Nimi: Lohikäärmeiden aika
Kirjoittaja: MasterSkald
Ikä: S
Taivaanrannassa näkyy aavistus aamunkoitosta. Jälleen yksi taistelu on käyty ja päivä voittanut yön. Joskus voisi käydä toisin. Päivä ei enää koittaisikaan ja yö vallitsisi yksin, voittamattomana syösten maailman ikuiseen pimeyteen ja omaan tuhoonsa. Mutta ei tänään. Tänään tapahtuu jotakin aivan muuta, mutta silti yhtä unohtumatonta.
Otetaanpa lähikuva vuoriin. Ne kuuluvat korkeaan vuoristoon, joka jakaa mantereen kahtia. Niiden huiput ulottuvat korkealle ja näyttävät koskettavan yllään kaartuvaa taivaanlakea. Ne hohtavat valkoisina, sillä korkealla on kylmä ja huipuille on kerääntynyt jäätä ja lunta. Vuoret ovat rosoisia ja ne muistuttavat aivan hampaita. Vuorijonoa kutsutaankin Käärmeenhampaiksi, eikä syyttä, vaikka ihmiset ovatkin jo kauan sitten unohtaneet nimen todellisen alkuperän.
Vuorten rinteillä näkyy nyt paljon lohkareita. On kuitenkin huomattava yksi seikka; yksikään näistä lohkareista ei sijaitse puurajan alapuolella. Kukaan ei tiedä miten ne ovat rinteille päätyneet.
Tarkennus. Lohkareet ovat kaikki omituisen muotoisia. Jokainen niistä on valtavan kokoinen ja ne muistuttavat jonkinlaista matelijaa.
Yksikään ihminen ei mielellään kulje Käärmeenhampailla. Kun heiltä kysytään miksi, he eivät osaa vastata siihen.
Eikä kukaan asu niiden lähellä.
Kerrotaan, että vuorten takana olisi kuvankaunis laakso jonka poikki virtaa kaikkien jokien alkujoki. Sen vesi on kirkkaampaa kuin lasi ja sen ansiosta laakson ruoho on vihreämpää ja mehukkaampaa kuin missään muualla. Laakson puut ovat ikivanhoja ja niiden ympärille tarvittaisiin kuusi miestä jotta heidän kätensä osuisivat yhteen.
Ja entäs kukkaset sitten? Voi, ne loistavat kaikissa sateenkaaren väreissä ja niiden tuoksu huumaa mielen.
Laakson asukkaat eivät ole mitään tavanomaisia eläimiä, vaan väitetään, että tuossa paratiisissa asuisivat kaikki ne ihmeelliset taikaolennot jotka muinoin kulkivat vielä ihmisten joukossa silloin kun maailma oli vielä nuori. Vaikka tietysti lapsikin tietää että ne ovat vain vanhoja tarinoita ja eukkojen höpinöitä.
Kaikki tämä on totta.
Aurinko nousee. Se karkottaa pimeyden kultaisilla säteillään kauas vuorten taa saaden aamun kastepisarat kimaltamaan timanttien lailla. Lohkareiden varjot piirtyvät tummempina paljaalle kallionrinteelle jolla ne kököttävät aivan kuin odottaen jotakin. Niiden varjot tarkentuvat ja alkavat näyttää yhä enemmän unohtuneelta lajilta. Varjoille kasvaa siivet ja niiden selkäpiikit ulottuvat häntään saakka. Varjo liikkuu.
Hetkinen. Lohkareet eivät enää olekaan lohkareita. Ne ojentelevat jäseniään ja venyttelevät, sillä ne ovat uinuneet kauan unohdettuina. Mutta eivät enää.
Yksi uinuja kohottaa päätään. Se on kooltaan muita suurempi ja sen suomut loistavat puhtaan kultaisina. Sen harja muistuttaa aivan kruunua.
Se levittää siipensä ja karjaisee. Ääni on täynnä raakaa voimaa, mutta myös iloa siitä että ne ovat taas elossa.
Lohikäärme hyppää ilmaan sulavasti ja sen siivet piiskaavat ilmaa; tuhannet lohikäärmeet nousevat ilmaan yhtä aikaa.
Lohikäärmeet täyttävät taivaan. Niitä on erivärisiä ja kokoisia, joidenkin suomut kiiltävät sinisinä ja punaisina, joidenkin hopeisina tai mustina. Ne lentävät suurena kirjavana parvena kohti nousevaa aurinkoa joka koskettaa niitä säteillään.
Lohikäärmeet ovat vartioineet Unten laaksoa vuosituhansien ajan mutta tänään niiden ei tarvitse enää tehdä niin. Tänään ne lentävät.
Tänään koittaa lohikäärmeiden aika.
