Kirjoittaja Aihe: Vapaudenriisto |K11| Lucius/Draco  (Luettu 3397 kertaa)

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 438
  • Loveatar
Vapaudenriisto |K11| Lucius/Draco
« : 27.03.2016 15:41:37 »
Nimi: Vapaudenriisto
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Paritus: Lucius/Draco
Genre: kauhusävytteinen draama
Varoitukset: insesti

A/N: Tämä fic osoittautui varsin ongelmalliseksi kirjoitettavaksi, osaltaan sen takia, että en erityisemmin itse pidä insestistä ja koen sen jo teemana jotensakin inhottavana ja vastenmielisenä. Joten siinä vaiheessa, kun tätä päädyin alkaa kirjoittamaan, niin en odottanut edes helppoa projektia - en tosin odottanut, että siitä tulisi ihan näin vaikea. No, ei tähän mennytkään aikaa kuin useampi päivä (hups?) ja nyt voin sanoa sentään olevani lopputulokseen suunnilleen tyytyväinen. En voi sanoa pitäneeni tämän kirjoittamisesta, koska teema on itselleni niin vastenmielinen, mutta, no, onpahan ainakin tehty :D Tämä fic osallistuu Paritusgeneraattorihaasteeseen, kerään tällä Draco Malfoyn ja tämä osallistuu myös sataseen sanalla 033. Liikaa.


Narcissan kuoleman jälkeen kartano tuntui tyhjältä. Pimeissä nurkissa kaikui hiljaisuus, jonnekin tanssisalin autioon avaruuteen eksynyt nauru kidutti jäljelle jääneitä asukkaita. Jokainen käytävänmutka kaikui kuolemaa ja pimeys tuntui pesseen aikaisemman keveän tunnelman syvään unohdukseen.

Sydämensyke kuulosti huudolta Dracon korvissa, sen kiivas läpätys eksyneeltä hänen mielessään. Hänen ajatuksensa harhailivat jatkuvasti pois nykyhetkestä ja sen hukuttavasta pimeydestä, takaisin niihin aikoihin, kun valokuvakehyksissä vielä hymyili onnellinen perhe – kaikki kolme.

Huokaus.

Tuntui kuin kehyksiin kahlittu aika olisi ollut tuhansia vuosia sitten, vaikka siitä kaikesta oli todellisuudessa kulunut vain vuosi.

”Draco.”

Luciuksen hiljainen, karheankäheä ääni sai Dracon hätkähtämään rajusti. Toinen käsi eksyi miltei vaistomaisesti vasempaan kyynärvarteen maalatun pimeyden piirron päälle. Se oli merkki uskollisuudesta, jonka olemassaolosta Draco ei milloinkaan voinut olla varma. Kahdet jäänharmaat silmät kohtasivat ja hiljainen hymy nyki Luciuksen suupielissä. Dracon katse oli kalmankylmä.

”Lucius”, hän huokaisi, nautti siitä, kuinka vanhemman miehen katse jäätyi.

Luciuksen pistävä katse harhautui Dracon vasempaan käsivarteen ja kapeat huulet kiertyivät julman huvittuneeseen hymyyn. Toinen kulma kohosi kysymyksen merkiksi ja Draco joutui tukahduttamaan värinän, joka täytti hänet sillä hetkellä, kun heidän katseensa jälleen kohtasivat. Luciuksen silmissä välähti jotakin, mille Draco ei aivan osannut antaa nimeä, jotakin minkä hän oli aina oppinut yhdistämään Luciukseen ja Narcissaan. Draco olisi halunnut sulkea silmänsä Luciuksen katseelta, sillä miehen silmistä paistoi rikkinäinen perhe – ja mies, joka oli menettänyt kaiken. Aivan kaiken.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Draco pelkäsi isäänsä.

”Seuraa minua”, Lucius vain tokaisi, välittämättä lainkaan poikansa epämukavuudesta ja jähmettyneestä ilmeestä. Käänsi vain selkänsä ja lähti marssimaan kengänkorot käytävien seinistä kaikuen kohti työhuonettaan.

Dracolle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata, tuijottaa Luciuksen kävelykeppiä, jonka kolahtelu lattiaa vasten sai sydämen laukkaamaan villisti Dracon kylkiluita vasten. Jäisenkylmä ilme Luciuksen kasvoilla ei milloinkaan luvannut hyvää, mutta tässä tilanteessa, jossa Narcissaa ei enää ollut Draco ei tiennyt, mitä hänen isänsä mahdollisesti vielä tekisi. Joskus tuntui, että vain Narcissan kalpeankuulas hahmo oli pitänyt Luciuksen kiinni todellisuudessa, kiinni kiinteässä perheyhteydessä, joka oli Narcissan kuoleman jälkeen murentunut ja karissut maahan. Aivan kuin sitä ei koskaan olisi olemassa ollutkaan.

