärkeää!" Ron sanoi kiivaasti ja katsoi Harrya, joka oli yhä hiljaa. Hänen poskensa tuntui siltä kuin joku olisi hakannut sitä vasaralla. Ron oli lyönyt häntä.

"Minä...", Ron aloitti, iskosti katseensa Harryn silmiin ja sitten yhtäkkiä, varoittamatta, astui askeleen eteenpäin ja runnoi huulensa tämän huulille.

Samalla hetkellä jokaikinen ajatus katosi Harryn päästä; oli vain hän, Ronin huulet ja Ronin kosketus, kun toinen joutui melkein pitämään häntä pystyssä, sillä tunto Harryn jaloista oli kadonnut aikoja sitten. Kipinät juoksivat hänen selkäänsä pitkin ja hän horjahti, kun Ron vetäytyi irti ja astui taaksepäin.

"No? Joko sinä tunnet sen?" tämä kysyi ja katsoi Harrya jotenkin hämillisenä, kuin ei aivan olisi itsekään tajunnut, mitä oli äsken tehnyt.

Harry nyökkäsi.

[Kahvilarotta]

Ääää, voi eiii.
Liian söpöä, mun pitäis nyt lyödä varmaanni sua siitä hyvästä. No ei nyt sentäs.
Kyllä selkeesti pidin tästä luvusta enemmän ko edellisestä. Ainaki se, että Fred ja George oli tässä, niin sai vaan hymyn leviämään kasvoille. Sitte Ron. ;o; Nyuu, voi pientä. Voi molempia pieniä tyhmiä poikulaisia. Sniy.
Nyt en millään jaksa odottaa että saat vikatkii luvut esille ja saan tulostettua tän ja luettua uudestaan läpi. <3

[!YAY!]

Oioioioioi... Hengitys salpautuu... Upea!!! Se miten Harry oli ihan pihalla ja tuo loppu ja se alku kun Harry hymyili!<333
Tätä parempaa ficciä saa kyllä hakea^^ Minulle myös sitä hammastahnaa! *harkitsee  pitkään voiko lähettää näin sekaista ja tarpeetonta viestiä*

[Puhpallura]

Aivan ihana luku, ei voi muuta sanoa!

Hetken aikaa pelästyin, että Ronilla on joku aivan kamala hätä, mutta tuli vain pieni tunne tuon suutelukohtauksen jälkeen, että voisikohan Ron tuntea samalla tavalla kuin Harry häntä kohtaan ja siksi on vähän alamaissa tai jotain(erittäin selkeää )

Ei oikein osaa mitään sanoa tästä luvusta kun oli vain niin ihana ja täydellinen(kuinkahan kauan aion vielä jatkaa tätä kehumista )

Mutta kuitenkin, jatkoa jään todella innoissani odottamaan!

[eniale]

Katsoin etukäteen että Puhpallura on vastannut viimeksi, ja yllätyin iloisesti, kun Puhpalluran ensimmäisen kommentin jälkeen olikin vielä uusi osa. Ja miten ihana osa... Harry oli huojentavan hyväntuulinen (vaikka ilmeisesti edelleen pihalla ja jokseenkin tunteeton Ronin yllätyshyökkäykseen asti), Ron pikaisista esiintymisistään huolimatta vakuuttavan surkea ja kaksoset ihan itsejään Mollyn tietävän hymyn aikoihin minäkin rupesin hymyilemään, enkä ole lopettanut ollenkaan Minä myös haluaisin lasista karkailevaa mehua! Ihanan Rowlingmainen keksintö, sellaista voisi kuvitella ns. todellisuudessakin olevan Welhowitseissä myynnissä.

Toistan vielä kerran koska adjektiivivarastoni on kesäloman takia pahasti vajentunut: ihana luku, kiitos! 

[Dwagon]

waaaa  oon itkeny, ja nyt vikan luvun aikana nauranu, järettömänä tätä lukiessa!
Sen kerran jälkeen kun (kuvankäsittely tunnilla silloin) luin ekan kappaleen, niin luin vasta nyt tätä lisää, ja nyt luin vielä kaikki putkeen. En edes muuten oli taukoa pitänyt mutta piti mennä ruokakuppaan.. 

