Beatrice: Oi, olen ylpeä susta, kun olit eka
Ja niin joo, oli tosiaan vain tämä ensimmäinen luku noilla kirjeillä kirjoitettu, kun halusin sillä tuoda vähän taustoja ja mielipiteitä esiin. Nyt pääsette sitten lukemaan ihan kunnon kerrontaa. Ja ehkä sä jotain järkyttävää pääset lukemaan - ehkä jopa jo tässä luvussa
Kuukeiju: Ooh, uusi lukija - kivakiva
Joo, Islee tosiaan on ihan liian järkiperänen, mutta, noh, hän on Islee. Kiva kuulla, että tykkäät Medeiasta. Ja kyllä, Medeian äitikulta tosiaan on Bellatrix
Lumille: Hehee, Bellaa pistetään halvalla
Ja miten niin Medeiasta tulee mieleen joku tuttu henkilö? Vihjaatko sä jotain? Minussa ja Medeiassa ei ole yhtään mitään samaa
Natural: Ihanaa, että tulit takaisin
Niin, niin, Medeia on hullu, mutta hulluthan tunnetusti ovat parhaita. Ja säkin näköjään ilmiselvästi olet sitä mieltä, että hulluus ja nerous kulkee käsi kädessä - mä olen tainnut hokea sitä jo ihan liian paljon. Siitähän vois tulla vaikka mun uus motto
Sirius93: Joo, halusin tästä tehhä tämmösen taustoja valaisevan luvun, joten mikäpä muukaan siihen paremmin sopi kuin kirjeet. Ja mitäköhän mä oikeen olen taas ajatellut. Tohon yhteen kohtaan siis tosiaan oli ainakii tarkotuksena tulla kysymysmerkki, mutta ilmeisesti miun silmät harittaa pahemmin ku huomaankaa. Pitäisi ehkä harkita niiden lasien käyttöä. Kiitos, kun huomautit
A/N: Ja virallisen epävirallinen Palapelisotku -päivä lähestyy loppuaan ja senna vasta äsken tajusi, että on keskiviikko ja uusi luku pitäisi laittaa. Antakaa sennalle anteeksi myöhäinen julkaisuajankohta, senna vain panikoi pahasti lauantaista ensi-iltaa, kun hän joutuu vetämään elämänsä ja yksitoistavuotisen näyttelijänuransa vaikeimman ja haastavimman roolin
Ja kuitenkin muistin tämän vielä äskeisten kolmetuntisten näytelmäharjoitusten jälkeen. Pitäkää sennalle peukkuja, että esitykset menevät hyvin.
Ja
tässä on teille jonkinnäköinen kuva Medeiasta (sama kuva mikä on miun bannerissa, mut hiukka isompana vaan). Ja tää viimestään todistaa sitten
Lumille sen, ettei minussa ja Medeiassa ole mitään samaa
Ja kuvassahan ei siis toki ole senna 13 vee
II luku
Valheita, valheita, valheita ja ehkä hippunen totuuttaMedeia,
Tulisitko ensi viikolla Viistokujalle kanssani? Olisi mukava nähdä taas, pitkästä aikaa. Kaipailen sinua ja Nellietä. Laitoin hänellekin viestin ja hän on luultavasti myös tulossa. Joten jos vain pääsisit niin nähdään sitten.
IsleeMedeian silmät saivat ovelan pilkkeen ja käsi lakkasi rapsuttamasta vieressä ikkunalaudalla istuvaa tornipöllöä. Totta kai hän menisi. Äiti ei tietenkään antaisi hänelle lupaa lähteä yksin, mutta mitä sitten? Eihän hän ollut koskaan ennenkään äidin käskyjä kuunnellut. Miksi siis kuuntelisi nytkään? Medeia todella kaipasi ystäviään. Koulun päätyttyä hän ei ollut nähnyt näitä kertaakaan ja oli joutunut tyytymään vain kirjeenvaihtoon.