Draco värisi, kietoi käsivartensa ympärilleen ja piti leukansa ylpeästi pystyssä vielä siinäkin vaiheessa, kun Lucius lukitsi työhuoneen oven heidän takanaan ja laski sauvansa työpöydän kiiltävälle puupinnalle.

Luciuksen kasvoilla käväisi eksynyt ilme, kun hän käveli aivan Dracon iholle kiinni, taivutti pojan kasvoja ylöspäin ja kutitteli rohtuneilla huulillaan tämän poskea.

Tu-tum tu-tum tu-tum

Sydän tanssi villiä kissanpolkkaa Dracon rinnassa, yritti pakottaa tiensä hänen kurkunpäänsä ohi, aina kielelle asti. Luciuksen huulien hiljainen supina hänen korvansa juuressa sai Dracon voimaan pahoin, epäröimään, pelkäämään.

Vihaamaan.

Avuton, voimaton viha kupli jossakin syvällä Dracon rinnassa, kun Lucius antoi huuliensa vaellella päämäärättömästi poikansa poskella, eksyen välillä hivenen lähemmäksi huulia, kaulaa, mitä tahansa, mitä Lucius oli Narcissan kanssa tavannut suudella. Dracon kädet kiertyivät nyrkkiin ja hänen katseensa harhaili. Seinä, ikkuna, ovi, lattia, katto, jälleen seinä. Kaikkialle muualle paitsi Luciukseen, minne tahansa muualle. Hengitys takertui Dracon kylkiluihin ja Lucius käytti poikansa hengenhaukkomisen hyväkseen, suuteli tätä huulille ja antoi suupieliensä kiertyä kevyeen hymyyn.

Lopulta Lucius sai tarpeekseen suutelemisesta ja vetäytyi kauemmas. Kylmä huohotus kutitti Dracon poskipäitä, sai kalpeat suortuvat heilahtelemaan ja Luciuksen silmissä paloi kuollut ja mielipuolinen tuli. Sen kelonharmaat liekit saivat Dracon sisuskalut jäätymään ja pelon kouraisemaan saastaisella verkollaan entistäkin syvemmältä, vangitsemaan hänen mielensä uuteen ansaan.

Poispoispoispois.

Sillä aikaa, kun Lucius kiersi jonnekin Dracon selän taakse, Draco keskittyi katselemaan ympärilleen huoneessa. Kaikki oli säntillisesti paikoillaan, nuorempi Draco hymyili hänelle aurinkoisesti korkealta lipaston päältä pölyisistä kehyksistä ja kuollut katse silmissään. Kaksi jalkaa vasemmalle, siellä hänelle hymyili Narcissa Luciuksen sylistä ja kiiltävän puhtaista kehyksistä. Lucius oli luultavasti pyyhkinyt kehykset aiemmin samana päivänä, hyväillyt niitä ja painanut huulensa vasten Narcissan kuvaa.

Draco käänsi katseensa sivuun. Narcissa ei ollut täällä. Heidän perheensä oli rikki, Lucius oli rikki

eivätkä Narcissan ympäri taloa sirotellut valokuvat voineet korjata Luciuksen mieltä. Kukaan ei kyennyt siihen, eivät edes Pyhän Mungon taitavimmat mieliparantajat. He vain sanoivat, että Lucius oli kärsinyt liian paljon liian lyhyessä ajassa, valheita, joihin edes Draco ei uskonut.

Luciuksen mielen epävakaus kävi ilmeiseksi, kun mies palasi takaisin Dracon luokse ja antoi käsiensä vaellella päämäärättä poikansa vartalolla. Kylmät kädet eksyivät vaatteiden alle, tuntuivat väärältä ja koskettelivat Dracoa sieltä, mistä hänen isänsä ei olisi koskaan häntä kuulunut koskettaa. Inho ja avuton raivo taistelivat vallasta Dracon mielessä, mutta hän oli isäänsä heikompi – sekä ruumiiltaan että taikuudeltaan, tahdolla ei ollut ollut väliä missään vaiheessa. Lucius oli jo kauan sitten unohtanut, mitä vapaa tahto tarkoitti, se oli haudattu jo kauan ennen hänen vaimoaan.

Draco ei voinut kuin purra hammasta ja yrittää olla valittamatta, kun hänen isänsä viimein otti hänet väkivalloin, murskasi hänen tahtonsa ja nöyryytti Dracoa syvemmin kuin kukaan muu häntä ennen.

Sinä iltana Draco tajusi ensimmäistä kertaa todella, kuinka kauas he olivat tulleet niistä ajoista, kun kaikki oli vielä hyvin. Kuinka pahasti pimeyden lordi oli heidän vapautensa riistänyt ja heidän mielensä, ylpeytensä murtanut.

Ensimmäistä kertaa vuosiin Draco vaipui levottomaan uneen kuivuneet kyyneleet poskillaan.
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016