Kehua voisin vaikka miten paljon, mutt mitään rakentavaa en osaa sanoa ^^'
vaan sen että jatkoa äkkiä tänne tai halkean. apua.

[pikkuinen]

Ajattelin vastailla näihin kommentteihin jo nyt, ennen osan lähettämistä, ettei kukaan luule minun kuolleen/unohtaneen tämän. :--D Minulla on yhä edelleen tuon kymmenennen osan kirjoittaminen kesken, Loutin piiska on kulumassa loppuun minua patistellessa - yritän nyt pistää vähän töpinäksi...

Kahvilarotta, hyvä jos tykkäsit tästä luvusta. =) Ja tietenkin piti meikäläisen (!!!MINUN!!!) kultapojat tähän änkeä vähän isompaankin osaan, hauskanpito ilman Frediä ja Georgea on teeskentelyä! Kiitos taas ihanasta kommentista. n__n

Merriadoc, XDDDD Mennään vaan naimisiin! Käy hyvin! Pelkään tosin pahoin, että alat katua heti kun avaan suuni... Kiitos kommentista, egoni tosiaan paisuu kohta niin kuin Marge-täti.

Daniel, meikäkin pomppii täällä ympäriinsä näiden ihanien kommenttien takia, nu. Repesin RON<3HARRY -kyltille aika huolella. :----DDD Kiitoos~

!YAY!, tarpeeton viesti muka, pah - jokaikinen viesti potkii minua eteenpäin tämän kirjoittamisessa! ==) Joten kiitos hirmuisesti.

Puhpallura, ihana ja täydellinen... o__o Tätä menoa täytyy mennä laulamaan Simon Cowelille, jos haluan egoni edes suurinpiirtein säädyllisiin mittoihin, kiitos.

eniale, ===) En voi täällä kuin hymyillä leveästi. Kiitos kiitos KIITOS kommentista, tuntuu hassulta, että joka kerta osaa lähettäessäni ajattelen sen olevan älyttömän huono ja naurettava, mutta sitten tulee tälläisiä kommentteja.

Dwagon, kiitos sinullekin. n_n Toivottavasti olet yhä yhtenä kappaleena, vaikka jatko nyt ei kovin äkkiä olekaan ilmestynyt.

[pikkuinen]

A/N: Vihdoin! Tämän kirjoittamiseen kului aikaa, tuskastumista, pari pinnaa ja Loutin kaikki hoputuskeinot. Hiukan tavallista pidempikin tämä on, tosin ei niin paljon että se selittäisi kuhnailuni. Lisäksi Arte lähetti tämän sähköpostiini jo varmaan viikko sitten, mutta minä idiootti torvelo en tarkistanut hotmailiani. Lopulta betattu kymmenes osa löytyi sitten sieltä Viagra ja Voita puhelin -viestien keskeltä.
 Aikaisemmat lukijani ovat jo varmaan kuolleet vanhuuteen, mutta toivottavasti joku heidän lapsenlapsistaan eksyy lukemaan tätä? ==) (kuiva huumori) Kommentit on kivoja!

***

Osa 10

Ronin sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Mitä hän oli juuri äsken tehnyt? Hän ei ollut suunnitellut tätä, ei todellakaan - ei suunnitellut paljastavansa niitä tunteita, jotka olivat velloneet hänen sisällään kuin valtameri. Hän ei tarkalleen tiennyt, mistä tai milloin ne olivat tulleet - yhtäkkiä hän oli huomannut sydämensä hakkaavan lujempaa Harryn lähettyvillä ja hämmästynyt sitä, miten luonnolliselta se loppujen lopuksi oli tuntunutkaan. Ja nyt hän oli mennyt suutelemaan parasta ystäväänsä! Mitä toinen sanoisi? 

Ron epäili, ettei Harry ollut enää läheskään tarpeeksi elossa tunteakseen jotain häntä kohtaan, vaikka olikin tullut päivä päivältä myönteisemmäksi ja hymyilevämmäksi.

Hetken he vain seisoivat siinä, toisiaan tuijottaen, sitten Harry väisti Ronin katsetta punastuen. Jokin Ronin sisällä vapautui, ja hän avasi suunsa.

