Kirjoittaja Aihe: Omenapuu, K11, Harry/Luna  (Luettu 2381 kertaa)

Codename

  • The Oncoming Storm
  • ***
  • Viestejä: 276
Omenapuu, K11, Harry/Luna
« : 13.05.2009 21:43:57 »
Nimi: Omenapuu
Paritus: Harry/Luna
Kirjoittaja: Codename
Genre: Drama, angst, romance, one-shot, songfic, mystery, deathfic
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat J.K Rowlingille, sanat Toni Wirtaselle enkä saa tästä mitään rahallista hyötyä.
Beta: Vehka
Ikäraja: K11
Varoitukset: Sisältää yhden vähän tarkemman kuoleman ja pari hyvin epätarkkaa.
Summary: Nykyajassa, Harry tekee kuolemaa, Lunan yrittäessä pitää rakkautensa ja toivonsa pystyssä. Menneisyydessä, Harry ja Luna pakenevat kotoaan Pohjois-Italiaan turvaan Voldemortilta.

A/N: Tämä on kauan työn alla ollut ficcini, jonka tekemisestä olen todella nauttinut. Tämä on aika pitkä ja tämä osallistuu kolmeen haasteeseen: Albumihaasteeseen Apulannan Kiila-albumin biisillä Routa, FF100-haasteeseen aiheella Harry/Luna ja numerolla 030-Kuolema sekä Osastohaasteeseen osastolla Godrickin notko.

Omenapuu

Yön varjot hiipivät pois pieneltä sivukadulta ja niiden mukana käveli nainen tai tosien sanoen tyttö; hän ei ollut vielä ohittanut täysi-ikäisyyden rajaa. Tyttö oli peittänyt kasvonsa ja pysytteli piilossa, katsoen ympärilleen kuin jotain varoen. Pelko oli hänen askelissaan vahvasti läsnä ja hän yritti pysyä poissa aukeilta paikoilta.

Meri räiskyi hänen lähellään, tuuli oli yltynyt aika kovaksi illalla. Joitain puita oli hänen tiensä varrella ja tuulen puhaltaessa, pudottivat ne viimeiset lehtensä tytön tielle. Syksy oli ollut tänä vuonna synkkä ja ankara.

Vihdoin tyttö näytti saapuvan määränpäähän, jossa häntä odotti poika – tai tällä kertaa mies, koska hän oli jo täysi-ikäinen.
”Harry? Mitä tämä oikein tarkoittaa?” kysyi tyttö, Luna, kun he seisoivat satamassa, laituriin ankkuroidun laivan lähellä. ”Miksi sinä halusit minun tulevan tänne?” hän jatkoi synkeällä äänensävyllä, jolloin Lunan nuorille kasvoille syntyneet sopimattomat rypyt näkyivät paremmin.
”Minä aion lähteä tänään pois, meren taakse”, sanoi Harry ja kumartui pidempänä lyhyen Lunan tasolle ja otti hänen olkapäistään kiinni. ”Ja tahdon sinut mukaani.”

Luna kauhistui Harryn sanoja ja hänen otsansa rypyt syvenivät.
”Pois? Harry, et sinä voi lähteä pois nyt. Sinä olet ainoa toivomme...”
Harry katsoi suoraan Lunan silmiin ja huoahti:
”Ei meillä ole toivoa enää... Voldemort on voittanut jo. Minä kuolen, jos jään tänne.”
”No sitten kuolet! Mutta parempi sekin kuin pelkurimainen karkaaminen”, Luna itki ja useat kyyneleet vierivät ja rumensivat hänen kasvojaan.

”Mutta jos minä kuolen, niin pian he tappavat myös sinut enkä halua sinun kuolevan. Haluan hymyn nousevan jälleen sinun kasvoillesi ja sen haalistavan ryppysi pois. Minä haluan luoda ilon sinuun uudelleen.”
Luna katsoi epäuskoisena Harryyn ja kyyneleet lisääntyivät hänen kasvoillaan. Lunan katse harhaili ympärillään ja hän otti tiukemman otteen Harrysta.
”Mutta...ei...tämä ei ole oikein...”
”Tämä on ainoa vaihtoehtomme. Kaikki toivo on kadonnut täällä, ei se ole pelkurimaista jos lähdemme. Se on ainoa asia, jonka voimme tehdä.”

Harry otti kiinni Lunan kädestä ja alkoi johdattaa häntä laivaan. He astuivat hitain askelin laivan kannelle ja Luna oli hyväksynyt jo ajatuksen – ainakin melkein.
”Entä ankeuttajat? Hehän partioivat merellä.”
”Älä huolehdi niistä. Tämä laiva on ankeuttajankestävä.”
Sen sanottuaan, pimeydessä ja pienessä syysmyrskyssä alkoi laiva lipua hiljalleen synkässä meressä eteenpäin.


