Kirjoittaja Aihe: Etsivätoimisto B. Pölönen tutkii – Tapaus Jonna Heturi (K-11)  (Luettu 1882 kertaa)

Miss-schoolweek

  • ***
  • Viestejä: 653
  • Love - love never changes
Nimi: Etsivätoimisto B. Pölönen tutkii – Tapaus Jonna Heturi
Kirjoittaja: Miss-schoolweek
Tyylilaji: Humoristinen salapoliisikertomus paikallisvärillä höystettynä
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: Osa-aikainen yksityisetsivä B. Pölönen saa salaperäisen toimeksiannon, joka pakottaa hänet epämieluisaan liittoutumiseen ja yhtä epämieluisaan seikkailuun Tampereen halki. Herkullisia aivopähkinöitä vanhanajan salapoliisijuttujen hengessä, aito Pyynikin munkkikahvilan aromi ja vuosituhannen taitteen Tampereen tuntu.
Varoitukset: tupakointia ja kiroilua
A/N: Tämä on alunperin erääseen kirjoituskilpailuun lähettämäni teksti. Koska kunniaa tai mainetta ei irronnut, päätin vihdoin jakaa tämän täällä.
Haluan huomauttaa tutummille lukijoille, että hahmoissa saattaa olla samaa erään toisen teokseni kanssa, mutta tämä on täysin originaaliteksti, joka on korkeintaan saanut mausteita mieltymyksestäni tietynlaisiin hahmoihin. Nämä hahmot eivät ole  samoja kuin muissa teksteissäni, ja niin olettaminen pilaisi todennäköisesti koko lukuelämyksen.
Tämä ei siis ole minkään spin-off, kenenkään muun omaisuutta eikä fanfictionia.


Etsivätoimisto B. Pölönen tutkii – Tapaus Jonna Heturi


Mies nojasi työpöytänsä reunaan silmäillen asiakkaan jättämää kirjekuorta ja poltellen savuketta. Klassinen taustatyö- ja varjostuskeikka. Ei mitään uutta osa-aikaiselle yksityisetsivä Benjamin Pölöselle, joka oli lisäksi kunnostautunut pöytälaatikkonovellien sankarina ja yliopistoluennoitsijana (tai ainakin tullut gammasäteilyluennoistaan pahamaineisen tunnetuksi Suojelupoliisin ja Säteilyturvakeskuksen piireissä). Mutta...
Ajatuskin sai kylmän hien norumaan miehen kylkeä housuihin työnnettyyn paidanhelmaan saakka. Taustatyö- ja varjostuskeikoilla piti käyttää sitä helvetin linja-autoa. Ja soittaa tuntemattomille ihmisille.

Vastahakoisesti herra B. Pölönen pyöritteli hillityn khakinvihreään puhelimeensa vihonviimeisen maanvaivan (joka myös neiti Hertta Ryytimaana tunnettiin) uuden numeron. Laite ehti tuskin tuutata, kun mies jo suorastaan tunsi Hertan irtopuuteroidun posken luuria vasten.
”Neiti Ryytimaa, minä - ”
”Ben, sinä et tullut sille posliininmaalauskurssille. Puolet alennuksesta meni hukkaan”, Hertta torui.
”Ensinnäkin, minä en ole sinulle 'Ben', minä olen yksityisetsivä B. Pölönen. Toiseksi, se vitun kurssi oli ilmainen. Oli miten oli -”
”Puolet meni silti hukkaan, kultaseni. Onneksi minulla sattuu olemaan valmiiksi laukussa pari Näkötornin kahvilan munkkia. Minä tulen sinne, keksitään jokin toinen kurssi”, nainen lupasi aurinkoisesti ja napsautti kiinni sen vietävän käsipuhelimen samalla hetkellä, kun Benjamin oli ilmoittamassa, ettei halunnut yhtään perkeleen munkkia vaan hienovaraista ammattilaisapua asiakastapauksen selvittämiseen.
Ammattilaisapua. Osa-aikaista yksityisetsivää puistatti hienoisesti. Vaikka neiti Ryytimaa oli sietämätön naisihminen, oli nimittäin tunnustettava että tämä oli ehdottomasti Tampereen paras kyylä. Kyttääjä, joka tiesi kaiken kaikkien asioista, tunsi kaikki tai ainakin jonkun kaikkien tuttavan ja joka muisti, mikä bussi ajaa Vintterinmutkaan ja missä Sparissa on margariini tarjouksessa. Kokopäiväinen, ammattimainen, nenänsä muiden asioihin työntävä kyylä.

