Erämaan viimeinen |K11| femme, 15/50

[Vlad]

Nimi: Erämaan viimeinen
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Genre: femme, drama
A/N: Epäröin tämän julkaisemista jo nyt todella pitkään, koska en halunnut lyödä lukkoon tätä tekstiä. En halunnut uskoa, että olin jo päättänyt mihin aikaan tämä tapahtuu tai millainen päähenkilö tälle tekstille lopulta tuli - en halunnut edes ajatella, että kirjoittaisin tämän tekstin tällaisella kertojavalinnalla. Tässä tekstissä on siis paljon asioita, joista olin epävarma ja joista olen edelleen epävarma. Tämän ei myöskään pitänyt olla femmeä, vaan haikeaa Aada/Mikael-tyyppistä romanssia, mutta päähenkilöllä oli muita suunnitelmia. Tämä tarina osallistuu sadan raapaleen tarina -haasteeseen, vaikka kirjoitankin vain 50 raapaletta (saatan kuitenkin korottaa, mikäli päähenkilö innostuu puhumaan itsestään enemmänkin). Toivon kuitenkin, että joku tästä tarinanpoikasesta pitää ja mahdollisesti jopa jättää kommenttia. Ilman paria ihanaa finiläistä en olisi varmaan koskaan inspiroitunut tarpeeksi kirjoittaakseni tämän tekstin tai saanut kerättyä riittävästi rohkeutta uskoakseni, että tämä on ensimmäisten raapaleiden osalta niin valmis kuin voi olla.

Ensimmäinen

Olen erilainen kuin kaikki muut, kuulun toisenlaiseen maailmaan kuin ihmiset ympärilläni. Näen maailman eri tavalla kuin kukaan muu. En ole koskaan ollut samanlainen kuin muut – ja totta puhuakseni en ole koskaan halunnutkaan olla.

Olin ymmärtänyt sen jo viisivuotiaana ja sen jälkeen sain tehdä kaikkeni pitääkseni totuuden salassa niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista. Joskus tuntui, että olisin elänyt kaksoiselämää jo viisikesäisenä ja kantanut maailman painoa pienillä harteillani. Koin eläväni täysin erilaisessa maailmassa, jossa metsä kuiskutteli aisteilleni juovuttavia sanojaan ja kutsuivat henkien maailmaan.

En voinut puhua kenellekään. En voinut puhua vanhemmilleni tai niille, joita vielä silloin kutsuin ystävikseni. Olin yksin. Yksinyksinyksin.


Toinen

Isä kuoli ollessani kymmenen. Hautajaisissa muut pukeutuivat yönmustaan, mutta minä en halunnut verhoutua suruun. Halusin kertoa vaatteillani kuoleman olevan vain uusi alku – ja siksi äidin kyynelistä huolimatta pukeuduin lumenvalkeaan, koristin hiukseni kukkasilla.

Kyynelvuot hautajaisvieraiden poskilla saivat minut tuntemaan oloni muukalaiseksi, sillä minun sydämessäni asui vain puhdas helpotus; salaisuuteni oli pidettävä salassa taas yhdeltä ihmiseltä vähemmän. Hautajaisten aamuna äiti valitti mekostani, väitti sen olevan sopimaton.

”Olen pahoillani”, vieraat kuiskivat vuoronperään. Jokaisen suu toisti samaa mantraa, surunvalitteluja joita kukaan ei tarkoittanut.

En osannut surra, en oikeasti. Kuolema oli vain väistämätön askel polulla, joka oli kuljettava.

Hautajaisten aikana susi heräsi ensimmäistä kertaa sisälläni.


Kolmas

Täyttäessäni kolmetoista äiti huolestui minusta ensimmäisen kerran. Silmissäni oli eksynyt katse ja villin metsän tuoksu hiuksissani. Äidin hymyssä oli terävä särmä, sillä neidonikäni alkoi valua loppuunsa, mutta en osoittanut merkkejä halusta mennä naimisiin ja täyttää velvollisuuksiani naisena. Minun elämässäni sillä ei ollut merkitystä – käännyin entistä ankarammin sisäänpäin ja sulkeuduin maailmalta.