Silloin oli syksy, kun Harryn kunto alkoi huonontua. Hänen arpeaan oli särkenyt jo jonkun aikaa, mutta sinä syksynä kivut pahenivat. Useina aamuina hän sätki ja huusi kaikenlaista, mitä en käsittänyt. Öisin hän näki painajaisia ja jouduin laittaa hänet nukkumaan olohuoneeseen, jotta saisin nukuttua. Hän ei enää nähnyt tavallisia unia, vain painajaisia.

Eräänä aamupäivänä, Harryn tajunta palasi ja hän pääsi pois mielenvankilastaan. Hän katsoi minuun ja näin väsymyksen sekä tuskan hänen silmistään.
”Harry? Tahtoisitko omenan?” kysyin häneltä ja Harry nyökkäsi. Kävelin pois pienestä ja tunkkaisesta olohuoneestamme ulkoilmaan. Haistoin sitä ja tunsin syksyn suonissani. Oli mukava ilma, aurinko paistoi ja lämpöäkin oli noin viisitoista astetta. Syystuuli puhalsi ilman hieman kylmemmäksi, muttei liikaa.

Katsoin ympärilleni ja näin taas samat henkeäsalpaavat näkymät. Alpit nousivat muhkeina ja lumisina edessäni. Olimme paenneet Pohjois-Italiaan Voldemortin ikeen alta ja olimme suunnitelleet, että eläisimme siellä elämämme loppuun asti. Harryn kohdalla se loppu oli saapumassa paljon aikaisemmin kuin olimme kuvitelleet.

Meidän pienellä pihalla oli vain nurmikkoa – eikä sitäkään paljoa – sekä yksinäinen omenapuu. Omenapuun olimme ostaneet muuttomatkamme aikana.

”Pelkkää ajantuhlausta. Ei se vuorilla tule kasvamaan.”


Niin meille sanottiin. Toisin kuitenkin kävi, omenapuu oli kasvanut hurjaa vauhtia ja kahden vuoden aikana se oli onnistunut jo tavoittamaan minun pituuteni. Syksyllä omenapuu oli kuitenkin alkanut jo osoittaa heikkenemisen merkkejä eikä omenasato ollut yhtä hyvä kuin ensimmäisenä vuonna.

”On täällä vielä pari hyvännäköistä omenaa sentään”, huokaisin ja otin toisen niistä. Käännyin sekä kohdistin askeleeni sisälle. Siellä Harry odotti jo malttamattomana omenaa ja katsoi anelevasti minuun sekä ojensi kättään. ”Ei vielä. Tämä täytyy ensin kuoria”, sanoin ja avasin erään keittiönkaapin. Otin kuorimaveitsen ja taitavasti kuorin sen. Keitin myös nopeasti yrttiteetä, koska Harry piti siitä kovasti.

Laitoin sekä omenan, että kupin yrttiteetä tarjottimelle ja kannoin sen Harryn luokse.
”Tässä”, hymyilin ja ojensin tarjottimen Harrylle. Hän näytti hieman hajamieliseltä eikä keskittynyt kunnolla ruokaan. "Olisitko sitten halunnut juustoa ja viiniä, näin Italian tapaan", naurahdin ja Harry pudisti päätään. ”Varo sitten, ettet polta kieltäsi, tee on aika kuumaa.”
”Kiitos”, Harry sanoi vähäisillä voimillaan. ”Kai tässä on paljon huppupäisten höyryperhosten höyrymehua?”
”Tietenkin. En unohda ikinä lisätä sitä”, hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin. Haroin hänen sotkuisia hiuksiaan ja huomasin hänen arpensa hohkavan kuumuutta.
”Älä koske siihen...se sattuu”, Harry valitti. Minä en vastannut hänelle. Otin vain hänet tiukempaan syleilyyni.

Laiva hiljensi vauhtiaan ja nyt se tuskin kulki eteenpäin öisellä vedellä. Oli hiirenhiljaista ja Englannin kanaalilla sekä laivassa itsessään vaani hiljainen uhka. Luna oli nukkunut jo pari tuntia putkeen, kun hän heräsi.
”Harry?” hän kysyi pimeässä eikä vastausta kuulunut. Lunaa pelotti laivan vauhdin hiljentyminen ja Harryn äkillinen katoaminen, joten hän nousi pienestä nurkkauksestaan. Hän pujotteli tiensä pimeydessä portaikkoon ja nousi ränsistyneet portaat varovasti ylös.

Saapuessaan laivan kannelle, hän näki pelottavan näyn – heidän ympärillään merellä lipui ankeuttajia suurissa määrin. Ne eivät näyttäneet huomanneen laivaa, mutta jotain he tunsivat lähellään.
”Luna? Mitä teet täällä?” kuului Harryn ääni ja hän juoksi pelokkaan näköisen Lunan luokse. ”Sinun ei ole hyvä olla täällä.”