Mikä hemmetti siinä olikin?! Kun Hertan kanssa joutui kävelemään, se perhana kävellä köpötti kyynärsauvansa kanssa kuin Neuvostoliittolainen kauppajono yhdessä ihmisessä. Mutta kun nainen tuli toimistolle, se kyllä hoitui kuudessa minuutissa! Benjamin tarkasti asian kellosta.
”Moro! Tässä on niitä munkkeja. Ne ovat ehkä vähän lytyssä, mutta laita sinä kahvia, kyllä ne sen kanssa menevät. Minä sillä aikaa vähän suoristan noita verhoja, ne näkyvät ulkoa asti.”
Neiti Ryytimaa ei astunut sisään. Hän räjähti sisään Benjaminin toimistoon kuin kirjavaan villatakkiin pukeutunut valokranaatti, sysäsi paperipussin pölyiselle työpöydälle ja alkoi vastaväitteitä odottamatta tuikkia verhotankoa kepillään.
”Neiti Ryytimaa, oletko sinä taas kiikaroinut minua?” Benjamin huokaisi ja alkoi mitata suodatinpussiin kahvia kemian laboratoriosta lainaamallaan mittalusikalla, joka oli merkittävästi tarkempi kuin maallikoiden käyttämä kahvimitta. Vastustelu oli turhaa. Hertta ei lopettaisi järjestelyä ennen kuin itse haluaisi.
”Kiikaroinut? Älä hupsi, muruseni. Muistathan sinä, että Hämeen tähtitieteellinen seura lahjoitti minulle joulun alla teleskoopin”, nainen huomautti ja huitaisi kyynärsauvallaan pölyn alas verhokapasta. Se leijaili toukokuun haljussa valossa kuin ydinlaskeuma.
Benjamin veti syvään henkeä, kytki johdon pistokkeeseen, painoi kahvinkeittimen päällä-asentoon, pois, päälle, pois, vielä päälle ja rojahti nahkaiseen, yksityisetsivämäiseen työtuoliinsa.
”Minulla on si- meille keikka, jossa vaaditaan erityisasiantuntemusta. Hammaslaboratorion omistajan naisystävä. Hän on kuulemma lähettänyt ja saanut outoja kirjeitä.” Mies tuuppasi kirjekuorta kohti kirjoituspöydän Hertanpuoleista reunaa. Nainen kohotti kulmaansa koko 56-vuotiaalla charmillaan kuin olisi kysynyt: ”Ja nyt sinä haluat, että Hertta selvittää sinulle kenelle ja keneltä ne ovat ja millä bussilla sinne pääsee?”
”Minä haluaisin, että sinä konsultoisit minua siinä, kenelle nämä vitun kirjeet ovat ja millä saatanan bussilla sinne pääsee”, Benjamin ähkäisi.

Neiti Hertta Ryytimaan kupissa pyöri viisi osin sulanutta Pulmu-sokeripalaa ja kupillinen maidon haalentamaa kahvia. Kyllähän hän niitä nyt otti, kun ilmaiseksi sai!
”Tämä nainen on siis hammasteknikon vaimo?”
”Hammaslaboratorion eläkkeellä olevan omistajan rakastajatar”, yksityisetsivä murahti ja pudotti omaan kahviinsa Pulmun ja Hermesetaksen. Shrödingerin kahvi: on ja ei ole sokeritonta.
”Rakastajatar? Miten romanttista! Oletko varma, ettei hänellä ole nuorempaa rakastajaa? Oo... kiellettyjä tunteita hammaslaboratorion varjossa”, Hertta kuiskasi ja avasi kuoren.
”Sitähän tässä yritetään selvittää”, jupisi Benjamin seuratessaan miten pienempi kirjekuori tuli esiin suuremman syövereistä.
”Tässä ei ole nimeä eikä osoitetta. Mistä tämä on?” Nainen kysyi ja ojensi laventelinsävyisen kuoren Benjaminin käteen niin. Mies nosti sen nenänsä alle ja kurtisti kulmiaan ajattomien kekkoslasiensa takana.
”Samaa yleispesuainetta kuin Hammaslaborantilla. Ja Chanelin viidettä.. Tämä on siis todennäköisesti naisystävän kirjoittama. Jonna Heturi, sen niminen hän kai on. Hän ei varmaan ole ehtinyt lähettää sitä.” Miettiväisenä etsivä avasi kuoren ja nosti pöydälle pienen setelin sekä lyhyen kirjeen, joka oli selkeästi osoitettu jonkin lehden ilmoituspalstalle.

Kun kesälaulut raikuvat harjun rinteillä,
rakentuu omaperäinen somiste eteisen naulakkoon
dyykatuista Aamulehden heleänvärisistä liitteistä.


Benjamin kurtisti kulmiaan, korjasi lasiensa asentoa, sytytti savukkeen ja kurtisti uudelleen kulmiaan.
”Tämähän on ihan paskaa. Se nainen postittaa askarteluohjeita lehteen.”
”Odota”, Hertta mutisi ja kaivoi oman sievän tupakka-askinsa neuleensa taskusta. Hän sytytti savukkeensa muina naisina Benjaminin savukkeen hehkuvasta päästä.
”Minä luulen, että se on koodi. Kun kesälaulut raikuvat... Pyynikin kesäteatterilla on tänään viideltä Musiikkiosuuskunta Metelin kesäiset yhteislaulelot. Rakentuu omaperäinen somiste...”
”Rosendahl”, Benjamin henkäisi yhtä aikaa Hertan kanssa.
”Hän aikoo tavata jonkun hotelli Rosendahlissa tänään viideltä.”
Toinen kirje oli helpompi. Se oli naisen ja tämän hammaslaboratoriomiehen osoitteeseen postitettu ilmoitus siitä, että naisen edellinen ilmoitus oli julkaistu. Mutta missä lehdessä, sitä ei ilmoituksessa muistettu mainita.
”Näetkö nuo kummalliset iin pisteet? Itäblokin maissa valmistettiin pitkään kirjoituskoneita, joiden latinalaiset aakkoset olivat samanlaisia. Ja tämä haju...” Benjamin leyhytteli paperia nenäänsä vasten muistikuvaa kalastellen. Äkkiä Hertan nenä oli paperin toisella puolella melkein miehen nenää vasten.
”Venäläistä tupakkaa. Vien sinut Laukontorille makkaraperunoille täydellä hinnalla, jos tämä ei ole Suomen Kommunistisen Puolueen Tiedonantaja-lehdestä.”
Se oli melkoisen paljon luvattu Hertalta. Hän ei ollut maksanut ruuastaan täyttä hintaa kertaakaan sitten vuoden -82.