"Mitä sinä tunnet?" hän kysyi hiukan hyökkäävästi, ja Harry istui huokaisten sohvalle, nostaen nyt katseensa.

"Eikö se ole ilmiselvää?"

Ron mietti, ja hetkessä kaikki selkeni hänelle kuin joku olisi vihdoin sytyttänyt valot pitkän pimeyden jälkeen. Harryn omituisuus Hermionea kohtaan - ne katseet, joista toinen oli jäänyt kiinni - punastumiset... Ronin olisi tehnyt mieli nauraa ilman näkyvää syytä. Kaikelle. Itselleen. Sille, että Harry tunsi samoin!

"Minäkin", hän sanoi nopeasti ja nielaisi hymyillen. "Tunnen samoin."

Harryn kasvoille syttyvä hymy oli kaikki, mitä Ron tarvitsi. Koko päivän hän oli ollut ahdistunut ja epävarma - pelännyt ja kammonnut sitä, ettei Harry ilmeisesti tuntenut mitään. Ollut epätoivoissaan, koska ei voisi saada tunteilleen vastakaikua - ja nyt se kaikki pelko osoittautui turhaksi.

Seuraava suudelma oli epävarmempi ja samalla hellä ja kokeileva, kun Ron nojautui varovasti kohti Harrya ja kietoi kätensä tämän ympärille.

"Mitä me - mitä me nyt? Tämän jälkeen? Pitäisikö meidän... yrittää - tiedäthän, olla... yhdessä?" Harry henkäisi, kun he irrottautuivat toisistaan.

"Ehkä", Ron sanoi ja punastui kevyesti. "Kyllä minusta, mutta -", jokin hänen kasvoillaan muuttui, "- en halua vielä kertoa kellekään. Ei vielä."

***

Aamulla Harry heräsi virkeänä ja sydän täynnä jännitystä, jonka hän oli kerännyt itseensä edellisen illan aikana. Hetken hän vain makasi sängyssä nauttien siitä tunteesta. Tunteesta, että jotain tapahtui, että hänellä oli niin paljon odotettavaa ja sisällään sellaista iloa, jollaista hän ei ollut pitkään aikaan edes muistanut. Hän nautti jokaisesta hengenvedosta ja kylmästä lattiasta varpaidensa alla astuessaan pois sängystä.

Harry hätkähti, kun hänen huoneensa oveen koputettiin.

"Harry, oletko pukeissa?"

"Olen", hän vastasi hymyillen, tunnistaessaan tutun äänen, joka sai hänen vatsansa täyteen perhosia.

"Hitto", Ron kirosi virnuillen ja astui sisään Harryn huoneeseen päällään vain pyjama. Harry naurahti ja jännittyneisyys heidän välillään raukesi, kun Ron astui askeleen lähemmäs ja kietoi kätensä Harryn lanteille, suikaten pienen suukon tämän huulille.

"Huomenta", Harry sanoi leveästi hymyillen, kun he olivat hetken vain seisoneet paikoillaan toisiaan katsellen.

"Huomenta", Ron vastasi samanlainen hymy huulillaan ja painoi nenänsä hänen nenäänsä vasten, tuijottaen häntä silmiin.

"Huomenta", Harry kuiskasi taas. Hän olisi vain halunnut jäädä siihen tilanteeseen, nauttia siitä ja Ronin lämmöstä ikuisesti.

"Huomenta", Ron virnisti.

"Huomen -", Harry aloitti, mutta toinen hiljensi hänet varsin tehokkaalla tavalla. Harryn hymy leveni entisestään, jos mahdollista.

"Mennäänkö alakertaan?" hän ehdotti hetken kuluttua, ja Ron irrottautui hänestä nopeasti ikään kuin säpsähtäen hereille.

"Mennään", toinen totesi ja näytti hiukan varautuneelta. "Tuota... Harry?"

"No?" Harry kysyi säikähtäneesti ja väänteli käsiään.

"Muistathan, ettei kerrota mitään vielä kenellekään? Ollaan ihan normaalisti, jooko?"

Harry huokaisi helpottuneena, odotettuaan jo jotain pahempaa.

