arethea: Kiitos paljon, mutta ehkä vähän liioittelua, jos tämä on muka älyttömän hyvä, jos vertaa monien muiden teksteihin.
Muutenkin ihan liian pitkä väli, mutta inspistä ei ole(heittäkää miten sitä saisi takaisin) ja muutenkin vissiin ainakin pari muuta rautaa tulessa. Eli tässä nyt osa 3.
Osa 3 - Pöllöpostia
Hermione oli tutkinut kirjaston kirjoja jo toista tuntia, kun Harry ja Ron tulivat paikalle. Pojat alkoivat selostaa sitä kuinka olivat etsineet Hemione ympäri linnaa ollen huolissaan. Rohkelikon jalokivitiimalasikin oli saanut selkeästi täytettä, jonka pojat olivat mielessään yhdistäneet huispauskentän tapahtumiin. Etenkin Ron kyseli äärimmäisen tarkasti tapahtumat ainakin kahteen kertaan ja katsoi vielä Hermionen poskea, johon oli tullut vain pieni naarmu Pansyn kynsistä.
Poistuessaan kirjastosta illalliselle Hermione ei ollut löytänyt mitään, mikä sopisi tähän kuvaan. Masentuneena hän asteli kohti suurta salia. Rohkelikot ottivat tytön vastaan iloisin selkääntaputuksin ja sanoin. Kuitenkin Hermione oli vajonnut ajatuksiinsa eikä juuri vastannut iloisuuteen. Hän vilkaisi pikaisesti Luihuisten pöytään, mutta sai huomata, ettei Malfoy ollut paikalla, mutta eräs toinen sen sijaan katseli häntä silmät leimuten. Pansyn silmät olivat kuin sulaa laavaa, kun hän loi katseensa Hermioneen joka kavahtaen käänsi katseensa ja ajatuksensa pöllöön, joka lenteli sulavasti hänen lautasensa vierelle. Kun pöllö saapui, eläin laskeutui sulavasti mustia siipisulkiaan levittäen. Ron kavahti kauemmas kun eläin nokkasi häneen päin antaen jäänsinisten silmiensä kaivella Rohkelikkojen pöydän väkeä. Hermione ojensi kättään antaakseen linnulle palan leipää, mutta sai vastaukseksi vain nokan iskun käteensä. Pidellen kättään Hermione huomasi valkoisella silkkinauhalla pöllön jalassa olevan pergamentinpalasen ja varovasti irrotti sen eläimen koivesta. Kiljaisten eläin lähti vahvoin siiveniskuin lentoon heti kun paperi oli Hermionen kädellä. "Hmph, olipa omituinen elukka", Hermione tuhahti puoliääneen. Hermione käänsi katseensa pergamenttiin. Yllätykseksi sen pinnassa luki "Lue tämä vasta, kun olet yksin. Ei oleskeluhuoneessa!"
Hermione katsahti ystävyksiinsä ja nousi pöydästä, sanoen poikakaksikolle menevänsä kirjastoon.
Lähtiessään salista Granger huokasi raskaasti. Kuka voisi olla mystisen lapun lähettäjä? Ei kai sentään Malfoy, tai Pansy, joka haluaisi tehdä hänestä pöllönruokaa? Kenelle salaperäinen, vaikkakin ärtyisä pöllö kuului? Kysymykset vilisivät Hermionen päässä hänen kävellessään tyhjällä käytävällä. Miettien hyvää paikkaa viestin lukemiseen Hermione päätti suunnata tyrmien läheisyyteen, sillä siellä ei parveilisi liikaa ihmisiä.
Tuntien tyrmien kosteuden ja koleuden lähestyvät Hermione hidasti tahtiaan ja istahti kivipenkille, joka seisoi yksinäisyyden keskellä. Hitaasti Hermione alkoi avata pergamenttirullaa, ja sai todeta, ettei se sisältänyt paljoakaan tekstiä.
"Tervehdys
Jos haluat selvittää mysteerin, niin tule huomisen iltapäivänä, kello viisi tyrmien käytäville. Yksin."
Hermione kurtisti kulmiaan ja luki paperin uudelleen läpi. Tämänkö takia hän oli jättänyt illallisensa välistä ja kävellyt tyrmille? Noh, kai viesti oli tietyn verran salamyhkäinen. Onneksi odotus ei olisi pitkä, sillä torstai olisi jo huomenna. Mutta eri asia on, kuinka pitkältä se tuntuisi.
Seuraavan päivän tunnit kuluivat matelemalla. Hermionelta yritettiin kysellä pöllöstä ja viestistä, mutta hän sulki suunsa asiasta ja kertoi sen olleen vain lyhyt vastaus johonkin vanhaan asiaan.