Kello oli neljä yli yksi. Matka Rosendahlille veisi maksimissaan kaksikymmentä minuuttia. Kaksikymmentäyksi, jos liikennevalot osuisivat oikein huonosti. Hitto... Kolmekymmentäviisi, jos tuo köpöttäjä olisi mukana. Kolmekymmentäkuusi, jos...
”Moro! Täällä Ryytimaan Hertta. Olen täällä Benin, Tampereen sympaattisimman yksityisetsivän erityisavustajana. Saammeko tulla sinne juttelemaan? Emme ole suojelupoliisista”, Hertta huhuili ovipuhelimeen ja likisti herra B. Pölöstä käsipuolessaan kuin todistaakseen, kuinka erityisen erityisavustaja oli. Benjamin yritti yhä pyristellä karkuun naisen otetta, kun joku SKP:n toimistosta painoi ovenavausnappia.
”Sinä et sitten ole suojelupoliisista”, Hertta kuiskutti tyrkkiessään etsivän hissiin.
”Enhän minä olekaan. Olen osa-aikainen yksityisetsivä B. Pölönen, novellipäähenkilö ja osa-aikainen säteily-”
Hissi jyrskähti liikkeelle kuin ruosteinen lohikäärme ja mies vaikeni kalpeaksi valahtaen.
”Hyvä, hyvä. Harjoittele tuota vielä vähän niin-”, naisen katse kääntyi Benjaminiin, joka paineli vuoroin ovenavaus- ja hätäseis -nappulaa kasvot harmaina.
”Minä en pidä hisseistä, en pidä hisseistä, en pidä hisseistä”, etsivä mumisi ja hakkasi ovenavausnappulaa avokämmenellä. Hissi jyrähteli nyt epätietoisesti vaijereillaan nytkähtäen vuoroin ylös ja alas. Hertta laski kätensä miehen kädelle ja tarttui siihen päättäväisesti.
”Ben, sinä pääset pois sitä nopeammin mitä nopeammin lakkaat pysäyttämästä tätä. Benjamin? Benjamin Pölönen, lakkaa painamasta hissinnappulaa!”
Jarrut etsivän aivoissa kirskahtivat pohjaan ja liike painiketta kohti herkesi. Hän kääntyi katsomaan Herttaa silmälasit vinossa.
”Neiti Ryytimaa, minä en pidä hisseistä. Helvetti, minä inhoan hissejä. Ja linja-autoja, kahviautomaatteja, käsipuhelimia, vaihtorahaa, hillomunkkeja... Hyi helvetti, hedelmänpaloja jugurtissa, pistorasioita ja ihmisiä jotka laittavat mustaan makkaraan sinappia... Minä vihaan pähkinäsuklaata! VIHAAN! Pähkinä pähkinänä ja suklaa-”
Tiedonantajan päätoimittaja tuijotti pähkinöistä meuhkaavaa miestä. Tämä ei ollut selvästikään tajunnut tulleensa jo perille, ja toimittaja olikin sulkemassa oven uudelleen oman turvallisuutensa vuoksi kun Hertta ojensi vapaan kätensä Benjaminin ohi.
”Moro taas. Tässä on Ben. Hän on yksityisetsivä. Hertta-tädin te varmasti muistattekin. Saisimmeko tulla kysymään pari kysymystä?”

Ulkona Hämeenpuiston penkillä ilma ei enää ritissyt sähköisenä kohinamerenä ja valo oli laskeutunut väkivaltaisesta yliaistillisesta zeniitistään takaisin kevätpäivän auringonpaisteeksi. Hertta hymyili ja sujautti tupakan Benjaminin huulten väliin.
”Sehän kävi näppärästi. Meillä on vihje numero kaksi”, hän tuumasi hyväntahtoisesti ja tarjosi miehelle tulta. Aivan normaalin näköisenä, Benjamin pani merkille. Aivan yhtä helvetin normaalin ja herttaisen näköisenä kuin silloinkin, kun nainen oli esitellyt hänet päätoimittajalle kuin ei olisi huomannut koko hissipuuskaa. Aivan yhtä normaalina ja herttaisena kuin kumartuessaan silloin kerran kuiskaamaan jotakin erään heidän jututtamansa Helvetin Enkelin puoleen – saadakseen rehellisen ja raskauttavan vastauksen puoli minuuttia myöhemmin. Ja se, Benjamin tiesi... Se ei ollut normaalia tai herttaista.
”Tämä on postitettu maaliskuussa”, etsivä päätyi toteamaan tiiraillen toimituksesta saatua valokopiota. Hän ei halunnut ajatella sitä vitun hissikohtausta tai neiti Ryytimaata enää hetkeäkään.

Aallot kantavat meitä,
Kesäiseen kohtaamiseen,
Sydämemme liittyvät salaiseen lauluun,
huomenna sydänyöllä.