Islee oli ollut perheineen matkalla jossakin päin Keski-Eurooppaa. Nellie oli toki ollut kotonaan ja tätä olisi periaatteessa ollut mahdollisuus nähdä, ellei olisi ollut äitiä ja äidin kieltoja. Äiti ei tahtonut päästää Medeiaa yksin yhtään minnekään, aivan kuin tämän tarkoitus olisi tehdä hänen elämästään mahdollisimman hankalaa. Hänhän oli jo kuudentoista. Kai siinä iässä saattoi jo yksin käydä Viistokujalla?
”Medeia!” kuului huuto alakerrasta keskeyttäen tytön ajatukset.
(mitä nyt taas, ole jo hiljaa)Medeia huokaisi syvään pyöräyttäen silmiään, jätti kirjeensä ja tömisteli portaat alas. Bellatrix Lestrange, joka oli kuin vanhempi versio tyttärestään, seisoi eteishallissa kädet lanteilla.
”No mitä, äiti rakas?” Medeia kysyi ääni ivaa tihkuen.
”Mitä tämä tarkoittaa?” Bellatrix kysyi ja heristeli pergamenttia tytön nenän edessä.
”Mikä niin?” Medeia kysyi.
”Tämä!” Bellatrix pamautti. ”Seurusteletko sinä kuraveristen kanssa?”
(mistä hän tietää)”Mitä sitten vaikka seurustelisinkin?” Medeia tokaisi koettaen olla mahdollisimman välinpitämätön ja asettua sillä tavoin äitinsä yläpuolelle. ”Eivätkä he ole kuraverisiä vaan jästi-”
”Myönnät siis?” Bellatrix kysyi siristäen uhkaavasti silmiään.
”En”, Medeia sanoi. ”En myönnä seurustelevani kuraveristen kanssa, mutta sen myönnän, että parhaista ystävistäni toinen on jästisyntyinen ja toinen puoliverinen.”
Bellatrix katsoi tytärtään järkyttyneenä. Pieni hymynpoikanen pyrki nostamaan Medeian suupieliä ylöspäin. Äidin järkyttäminen oli hänelle mitä suurinta hupia aina silloin, kun joutui homehtumaan kotona.
”Oletko jo unohtanut, mitä olet luvannut?” Bellatrix kysyi. ”Etkö sinä lainkaan tajua, millaista huonoa mainetta tämä tuo meidän suvullemme ja perheellemme?”
”Unohdin lupaukseni jo sinä hetkenä, kun sen annoin. Et sinä voi erottaa minua ystävistäni, teit tai sanoit sitten mitä tahansa. Niin muuten, meidän suvullamme on jo huono maine. Ja meidän... Miksi sinä tätä nyt kutsuitkaan...? Aivan, perheeksi. Meidän perheellämme maine on vielä huonompi kuin koko suvulla yhteensä ja sekin johtuu vain ja ainoastaan sinun mielenvikaisuudestasi.”
Bellatrix hengitti kiivaasti rinta kohoillen. Äidin raivostumiskynnys oli pikkuhiljaa ylittymässä, ja Medeia tiesi sen vuosien kokemuksella varsin hyvin. Hän oli periaatteessa tehnyt niin tarkoituksella. Hänestä oli mukava ärsyttää äitiään ja katsoa, kun tämä räjähti.
Oli siinä toki huonotkin puolensa, mutta eipä kotona juuri mitään muuta tekemistä ollut. Eikä äidin kanssa koskaan voinut keskustella ärsyttämättä tätä edes hiukkasen.
Medeia ei tiennyt, mistä kumpusi perimmäinen tarve heittäytyä niin hankalaksi kuin mahdollista. Tahtoiko hän vain nähdä, kuinka pitkälle äidin pinna venyisi sillä kertaa vai ihan vain ärsyttämisen ilosta? Oliko hänellä kenties jokin sisäinen palo jatkuviin tappeluihin äidin kanssa?
”Jos isäsi olisi täällä niin -” Bellatrix aloitti.
”Mutta minun isäni ei ole täällä, koska sinä sattumoisin jätit hänet!” Medeia huomautti.