Päivä päivältä minulla oli vain pahempi olla, ihmisen kehoni tuntui väärältä – kehoni ei ollut omani.

”Sulkeutunut tyttö”, naapurin tungettelevat rouvat supattivat kuiskuttivat kämmentensä suojissa kulkiessaan ulkona ohitseni. Minulla ei ollut antaa heille muuta kuin vihaisia katseita pitkiksi venähtäneiden hiusteni alta. Seuraavalla kerralla tavatessamme heillä oli minulle uusi lempinimi.

Louhen lapsi.


Neljäs

Neljätoistavuotiaana muutimme ensimmäisen kerran. Tutuille äiti kertoi, että vanha kotimme alkoi käydä liian pieneksi, mutta todellisuudessa ongelmana olin minä. Neljätoistavuotiaan jääräpäisyydellä olin pakottanut äidin muuttamaan, sillä vanhan talomme tuoksu oli ajaa minut hulluksi. Halusin päästä pakoon menneisyyttä, vanhan talon täyttäviä muistoja ja kaikkea sitä, minkä pystyi yhdistämään isään

- mutta kaikista eniten halusin paeta itseäni.

Uusi koti tarjosi mahdollisuuden sopia joukkoon. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ehkä olisikaan se outolintu, joukon ulkopuolinen. Ehkä minä voisin vihdoin olla joku. Muuton jälkeen äiti alkoi taas hymyillä lämpimästi. Naapurit toivat tervetulolahjoja ja kukkien tuoksu peitti aution talon löyhkän, katkeran hiljaisuuden ja purkamattomana lojuvan muuttokuorman varjoissa. 


Viides

”Miks sie et koskaan hymyile?” tyttö kysyi, vaikkei ollut koskaan aikaisemmin puhunut minulle.

En osannut kuin tuijottaa, tytöllä oli kauniit ketunpunaiset kiharat ja hieman terävä nenä. Hetken aikaa uskoin oikeasti, että tyttö oli kettu. Tytön hymy hyytyi ja tämä tuhahti hiljaa. Edes silloin en osannut vastata, en osannut edes hymyillä. Olin hämmentynyt.

Lopulta tyttö väsyi odottamaan. Hän ojensi kätensä ja veti minut pystyyn kiveltä, jolla istuin. Hänen vaalea mekkonsa oli kaunis, hän oli kaunis ja minun sydämeni tuntui puristuvan kylkiluita vasten. En ymmärtänyt, mitä hän oikein aikoi, en odottanut ystävällisyyttä saatuani osakseni vain puhdasta vihaa neljätoista vuotta.

”Mie oon Naakka.”

[Odo]

Vaikuttaa todella mielenkiintoiselta! Sulla on kiva tyyli kirjoittaa ja oot saanut todella hyvin asiaa mahtumaan 100 sanaan. En nyt osaa sanoa oikein muuta ja tää on lähinnä tägikommentti. Jään seurailemaan ja odottamaan jatkoa. :>

[Vlad]

Odo, kiitos En ehkä normaalisti ihan tällä tyylillä kirjoita, mutta tavallaan se tulee automaattisesti minäkertojalla kirjoittaessa (nimittäin oon sillä välillä kirjoittanut muutakin ja kaikissa on samantapainen tyyli kuin tässäkin). Tasan 100 sanan raapaleet on mulle uusi haaste, koska määrittelen raapaleen vähän eri tavalla (eli sen ei tarvitse mun mielestä olla tasan 100 sanaa), mutta haaste vaati sata sanaa, niin sitten kirjoitan sata sanaa. Se vaan pakottaa miettimään paljon enemmän, mitä niihin sataan sanaan oikein sisällyttää ja riviväleihin on pakko tunkea sellaistakin asiaa, jonka mielellään kertoisi ihan tekstissä itsessään. Mutta superiso kiitos kommentista ja toivottavasti pidät tästä tekstistä jatkossakin :>