"Joo, ei. Mutta äidilläsi on kuudes aisti lastensa asioiden suhteen, sinä tiedät sen."

"Niin, siksi meidän täytyy olla tosi varovaisia", Ron sanoi kevyttä hätäännystä äänessään. "Tai siis, minä en halua, että mitään käy vielä ilmi... Mene sinä ensin alakertaan."

Harry nyökkäsi ja kapusi portaat alas keittiöön. Herra Weasley istui pöydän ääressä paperinippu edessään, otsa rypyssä, ja rouva Weasley hääräsi tapansa mukaan lieden ääressä.

"Huomenta, Harry", Molly toivotti, kun Harry istui pöydän ääreen, ja käännähti sitten yhtäkkiä. "Onko jokin vialla?"

Harry hätkähti rajusti ja tunsi punastuvansa yllätettynä.

"E-ei!" hän vastasi hermostuneesti ja hakkasi henkisesti päätään pöytään. "Minä vain... Olen vähän huolissani Hermionesta."

Hän huokaisi hiljaa helpotuksesta, kun Molly nyökkäsi ja istahti voipuneena, siirtäen huomionsa Harryn omituisuudesta Hermioneen.

"Hän on luultavasti hyvin yksinäinen", Weasleyn äiti totesi väännellen käsiään sylissään. "Sellainen tyttö, ja niin yksin... Onhan hänellä toki opintonsa, mutta parantajaksi opiskeleminen on rankkaa ja Hermione raataa joskus vähän liikaa."

"Totta", Harry sanoi ja kurtisti kulmiaan. Tuntui, että luovuttuaan itsensä sisään käpertymisestä, hänen eteensä tupsahteli ilmiselviä ongelmia, jotka hänen olisi pitänyt huomata jo aikoja sitten. Mutta mitä hän voisi tehdä Hermionen hyväksi? Ei oikeastaan mitään.

Siinä samassa Ron tassutteli keittiöön muka-vastaheränneen näköisenä ja kaatoi itselleen kahvia haukotellen samalla näyttävästi.

"Huomenta", hän toivotti ja istui pöytään, onnistuen loiskauttamaan puolet kahvistaan pöydälle. Harry tukahdutti naurahduksen ja puhdisti pöydän kuurausloitsulla, jota Ron ei ollut onnistunut vieläkään oppimaan.

"Juttelimme tässä juuri Hermionesta", Molly sanoi. "Hän on aika yksinäinen, eikö sinustakin."

"Juu, voi olla", Ron totesi ja tuntui kuuntelevan vain puoliksi, voidellessaan samalla leipäänsä. "Onhan hänellä opiskelu."

"Niin, mutta hän kaipaa jotakuta elämäänsä, jotakuta erikoista - vaikka turha kai tästä on sinulle puhua, olethan... no, Ron. Silti minusta tuntuu, että jonkun pit... Harry, mikä hätänä?"

Harry oli vetäissyt leipäviipaleensa väärään kurkkuun ja yski nyt keuhkojaan ulos. Syy siihen löytyi varsin läheltä - Ronin kädestä, joka seikkaili häiritsevästi hänen reidellään. Keskellä aamiaispöytää! Ja se pirulainen joi tyynen rauhallisena kahviaan!

"Anteeksi", Harry sanoi naama punaisena ja varoi vilkaisemastakaan punatukkaiseen ystäväänsä. "Jatka toki."

Ron virnisti ja jatkoi kätensä liu'uttamista pitkin Harryn jalkaa. Molly avasi jälleen suunsa, ja kun hän kumartui sanomaan jotain Arthurille, Harry läimäisi Ronin kättä.

"Et sinä! Senkin luihuinen!" hän sihahti.

Ron näytti vallan tyytyväiseltä ottaen huomioon Harryn juuri käyttämän haukkumanimen, joka ei ollut erityisen mairitteleva.

"Kiitos", Ron sanoi muina miehinä ja nousi pöydästä, kivuten yläkertaan. Harry jäi punastuneena paikoilleen.