”Asiahan ei ole noin vaan hän -”
”Kyllä se niin on. Tiedät sen itsekin. Ja minäkin tiedän, että jätit hänet. Miksi siis yrität valehdella minulle päin naamaa? Olet sitäpaitsi aivan surkea valehtelija. Pieninkin valhe näkyy silmissäsi.”
”Medeia! Nyt lopeta tuollainen suunsoitto välittömästi! Eikö sinulle ole opetettu minkäänlaisia käytöstapoja?”
”Mietitäänpä...” Medeia totesi ja oli pohtivinaan ankarasti. ”Isäni on jossain hevonkuusessa, joten hänen on paha alkaa mitään opettamaan ja äitini... No, äitini nyt on mitä on. Samanlainen itsekäs kusipää itsekin, eikä hänellä edes ole mitään käytöstapoja, joita opettaa.”
Bellatrix tuijotti tytärtään silmät leimuten.
”Mene huoneeseesi”, Bellatrix käski ääni raivosta täristen. ”Heti.”
"Toki, äiti rakas”, Medeia ivasi. ”Minähän teen aina kuten äiti käskee.”
”Vinoiletko sinä minulle?” Bellatrix kysyi.
”En tietenkään”, Medeia teeskenteli viatonta katsoen äitiään silmät levällään. ”Miksi minä nyt sellaista? Ja rakkaalle äidilleni vielä, tiedäthän”, ja lisäsi hiljaa. ”Paskiainen...”
Bellatrix astui niin nopeasti aivan Medeian eteen, ettei tyttö ehtinyt tehdä mitään. Ja ennen kuin hän huomasikaan, äidin käsi läjähti poskelle. Medeian pää kääntyi sivulle, mutta välittömästi hän käänsi uhmakkaan katseensa takaisin äitiin. Se tuntui hieman yllättävän Bellatrixia, mutta tämä kuitenkin onnistui kokoamaan itsensä ja katsoi tytärtään silmät salamoiden. Tosin niin katsoi myös Medeia äitiään, tismalleen samanlaisella katseella.
”Vihaan sinua!” hän sähähti.
Medeia käännähti kannoillaan ja juoksi portaat ylös huoneeseensa. Sinne päästyään hän paiskasi oven kiinni ja retkahti sängylleen syvään huokaisten. Isku tykytti poskessa samaa tahtia kiivaasti hakkaavan sydämen kanssa.
”Ei helvetti”, Medeia kirosi hiljaa.
Riita oli ollut pahin pitkään aikaan. Kyllähän tyttö usein ennenkin oli riidellyt äidin kanssa, mutta hetkeen he eivät olleet ottaneet näin rajusti yhteen. Se veti vertoja jopa sille kerralle loman alussa, jonka jälkeen äiti oli takavarikoinut hänen taikasauvansa. Eikä äiti koskaan ennen ollut lyönyt.
(kuinka hän saattoi, säälittävää suorastaan)Medeia nousi jaloilleen, veti matka-arkun sängyn alta ja alkoi pakata siihen tavaroitaan. Hän lähtisi. Ei hän voisi asua samassa talossa väkivaltaisen äidin kanssa. Ties mitä muuta tämä vielä keksisi tehdä. Lukita hänet loppulomaksi huoneeseensa tai jopa kellariin, takavarikoida taikasauvan, takavarikoida pöllön, ettei hän voisi kirjoittaa ystävilleen.
Niin, ne ystävät. Äidillähän ei ollut mitään oikeuttaa päättää, kenen kanssa hän vietti aikaansa. Eikä Medeialla ollut koskaan ollut kovin paljoa vaihtoehtoja, ellei tahtonut jäädä yksin. Ei hänen ystäväkseen ollut tunkua, sillä monet tuntuivat suhtautuvan varauksella Mustan ja Lestrangen suvun jälkeläiseen.