A/N: Pari repaletta lisää ja sitten pitäisi taas palautua pohtimaan tekstissä tullutta ongelmakohtaa, joka pitää voittaa ennen kuin pääsen jatkamaan. Tämän tekstipirulaisen kanssa pitäis vaan keksiä pari ison linjan kaariin liittyvää asiaa, mm. millä valinnoilla saan valotettua helpoiten tätä ajankohtaa, johon tämä oikein sijoittuu (eli koittaa tyrkätä tätä enemmän historiallisen melankoliafantasian suuntaan). Mutta joo, lopetan löpisemisen ja tässä on osat 6 ja 7. Toivottavasti joku taas pitää ja ehkä kommentoikin :>

Kuudes

Niistä kolmesta sanasta alkaen Naakka oli ystäväni. Hymyilin hänelle ujosti ja kohtasin hänen ruskeiden silmiensä katseen.

”Pihla”, kuiskasin, epävarmana siitä, kuinka minun oikein pitäisi toimia.

Naakka hymyili, piteli minua edelleen kädestä ja kurkisti punaisten hiustensa lomasta ovela hymy huulillaan. Sydäntäni kirpaisi. Hän näytti niin paljon ketulta, että susi sisälläni yritti puskea pintaan, sysätä ihmishahmon harteiltani ja juosta vapaana uuden ystäväni kanssa. Minä kuitenkin purin huultani ja työnsin suden jonnekin kauas.

”Siul on nätti nimi”, Naakka hymisi ja heittäytyi selälleen kedolle. Hymyilin epävarmana, tietämättä kuinka reagoida kehuihin vailla sarkasmia.
”Kiitos”, sain lopulta sanottua, ääneni värähti loppua kohden. Naakka virnisti.
”Ei mittään.”


Seitsemäs

”Pihla.”

Äidin ääni viilsi korvia aivan liian terävänä. Olin taas menossa ulos Naakan kanssa, katselemaan ensimmäisiä lehtisilmuja lähimetsän puissa. Äidin silmissä oli hyökkäävä katse, joka pureutui kalloni läpi sinne jonnekin, mihin susi oli tehnyt pesänsä.

Halusin kyyristyä, piiloutua jonnekin missä voisin olla yksin.

”Sinun pitäisi mennä naimisiin”, äiti sanoi. Minun ajatukseni kompuroivat järkytyksestä. Naimisiin?
”Olet jo neito, Naakan äiti on jo varmasti löytänyt tyttärelleen kihlatun.”
”En halua naimisiin, äiti”, kuiskasin maalle. En kohdannut äidin katsetta. En halunnut nähdä niihin nousevaa pettymystä.

Äiti ei vastannut hetkeen. Lopulta hän puuskahti äkäisesti.

”Naapurit puhuvat jo, Pihla, ihmettelevät mikset ole jo kihloissa.”

Naapurit puhuivat.

[DulzGraham]

Oh, tää vaikuttaa mystiseltä. Kauniilta.

Vielä ei ota täysin selkoa siitä mitä tämä kaikki on ja miksi sitä täytyy olla kihloissa jo ilmeisesti päälle neljäntoista ja mitä nuo sudet ja ketut? Ootan mielenkiinnolla. Kauniin tästä tekee kaikki, ketunpunaiset kiharat ja silmut ja Louhi ja villi metsä. Tällanen tunnelma, mistä saa jo alkuun kiinni vaan aamukastetta, sammalta ja hämähäkinseittiä, tiätsä?

Siispä odotellen :>

-Duzku

[Vlad]

DulzGram, kiitos kommentista! Tää yrittää selkiytyä koko ajan ja yritän tuoda ajankuvaakin vähän mukaan samalla kun esittelen päähenkilöitä. Yhdennessätoista raapaleessa tapahtuu pieni aikahyppy ja aletaan päästä siihen oikeaan asiaan ja tarina pääsee käyntiin kunnolla. Tämä kuitenkin on noin ajallisesti historiallista fantasiaa, kuten edellisessä aaännässäni jo sanoinkin ja kihlautuminen neljätoistakesäisenä tulee sitä kautta.