***

Pari päivää he jatkoivat paljastumatta, mutta täpäriä tilanteita oli sitäkin enemmän. Joskus Harrysta tuntui, että Ron loi niitä tahallaan - kerran toinen suuteli häntä keittiössä, kun Molly oli vain muutaman metrin päässä keittokomerossa, ja pari kertaa jatkoi Harryn kiusaamista ruokapöydässä. Toisaalta Harry taas piti juuri niistä hetkistä - kun paljastuminen oli niin lähellä, hän todella tunsi elävänsä vaarantunteen luoman jännityksen vuoksi.

Sitten Hermione tuli takaisin, ja Harry arveli heidän olevan totaalisesti lirissä. Ron oli juuri kietonut kätensä hänen ympärilleen enemmän kuin ystävällisesti, kun toinen kolisteli eteiseen.

Ronin kädet katosivat hyvin nopeasti, ja Harry hypähti hieman kauemmas.

"Hei, Hermione!"

"Hei!" Hermione huudahti ja hupsahti halaamaan molempia hyväntuulisesti, pyörähdellen sitten keittiöön. Harry ja Ron vilkaisivat toisiaan olkiaan kohauttaen ja seurasivat pörröhiuksista tyttöä.

"Öö... Hermione?" Harry aloitti varovasti, toisen tanssahdellessa kaappien välissä.

"No?"

"Mikä sinua vaivaa?" Ron kysyi suorasukaisesti ja Hermione pysähtyi ärsyttävä, salaileva hymy huulillaan.

"Miettikääpä sitä - saattaa tehdä hyvää teille."

"Ei kai vaan joku kotitonttu-juttu?" Ron tiedusteli varovasti ja Hermione purskahti nauruun.

"Mieti, Ron, mieti."

Ron vilkaisi Harrya pyöräyttäen silmiään ja veti tämän sitten perässään ulos keittiöstä olohuoneen sohvalle ja suoraan avoimeen suudelmaan.

"Hei!" Harry sihahti sydän pamppaillen ja nousi ylös. "Hermione on viereisessä huoneessa!"

"Niiiiiiin?" Ron venytti ärsyttävästi ja veti Harryn syliinsä.

"Sinä et halunnut paljastua!" hän kuiskasi, mutta ärtymys oli kadonnut hänen äänestään selkää pitkin juoksevien miellyttävien väreiden ansiosta.

"Mmmm? Vähän jännitystä elämään?"

Harryn silmät kirkastuivat.

"Syy taas?"

"Mm-mmm", Ron mumisi myöntävästi ja veti Harryn suudelmaan leveästi virnuillen. He joutuivat kuitenkin heittäytymään kauemmas toisistaan, kun Hermione astui huoneeseen hyräillen.

"Tulitko siihen ärsyttämään meitä?" Ron kysyi ärtymystä äänessään.

"Miten niin?" Hermione sanoi ja tanssahteli sohvalle tippaakaan suuttumatta.

"No voisitko jo kertoa mikä sinua vaivaa?" Ron kivahti kärsimättömästi, ja Hermione naurahti tyytyväisenä.

"Ei minua mikään vaivaa", hän totesi ärsyttävällä äänellä.

"Vaivaapas", Ron jankkasi päättäen selvästi aloittaa väittelyn. Harry huokaisi ja nousi ylös.

"Tiedättekö mitä? Minä taidan mennä nukkumaan."

Ron hyppäsi saman tien hänkin ylös.

"Minuakin väsyttää!" hän totesi, luopui riidan aiheesta ja hyppelehti portaisiin. Hermione kohotti kulmiaan Harrylle, joka pyöritteli päätään.

"Ron", he totesivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan tietäväisinä.

***

Harry ja Ron makoilivat Ronin huoneen lattialla, selaillen vanhoja Noita luudanvarsia-lehtiä harvinaisen hiljaisuuden vallitessa, kun Hermione hypähti sisään.

"Mitä te luette?" hän kysyi, ja Harry nosti lehteään näyttääkseen sen kannen Hermionelle, joka hymyili ylipirteästi.

"Ai, joko olette lukeneet kirjat, jotka annoin teille joululahjaksi?"

Harry nyökkäsi, mutta Ron painoi päänsä vähän lähemmäs lehteään ja selvästi esitti, ettei ollut kuullutkaan kysymystä.

"Mitä pidit, Harry?"