Islee ei ollut välittänyt. Tai oikeastaan edes tiennyt. Islee oli jästisyntyinen, joten ei ollut sitä myöten myöskään ollut tietoinen puhdasverisistä suvuista tai juuri mistään muustakaan koko taikamaailmassa. Islee oli ollut ensimmäinen, joka oli puhunut Medeialle lajitteluseremonian jälkeen, kun he olivat istuneet tupapöydässään illallisella. Hetken arkailun jälkeen myös Nellie oli liittynyt mukaan heidän keskusteluunsa. Siitä illasta lähtien he kolme olivat pitäneet yhtä.
Oli tuvassa heidän lisäkseen myös kaksi muuta tyttöä, kaksoset, mutta he liikkuivat lähinnä kahdestaan.
Medeia suuntasi vaatekaapilleen ja latoi melkein puolet siellä olevista vaatteista arkkuunsa. Jotain hyötyä siitäkin, että arkku oli taioin sisältä laajennettu. Sitten tyttö vilkaisi suurta pöllöä, joka oli koko ajan istunut vaiti ikkunalaudalla.
”Pääset kohta taas matkaan, Lyra”, Medeia sanoi. ”Odota hetki, kirjoitan vain vastauksen Isleelle. Tiedät kyllä, mistä löydät minut sitten.”
Pöllö katseli suurilla, ymmärtäväisillä silmillään, kun Medeia etsi käsiinsä pienen palan pergamenttia, sulkakynän ja kirjoitti lyhyen viestin ystävälleen.
Enköhän minä pääse. Minäkin kaipailen teitä molempia. Tulen hulluksi täällä.
MedeiaMedeia sitoi viestin Lyran koipeen ja laski sen ikkunasta ulos. Hetken aikaa tyttö seurasi linnun lentoa, mutta tämän kadotessa näkyvistä Medeia sulki ikkunan ja kääntyi taas pakkaamaan. Ensimmäiset sadepisarat ropisivat kattoon.
Viimein Medeia paiskasi matka-arkkunsa kannen kiinni, tarkisti vielä nopeasti, ettei mitään ollut unohtunut ja lähti huoneesta. Hän marssi portaat alakertaan, muttei yllätyksekseen nähnyt äitiään missään. Hän oli oikeasti jopa odottanut tämän seisovan ovella estämässä lähtöä.
Medeia suunnisti ovelle ja painoi kätensä kahvalle lähteäkseen ulos.
”Minne oikein kuvittelet olevasi menossa?” kuului hieman liiankin tuttu ääni hänen takaansa.
Medeia käännähti kannoillaan ja laski matka-arkkunsa lattialle. Olisihan se pitänyt arvata, että äidillä kuitenkin olisi sanottavaa hänen suunnitelmiinsa. Bellatrix nojasi oleskeluhuoneen ovenkarmiin kädet puuskassa.
”Se tuskin on sinun ongelmasi!” Medeia tiuskaisi.
”Äläkä uskallakaan puhua minulle tuollaisella äänensävyllä, nuori neiti”, Bellatrix totesi. ”Minä kysyin, minne olet menossa ja sinun kuuluu myös vastata siihen.”
”Ja minusta kun tuntuu, ettei minua voisi tuo vastaaminen vähempää kiinnostaa. Mutta jos välttämättä haluat tietää niin sanon, että menen vaikkapa tapaamaan kuraverisiä ystäviäni niin kuin sinä sanoisit.”
Bellatrixin silmät välähtivät vaarallisesti ja se sai Medeian varuilleen. Se oli merkki, että nyt liikuttiin hyvin arveluttavilla vesillä, joilla jokaista liikettään ja sanaansa piti harkita tarkkaan, koska muutoin sillä saattaisi olla vakaviakin seuraamuksia. Bellatrixin ollessa oikeasti vihainen Medeia hieman jopa pelkäsi tätä. Vaikka ei äiti ollut koskaan tehnyt mitään, mikä olisi aiheuttanut pelon. Ei äiti ollut koskaan millään tapaa edes satuttanut. Mutta pelkkä vihainen ilme sai Bellatrixin näyttämään siltä kuin tahtoisi tappaa tyttärensä siihen paikkaan.