A/N: Seuraavat kolme raapaletta yrittävät hieman rakentaa Pihlan ja Naakan välejä, jos sitä vaikka päästäisiin näiden jälkeen enemmän siihen itse asiaan. Mulla on sen verran useita tekstejä kesken, että koitan niitä vääntää kaikkia samaan aikaan ja ne on eri tyyleillä joten tänkin tekstin kanssa voi olla tyyliharhautumisia, vaikka pääsääntöisesti koitankin ylläpitää tätä valitsemaani (tai kertojavalinnan valitsemaa) tyyliä. Kommentteja saa edelleen heitellä vapaasti. Vähän alkaa jo vaikuttaa siltä, että tästä tulee sittenkin se sata raapaletta pitkä. Ehkä

Kahdeksas

Naakka hymyili tavalliseen tapaansa, kun viimein pääsin hänen luokseen. Punaiset hiukset kehystivät kesakkoisia kasvoja pehmeänä pilvenä ja melkein kuin varkain hymy hiipi omillekin kasvoilleni.

”Hei”, kuiskasin, melkein jopa nolostuneena siitä, että hymyilin.
”Hei.”

Naakka tarttui käteeni välittömästi päästyäni riittävän lähelle. Hän punoi sormensa omieni lomaan vaivattomasti, tuntui kuin hänen sormiensa kuuluikin olla siinä; minun sormieni lomassa.

Naakka nykäisi poninhännälle sidottuja tuhkanvaaleita hiuksiani ja nauroi käheällä äänellä. Hän vinkkasi silmäänsä ja huulien kulmassa leikitteli kiusoitteleva hymy. Minäkin nauroin, kykenemättömänä vastustamaan Naakan hersyvää iloa.

Yhtäkkiä hän painoi huulensa pehmeästi omiani vasten, suuteli minua nopeasti. Sormi painui huulia vasten ja hän iski silmää.


Yhdeksäs

En osannut kuin tuijottaa. Naakka virnisti ja istuutui nurmikolle, kellahti selälleen kukkapedille ja antoi hiustensa levitä lammeksi ympärilleen. Niiden puna hehkui ruohon vehreyttä vasten ja pisamat tanssivat Naakan poskilla, kun hän hymyili taivaalle. Tuijotin yhteen punottuja sormiamme ja yritin olla välittämättä kipeästä solmusta jossain syvällä sisimmässäni. Äidin sanat sattuivat edelleen.

”Naakka”, kuiskasin. En kyennyt löytämään rohkeutta puhua kovempaa, se tuntui pelottavalta, liian vaaralliselta.

Naakka vain hymähti raukeasti. Hymy ei ylettynyt kutittelemaan suupieliäni.

”Oletko sinä jo kihloissa?” pakotin kysymyksen jäykkien huulien välistä. Minua pelotti.

”Kihloissa? Mie? Emo ei halluu naittaa miuta viel.”

En tiennyt olinko pettynyt. Halusin olla kuten Naakka – vapaa.


Kymmenes

Ystävyytemme aikana Naakka näytti minulle monet salaisuudet. Hän esitteli minut metsän eläimille ja päivä toisensa jälkeen palasin kotiin metsäntuoksu hiuksiini kietoutuneena suden pysytellessä pinnan alla, mutta vain hädin tuskin. Ennemmin tai myöhemmin se purkautuisi vapaaksi ja hiusteni vaalea ruskea vaihtuisi suden harmaaseen turkkiin.

Jo pelkkä ajatus tuntui houkuttelevalta ja vain Naakan ystävyys sai minut pitäytymään ihmishahmossa niin pitkään kuin mahdollista.

”Kahto”, Naakka nauroi, osoitti jonnekin metsän varjoihin. Katsoin, mutta vaikka kuinka tuijotin, en kyennyt näkemään mitään.

”Kuukkeli”, Naakka hymisi ja kutsuin suden aisteja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

Välittömästi metsän tuoksut valtasivat nenäni ja ihmishahmo melkein riistäytyi yltäni. Vastasin Naakan hymyyn.