Ne sanat sanottuaan veti Harry Lunan mukanaan alas portaat heidän pieneen sisätilaansä. Luna ei pitänyt mitään ääntä, mutta Harry vei hätäisesti hänet nurkkaan, hieman huohottaen ja äänehtien.
”Pysy siinä”, Harry sanoi rauhallisesti ja sulki sormillaan Lunan silmät, ”ja käy nukkumaan. Ankeuttajat eivät saa vaistota pelkoamme.”
”Tietävätkö he meidän olevan täällä?” Luna kysyi hennosti. Luna kuulosti aivan kuin pieneltä viisivuotiaalta ja pelokkaalta lapselta.
”En usko. Mutta on parasta, jos yrität nukkua ja pysyä rauhallisena”, Harry sanoi ja kietoi kätensä pienen Lunan ympärille, tuoden hänelle turvaa. Aina välillä he pystyivät tuntemaan ankeuttajien läheisyyden, mutta toisiensa turva sai heidän pelkonsa hälvenemään ja nukahtamaan...

”Luna, senkin unikeko. Herää,” kuului Harryn tuttu ja turvallinen ääni. Luna aukaisi silmänsä ja näki yllätyksekseen hymyilevän Harryn. Sellaista näkyä Luna ei ollut nähnyt ikiaikoihin. ”Ranskan rannikko on aivan edessämme”, Harry iloitsi ja ojensi kätensä Lunalle, joka pienen hymyn kera tarttui Harryn käteen. Hän nosti Lunan ylös ja he yhdessä kävelivät ylös hiljaa keinuvan laivan kannelle.
”Totta tosiaan”, sanoi Luna. ”Onpa se kaunis”, Luna jatkoi ja katseli rannikkoa, lempeämpää ja sinisempää merta sekä itse taivasta – joka oli pilvinen, mutta pilvet eivät olleet niin mustia kuin Englannissa. Tulevaisuus näytti heistä hetki hetkeltä valoisammalta, kun laiva lipui he mukanaan kohti Ranskan rannikkoa.


Syksy oli ohitse vuorilla nopeasti. Päivä päivältä aurinko laski aikaisemmin ja pimeys runsastui sen mukana. Omenapuu pudotti viimeiset omenansa maahan ja alkoi käydä talvilevolle. Muutenkin luonto kävi talvivalmisteluihin, nurmikon päälle satoi pieni lumikerros ja kasvit kuolivat tai jäivät odottamaan seuraavaa kevättä. Hiljalleen talvi häivytti syksyn pois ja nyt vuorilla ei ollut enää lunta vain huipulla, vaan myös koko rinteellä.

Talvi ei vaikuttanut hyvin Harryyn. Hän alkoi vaipua entistä kovemmin pimeyteen ja hänen tajuntansa kävi vain harvoin vierailulla oikeassa maailmassa. Suurimman osan ajastaan, Harry huusi tuskasta ja rimpuili sekä makasi henkihievereissään. Hänen arpensa muuttui aina vaan pahemmaksi – se oli tulikuuma ja alkoi revetä liitoksistaan.

Kaiken sen lisäksi, jouduin jättämään Harryn entistä useammin yksin. Talo oli saatava lämmitettyä ja ainoa lämmityskeino siellä oli puulämmitys. Niinpä jouduin usein lähtemään alas laakson metsään hakemaan puita lämmitykseksi. Oikeastaan se teki minulle hyvää, koska sain raikasta ilmaa ja laaksossa eleli mitä ihmeellisimpiä taikaeläimiä – kuten susipöllöjä – ja pystyin selvittämään ajatuksiani siellä.

”Luna, minua väsyttää”, hän sanoi kerran, kun hän oli hereillä. Hän katsoi minuun surullisin ja väsynein silmin ja vain makasi. Hän ei ollut liikkunut viikkoihin paikaltaan.
”Tiedän”, vastasin hänelle ja otin hänelle kupin teetä. ”Yritätkö juoda tämän?” sanoin ja ojensin sen Harryn käteen.
”Voihan sitä aina yrittää”, Harry sanoi ja joi vähän, paljoa hän ei pystynyt nielemään. Harry näytti kuihtuneelta ja juotuaan vähän teetä hän kävi uudelleen levolle.

Katsoessani hänen makaavan siinä, kuihtuneena ja väsyneenä, tajusin erään asian kunnolla ensimmäistä kertaa. Olin yrittänyt sulkea sen pois mielestäni, mutta enää en voinut, hän oli jo niin heikko. Tajusin, että hän tulisi kuolemaan pian.

”Tietääköhän Voldemort meidän lähteneen?” kysyi Luna katsoen samalla ulos pienen ja ahtaan auton ikkunasta. Harry ja Luna olivat päättäneet ajaa Ranskan läpi Italiaan asti autolla, välttäen velhoja ja velhojen kulkuneuvoja. Voldemort oli onnistunut levittämään valtaansa myös Ranskan puolelle ja he eivät voineet riskeerata mahdollisuutta jäädä kiinni.