Eniten tuskaa tuotti muodonmuutosten tunti. McGarmiva jakoi oppilaat kahden ryhmiin, antaen Hermionen pariksi Vicyn, keskipituisen, mustatukkaisen tytön. Pareissa heidän tehtävänsä oli muuntaa rotta joksikin lasiesineeksi.
Jo Vickyn alkaessa heiluttaa sauvaansa, Hermione huomasi tämän olevan taidokas loitsija, eikä kulunut kauaa, kun rotan tilalla oli taidokas lasimaljakko. Hermione hymähti itsekseen, ja napautti sauvallaan muutamia kertoja maljakon reunaan lausuen muutamia taikasanoja, ja pian maljakon pintaa koristivat kauniit värit. Vicky katsahti maljakkoon nenäänsä nyrpistäen ja heilauttamalla sauvaansa palautti sen taas rotaksi, varsin hyvin tuloksin, huomioiden, että rotta oli vieläkin monivärinen. Viereisellä pulpetilla Ron ja Lavender Brown naurahtavat huomatessaan kirkkaanvärisen rotan. Vicky katsahtaa pilke silmäkulmassa Hermioneen, joka hämmentyneenä katsoo vierestä kun Vicky heilauttaa sauvaansa ja loitsii kaksikon lasista ruman savisen tuhkakupin, reveten nauruun toisten naamojen venähtäessä irveeseen.
Kun vihdoinkin tunti on loppunut, on Rohkelikko Vicyn takia 10 pistettä köyhempi. Ja vielä on tunti jäljellä. Hermione katsahtaa lukujärjestystä ja huomioi sen ennustuksen tunniksi. Ja pyh, hän tiuskaisee mielessään, turhaa mokoma lohikäärmeensonnan jauhanta.
Hermionen kävellessä ärtyneenä oleskeluhuoneeseen häntä vastaan tulee joukko luihuisia, joiden joukosta Hermione katselee platinahiuksista jääprinssiä turhaan.
Hermione saapuu lihavan leidin maalauksen luo, hän huomasi, kuinka maalaus oli jo valmiiksi heilahtanut auki, ja aukosta oli juuri kömpimässä, kukas muukaan kuin Ron. Ron kohotti kättään hilpeästi ja Hermione vastasi tervehdykseen nyökäten poissaolevasti. Hermionen kammetessa itsensä oleskeluhuoneeseen, Ron huikkasi hänelle: ”Ennustuksen tunnin alkuun on viisi minuuttia, mihin oikein luulet meneväsi?” Hermione viittasi kintaalla mokomalle kehotukselle ja tokaisi ettei aio mennä sille pelkkää fiktiota käyvälle lööperitunnille. Maalauksen sulkeutuessa täysin yllättymätön Ron lähti virnistäen kohti tähtitornia, kun Hermione alkoi tonkia oleskeluhuoneen sohvalla pari vuotta sitten ostamaansa varmaankin 2000 sivuista, vanhanpuoleista kirjaa monimutkaisemmasta ja hienostuneemmasta taikuudesta. Hän käänteli sivuja verkkaisesti, odottaen jonkin mielenkiintoisen kohdan osuvan eteensä. Hermione ei kiinnittänyt kauheammin huomiota kellastuneiden sivujen teksteihin, vaan luki pääasiassa vain otsikot. Kuitenkin kirjan parissa ehti vierähtää hetki jos toinenkin, kun Rohkelikkoja alkoi viimeisten tuntien jäljiltä soljua oleskeluhuoneeseen. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun Ron ja Harry tupsahtivat maalauksen takana olevasta aukosta ja ryntäsivät ensimmäisenä tekonaan kinuamaan vastauksia siihen, miksi Hermione ei ollut jakanut heidän kanssaan ennustuksen tunnin kurjuutta, vaan lojunut koko oppitunnin ajan tupahuoneessa lukemassa jotakin joutavanpäiväistä kirjaa. Vastaukseksi pojat saivat jälleen kerran vain keden heilautuksen ja yrmeän käskyn jättää hänet rauhaan. Pojat lähtivät hakemaan velhoshakkilautaa poikien makuusalista, kun Ron kuiskasi Harrylle hiljaa; ”Sillä on vissiin se aika kuukaudesta”, ilmeisesti hieman liian lujaa, sillä pian Ronin takaraivoon kolahti rikkinäinen mustekynä. ”Ei näemmä”, tokaisi Harry yrittäen pidätellä naurua.