”Sitä sinä et tee”, Bellatrixin sanoi yllättävän rauhallisesti. Mutta Medeia tunnisti vaaran aivan liian hillityssä äänessä. ”Sinä pysyt täällä.”
”Enkä takuulla pysy”, Medeia väitti vastaan. ”Sinulla ei ole valtaa määräillä minua!”
”Kyllä on. Olen sinun äitisi ja -”
”Et kyllä helvetissä ole! Se, että olet synnyttänyt minut huhtikuun viidentenätoista päivä vuonna 1976, ei vielä tee sinusta äitiäni. Et käyttäydy lainkaan niin kuin oikean äidin tulisi.”
”Medeia!”
Varoitus oli selkeä, mutta kuten niin usein ennenkin, Medeia jätti sen huomiotta. Bellatrixilta peritty impulsiivisuus otti tytössä vallan ja äidin kiellot saivat hänet näkemään punaista. Mikä tämä muka oli häntä komentelemaan?
”Painu helvettiin määräilemästä minun elämääni!”
Bellatrixin raivostunut ilme pyrki hymyilyttämään Medeiaa, joten hän katsoi parhaaksi kadota näkyvistä. Jos hän nyt purskahtaisi nauruun, hän saisi takuulla niskaansa kirouksen tai pari. Medeia huomasikin äitinsä käden jo hapuilevan taikasauvaa takana olevalta pöydältä ja aikoi tarttua omaansa voidakseen puolustautua, mutta se ei ollutkaan kaavun taskussa kuten olisi pitänyt.
(voi helvetti)Medeia pakeni paikalta ennen kuin äiti ehti taikasauvaansa saada. Tyttö juoksi portaat ylös huoneeseensa, väisti täpärästi äitinsä lähettämän kirouksen, sulki ja lukitsi oven takanaan, nappasi taikasauvan sängyn alta, jonne se oli vierinyt, ja lysähti sitten nauraen lattialle ovea vasten. Tyttö todella nautti katsella, kuinka hänen äitinsä hermostui, vaikka yleensä ottaen ei äidin ärsyttäminen kovinkaan kannattavaa ollut.
Bellatrixin askeleet kuuluivat portaista, ja hetken kuluttua tämä jyskytti Medeian huoneen ovea.
”Avaa ovi!” Bellatrix käski.
”En”, Medeia kieltäytyi.
”Avaa tai minä avaan sen”, Bellatrix uhkasi. ”Ja sen voin luvata, ettei siitä mitään kovin hyvää seuraa. Tosin ei siitä hyvää seuraa, vaikka avaisitkin.”
Medeia vain nauroi. Hetken kuluttua valo välähti, ovi pamahti auki ja Bellatrix astui sisään. Hänen katseensa kiersi huonetta ja pysähtyi lattialla hänen jaloissaan makaavaan, hengästyneenä nauravaan Medeiaan.
”Nauratko sinä?” Bellatrix kysyi. ”Nauratko sinä minulle?”
Medeia pudisteli päätään katsoen ylös äitinsä kasvoihin.
”Olet kuin isäsi”, Bellatrix tokaisi.
Medeian nauru lakkasi ja hän kohottautui kyynärpäidensä varaan. Tyttö katsoi äitiään räpäyttämättä silmäänsäkään. Isästä ei kovin usein puhuttu ja jos puhuttiin, keskusteluissa, tai oikeastaan riidoissa, toistuivat aina samat asiat.
(joko se taas alkaa)”Mitä tarkoitat?” Medeia kysyi.
”Samanlaisia olette molemmat”, Bellatrix tuhahti. ”Pettureita ja valehtelijoita.”
Medeia nousi seisomaan niin nopeasti, että sai äitinsä kavahtamaan kauemmas. Hän katsoi Bellatrixia silmät salamoiden.
”Minun isäni ei ole petturi ja valehtelija”, Medeia sähähti. ”Sano minusta mitä sanot, en välitä. Mutta lopeta isän jatkuva soimaaminen.”