”Voi olla”, Harry vastasi apeana ja katsoi taivaalle. ”Ainakin pilvet ovat tänään synkemmät. Eilen paistoi melkein aurinko.”
Lunan ilme kasvoilla muuttui Harryn sanoista hieman synkemmiksi, jonka Harry huomasi. Toisella, vapaalla kädellään, hän otti Lunasta kiinni ja sanoi:
”Mutta älä pelkää. Jos hän tietää meidän lähteneen, niin sitten hän tietää. Me emme voi sille asialle yhtään mitään.”

Loppupäivän aikana maisemat eivät kovasti vaihdelleet, maaseutua, suuria peltoja ja maatiloja riitti silmille aivan tarpeeksi. Lopulta, monen tunnin yhtäjaksoisen ajamisen jälkeen, päättivät he pysähtyä pienen metsän reunaan, jossa he ajattelivat olevan rauhallista.
”Tälläisellä alueella voi asua vaikka minkälaisia taikaeläimiä. Mutta olen kuullut, että varsinkin unikukat ovat näillä alueilla yleisiä”, Luna iloitsi ja tutki maata auton vieressä.
”Unikukat?” Harry kysyi ihmeissään ja samalla huojentuneena. Lunasta alkoi näkyä niitä luonteenpiirteitä, josta hän Lunan tunsi.
”Niin, unikukat. Ne ovat sellaisia kasveja, että ne vaivuttavat lähestyjänsä uneen, jos he aistivat hänessä vaaran. Aika käytännöllisiä, eikö vain? Antaisin sellaisen Voldemortille, niin kyllä saataisiin hänet päihitettyä”, Luna nauroi ja käveli eteenpäin metsässä, jättäen taaksensa hymyilevän Harryn.

”Älä mene liian kauas!” Harry huusi, mutta Luna ei kunnolla kuullut. Hän oli keskittynyt löytämään unikukan eikä aikonut luovuttaa ennen kuin löytäisi sellaisen. Oksat maassa räsähtelivät ikävästi, varsinkin kun Lunalla käveli paljain jaloin. Hän oli aina pitänyt paljain jaloin kulkemisesta luonnossa, ihan lapsesta asti. Silloin hän oli usein käynyt kävelyillä äitinsä kanssa metsässä...

”Oú est-il?” Luna kuuli äänen ja hän jähmettyi paikoilleen ja jäi puun taakse seisomaan. Hän katsoi äänen suuntaan ja näki pellolla kaksi miestä – joista toinen uhkasi toista.
”Qui?” toinen mies kysyi peloissaan. Hän katsoi hermostuneena uhkaajaa.
”Tu est propre idiot. Oú est Harry Potter?” mies kysyi vihaisena ja vei taikasauvansa aivan toisen miehen kurkulle.
”Je ne connais pas oú est Harry Potter. Croyez-moi!” toinen mies itki, pelokkaana ja henkeänsä suojaten.
”Non. Je tuerais toi”, mies sanoi kylmästi ja vihreä valosuihku kaatoi pelokkaan miehen maahan ja murhaaja ilmiintyi pois pellon laidalta.

Luna katsoi näkymiä kauhistuneena – hän oli nuorempana opiskellut ranskaa, äidinsä tahdon mukaisesti – joten hän oli ymmärtänyt suunnilleen kaiken, mitä miehet olivat puhuneet. Lunasta ei tuntunut enää turvalliselta olla täällä, joten hän lähti juoksemaan Harrya ja autoa kohti.
”Harry! Meidän täytyy lähteä!” Luna huusi ja ei välittänyt tuskasta, joka osui hänen jalkapohjiin juostessa.
”Häh...miksi? Mitä oikein tarkoitat?” Harry kysyi väsyneesti, hän oli melkein nukahtanut Lunaa odotellessa.
”Koska näin kaksi miestä tuolla...ja toinen etsi sinua Harry, hän ahdisteli sitä toista. Ja se toinen, pelokkaampi ei tiennyt, missä sinä olit...ja se toinen suuttui...ja hän tappoi sen toisen...ja ilmiintyi pois paikalta ja meidän täytyy lähteä ja...”, Luna itki hysteerisenä ja ei edes katsonut Harryyn, vaan tuijotti auton etulasiin, jatkaen yhä puhumista, rauhoittumatta.

”Kai me sitten lähdemme”, sanoi hieman epäuskoinen Harry, joka ei ollut aivan kaikkea Lunan puheesta tajunnut, mutta vaara saattoi heitä uhata. Harry kantoi Lunan toiselle puolelle autoa  ja lähti ajamaan pois metsästä.


Talvi kylmeni entisestään ja pimeni myös – ei ollut kovinkaan valoisaa joka päivä. Lumihanki oli todella syvä eikä polkuja pystynyt tekemään, kun melkein jokaisena päivänä satoi maahan myös uutta lunta. Mahtaisi Lumimies pitää tästä paikasta, ajattelin välillä, kun tarvoin läpi lumikinosten hakemaan puita.