Ei tästä hetkestä kuin puoli tuntia eteenpäin, kun Hermione ja hänen kaksi ystäväänsä istuivat suuren salin pöydän ääressä syömässä. Ron mussutti tavalliseen tapaansa kanankoipea vinhaan tahtiin, ja Harry ja Hermione katselivat vierestä, syöden rauhallisesti omia ruokiaan, kunnes Harry päätti aloittaa keskustelun: ”Mikä sinulla on tänään ollut, kun tiedän kyllä, että et perusta ennustuksen tunneista, mutta miksi hiivatissa olet käyttäytynyt siitä perkeleen pöllöstä, ja siitä viestistä lähtien niin…etäisesti?” Hermione ja Ron katsoivat Harryyn, joka oli ottanut aiheen puheeksi kuin minkä tahansa muunkin aiheen, keskellä ruokapöytää. Hiljaisuus lankesi kolmikon ylle, kun hitaasti totuus alkoi valjeta molemmille pojille. Se pöllö. Ja viesti. Jännitys kulki koko kolmikon läpi, ja juuri kun Harry oli avaamassa suutaan, Hermione nousi, ja suuntasi kohti suuren salin ovea. Ja kohti tyrmiä. Etuajassa, ihan sama.
Pienet korot kopisten tyrmien kivilattioilla Hermione asteli kylmänkosteassa maan pinnan alla olevassa kerroksessa. Monet luihuiset katsoivat häntä ohikulkiessaan kummeksuen, halveksuen tai uteliaina. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt mitä rohkelikko teki niinkin lähellä luihusten makuusaleja ja oleskeluhuonetta. Hermione katseli ympärilleen ja tokaisi, että oli jo ihan tarpeeksi syvällä tyrmissä. Hermionea kylmäsi, kun hän nojasi selkänsä kylmänkosteaa kiveä vasten. Sen kosteahko pinta ei erityisemmin houkutellut ihmisiä nojailemaan, joten tyttö lopetti nojailunsa ja alkoi odottaa. Hän seisoskeli ensin pari minuuttia Hermostuneesti paikallaan, mutta alkoi sitten kävellä vielä hermostuneemmin pientä ympyrää.
Menin muutamia minuutteja, kunnes käytävän luihuisten tuvan päädystä alkoi kuulua askelia. Hiljaisia askelia. Hermione painautui seinää vasten, saaden tuntea kylmänkostean seinän kaavunselkämyksen ja aluspaidan läpi. Askeleen pysähtyivät, ja Hermione päätti astua pois kivipilarin takaa.
Samalla hän näki Pansy Parkinsonin.
Sillä sekunnilla hän tiesi, että tapaaminen ei olisi kannattanut.
Tytöt vetivät sauvansa, mutta tilanteeseen varautunut Pansy ehti ensin. Hermionen sauva tempautui hänen kädestään, ja toinen nappasin sen kepeästi ilmasta. Hermione jäi paikalleen, vaikka pakeneminen voisikin olla parempi idea juosta pois.
“Sinä saatanan kuraverinen paskaläjä”, Pansy aloitti :”Miksi sinulla ja niillä kahdella ystävälläsi on aina tapana sekaantua kaikkeen, mutta nyt menit yli ja överiksi!” Pansy räyhäsi päin seinään painautunutta Hermionea. “Mitä helvettiä, Parkinson? Oletko hullu? Satuin juuri pelastamaan sillä loitsulla sen perkeleen Malfoyn hengen, jos et huomannut! Jos uhria raivokohtauksillesi etsit, niin käännyn Lavender Brownin puoleen. Hän siellä katsomon alla oli silmät sirissä ja sauva ojossa, kunnes keskeytin hänet. Hän näytti varsin vihaiselta” Hermione sähähti kiukkuisesti. Ei hän ollut mikään luihuispoikaa tappaa yrittävä hullu. Lavenderista sitä ei sitten tiennytkään. “Joten nyt, sauvani, kiitos?”
Pansyn naama lehahti tulipunaiseksi, kun tämä puristi Hermionen sauvaa kädessään yhä tiukemmin. Hänen kasvoistaan loimusi viha ja epäusko. Kuitenkin pitkien katseiden jälkeen hän viskasi Hermionen sauvan tätä kasvoihin ja lähti murahtaen pois. Kengät kopisten Pansy loittoni, ja Hermione jäi katsomaan tytön perään. Mikä hullu. Kuitenkin helpotuksesta huokaisten Hermione oli jo lähdössä itsekin pois, kun Pansya ei näkynyt ja kopina oli kadonnut käytäviin. Ripein askelin Granger lähtikin pois tyrmien kosteudesta ja hyytävyydestä. Onneksi matka tyrmistä sujui nopeasti ja pian Hermione olikin jo läjähtänyt Rohkelikkotornin sohvalle. Onneksi sillä hetkellä huoneessa ei ollut ketään muuta, vaan Hermione sai rauhassa katsella takan loimua, kun ei niin rauhalliset kysymykset sinkoilivat hänen päässään.
“Mitä se Pansy oikein ajatteli? Mitä hän aikoo Lavenderille? Miksi hän välittää Malfoysta? Miksi itse välitän koko sopasta? Mihin liemeen taas olen nokkani työntänyt?”