”Se on totta”, Bellatrix tokaisi. ”Ja sinä olet -”
”Tiedätkö keneltä olen sen oppinut? Valehtelun? Kuka sen on minulle mahtanut opettaa? Ei ainakaan isäni, jonka olen nähnyt viimeksi ollessani kolmevuotias! Ennen kuin ajoit hänet pois! Mikä olisi ainoa mahdollisuus?”
”Jos tarkoitat -”
”No helvetti kyllä tarkoitan! Juuri sinua! Sinä minut valehtelemaan olet opettanut! Turha kiistää tosiasioita!”
”Olet kuin isäsi! Hänkin -”
”Lopeta jo!”
Ennen kuin ehti tajuta mitään tai edes puolustautua, Bellatrix lennähti vauhdilla taaksepäin, törmäsi käytävän seinään ja lysähti tajuttomaksi mytyksi lattialle. Äidin taikasauva lensi Medeian käteen. Medeia katsoi äitiään hetken ja juoksi ulos vilkaisemattakaan taakseen. Nyt hän vihdoin pääsisi vapauteen, pois äidin jatkuvan kontrollin alta, jota oli joutunut kestämään jo aivan liian pitkään.
**
Pienikokoinen, kolmivuotias tyttö ryntäsi sisään totaalisen järkyttyneenä. Niin järkyttyneenä, että kompasteli omiin jalkoihinsa. Hengitys oli nopeaa ja pinnallista, sydän takoi vasten kylkiluita ja ahdistus oli selkeänä luettavissa tummista silmistä.
”Äiti! Äiti! Äiti!” tyttö kiljui hädissään ja pyöri ympäriinsä nähdäkseen naisesta edes pienen vilauksen jossakin.
Äiti ilmestyikin huoneestaan. Hän katsoi tytärtään tummat kulmat kysyvästi kurtussa.
”Mitä nyt?” äiti kysyi hivenen kärsimättömänä, mutta sävy katosi äänestä heti, kun hän huomasi, kuinka tytär oli aivan suunniltaan. ”Mitä on tapahtunut?”
”Siellä...” tyttö yritti, ”oli käärme... Ulkona oli käärme, ja minä pelästyin kamalasti, ja se oli niin pelottava ja musta, ja minä... minä...”
”Rauhoitu nyt”, äiti käski. ”Ei voi yksi käärme olla noin kamala asia. Jos sinä käärmeen olet nähnyt niin ei se nyt koko maailmaa kaada.”
”Mutta kun se oli niin pelottava!” tyttö huudahti. ”Äiti, minua pelottaa!”
”Kuulepas nyt”, äiti aloitti vakavana. ”Luihuiset eivät pelkää mitään, etenkään käärmeitä, sillä käärme on tupamme symboli.”
”Entä jos en olekaan luihuinen?” tyttö kysyi varuillaan.
”Kyllä sinä olet”, äiti tokaisi. ”Ei minun tyttäreni voi muuta ollakaan kuin luihuinen. Sitäpaitsi koko muu sukusi on luihuisessa, joten mikset sinäkin olisi?”
”En minä vaan tiedä”, tyttö kohautti välttelevästi olkiaan. ”Jos minä olenkin erilainen ja päädyn jonnekin muualle. Tai jos en haluakaan olla luihuinen.”
”Mikset haluaisi?” äidin silmissä välähti vaarallisesti. ”Tahdotko sinä pettää koko sukusi?”
”En minä”, tyttö sanoi hiljaa ja kohotti sitten arkailevan katseensa. ”Mutta minua silti pelotti se käärme.”
”Voi sinua”, äiti huokaisi silmiään pyöräyttäen. ”Tule tänne.”
Tyttö meni hitaasti äitinsä luo ja pakottautui katsomaan tätä silmiin. Tavallisesti hän parhaansa mukaan vältteli äidin katsetta, mutta nyt siinä oli jotain, mitä hän ei ollut ennen huomannut. Se oli lämmin, turvallinen.
Äiti kumartui tyttärensä puoleen ja nosti tämän varovasti syliinsä. Tyttö kietoi kätensä äidin kaulalle ja laski päänsä tämän olkapäälle.