Harry oli entistä huonommassa kunnossa. Hän ei ollut puhunut kanssani moneen viikkoon, koska hän pysyi koko ajan omassa maailmassaan, mutisten ja välillä huutaen ja rimpuillen. Minä saatoin kuitenkin useinkin puhua hänelle, koska kaipasin juttukaveria. Tiesin, ettei hän sanojani kuullut, mutta minä en välittänyt siitä ollenkaan. Ulkona, omenapuukin näytti olevan huonossa kunnossa, kuin Harrykin. Se näytti olevan kaatumaisillaan ja sen oksat olivat osittain jo irronneet itse puusta.

Harryn tila pysyi suunnilleen samanlaisena aina erääseen yöhön asti. Taisi olla tammikuu, kun se tapahtui. Päivä oli ollut jotenkin erikoinen, tuuli oli ollut hiljainen ja kaikki tuntui olevan kuin hengähdystauko jotain suurempaa varten. Se suurempi saapui yöllä, kun lumimyrsky valtasi vuoren ja laakson. Sinä yönä en nukkunut sekuntiakaan.

Tuuli niin kovaa, että oli mahdotonta nukkua. Olin ehtinyt onneksi sulkea kaikki ovet ja ikkunat hyvin, niin talossa pystyi oleskella. Olin pukeutunut lämpimästi ja istuin keittiön pöydän ääressä, yksi kynttilä vieressäni. Se toi pientä valoa muuten niin pimeään talvimyrskyn ympäröimään taloon. Pelkäsin henkeni puolesta. Harry rimpuili kuten tavallista, joten en aluksi siihen kiinnittänyt kovastikaan huomiota. Mutta sitten kuului korviasärkevä huuto ja sätkähdin. Ensimmäisenä luulin sen olleen vain tuuli, mutta sitten tajusin, että se oli jonkun elävän olennon huuto.

Katseeni kääntyi heti Harryyn ja huomasin jotain hänen vierellään – ihmisen hahmon. Se ei ollut todellinen, sen tajusin, vaan se oli jonkinlainen henki. Henki, joka tuntui imevän energiaa Harrysta. Harryn silmät olivat aivan auki ja pieni energiajana kulki Harrysta siihen henkeen.
”Mitä sinä oikein teet? Lopeta tuo ja heti!” huusin enkä tiennyt miksi. Mikä olisi todennäköisyys, että henki ottaisi sanoistani vaarin. Otin pöydältä kynttilän ja juoksin äkkiä hengen luokse, jotta se lopettaisi sen.

Sitten minä näin hengen ja tajusin, kuka se oli. Niistä punaisista silmistä, läpitunkevasta katseesta ja pahansuovasta ilmeestä ei voinut erehtyä. Edessäni oli itse lordi Voldemort. Hän lopetti energianimemisen Harrysta ja kääntyi minua kohti, hymyillen. Minun hengitykseni tahti kiihtyi ja peruutin hiljaa taaksepäin, Voldemortin vain hymyillessä.
”Älä koskekaan minuun”, sanoin ja kun Voldemort ojensi kätensä minua kohti, tuikkasin kynttilän häntä kohti ja omaksi yllätyksekseni Voldemortin henki paloi hetkessä poroiksi.

Huohotin ja katsoin hetken lattialle – siellä ei näkynyt mitään tuhkakasaa, ei mitään jälkiä Voldemortista. En kuitenkaan jäänyt sitä kauaksi aikaa ihmettelemään, kun muistin Harryn. Otin pari hätäistä askelta ja saavuin kangistuneen Harryn ruumiin luokse.
”Harry...” sanoin hiljaa ja kosketin hänen kättään. Se oli kylmä ja kaikki elämä oli kaikonnut hänestä. Minun jalkani eivät pysyneet enää pystyssä, vaan rojahdin lattialle itkien.

Pysyin siinä kauan, koko yön ajan. Itkin ja itkin enkä saanut kyynelten tulvaa hidastettua. Mieleni ei suostunut käsittämään sitä, että Harry oli kuollut. Olin osannut siihen varautua, mutta nyt, kun se oikeasti tapahtui, se iski minuun pahemmin kuin olin arvannutkaan. Lumimyrsky oli hellittänyt vihdoin ja päivänvalo saapui salaa taloni nurkkiin, antaen minulle energiaa nousta ylös. Siinä makasi Harry Potter, kuolleena. Katsoessani häntä meinasivat jalkani taas pettää. Sain kuitenkin pidettyäni itseni kasassa, kun vein kasvoni Harryn lasittuneiden silmien yläpuolelle.
”Minä rakastan sinua, aina ja ikuisesti”, sanoin ja suutelin hennosti hänen kylmää otsaansa kuin toivoen, että hän olisi herännyt henkiin. Mutta hän ei herännyt.

