Kirjoittaja Aihe: Jos meillä olisi valinnanvaraa (K-11, H/Dudley, angst, musta huumori, raiskaus)  (Luettu 2657 kertaa)

Winga

  • Gremlin
  • ***
  • Viestejä: 2 447
Kirjoittaja: Winga
Oikolukija: Lils ♥
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Dudley
Genre: angst, dark humour
Yhteenveto: ”Koska tämä on raiskaus, ja minä raiskaan sinut.”
Varoitukset: raiskaus, deathfic
Vastuuvapaus: Hahmot on Rowlingin, minä vaan leikin!
A/N: Hmm, aloin kirjoittaa dialogia. Oikeesti tän piti olla huumoria, mutta oho, hahmot alkoivat elää itsekseen ja kuljettaa tarinaa vähän synkempään suuntaan. Hahmot on kyllä aika OoC, mutta tähän ei muu oikein olisikaan käynyt :D
Natty-boyn mulle antamaan 10 H/? paritusta, neljäs taitaa olla. Slash10.


Jos meillä olisi valinnanvaraa

”Ota se suuhun.”

”Miksi ihmeessä? Etkö voi itse ottaa, kun kuitenkin osaat taikoa, niin saisit varmasti taivutettua itsesi oikeaan asentoon? Ja tarpeeksi pitkä kaula, jos joogailu ei onnistu.”

”Älä viitsi naurattaa. Käyt vaan polvillesi ja otat sen suuhusi.”

”Miksi? Et edelleenkään vastannut kysymykseeni.”

”Koska tämä on raiskaus, ja minä raiskaan sinut.”

”Salli minun nauraa – ei vaan, enhän minä sinun lupaasi tarvitse. Haahaahaa!”

”...sinä et ota minua kovin vakavasti!”

”No en todellakaan. Tuon sauvan kanssa varsinkaan, naurettava rusina.”

”Mitä sinä! Odotahan kun vain kaivan oikean sauvani esiin ja alan sillä osoitella sinua.”

”Onko tuo vain tekosauva?”

”Tarkoitin tietenkin sitä taikasauvaa, jolla voin muuttaa sinut lepakoksi. ..tai siaksi, jos niin haluat.”

”Voi kauhistus, kun minua pelottaa! Olen lukenut kirjeitäsi, joita olet saanut siltä Grangerilta, ja tiedän kyllä, ettet saa vielä taikoa koulun ulkopuolella.”

”..se meni umpeen eilen.”

”Eihän. Täytit vasta kuusitoista, sinun pitäisi täyttää seitsemäntoista, että saisit tehdä taikoja – hyvä on, saatoin lähettää Grangerille uteliaan kirjeen ja pyytää jotain sääntökirjaa, että olisin valmistautunut.”

”Miksi hän vastasi sinulle?”

”Koska hän luuli minua sinuksi?”

”Mutta – ethän sinä osaa matkia mitään käsialoja.”

”Sinun harakanvarpaitasi kyllä. Niitä kirjoittaisi lapsikin, oikeasti, en ymmärrä edes miten kukaan saa siitä mitään selvää.”

”Hei! Minun käsialassani ei ole mitään vikaa.”

”Haa! Tiesin, että lannistaisin sinut.”

”Mit- hei! Sinä olet vain koettanut kääntää keskustelun muualle, etten toteuttaisi uhkauksiani. Sitä paitsi kai minä nyt saan tehdä taikoja muutenkin, olenhan sentään poika-joka-elää. Saattaisin vielä kuolla, jos en puolustaisi itseäni mitenkään.”

”Mutta mitään Komennu-kirousta et kyllä saisi käyttää.”

”..opiskelit sitten oikein urakalla.”

”Kuten sanotaan, tunne vihollisesi.”

”Niin. Olen näemmä aliarvioinut sinut, aika pahastikin.”

”En ole yllättynyt, sinulla ei ole mitään käsitystä ihmiselämistä.”