Yksityisetsivä Pölönen rykäisi, luki ilmoituksen nopeasti uudelleen ja tapaili sitten äänteitä:
”Ak... mmmm? Kkkkk ss lslll hss? ”
”Jostain syystä minä epäilen, ettei tämä ratkea alkukirjaimilla”, Hertta tuumi ja vilkaisi kopiota. Mies pudisti päätään.
”Jos se on koodi. Katsotaanpa, käyttäen käänteistä aakkostoa tai... Odotas: aallot! Sen täytyy littyä aaltoihin. Ehkä...”
”Viikinsaari? Ehkä nainen aikoo tavata rakastajansa saaressa?” Hertta ehdotti. Benjamin pudisti päätään. Se ei käynyt järkeen. Kukaan ei kai tuhlaisi näin paljon aivan hyvää aikaa sellaiseen älyttömään hölmöilyyn kuin omalle rakastajalleen sanomalehden kautta ilmoitteluun. Ei ainakaan kukaan täysjärkinen.
”Minä uskon, että tämä 'Jonna' onkin todellinen femme fatale. Hän käyttää toimeksiantajaani, tätä hammaslaboranttia, keinona kavaltaa rahaa tai päästä käsiksi huumaaviin lääkkeisiin. Ehkä hän pitää näillä yhteyttä rikoskumppaniinsa”, mies henkäisi ja ynähti ilahtuneesti, kun huomasi yllättäneensä neiti Ryytimaan. Hänen nerokkaat etsivänaivonsa kipinöivät jälleen ja hän loi kuoliniskumaisen, symbolisen silmäyksen tulosteeseen.
”Kavala neiti Heturi on ilmoittanut jonkin salaisen tunnussanan radion välityksellä, aalloilla ymmärrätkös, kaikesta päätellen kello kaksitoista yöllä tuona maaliskuun lauantaina. Miten julkeaa”, Benjamin puhahti:
”Hän kai luulee olevansa yksityisetsivä B. Pölöstä nokkelampi. Ja vitut!”
”Jos minä olisin sinä, aloittaisin Pyynikin radioamatööreistä”, Hertta ehdotti ja iski miehelle silmää.
”Mutta sitä ennen minä kävisin kyllä Metsolla katsomassa varastosta poistuvia kirjoja, ne eivät maksa tänään kuin markan-pari. Ne näyttäisivät niin hyviltä siinä sinun kirjahyllyssäsi, oikein etsivämäisiltä. Enää ei puutu kuin pari Encyclopedia Britannicaa ja piippu niin sinusta saa todella ammattimaisen kuvan.”
”Neiti Ryytimaa, minusta saa aina ammatillisen kuvan. Minä olen rekisteröitynyt yrittäjä ja aivan nimilistan kärjessä oleva yliopistoluonnoitsija”, mies kivahti tuohtuneena.
”Tarkoitatko sitä listaa, jonka mukaan vahtimestari saa heittää sinut ulos jos lähestyt luonnontieteiden opetustiloja?”
Benjamin rykäisi kiusaantuneena ja survoi ratkaistun arvoituksen taskuunsa. Olihan sekin kai jonkinlainen meriitti? Ainakin hän oli tehnyt aikamoisen vaikutuksen säteilyturvakeskuksen poikiin viime esiintymisellään.

Kun auringon lämpösäteily kareili pitkin yksityisetsivä B. Pölösen samettitakkia ja Hertan imelä huuhteluaineentuoksu sakeutti harjun ilman, mies ymmärsi miten pitkä matka sata viisikymmentä metriä todella saattoi olla. Ajan suhteellisuus, sehän oli nykyfysiikan peruskysymyksiä, mutta että jokin kappale (neiti Ryytimaa) saattoikin muuttaa selkeän mitattavan välimatkan metrisen yksikön kokonaan toiseksi... Siinä oli jotakin luonnotonta.
Nainen nojasi hienoisesti päänsä Benjaminin olkavartta vasten ja otti keppinsä avustamana jälleen yhden kiduttavan hitaan askeleen. Jos etsivä ei olisi tiennyt, miten huonossa kunnossa Hertan jalka oli, hän olisi saattanut epäillä tämän viivyttelevän tarkoituksella.
”Pasi on varmaan tänään paikalla”, nainen tuumasi verkkaisesti:
”Pasi pitää asioiden äänittämisestä. Minulla onkin hänelle mieluisia uutisia: sain järjestettyä hänelle ensi viikoksi kahvitreffit Ysiviisseiskan aamujuontajan kanssa. Sinä voit istua sinne vasemmalle... Odotas, eiväthän sinua häiritse radiovastaanottimet?”
”Eivät”, Benjamin puuskahti ja yritti olla näyttämättä vaikuttuneelta siitä, miten ansioituneen spesifille tasolle Hertta oli vuosien mittaan vienyt muiden asioihin sekaantumisensa. Naisen ärsyttävät tavat (muiden muassa alennuskuponkien hamstraus, saippuakippojen keräily, vastapalveluksilla ja vastapalvelusten vastapalveluksilla kahvien kalastelu, museoiden ilmiaispäivien, kauppojen ja kauppahallin ilmaisten maistiaisten jahtaaminen) olivat hänen silmissään kasvaneet niin monenteen potenssiin, ettei hän enää lainkaan arvioinut niitä samassa ärsyttävyyden kategoriassa hissien tai pähkinäsuklaan kanssa.
”Ben”, nainen keskeytti etsivän mukavaan vauhtiin päässeen jupinan:
”minusta meidän pitäisi käydä useammin kävelemässä. Sinun poskesikin rusoittavat niin terveellisesti.”
Ja aivan yhtä äkillisesti kuin erään kappaleen (neiti Ryytimaan) luonnoton vaikutus metrisiin yksiköihin oli alkanut, se myös loppui. Seistessään hätkähdyttävän lähellä radioamatöörien kokoontumistilan ovea Benjamin ei voinut kuin pohtia, josko tämä kappale (yhä Hertta) taivuttikin koko aika-avaruuden rakennetta.