Luna oli hieman pelokas, kun hän laittoi päälleen mustan peruukin, joka peitti hänen vaaleat hiuksensa kokonaan. Harry ojensi hänelle upouudet silmälasit, jotka Luna asetti paikoilleen. ”Nämähän eivät toimi”, sanoi Luna ihmetellen ja Harry nauroi:
”No eivät tietenkään. Sinulla on todella hyvä näkö ja jos käyttäisit silmälaseja, et näkisi niillä ollenkaan. Noista on hälvennetty kaikki teho pois.”

Lunaa pelotti aika lailla, vaikkei hän sitä pystynytkään täysin Harrylle myöntämään. Oli aika riskipeliä ylittää raja, kun Voldemortin apulaiset nykyään partioivat rajavartioasemilla, he olivat korvanneet jästit. Luna joutuisi ajamaan autolla ja toivomaan, etteivät he huomaisi heidän valheitaan. Harry olisi takapenkillä näkymättömyysviitan sisällä, Lunan esittäessä Catherine Malbroughta, nuorta naista, joka olisi matkalla tapaamaan kuolevaa isoäitiään Italiassa. Luna oli maskeerattu täysin erinäköiseksi – hänellä oli nyt mustat hiukset, silmälasit, vahvat meikit ja uusinta muotia olevat vaatteet. He eivät olleet viitsineet käyttää monijuomalientä, koska  aineksien löytäminen siihen olisi ollut liian vaikeaa.

”Älä jännitä”, Harry sanoi, kun hän huomasi Lunan jännityyneisyyden. ”Kaikki sujuu aivan hyvin, olen varma siitä”, Harry sanoi rauhoittavalla äänellä ja siveli Lunan uusia, mustia hiuksia.
”Jännitänhän. Mitä jos he eivät usko minun henkilöllisyyttä? Ja autolla ajotaitoni eivät ole mistään kehuttavimmasta päästä”, Luna huokaisi ja Harry hymyili.
”Älä nyt. Kyllä he sinun henkilöllisyytesi uskovat, sinulla on mitä parhain väärennetty passi. Ja ei sinun niin kovasti autosta tarvitse huolehtia, kyllä sinä sentään sen verran osaat ajaa”, Harry sanoi ja antoi pienen suukon Lunan poskelle, jonka jälkeen hän hyppäsi takapenkille ja näkymättömyysviitan alle.

Hitaasti, Luna lähti ajamaan. Se ei ollut hänelle helppoa, koska hän oli oppinut sitä vain hieman Harryn opetuksessa – sekä Lontoossa, että täällä Ranskassa. Eikä varsinkaan ollut helppoa ajaa Alppien kapeilla teillä, välillä Lunasta tuntui, että hän tulisi pian ajamaan ulos tieltä varmaan kuolemaan. Hiljalleen hän kuitenkin lähestyi rajavartioasemaa ja jännitys vain lisääntyi, kuinka heille tulisi käymään?

Rajavartioasemalla hänet pysäytti kaksi miestä, jotka osoittivat Lunaa avaamaan ikkunan. Luna tunnisti heidät etäisesti, he olivat kuolonsyöjiä. Toinen oli kalju ja vähän ronskimpi, toisen ollessa pienempi ja laihempi sekä aivan hiiren näköinen.
”Bonjour mademoiselle”, sanoi hiirennäköinen kuolonsyöjä ja Luna hymyili hänelle.
”Bonjour monsieurs”, Luna huokaisi hieman huonolla ranskalla, yrittäen kuulostaa mahdollisimman varmalta ja vähän pelokkaalta, vaikka toisin oli.
”Vôtre passeport, merci”, sanoi tällä kertaa ronskimpi mies ja ojensi kättään, passia pyytäen. Luna hymyili hänelle mahdollisimman leveästi ja kauniisti, etsiessään passia käsilaukustaan.
”Voici”, Luna nauroi ja antoi passinsa miehelle, joka alkoi tutkia sitä. Lunan sydän pumppasi kovaan tahtiin, kun he eivät heti luovuttaneetkaan sitä, vaan tutkivat sitä tarkoin ja kauan. Kun Luna jo luuli heidän suunnitelmansa paljastuneen, kääntyi toinen mies Lunaa kohti.

”Vôtre passeport”, ronskimpi mies sanoi, myös huonolla ranskalla ja antoi passin takaisin ja osoitti Lunalle, että hän sai jatkaa matkaansa. Luna ei voinut käsittää sitä, he antoivat hänen jatkaa matkaansa, juuri kun hän oli luuluti, että peli oli menetetty. Hän hymyili vielä kerran miehille ja lähti sitten ajamaan tyytyväisenä Italian puolelle.