”Hei! Ikään kuin sinullakaan olisi. Saati tunteista.”

”On minulla. Tiedän, että olen aina satuttanut sinua, mutta siihen minut on opetettu. Olen sitä paitsi oppinut nauttimaan siitä. Tiedätkö, se tunne, kun saa alistettua jonkun ja uskomaan, että parempaa ei voi ollakaan, vain huonompaa ja huonompaa – olet antanut minulle niin paljon, opettanutkin.”

”...”

”Sinä teit minusta pahemman ihmisen kuin olin alun perin – tai ehkä vanhempani, en kai voi sinuakaan syyttää, kun ethän sinä alistanut itseäsi sanoilla, alistuit vain meidän muiden sanojen ja tekojen alla. Sitten yhtäkkiä – pääsit pois melkein koko vuodeksi, etkä enää välittänyt, sait ystäviä, ja minä jouduin yrittämään koko ajan kovemmin.”

”Kyse siis on koko ajan ollut sinusta, vai?”

”Totta kai.”

”Ja sillä ei ole ollut mitään väliä, mihin minä olen päätynyt? Tiedätkö, olen paatunut rikollinen jo.”

”Haha, niin varmasti. Mitä siinä yhdessäkin kirjeessä luki? Aivan, ”Pyhä Potter”.”

”Sen lähettäjä nyt ei tiennytkään minusta mitään vaikka – oletko lukenut kaikki kirjeeni?”

”Olen.”

”Minä en todellakaan kestä sinua enää – Tainnutu!”

”Mi-”

**

”Missä minä olen?”

”Kaukana. Jossakin, mihin kukaan ei varmasti osaa eksyä, jossain syvällä kallioiden sisällä. Todennäköisesti täällä asuu jättiläisiäkin, mutta ne tuntevat minut, tai ainakin maineeni. Ja jos eivät – no, Avada kedavra.”

”Kuka sinä olet?”

”Olen edelleen serkkusi, kai sinä sen tiesit?”

”Pitäisikö minun alkaa uskoa rikollisuuteesi, sitäkö yrität todistaa?”

”Eeei, ei tässä siitä ole kyse. Lähinnä kostosta. Olen pohtinut sitä vuosia – varmaankin alusta alkaen. Sinä olet itse kohdellut minua niin kaltoin, nyt on minun vuoroni.”

”Ja kostoosi liittyy?”

”No, mistä meidän keskustelumme alkoikaan?”

”Rusinastasi?”

”...minä en huuda vielä. Tai no. Minä en aio huutaa, sinä aiot.”

”Mistä?”

”Kivusta.”

”Se ei tunnu missään.”

”No, jos Polkiss oli ensimmäinen, niin ehkä ei sitten. Joskaan et tiedä mitään hienoista loitsuista, joilla voin kiduttaa sinua enemmän.”

”Meinaatko jotain kidutu-kirouksen tyylistä?”

”Eeen, lähinnä jotain suurta kaulimen kokoista asiaa, joka ilmestyy sisääsi, työntyy läpi ja halkaisee sinut. Ei tietenkään kirjaimellisesti, sinusta vain tuntuu siltä.”

”..Oletko kokeillut tätä joskus?”

”Sanotaanko, että minua ei enää kutsu ”pyhäksi Potteriksi” se, jonka kirjeen luit.”

”Eikö sinua ole erotettu koulusta?”

”Hah! Eivät he minua erota, olen heille liian tärkeä. Minunhan pitää vielä tuhota Voldemort ja sen sellaista. Joskin hänen tuhoamisensa on vain askel kohti päämäärääni. Aion ottaa hänen paikkansa parempien seuraajien kanssa. Sellaisten, jotka saan uskomaan siihen, että tarkoitan ainoastaan hyvää kaikilla suunnitelmillani – ja kas, ei aikaakaan, kun minua palvotaan kuin jotain jumalaa.”