[Okakettu]

Kuten muutkin ovat jo sanoneet, tämä vaikuttaa hirmu kiinnostavalta ja mystiseltä! Olen ollut tämän piilolukija ensimmäisistä raapaleista asti, ja nyt viimeinkin oli pakko tulla kirjoittamaan kommentti, tykkäsin sen verran paljon noista kolmesta uusimmasta. Hyvä kokonaisuus tämä on ollut kaiken aikaa, ei sillä, mutta tunnelma oli uusimmissa silti mielestäni oikein erityisen onnistunut. En muista, olenko lukenut sinulta aiemmin mitään tekstiä minäkertojalla, mutta hyvinhän se näkyy sinulta luonnistuvan - varsinkin kun tiedän itsekin nyt kokemuksesta, että sadan sanan raapaleiden kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin helppoa, haha. Tyylikin - josta pidän muuten kovasti - on minusta ollut kaikin puolin yhteneväinen, että turhaan sitä murehdit. :>

Olen hirmu ihastunut Naakkaan, josta olet saanut luotua todella valloittavan oloisen persoonan, sellaisen jonka eläväisyys ja ilkikurisuus välittyvät hyvin tekstistä. Kahdeksannen raapaleen suudelma ja sen jälkeinen silmänisku esimerkiksi olivat mielestäni kivoja yksityiskohtia. Niin, ja lisäksi tuo murre ja emottelu ja kaikki! Naakka on siis oikein sopiva vastinpari hiljaisemmalle ja varautuneelle Pihlalle. Kaiken kaikkiaan tässä ovat tähän mennessä lomittuneet mielenkiintoisesti sekä Pihlan ja Naakan suhde että Pihlan mystinen "suteus". Ensimmäisistä raapaleista siitä sai vielä aika synkän kuvan, kun taas uusimmissa sävy oli vähän kevyempi eikä aivan niin, hmm, huolestuttava, ehkä Naakan takia? Olet joka tapauksessa kuvannut sen mielestäni hyvin: olennaisena osana Pihlaa, joka välillä vaimenee, mutta on silti aina tiiviisti läsnä. Kiinnostavaa onkin nähdä, mihin suuntaan aiot susiasiaa lähteä viemään, ja mitä kaikkea siihen vielä kuuluu.

Seuraavalla kerralla tavatessamme heillä oli minulle uusi lempinimi.
Louhen lapsi.

Tämä kohta jäi nimittäin kummittelemaan mieleeni, se oli mielestäni todella vaikuttava jotenkin.

Kiitos näistä raapaleista! Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraavan aikahyppy pitää sisällään. :>

[Vlad]

Okakettu, osasin jotenkin olettaa, että löytäisit tämän tekstin pariin. Minäkertoja on mulle outo ratkaisu, en ole tainnut sitä juuri koskaan aikaisemmin käyttää, joten olen iloinen siitä, että sun mielestä oon saanut sen toimimaan ja se luonnistuu. Se kun on itselleni se kaikista epäluontevin mahdollinen kertoja. Olen kuin myös iloinen siitä, että olet tykästynyt Naakkaan - tykkään nimittäin Naakasta itsekin ihan älyttömästi, vaikka tyttö kirjoittautuikin hieman erilaisena kuin olin alunperin ajatellut (ja honestly, rakastan Naakan murretta). Pihlan suteuteen palaan jatkossa aika paljon, toivottavasti jatkossa sen todellinen luonne hieman selviää - ja tavallaan suteus tässä tarinassa onkin synkkää. Ehkä. Sen näkee tarkemmin jatkossa, kun Pihlakin ehkä pääsee melankoliastaan joskus eroon.

A/N: Ei ihan niin kovin montaa raapaletta julkaisussa tällä kertaa, koska halusin poikkasta tämän juuri tässä kohdassa, jossa tauko toimii ehkä parhaiten. Aikahypyn piti tapahtua paljon selkeämmin, mutta loppujen lopuksi siitä tulikin melko hienovarainen - päähenkilöt kun eivät suostuneet yhteistyöhön ja yksi uusi hahmo päätti esitellä itsensä aivan liian aikaisin tämän tarinan kannalta, mutta koska olisin ottanut Saarnin esiin vähän myöhemmin ja tämä tarjoaa varsin kätevän aasinsillan alkuperäiseen juonenkäänteeseen, niin menköön sitten. Toivottavasti tämäkin raapalepari on miellyttävä lukea. Tuskailen edelleen vähän kertojavalinnan ja tekstien pituuden kanssa, mutta mitäpä haaste olisikaan ilman haastetta.