Kaksikymmentä kilometriä ajettuaan Luna pystyi vihdoin lopettamaan ajamisen. Hän tunsi olevansa turvassa ja pysähtyi pienelle näköalapaikalle.
”Harry, me teimme sen!” Luna iloitsi ja meni takapenkille, samaan aikaan ottaen Harryn päältä näkymättömyysviitan pois.
”Niin me taisimme tosiaan tehdä”, Harry nauroi ja katsoi Lunaan, jonka kasvoilla oli vihdoin hymy. ”Näetkö, sinä onnistuit aivan täydellisesti”, Harry sanoi ja otti Lunan syliinsä. ”Me olemme turvassa”, hän jatkoi ja suuteli Lunaa huulille, joka sai Lunt yllättyneeksi ja hämmentyneeksi. Vaikka tunteet olivat heidän molempien kohdalla palanneet, oli Harryn aloite hänelle kuitenkin yllätys. Sydän vei kuitenkin järkeä ja Luna vastasi Harryn suudelmaan ja he vaipuivat rakkautensa syleilyyn.

Hiljalleen, alkoi kevät tehdä tuloaan. Lumet alkoivat sulaa ja aurinko paistoi kauemmin sekä lämpötila nousi. Aloin myös uskaltaa käydä ulkona ja vaikka ulkona olikin muuten kaunista, varjosti siellä käymistä yksi asia. Omenapuu oli myös hävinnyt taistelunsa talvea vastaan ja se näytti kuolleelta. Sen oksat olivat katkenneet ja puu oli kärsineen näköinen.

Olin laittanut Harryn ruumiin pussiin ja pieneen varastohuoneeseen odottamaan hautausta. Pidin hänet hyvässä säilössä, ettei hän mätänisi sinne. Ajattelin, että voisin haudata hänet omenapuun juureen ja siellä hän saisi maata ajasta ikuisuuteen. Päätin kuitenkin odottaa kevättä ja vasta sitten haudata hänet.

Oloni oli edelleen epäuskoinen Harryn kuolemasta. Ne kaksi vuotta, jotka olimme yhdessä saaneet elää, olivat menneet niin nopeasti. Sitten Harry oli kuollut ja jättänyt suuremman aukon minun sisääni kuin mikään muu ennen. En pystynyt hyväksymään Harryn kuolemaa täysin, vaan osa minusta uskoi hänen olevan vain patikointiretkellä ja että hän palaisi kevään saapuessa.

Kevättalvi oli pian ohi, nopeammin kuin ikinä. Varmaan siksi, että jokainen päivä tuntui samalta enkä edes huomannut ajan kulumista. Melkein kaikkina päivinä kävelin lähiympäristössä, ajatukset poissa tästä maailmasta. Lumet sulivat kokonaan paitsi vuorten huipuilta, mutta minulle se ei merkinnyt mitään. Niihin aikoihin minulle ei merkinnyt mikään mitään.

Kevät jatkoi etenemistään ja yhä enemmän olin ulkona ja istuin erään kiven ääressä, odottamassa Harryn saapuvan vuoren takaa, takaisin pitkältä patikointimatkaltaan. Mutta hän ei saapunut, vaikka kuinka odotin. Silloin viimeisimmätkin osat minusta tajusivat, että Harry oli todella jättänyt maailman ja siirtynyt parempaan paikkaan. Niinpä minä itkin viimein, pitkän tauon jälkeen ja tajusin, että minun oli haudattava hänet.

Omenapuun vieressä oli oikea paikka haudata Harry. Ruumiinvoimani olivat ehtyneet kokonaan, joten kaivoin taian avulla syvän kuopan. Päivä, jolloin päätin hänet haudata, oli aurinkoinen ja hieman viileä – tuuli kävi kylmästi pohjoisen puolelta. Monen kuukauden tauon jälkeen uskaltauduin myös varastohuoneeseen, jossa Harryn ruumis odotti minua. Se oli käärritty siniseen pussiin ja minun oli vaikea katsoa sitä, kun tunsin oksentavani.

”Luna, sinun on tehtävä tämä”, sanoin itselleni ja keräsin voimaa. Otin taikasauvani esiin ja tein yksinkertaisen taian ja pian Harry leijui ilmassa edessäni. Matka ei ollut pitkä ja saapuessani haudan luokse, lopetin taian ja Harryn ruumis paiskautui lujaa hautakuopan pohjalle.
”No...ei kuollutta varmaan satu”, hymähdin itsekseni ja melkein nauroin, mutta pian se muuttui itkuksi. Niin, Harryyn ei enää ikinä tulisi sattumaan mikään ja se osui minuun kuin tikari. Siinä, haudan vieressä, itkin viimeistä kertaa kunnolla Harryn takia, täysin tahattomien sanojeni vuoksi.

Kevät oli äkkiä ohi ja oloni alkoi hiljalleen parantua. Kävin usein Harryn haudalla, mutta aloin päästä yli hänen kuolemastaan. Pitkään kestänyt itkuni Harryn haudan ääressä oli päästänyt tuskan virtaamaan pois minusta ja voimani alkoivat hiljalleen kerääntyä takaisin. Ei kulunut päivää, etten ajatellut Harrya eikä varmaan ikinä sellaista päivää tulisi. Mutta Harry ei enää ollut ainoa ajatusteni kohde.