”Sinä olet sekaisin.”

”Kiitos sinun ja vanhempiesi. Tiedätkö, mietin monesti komerossani, millaista olisi ollut rakastettu, ja aloin kantaa kaunaa teitä kohden ja annoin sen jäytää sieluani – minun puhtoisuuteni, jota Dumbledore, se aasi, jaksaa mainostaa, tuhoutui jo ennen Tylypahkaa.”

”Äiti oli siis oikeassa.”

”Missä?”

”Siinä, että sinut olisi sittenkin pitänyt antaa muualle. Tai jotain. Hän ei koskaan päässyt kuitenkaan yli siitä, että olit hänen sisarensa poika. Siskon, jota hän rakasti ja kadehti.”

”Minä kadehdin aina sinua, kun olit niin rakastettu ja hemmoteltu eikä minulla ollut koskaan mitään.”

”Minä kadehdin sinua, kun opit puhumaan käärmeille.”

”Mutta sinä et tiedä mitään todellisesta kaunasta, ethän?”

”Ketä kohtaan kantaisin edes kaunaa? Sinä tiedät itsekin, millaista elämäni on ollut.”

”Niin, sitä minäkin. Ja ihan uteliaisuudesta, mitä Polkiss oli sinulle?”

”Ystävä. On edelleenkin. Hän pelkää sinua, jostain syystä. Sanoi vaistoavansa pimeyden – hänen perheessään on ollut jonkinlaisia ennakkoaavistuksia kai aina.”

”Hienoa.”

”Mikä tuo on?”

”Ai tämä? Oksa, löysin sen tuolta silloin, kun olit vielä tajuttomana.”

”Ja mitä sinä aioit sillä?”

”Pieksää sinua.”

”...”

”Aivan niin. Joten nostetaanpa sinut siitä tuolilta.”

”Miten ajattelit?”

”Minulla taitaa edelleen olla sauvani käytössä, eikö? Joten hiljaa siinä.”

”Mut- AGH, laske minut alas!”

”Odota nyt hetki, että löydän hyvän paikan – kas siinä.”

”Ah, et voinut sen terävämpää paikkaa löytää, vai?”

”Ajattelin vielä säästää vatsaasi. Mieti nyt, jos se repeäisi jo auki. Minulta olisi kaikki hupi viety. Ajattelinhan toki nauttia sinusta vähän pitempään kuitenkin.”

”Voi, miten lohdullisia sanoja. Huomaa toki sarkasmi, jota harrastan ylenpalttisissa mitoissa jälleen kerran.”

”Mhm. Saat muuten sitten laskea jokaisen lyönnin.”

”Vai n- yhyksi, ah. Luulin sinua kukkakepiksi ja voimattomaksi.”

”No, taisit luulla vähän väärin.”

”Niink- kahaksi, avustat taialla aivan selvästi.”

”Ahaha, varmasti. Silloin menisi ehkä jo pahemmin verille ihosi. Nyt vain pieniä pisaroita ilmestyy vaatteiden läpi.”

”Jotenkin en ihmet- kolme. Moneenko pyrit?”

”Kunnes et saa sanottua oikeaa lukua. Olit yllättävän alistuvainen.”

”Nheljä. Minussa on välillä sitä vikaa, tiedätkös. Saatan sitä paitsi uskoa uhkauksiisi, hieman aivan.”

”Eli opit jo jotain. Ihmeellistä, luulin kalloasi niin paksuksi, ettei sinne saisi taottua mitään.”

”Outoa, luulin sinua melkein viis- viisi – viisaaksi.”

”Itse asiassa en jaksa tätä. Vallan tylsää ja nautintoa tuottamatonta, kun tappelet vain vastaan. Antautuisit edes. Tai ulvoisit valitusvirttä.”

”Mutta kun se ei ole tyyliäni, et sinä sitä edes odottanut.”