Yhdestoista

Naakan kanssa olin vapaa. Olin kuin lintu, jonka mukaan Naakka oli saanut nimensä ja minusta tuntui kuin olisin elänyt pilvien tuolla puolen. En ollut muuttanut muotoani pitkiin aikoihin, ihmishahmo oli pysynyt ylläni pidempään kuin vielä koskaan aikaisemmin. Välillä en edes muistanut, etten ollut ihminen. Vapaus ei kuitenkaan kestäisi ikuisesti – se ei koskaan ollut ikuista.

Illalla äiti toi kotiin nuoren miehen, jonka hiekanvaaleat hiukset valuivat kasvoille. Väistin miehen vetisensinistä katsetta, se muistutti minua liikaa syvistä vesistä kiskotusta lahnasta ja minua inhotti. Vihasin miestä jo valmiiksi. Äiti hymyili aurinkoisesti. Pystyin tuntemaan, kuinka näkymättömät kahleet kiertyivät ympärilleni valmiina kuristamaan.

”Pihla, tässä on Saarni.”


Kahdestoista

Pystyin tuntemaan Saarnin katseen epämiellyttävänä kihelmöintinä selkäpiissäni ja toivoin voivani vain paeta, vaihtaa ihmiskehoni sudenkäpäliin ja notkeisiin lihaksiin. Sen sijaan seisoin epävarmana äidin ja Saarnin arvioivien katseiden alla ja tuijotin kattoon, toivoin näkeväni sinisen taivaan sen lävitse ja voivani lentää siellä yhtä vapaana kuin Naakka.

”Saarni on sinun aviomiehesi”, äiti lausui järkyttävän totuuden. Saarni vain hymyili, nautti pelästyneestä kauriinkatseestani ja lausui jonkin tyhjän kohteliaisuuden, jonka ainoa tarkoitus oli vain miellyttää äitiä.

Unelmien avioliitto, kahden vahvan suvun liittäminen yhteen kahleista vahvimmilla – minulle se näyttäytyi vankilana.

Sinä iltana minä pakenin kotoa. Olin viisitoista, vastoin tahtoani kihlattu ja yksin maailmassa. Annoin muotoni muuttua.

[Okakettu]

Ei raapaleiden vähäisyys mitään haitannut, kun ne olivat noinkin hyviä! Ihailen itse asiassa kovasti, kuinka taidokkaasti sait vain kahden osan aikana vaihdettua tekstin tunnelman kokonaan ilman, että syntyi hätäistä tai kiirehdittyä vaikutelmaa. Näkymättömät kahleet todellakin kiristyivät Pihlan ympärillä, sen tuntu tuli minusta näissä todella hyvin esiin. Varsinkin, kun sitä vertasi yhdennentoista raapaleen alkuun ja Pihlan ajatuksiin Naakan seurassa olemisesta, vapaudesta ja muusta. Saarni sitten taas, hmm. Hänestä jäi odotetusti todella epämiellyttävä kuva, tuo hän nautti pelästyneestä kauriinkatseestani ja kaikki!

Sinä iltana minä pakenin kotoa. Olin viisitoista, vastoin tahtoani kihlattu ja yksin maailmassa. Annoin muotoni muuttua.

Pidin monesta kohdasta, mutta etenkin tämä loppu ja viimeinen lause oli hieno!

Tiivistettynä siis tykkäsin, ja minäkertoja toimii ratkaisuna edelleen oikein hyvin. Kiitos jälleen näistä! Jatkoa odotellessa. :>

[Vlad]

Okakettu, olen hyvilläni siitä, että tunnelman muuttaminen onnistui, sillä tästä eteenpäin tarinan olisi tarkoitus ottaa ainakin toviksi hieman synkempiä sävyjä. Naakalla on Pihlalle aivan erityinen merkitys, kuten on toivottavasti tullut ainakin jollain asteella esille tekstistä - Saarni taas, mies on tarkoituksella vastenmielinen ja epämiellyttävän kuvan antava, toivottavasti onnistun jatkossakin kuvaamaan Saarnin onnistuneesti, sillä tarkoituksena olisi kyllä pitää Saarni kuvioissa vielä tovin aikaa. Ja mukavaa, että minäkertoja toimii edelleen, toivottavasti toimisi jatkossakin.