Frank Sinatran ”Young at Heart” sai yksityisetsivän nyppimään vimmatusti viiksiensä vasenta puolta. (Tietysti hänellä oli viikset, hänhän oli yksityisetsivä!)
”Soita se vielä”, hän murahti tälle 'Pasille', joka kuulemma piti asioiden äänittämisestä, ja painoi korvansa melkein kiinni kasettisoittimen kaiuttimen karkeaan pintaan. Herttakin nyökkäsi ja painoi korvansa toista kaiutinta vasten, nenä korkeintaan kymmenen kiusallista senttimetriä Benjaminin nenänpäästä.
”Mistä sinä luulet että tämä kertoo?” mies kysyi, ehkä lähinnä välttääkseen kiusallista tuijotusta. Ei-tahdonalaiset pikku lihakset värisivät Hertan nenänpäässä ja tämä räpäytti pöllömäisiä silmiään haaveilevasti.
”Minä luulen... Minä luulen että se voisi kertoa sinusta, kultaseni. Ehkä jokin ihana sattumus vain odottaa tapahtumistaan, ja kun vain pidät sydämesi avoimena.”
Etsivä läiskäytti käden otsalleen ja toivoi että olisi voinut tuupata sen saman tien koko matkan takaraivoon asti.
”Vitut minä sellaisesta! Mitä se nainen yrittää kertoa?! Se... Se... Heturi, aivan. Jonna Heturi.”
”Ehkä se on tunnussana?” neiti Ryytimaa ehdotti ja nuolaisi huuliaan.
”Ehkä meidän pitää sanoa se Hotelli Rosendahlin vastaanottotiskillä tänään.”
Benjamin nyökäytti päätään juron hyväksyvästi. Se kuulosti, jos nyt ei aivan suunnitelmalta, niin ainakin edistykseltä arvoituksen nykytilaan. Jos ei vallan paska tuuri kävisi, neiti Heturin rikoskumppani itse saattaisi työskennellä vastaanotossa. Tai ehkäpä rikoskumppanin rikoskumppani... Ehkä hammasteknikon rakastajattaren tapauksen taustalla oli kokonainen lapsellisen dekkariorientoitunut rikollisliiga.

”Minä en odottanut tätä”, yksityisetsivä B. Pölönen murahti, ja heti perään:
”minä en pidä tästä. Tämä on aivan perseestä. Tämä on... Kuin paska olisi syönyt toisen paskan ollessaan vielä jonkun hanurissa!”
Hertta nyökkäsi vakavailmeisenä ja hilasi miestä hienovaraisesti kauemmas vastaanottovirkailijoista. Nämä kohottelivat jo kulmiaan etsivän alkavalle purkaukselle. Mies viuhtoi teatterilippuja äreästi ilmassa. Silloin tällöin hotellin receptionin tehtäväksi jätettiin välittää eteenpäin kutsuja, pieniä romanttisia lahjoja ja pääsylippuja leikkimielistä tunnussanaa vastaan, mutta tavallisesti niiden luovutus kävi aivan ilman peräpäästä tai sen tuotoksista puhumista.
”Minä tiedän, ettet sinä pidä kaikista tänään vastaan tulleista asioista, mutta mielestäni olet ollut hyvin rohkea kohdatessasi ne, kultaseni”, nainen kuiskasi. Benjamin seisahtui niille sijoilleen ja katsoi tätä jäätävästi.
”Neiti Ryytimaa, minä en ole mikään lapsi jota sinun pitää kulkea ohjaamassa. Minä osaan käyttää hissiä, linja-autoa ja puhelinta. Minä en pidä sellaisesta, mutta olen aikuinen ihminen joka kykenee huolehtimaan omista asioistaan. Pyysin sinut mukaan, koska luulin että tapaus kiinnostaisi sinua”, hän sylkäisi ja tempaisi kätensä irti Hertan otteesta. Nainen hätkähti.
”Siitäkö sinä luulet olevan kysymys? Että minä säälin sinua ja olen mukana vahtimassa tekemisiäsi?” hän puoliksi kysyi, puoliksi totesi silmiensä loisteen himmetessä.
”Luulin sinun tuntevan minut paremmin.”
Neiti Ryytimaa oli jo kääntynyt lähteäkseen kun Benjamin tunsi rinnassaan närästyksen (ei varmasti katumuksen) vihlaisun. Hän harppasi yhdellä ryhdikkäällä loikalla naisen viereen ja laski kätensä tämän olkapäälle.
”Hertta...” Lauseen loppu tukahtui kun yksityisetsivä B. Pölönen tajusi tehneensä valtavan virheen. Ensimmäistä kertaa heidän 17-vuotisen yhteistyöhistoriansa aikana hän oli haksahtanut kutsumaan naista etunimeltä. Hän oli mennyt tekemään perkeleen sinunkaupat neiti Hertta Ryytimaan kanssa!
Hertan silmät laajenivat. Hänen otteensa kyynärsauvasta miltei lipesi ja savuke korvan takana syttyi silkasta ilmapiirin intensiteetistä. Tai ehkä viimeisin sentään oli fiktiota, mutta ainakin hän oli perin juurin yllättynyt miehen käytöksestä.
”Antaisitko minulle anteeksi... Hertta?” Benjamin mumisi.
”Kultaseni... Minä antaisin sinulle paljon enemmän kuin anteeksi jos joskus pyytäisit.”