"Se oli mielenkiintoinen", Harry vastasi niukkasanaisesti, mutta päätti sitten kääriä lehtensä kokoon ja nousta istumaan. "Siinä oli Vauhkomielestäkin."

"Niin olikin!" Hermione huudahti päästyään lempiaiheeseensa, eli kirjoihin. "Luitko sen jutun vuodelta 1968? Vau! En olisi uskonut! Tai jutun kotitontuista -"

Hän hiljeni Ronin äännähdettyä turhautuneesti.

"Ei mitään sylky-juttuja, jooko?"

"Ron, et jaksaisi olla noin lapsellinen! En tajua, mitä sinulla oli S.Y.L.K.Y:ä vastaan silloin joskus."

"Kotitontut eivät HALUA -"

Harry pyöritteli silmiään miettiessään, alkaisiko itkeä vai nauraa. Hän ei ollut varma siitäkään, oliko hänellä ollut ikävä parhaiden ystäviensä riitoja vai ei.

"Älkää nyt aloittako", hän lopulta puuskahti. "Ron on pahalla päällä vain siksi, ettei tiedä, miksi sinä olet niin pirteä, Hermione."

Hermionen kasvoille nousi taas se ärsyttävä, salaileva hymy. Ron tuhahti.

"Ei minua kiinnosta, miksi olet niin hyväntuulinen", hän puuskahti. Hermione hymyili tietäväisesti.

"No, mutta oikeastaan tulin vain sanomaan, että minun täytyy lähteä taas", hän sanoi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen. "Käymään kotona, siis."

Ronin katse nousi lehdestä salamana.

"Hei! Et sinä nyt voi lähteä!" hän sanoi ärtyneesti. Harry tukahdutti hymynsä kämmeneensä. Hermione sen sijaan uskalsi nauraa avoimesti.

"Miksen?"

"Sinun täytyy kertoa ensin, tai hei -", Ron hiljeni yhtäkkiä ja näytti hetken niin miettiväiseltä, että Harry oli lähes varma kuulevansa tämän aivojen raksuttavan.

"Minullakin on salaisuus", Ron lopulta räväytti ässät pöytään ja näytti siltä kuin olisi voittanut huispausmatsin. Hän vilkaisi Harrya merkitsevästi ja tämä kohotti kulmakarvojaan. Aikoiko Ron kertoa...?

"Ai?" Hermione vastasi ja yritti selvästi peittää orastavaa kiinnostustaan. "Ja miten se minuun liittyy?"

"No, olen aika varma, että tämä salaisuus kiinnostaa sinua. Se liittyy minuun - minun elämääni aika vahvasti", Ron sanoi ja lisäsi vielä varmuuden vuoksi: "Sinua harmittaa, jos et kuule tätä."

Hermionen silmissä välähti tavalla, jonka Harry tunnisti uteliaisuudeksi, vaikka toinen piti ilmeensä peruslukemilla.

"Jaha?"

"Tehdäänkö siis vaihtokaupat? Minä kerron salaisuuteni ja sinä omasi?"

"Mmh..." Hermione nyppi housujensa lahjetta.

"Se liittyy Harryynkin", Ron houkutteli ja Harry nielaisi vähän vaikeana. Hermionen kiinnostus oli kuitenkin sytytetty.

"Selvä", hän sanoi kuulostaen nälkäiseltä. "Sinä kerrot ensin."

Nyt vasta Ron näytti tajuavan, mitä oli tullut luvanneeksi. Hänen katseensa harhaili Harryyn, joka tuijotti lattiaa huultaan pureskellen.

"Mitä te kaksi olette tehneet?" Hermione kysyi kulmiaan kurtistaen ja näytti hitusen huolestuneelta. Harryn sydän hakkasi ja hän mietti, olisiko mitään mahdollisuutta vaihtaa tilanne uuteen matsiin Voldemortin kanssa. Sinä hetkenä hän ei osannut ajatella, miten Hermione suhtautuisi.

"Suudelleet", Ron lopulta sanoi äkkinäisesti ja tuntui, että ulkona ulvova tuulikin hiljeni. Hermionen silmät suurenivat eikä Harry osannut lukea niistä ainuttakaan tunnetta.