A/N: Olen ollut saamattoman laiska tämän kirjoittamisessa, mutta toivon, että siihen tulee muutos, koska haluan saada tämän tarinan päätökseen ja yritänkin tässä päästä uudelleen sisälle tähän maailmaan ja muistaa kaikki pienet yksityiskohdat (mm. sen, mitä tässä tarinassa oli oikein tarkoitus tapahtua ). Tarkoitus olisi välttää tällaisia kuukausien taukoja ennen seuraavia raapaleita, olisin tämän jatkonkin voinut julkaista jo vähän aikaisemmin, mutta en halunnut julkaista vain yhtä raapaloista. Toivottavasti joku edelleen pitää tästä tekstistä ja mahdollisesti jättää kommenttiakin.

Kolmastoista

En koskaan unohtaisi sitä, miten neljä raskasta käpälää takoivat maata mielipuolisuuden ajamina, kuinka kiidin sivaltavien oksien lävitse paeten omaa elämääni. En ajatellut Naakkaa, en ajatellut edes vapautta ollessani itse kahlittu ikuisimmilla kahleilla elämään, jota halveksuin sydämeni pohjasta. Vapaus oli tavoittamaton unelma, jotakin sellaista mikä ei minun osakseni lankeaisi. Siinä vaiheessa, kun jalkani olivat kompastua, pakotin ne liikkumaan nopeammin kunnes olisin kuluttanut kaikki tunteeni loppuun.

Muotoni soljui toiseksi ja käperryin niin pieneksi kuin vain pystyin. Tuuli kouri minua kynsillään ja alaston ihmiskehoni värisi kylmän ulottuessa aina sydämeeni asti. Tämä nahka ei kyennyt suojaamaan minua kylmyydeltä, sillä suurin osa oli lähtöisin sisältäni.


Neljästoista

Saarnin hyinen katse kummitteli unissani ja heräilin öisin vähän väliä omaan huutooni. Naakan vapaus loisti poissaolollaan ja vain kylmyys oli ystäväni, kun piileskelin kohtaloani ja elämääni metsän varjoissa. Silmissäni asui pelko ja eläin, jota kannoin sielussani. Useampaan vuoteen en puhunut sanaakaan kenellekään, en kohdannut ketään muita kuin satunnaisia metsästäjiä, jotka pelästytin vaikenemaan yhdellä ärisevällä irvistyksellä.

Vähitellen korviini kantautui huhu metsäläisestä, joka söi ihmislapsia päivällisekseen ja pystyi ottamaan suden hahmon. Toisaalta kuulin huhuja etelään eksyneestä lapinnoidasta, jonka sielu oli hailakanvärinen susi. Vain minä tunsin totuuden. Vain minä tiesin, että huhujen taustalla oli vain nuoren naisen haluttomuus avioitua ventovieraan kanssa.

Kaipasin Naakkaa.


Viidestoista

Vähitellen lakkasin palelemasta, aloin ensimmäistä kertaa vuosiin uskaltautua metsän rajojen ulkopuolelle. Ensimmäisillä kerroilla susi pyrki väkisin pintaan, raateli kynsillään sydäntäni ja puristi henkitorveani niin, että henkeni salpautui ja pelko yritti saada uudelleen valtaa kaoottisessa mielessäni. Koko ajatus paluusta elämääni ihmisenä uhkasi syöstä minut takaisin tukehduttavaan kierteeseen, joka johti vain hyytävään kylmyyteen ja pimeään pelkoon.

Sillä kerralla valitsemani kylä näytti aivan tavalliselta, ihmiset eivät näyttäneet sen varakkaammilta kuin missään muuallakaan eivätkä heidän silmänsä muistuttaneet minua kaloista; muistuttaneet minua Saarnin vetelästä katseesta. Vääntelehdin epämukavana ihmisenvaatteissani ja yritin tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Tarvitsin kuitenkin ruokaa – ja rahaa.

Sitä varten minun piti puhua näille ihmisille.