Teatterissa käyminen oli jollain tavalla kiusaannuttavaa, Benjamin pohti. Siinä missä elokuvien henkilöhahmot jutustelivat mukavan ruuduntakaisen anonymiteetin suojissa piilotteleville katsojille ja novellien päähenkilöt olivat onnellisen tietämättömiä heitä tirkistelevästä lukijasta, teatteriyleisö joutui olemaan suorassa katsekontaktissa näyttelijöihin. Tämä teatterikäynti oli kuitenkin vielä paljon tavanomaista kiusaannuttavampi.
”Millä nimellä teille oli paikat?” Tampereen Kaupunginteatterin lipunmyyjä tiedusteli ja Hertta kallisti päätään ystävällisesti.
”J. Heturi ja avec”, hän vastasi ja myyjä räpäytti silmiään kuin muistaen jotakin.
”Aivan, teille on paikka aivan vasemmalla yläkulmassa. Jos teille tulee tarvetta poistua salista kesken näytöksen, koputtakaa vasemmanpuoleiseen oveen, se on siinä aivan vieressä”, tämä sanoi ja kun yksityisetsivä partnereineen oli jo päästämässä seuraavat jonottajat tiskille, huikkasi vielä näiden perään:
”Muistakaa näyttää parilippuanne ravintolassa!”
Yksityisetsivä raapi päätään. Parilippua? Tarkoittiko se jotakin erilaista kuin 'kaksi lippua'? Oliko lipunmyyjäkin osa jotakin salaperäistä rikollisliigaa vai peräti salaseuraa?
”Mitä hän mahtoi tarkoittaa pari...” Benjaminin ääni haipui kun hän astui näyttämösaliin yhdessä Hertan kanssa ja tajusi, ettei romanttinen komedia ollut pelkästään näytelmän, vaan koko teatteri-illan teema. Kattoon oli ripustettu suuria, mauttomasti silmää iskeviä kerubeita ja etukäteen varatut istumapaikat oli merkitty pahvisydämmillä.  Hänen kielensä liimautui kitalakeen ja kädet muuttuivat nihkeiksi. Piti näyttää rakastuneelta. Rakastuneelta neiti Ryytimaahan. Helvetti.
Yksityisetsivä Pölönen havahtui transsinomaisesta typertymisestään takamuksensa osuessa teatterin istuimeen. Aivan. Paikka takarivissä vasemmalla oven vieressä. Voi koputtaa. Pariliput ravintolaan. Romanttinen komedia. Kaikki oli selvää.
”Hertta, minä luulen että meille aiotaan sujauttaa jokin lähetys tai viesti puoliajalla ravintolassa. Sen jälkeen meidän pitää lähteä vähin äänin. Et kai luule, että...”
”Että neiti Heturi olisi tulossa teatteriin avecinsa kanssa? Tuskin, he eivät ole saaneet lippujaan”, Hertta supatti takaisin huulet niin lähellä miehen korvaa, että vieressä istuva nuori pariskunta luuli heidän suukottelevan ja ilmehti hyväntahtoisen huvittuneesti. Benjaminin kämmenet nihkistyivät jatkuvasti lisää. Aivan liikaa katseita. Aivan liikaa jutustelua. Aivan liikaa kopisevia...
Neiti Ryytimaa huomasi kumppaninsa alkavan mennä tolaltaan ja laski kätensä tämän käsivarrelle.
”Olen kuullut, että osa sellaisista ihanista lasikulhoista on värjätty uraanilla. Onko se totta? Voiko sellainen säteilyttää vaikka salaatin vahingossa kypsäksi?”
Helpotuksen ja turhautumisen huokaus purkautui Benjaminin keuhkoista kuin höyry varaventtiilistä.  Eihän se vittu mitenkään voinut. Ja Hertta tiesi sen kyllä.