Kuin ihmeen kaupalla omenapuu ei ollutkaan kuollut, vaan Harryn hautaamisen jälkeen se alkoi osoittaa elonmerkkejä. Kesän vihdoin koittaessa, tuli siihen kukkia ja toivo, että omenia tulisi syksyllä, palasi. Kesän aikana aloin saada iloani takaisin ja käydä pitkillä matkoilla ympäristössä. Maailma alkoi näyttää paremmalta paikalta elää.

Kesä alkoi vaihtua nopeasti syksyksi ja omenapuuhun näytti tulevan omenia. Eräänä lämpimänä syyskuun päivänä oli yksi omenista vihdoin valmis. Otin sen iloisena irti puusta ja maistoin sitä nopeasti. Tunsin omenassa Harryn maun.

”Onnistuukohan nyt tuo sinun suunnitelmasi”, sanoi Luna Harrylle, joka istutti omenapuun taimea maahan.
”Tietenkin tämä onnistuu, ei mitään epäilyksiä. Älä usko sitä tyhmää myyjää, hän on todella...kapeakatseinen. Olen aivan varma, että tämä omenapuu tulee kasvamaan tässä maassa oikein hyvin”, Harry uskotteli ja Luna nauroi:
”No, uskon varmaan sinua. Ehkä maassa on narskuja, jotka saa tuon omenapuun kasvamaan”, Luna hymyili ja suuteli Harrya hennosti poskelle ja lähti sitten sisälle keittämään teetä.

Harry oli pian valmis omenapuun kanssa ja se pieni taimi oli nyt istutettu.
”Harry! Tee on valmista”, Luna hymyili oven edustalla ja osoitti hänelle kahta teekuppia.
”Tulen aivan pian...kastelen vain ensin omenapuun”, Harry sanoi ja piti samalla kiinni taimesta. ”Auts! Onpa sillä terävä oksa”, Harry sanoi ja katsoi terävän oksan jälkiä – Harryn sormesta vuoti hieman verta. Ne pienet veripisarat tippuivat taimen juureen, joka näytti imevän ne sisälleen. Harry katsoi tapahtunutta ihmeissään ja huokaisi: ”Meillä taitaa nyt olla jonkinlainen...veriside.”

Ne sanat sanottuaan, Harry kääntyi pois pienen taimen luota ja lähti kulkemaan kohti sisätiloja ja päivittäistä iltateetään.
« Viimeksi muokattu: 28.06.2011 23:18:26 kirjoittanut Codename »

campuzze

  • Vieras
Vs: Omenapuu, K11, Harry/Luna
« Vastaus #1 : 17.05.2009 17:23:52 »
Olipas se kaunis tarina!
Melkein tuli tippa linssiin, loppu puolella. Osaat tehdä hyvin kuvailuja.
Olet näköjään opiskellut ranskaa, ainakin tekstin perusteella. :)

Codename

  • The Oncoming Storm
  • ***
  • Viestejä: 276
Vs: Omenapuu, K11, Harry/Luna
« Vastaus #2 : 21.05.2009 11:10:23 »
Kiitos campuzze kommentistasi :> Hyvä, että pidät kuvailuistani ja kyllä, olen opiskellut vähän ranskaa, tämän vuoden nimittäin.

Mortti

  • Vieras
Vs: Omenapuu, K11, Harry/Luna
« Vastaus #3 : 17.09.2009 16:17:48 »
Koko teksti, varsinkin ensimmäinen kursivoitu osa oli todella teatterimainen.

Lunan hahmoa olet mielenkiintoisesti pohdiskellut ja onnistunut luomaan hänestä hyvin onnistuneen aikuismuodon joka inhimillisyydessään koskettaa lukijaa. Tietenkin muutamat kohdat olivat hieman heikkoja tai kummallisia, mutta niitä oli harvassa. Oli kummallista ajatella Potter-maailmaa näin ´maantieteellisesti´ jos tajuat mitä tarkoitan. Se sopi kuitenkin erinomaisesti tekstiin ja luomiin hahmoihisi. Harry oli ihanan rauhallinen hahmo.

Harryn kuolintapa oli pettymys minulle. Minusta hän olisi vain saanut kuolla, ilman mitään henkihyyppiä. Kuolla vain rauhassa yöllä. Myös Lunassa oli jotain pelottavan kummallista. Varsinkin lopussa. Se kuinka hän voi sulloi rakastamansa miehen pussiin ja heitti kellariin sekä kohta jossa mainitsit että omenat maistuivat Harrylta. Ajattelin sen kohdan hieman arveluttavalla tavalla.

Viimeinen kappale vastasi minun ajatuksissani niihin muutamiin kysymyksiin joita teksti minussa herätti. En tiedä ajattelitko sinä ne asiat niin kuin minä, mutta minä ainakin ajattelin ne niin. Että Harrylla ja puulla oli jonkinlainen... veriside.


M