"Ai kotitonttuja sinä puolustat, mutta meissä on muka jotain vää...", Ron aloitti, ilmeisesti ymmärtäen Hermionen ilmeen kauhistuksena, mutta hiljeni, kun tyttö kiepsahti heidän kaulaansa.

"Olen niin ODOTTANUT tätä!" hän lähes huusi roikkuessaan Harryn kaulassa. "Olette sellaisia idiootteja, oikeita hidastelijoita!"

Hänen poskilleen valui kyyneleitä, kun hän nauroi ja hypähti pystyyn.

"Tyhmät! Ja istuitte siinä kuin piinapenkissä, ihan kuin minulla olisi jotain teitä kahta vastaan. Tyhmät!" hän toisti ja näytti menettäneen järkensä. Ron vilkaisi Harrya ja pyöräytti silmiään saatuaan hämmennyksensä tasatuksi. Harrya hymyilytti.

Lopulta Hermione sai rauhoituttua. Hän istui poikien eteen lattialle hiljaisena ja katseli heitä hellästi hymyillen. Ron näytti hiukan pakokauhuiselta.

"Entä sinun salaisuutesi?" Harry kysyi, ja Hermionen hymy syveni, pienen punan kohotessa hänen poskilleen.

"No... Minäkin olen löytänyt jonkun", toinen lopulta sanoi vienosti, katse maahan painettuna ja ujo hymy huulillaan.

"Oikeasti?" Ron kysyi suu auki. "Kenet?"

Hermione räpytteli silmiään vaivautuneena ja punehtui entisestään.

"Se - ei teidän vielä tarvitse tietää..."

"Tarvitsee! Se kuului salaisuuteen!" Ron pyhähti ärhäkästi. "Älä yritä...!"

"Viktor", Hermione kuiskasi. Ronin puhe tyssäsi kuin seinään.

"Krum?" hän varmisti hämmentyneenä.

"Niin."

"KRUM?"

"...niin."

"Siis Viktor Krum?"

"No kukas muukaan!" Hermione lopulta huudahti. "Äläkä näytä tuolta! Mitä pahaa Viktorissa on?"

"Ei mitään!" Ron lopulta vastasi hiukan häkeltyneenä. "Minä vaan... Mahtaisikohan hän opettaa minulle Wronskin harhautuksen?"

Harry ja Hermione vilkaisivat toisiaan ja purskahtivat nauruun.

[Dwagon]

HOIII! Mä olen vielä elossa  Eikä edes lapsia vielä tullut, että ei mitään hätää rakas. Kiitos jatkosta!!
Nyt oon loppuillan ihan awwaww ja kaikilla täällä kotona lähtee minuu järki, syytän sua 
Lupaathan nyt olla kiltti ja olla JATKO(A)n kanssa yhtä ihana, mutta nopeempi? *puppyeyes*

[Puhpallura]

Kannatti näköjään sinnitellä elossa, kun näin hyvän luvun pääsi lukemaan
Ihan ensiksi on pakko quiottaa kohta, joka oli ehdottomasti ficin paras kohta.

Harry oli vetäissyt leipäviipaleensa väärään kurkkuun ja yski nyt keuhkojaan ulos. Syy siihen löytyi varsin läheltä - Ronin kädestä, joka seikkaili häiritsevästi hänen reidellään. Keskellä aamiaispöytää! Ja se pirulainen joi tyynen rauhallisena kahviaan!

Tuli kyllä leveä hymy kasvoille, kun tuota kohtaa luin

Äh, en vain tiedä mitä sanoa tästä luvusta. Kaikin puolin ihana, suloinen ja...ja...noh, vaikka mitä
Kuten varmaan jo tuli hyvin selväksi, pidin ja paljon. Kiitoksia päivän piristämisestä.

[eniale]

Oi oi kun tykkään... Ihana! Todellakin tämä on erivärinen nykyisin. Hermionen reaktio oli juuri täydellinen! Luulen, että Mollykaan ei sanoisi vastaan, jos pojat kertoisivat tilanteensa hänelle. Kommentti jää lyhyeksi, mutta sitäkin sydämellisemmäksi. Kiitos!