Koska romanttisen komedian ensimmäinen puoliaika ei ollut tarinan kannalta järin oleellinen, kertoja siirtyi mielivaltaisesti siihen vaiheeseen, jossa yksityisetsivä B. Pölönen ja hänen erikoisen erityinen avustajansa ojensivat teatterin parilipun ravintolan tarjoilijalle ja saivat vastineeksi marengin.
”Tämä on pelkkä sokeroitu kanan kuukautisvuoto”, Benjamin mutisi ja kopautti marenkia veitsen lappeella. Hertta kurtisti kulmiaan ja kumartui katsomaan kohtaa, josta ”sokeroitu kuukautisvuoto” oli päässyt rapisemaan ja paljastamaan paperilipukkeen kulman.
”Enpä usko, Ben-poikaseni. Minusta tämä näyttää aivan salaiselta viestiltä”, nainen kuiskasi ja nyhjäisi paperin kulmaa ulos marengin höttöisestä sisälmyksestä. Benjamin tuhahti moittivasti ja poimi todisteen neiti Ryytimaan amatöörimäisistä käsistä lautasliinaan.
”Siihen on saatettu imeyttää vaikka huumeita tai cesiumia!” hän moitti ja tyrkkäsi lipukkeen suoraksi haarukalla. Se ei paljastanut huumeita tai salaseurojen salaperäisiä salamurhaviestejä, vaan numerosarjan. Mies katsoi sitä hetken kiinteästi, hieraisi ohimoaan ja tarttui sitten epähuomiossa suoraan Hertan käteen.
”Neiti Ryytimaa, minä lähden nyt Kasvitieteelliseen puutarhaan, mene sinä kotiin.”
”Miksi?” Hertta sopersi. Yksityisetsivä kurtisti kulmiaan.
”Koska se on minulle. Joku tietää, että minä tiedän ulkomuistista kaikki Tampereen osoitteet koordinaattimuodossa. Tämä on Arboretumissa suoraan juhannusruusupensaan vieressä.”
Hertta kalpeni ja katsoi miestä epäröiden.
”Minusta... Sinun ei pitäisi mennä yksin. Jos se onkin sinulle, minusta minun pitäisi tulla mukaan.”
”Helvetti, olkoon menneeksi.”

Koko piinallisen ja kutkuttavan taksimatkan yksityisetsivän mielessä pyörivät dekkaristi-rikollisliigat, kassatyöntekijöiden salaseurat sekä salaperäiset hämärien operaatioiden aivot, jotka ehkä väijyivät häntä tämän salapoliisitarinan juonen hämärissä. Jopa neiti Ryytimaan yleensä niin tuskastuttava nihkeä lämpö tuntui oikeastaan lohdulliselta Benjaminin käsivartta vasten. Eihän sitä voisi koskaan tietää, josko tämä sattuisikin olemaan hänen viimeinen yönsä, joka päättyisi kaksintaisteluun Kasvitieteellisen puutarhan ruusupuistossa...
”Ben, muruseni, taksi jättää meidät tähän”, Hertta huhuili ja taputti miestä reippaasti polveen. Tämä havahtui lähes kosmisista mietteistään hätkähtäen.
”Neiti Ryytimaa... Hertta...” Benjamin mutisi avustaessaan naisen keppeineen liikennevälineestä.
”Tiedän, etten ole aina antanut ymmärtää aivan niin, mutta on ollut suuri ilo... äh, vitut... suuri kunn... ömm... avartava mahdollisuus työskennellä kanssanne. Kun... Tai siis jos, sattuu käymään niin, että... tai mikäli tämä siis olisi väijytys minulle, olisitko sinä niin ystävällinen ja...”
Hertta vaiensi miehen kiertämällä kätensä miehen ympärille ja horjuen kömpelösti tätä syleillen.
”Kultaseni, mennään vain katsomaan yhdessä. En oikein jaksa uskoa että sinua olisi väijytetty.”
Benjamin ei ollut varma miksi, mutta hän aisti erään kappaleen luonnonlakeja uhmaavan voiman ja suostui tuon ainoan kerran uskomaan katkaisijoita napsuttamatta, rotvallin kivetyksiä laskematta ja tekemättä tilastotieteellisiä vertailuja että ehkä häntä ei oltu väijyttämässä tänään. Tai ehkä pari rotvallinkiveä. Vaalea kivi, harmaa kivi, vaalea kivi, harmaa kivi, kellertävä... helkkari.

Juhannusruusupensaan juuressa sojotti puutarhalapio ja lapion juuressa oli keko myllättyä maata. Väijytyksiä tai salasaurojen tapaamisia ei kuitenkaan vaikuttanut ilmenevän lähietäisyydellä. Yksityisetsivä B. Pölönen veti syvään henkeä ja laskeutui sitten polvensa varaan selvittämään uransa ehkä merkillisimmän arvoituksen. Kolmen lapiollisen jälkeen Benjaminin lapionkärki osui johonkin kiinteään. Pieni rasia! Timantteja, rahaa, huumaavia lääkkeitä... ehkä peräti valtionsalaisuuksia tai...
Mies kuvitteli, kuinka kamera zoomaisi jännitysmusiikin saattelemana puurasian kanteen. Nyt ratkeaisi Jonna Heturin salaperäinen tapaus. Hän napsautti rasian auki.
”Voi...”
Mies käännähti katsomaan Herttaa ja miltei pelästyi nähdessään tämän kyyneleiset posket.
”Voi Benjamin... En olisi ikinä osannut odottaa! Miten sinä uskalsitkaan, rohkea, rohkea ritarini?!” ja nainen kapsahti etsivän kaulaan niin että he molemmat kellahtivat juhannusruusun multaiseen katveeseen.
”Tahdon. Tahdon!” Hertta nyyhkytti. Rasiasta valahti naisen villatakinhelmaan kultainen sormus. Ja vaikka Benjamin oli käänteestä yllättynyt ja melkoisen pökerryksissään, hän ei viitsinyt alkaa aivan heti karistella naista päältään. Ehkä tämä oli taas jonkinlainen anomalia painovoimassa, aika-avaruuden rakenteessa tai lyhytproosassa.
”Perkele... Hertta, oikeastaan minä en -”
Ja silloin Benjamin tajusi sen. Salakoodit ja koordinaatit, kirjeiden iin pisteet ja teatterin vasemmanpuoleisen oven, josta sai tarvittaessa poistua kesken näytöksen.
”Sinä kettu. Ovela vanha kettu”, mies sihisi naurua pidätellen ja hieroi ohimoaan.
”Olisi sinun pitänyt huomata”, Hertta mutisi ja hieraisi nenäänsä lempeästi miehen poskeen.
”Minä olen pyytänyt sinua monta kertaa kävelylle, ja teatteriin ja Arboretumiin. Olen kinuamalla kinunnut sinua kuuntelemaan meidän kappaleemme ja yrittänyt viimeiset kahdeksan vuotta vihjata, että voisit vähitellen tehdä asioille jotain. Mutta niinpä tietenkin... Tarvitaan harrastajateatteri, paikallisradiokanava ja salapoliisisuunnistus, ennen kuin yksityisetsivä B. Pölönen innostuu.”
Benjamin veti keuhkoihinsa juhannusruusujen, mullan ja naisen irtopuuterin tuoksua ja sulki silmänsä.
”Eli se aamuinen asiakas oli sinun palkkaamasi näyttelijä?”
”Ei tarvinnut palkata, järjestin harrastajateatterille viime vuonna puvustuksen musikaaliin.”
”Ja Jonna Heturi...?”
”On anagrammi. Älä yritä valehdelle, sinä naksuttelet kirjaimia ja numeroita kaiket päivät päässäsi. Vai mitä, kultaseni?”
Yksityisetsivän suljettuja silmäluomia vasten ”Jonna Heturin” kirjaimet suikersivat uusille paikoilleen, ja vaikka hän olisi halunnut väittää muuta, ei hän oikeastaan ollut kovin yllättynyt.