”..niin, olet ehkä oikeassa. Ehkä minä vain halusin katsoa ja kokeilla, että kenties olisit muuttunut. Mutta toisaalta, jos olisit – no, tämä ei varmasti olisi näin hauskaa.”

”Sinä tiedät sen kuten minäkin. Ja minulla on vain sanani, kun en oikein voi itseäni käyttää tappeluun näin sidottuna. En tiedä, ehkä sinä näin tunnet olevasi voimakkaampi kuin oikeasti ja yleensä, vallan tunteen kaipuuta.”

”Mitä kaipuuta, kun sitä jo on? Olen ehkä marionettinukke muutamalle, mutta suurin osa seuraa jo kuitenkin minua – vain toisen puolen ihmiset vastustavat ja koettavat tapella vastaan. Sinä tappelet, koska olet siihen kasvanut etkä varmaan kovin helposti kasvaisi ulos – tosin nyt sinun ei tarvitsekaan enää, tai tämän päivän jälkeen.”

”Oikeastaan tiesinkin tuon. Päätöksen. Mitä sanot vanhemmilleni?”

”'Kadonnut? Mitä kummaa, minulla ei ole osaa eikä arpaa. Varmasti Polkissin kanssa kulkee vain tuolla sivuteitä, eksyneenä maailmaan.'”

”Runollista. Eikö tuo kuulosta liian harjoitellulta ja täydelliseltä?”

”Ehkä hieman. Saatan toki tokaista, ettei se minulle kuulu, tai että olet todennäköisesti suden syötävänä metsässä, ja sitten he järkyttyvät ja huutavat, odottavat, että kerron valehtelevani, ja sanon, että en minä tiedä.”

”Sen he ennemmin nielisivät. Aiot kai kadota?”

”En voi vielä. Jään sinne, kunnes epäluulot heräävät ja he muistavat sanani. Lavastan sen varmaankin kuolonsyöjien iskuksi, ajaksi laitan sellaisen, jona kaikki 'tietävät' minun olevan poissa.”

”Niin, niin epäilinkin.”

”Olet muuten kovempi kuin luulin.”

”Minulla ei ole mitään pelkoa kuolemaa kohtaan, olen ehkä jo melkein odottanut, että teet jotain tällaista, koska sinä olet muuttunut.”

”En oikeastaan, avaan vain enemmän itsestäni muille ihmisille, viimein.”

”Niin. Olen yllättynyt, miten vähän sinun lävitsesi on nähty, kuitenkin. En oikein usko marionettinukkepuheisiisikaan.”

”Mm, saatat olla oikeassa. Tiedätkö...”

”Tiedän.”

”Mitä sanot?”

”No sinä leikit pomoa, sinä olet jokin isotteluun taipuvainen tänään.”

”Hyvä on, käännypä, että saan suusi käyttööni.”

”Ja miten aioit ehdottaa, että sen tekisin? Repisin vatsani, se veisi varmaan viimeisetkin halusi.”

”...niin. Hyvä on, siirrän sinua...”

**

”Oliko se siinä?”

”Oli. Aika on ummessa, Petunia ja Vernon palaavat pian kotiin.”

”Eivät he minua vielä odota.”

”Minun he olettavat tehneen ruuat ja muut. Toki olenkin tehnyt, siellä ne odottavat yhä lämpiminä, enhän epäilyksiä voi herättää.”

”Niin. Juonikasta. Ja tiedätkö, olit kyllä oikeassa, kipeää se kaikki teki.”

”Sääli sinänsä tehdä tämä sinulle, mutta en voi oikein muutakaan enää.”

”Äh, sama se minulle, olet muutenkin jo tuhonnut pohjan elämältäni. Ja uskomuksiltani.”

”Niin. Hyvästi siis. Avada Kedavra!”

**
« Viimeksi muokattu: 22.03.2015 07:44:44 kirjoittanut Beyond »
"It's just like I always say; if you want to find something weird you have to go downtown."