Hertan juoni.

Olihan neiti Ryytimaa (vai pitäisikö sanoa tuleva rouva Ryytimaa-Pölönen) sentään koko Tampereen paras kyylä. Ja ainoa henkilö, joka jaksoi toimia yksityisetsivä B. Pölösen yksityisavustajana ja jonka herra Pölönen salli tehdä niin.
Vaikka Benjamin ei ollut koskaan tahtonut myöntää sitä itselleen, hän oli salaa epäillyt vuosikaudet, että Hertta saattaisi olla ainoa henkilö josta olisi vastusta hänen etsivänkyvyilleen. Todellinen etsivätarinan kiero arkkivihollinen, jonka kanssa sankari soutaisi ja huopaisi ties miten monen novellin mitalta. Todellinen vanhan hyvän ajan klassikko.

”No perkele. Ehkä minäkin sitten tahdon, Hertta.”
Hirtehistä kieroilua, rietasta toimintaa, yllättävän älykästä juonenkuljetusta:
Fallout: 50 Shades of Decay K-18

Likainen tarina maailmanlopusta, ihmisyydestä ja kaikesta, mistä fanfictionissa ei puhuta. Synkkä kuin suomalaisen sielu, pitkä kuin ydintalvi.

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 727
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Tästähän hyvä mieli jäi, vaikka henkilökohtaisesti olen kyllä mieltä, että teksti olisi toiminut aivan yhtä hyvin huomattavasti vähemmillä kirosanoilla. ;) Mukavaa, että päätit jakaa tarinan muillekin, sitä oli hauska lukea.

Pidin siitä, että päähenkilöllä oli vahvat epämieltymykset hassuja asioita kohtaan, ja pidin kovasti myös arvon Hertasta! :) Ainoa, mikä alkuun hämäsi, oli se, kuinka iäkkäältä sait neiti Ryytimaan kuulostamaan, ennen kuin paljastit hänen ikänsä. Tottahan toki nuorempikin ihminen voi kulkea kepin kanssa, eikä herra Pölönenkään ihan nuorelta mieheltä vaikuta, joten ehkä tämä oli kirjoittajalta tahallinen hämäytys, että lukija ei heti pääsisi kiinni asioiden oikeaan tolaan. 

Salapoliisiseikkailusuunnistus oli hauska ja arvoitukset ainakin tällaiselle ei-niin-salapoliisimaiselle lukijalle ihan riittävän vaikeita. Oli mukavaa, että loppu toteutui toivotulla tavalla, muuten olisikin ollut aika apea päätös. Liekö juonta suunniteltu pitkäänkin, kun siinä kesti sen kahdeksan vuotta, mutta lopputulos onneksi palkitsi vaivan. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Miss-schoolweek

  • ***
  • Viestejä: 653
  • Love - love never changes
Kiitos hurjasti kommentista, Fiorella. Olet tavallaan ihan oikeassa, kirosanoillahan ei ole tässä tarinassa varsinaisesti mitään tekoa. Benjamin on kuitenkin ilmeisesti heppuna sen verran pakko-oireinen, että tuntui luonnottomalta karsia niitä enää enempää :D Kokeilin siistiä kaverin puheita ensin vähän enemmänkin, mutta sitten tuumasin, että asosiaalisuus ja vähän sopimaton käytös istui niin hyvin, etten raaskinnut poistaa enempää.


Oli muuten ilahduttavaa kuulla, että loppu ilahdutti sinuakin! Oli hauskaa kirjoittaa vaihteeksi jotain  söpöä.
Hirtehistä kieroilua, rietasta toimintaa, yllättävän älykästä juonenkuljetusta:
Fallout: 50 Shades of Decay K-18

Likainen tarina maailmanlopusta, ihmisyydestä ja kaikesta, mistä fanfictionissa ei puhuta. Synkkä kuin suomalaisen sielu, pitkä kuin ydintalvi.