Kirjoittaja Aihe: Valetta, en mää muista mitään [K11]  (Luettu 2089 kertaa)

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 547
  • Mock me.
Valetta, en mää muista mitään [K11]
« : 04.06.2011 11:59:23 »
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11
Genre: Angst, femme
Paritus: Kertoja/Milja
Varoitus: Väkivaltaan viittausta ja hahmo kuolemaan.
A/N: Kirjoitin tän tekstinäytteenä yhtä hakua varten, mutta kun EpikFeil sanoi tätä yhdeks min parhaaksi tekstiksi, niin ajattelin, että kai mie voisin tän julkaista, vaikka se ei alun perin ollut mitenkään suurissa suunnitelmissa. Kiitos siis hänelle viimeisestä tönäisystä. Kommentoida saa, luku iloa. :)

Valetta, en mää muista mitään

Mää tiedän, että ne tuijottaa. Tuossa on sellainen yksisuuntainen peili-ikkuna – vai miksi niitä kutsutaan? Niitä sellaisia, joista näkee toiseen suuntaan, mutta toiselta puolelta katsottuna heijastuu omakuva, niin kuin peilistä.

Musta se on ahdistavaa. Viedä nyt ihminen tämänlaiseen huoneeseen kuulusteltavaksi. Ei yksityisyyttä; yhdessä kulmassa katonrajassa on kameravalvonta ja peili-ikkunan takana on ihmisiä. Vartioimassa huvikseen vai tekemässä työtään? Ehkä äitikin on siellä (itkee, kuinka sen kultainen tyttö ei ole voinut olla vajonnut niin alas – tutkinnassa on täytynyt olla virhe!). Varmistaa poliiseille, että se todella olen mää, eikä kukaan muu. Että ne on tosiaan saaneet oikean henkilön kiinni.

Murha. Siitähän mua syytetään.

Syystäkin kai. En mää ole enää varma, onko niillä mitään todisteita mua vastaan. Ehkä niillä on, ehkä niillä ei ole. Mää en enää muista, mutta silti mua syytetään murhasta. Se on ainoa asia, joka sen poliisin sanoista jäi mieleen – ja se, että sillä oli nätisti muodostuneet huulet, mutta rumat hiukset. Ne eivät korostaneet sen kauniita kasvoluiden muotoja, vaikka voisivat.


Mää muistan edelleen, miltä Milja tuoksui, miltä se näytti herätessään, ja kuinka vittumainen se oli kännissä. Siksi kai mää aloin hallita sen juomista. Ei se siitä pitänyt, mutta mun pää pysyi sillä tavalla kasassa pidempään, kun se ei ollut huutamassa sammaltaen jokaisesta vitun asiasta. Siitä, kuinka mää istuin arvottomasti, kuinka mää jätin aina tiskit tiskipöydälle, vaikka ne olisi voinut laittaa suoraan koneeseen (oikeastihan se oli Milja, joka ne siihen jätti, mutta ei se sitä koskaan myöntänyt) – kuinka mää olin meidän suhteessa se, joka petti (Milja valehteli itselleen aina eniten kännissä).


“Mää olin kännissä. Ei mun ollut tarkoitus sua pettää, rakas.”

Nostan katseeni hitaasti pöydän pinnasta ja jään tuijottamaan eteeni. Mää tiedän, ettei tämä ole todellista. Eihän Milja ole enää hengissä, kyllä mää sen tiedän. Ehkä tämä oli sitä kuuluisaa syyllisyyden tunnetta – siitä aiheutuvaa hallusinaatiota. Paskaa sanoisin mää. En mää tuntenut syyllisyyttä, Milja oli pettänyt mua, enkä mää muista siitä illasta oikeastaan mitään.

“Sää et ollut niin kännissä, ettetkö olisi tajunnut tekeväsi väärin. Sää teit sen harkitusti. Sää olet tehnyt sen monta kertaa aikaisemminkin. Sää olet vain valehteleva huora, jota mää rakastin – ja rakastan edelleen”, vastaan Miljalle, vaikka tiedän kaiken olevan pään sisäistä harhaani.

Tai ehkä siitä on jokin tottakin. Koska tiedän; Milja on kuollut, ja mää tiedän, miten hän kuoli (vaikka koitan uskotella itselleni, etten muista). Sillä on poskessa kirkkaan violetti mustelma, mää löin sitä. Sen oikea silmäkulma on turvonnut, mää heitin siihen sen kirjan – Miljan lempikirjan, Torey Hayden kirjoittajama Häkkipoika. Milja sanoi sitä nerokkaaksi tekeleeksi.

Mää en koskaan ollut viitsinyt tarttua siihen.

“En mää ole huora! Sää hakkasit mut kuoliaaksi… Miten sää voit sanoa vielä kaiken päälle jotain tuollaista?”

Koska se on totta. Mää haluaisin sanoa sen ääneen, mutta joku tulee sisään. ‘Sää se huora olet’, Milja muotoilee huulillaan. ‘Mutta mäkin rakastan sua.’ Ei, ei se rakastanut. Se käytti hyväkseen, mutta mun mielikuvitus halusi sen rakastavan, joten totta kai mää ajattelen, että se rakasti.

Milja nousee seisomaan, enkä mää osaa muuta kuin tuijottaa sen ruhjeita. Teinkö mää tosiaan nuo? Kaulassa on mustelmia ja avara kaula-aukko paljastaa, että verenpurkaumat jatkuvat aina kankaan alle asti. Kangaskin on verinen, enkä mää voi olla ajattelematta, että miten mää sitä oikein hakkasin. Millä mää sitä oikein hakkasin. Miljan katseessa on kuitenkin se sama rauhallinen katse kuten aina sillä oli selvänä. Se oli sellainen katse, johon mää tuudittauduin aina, ja siitä syystä mää kai siihen rakastuinkin.

Mun omaan huoraan.

“Muistatko sää jo nyt, että miten sää tapoit Milja Karoliina Tompisen?” tällä kertaa poliisilla on möreä ääni. Kuvat lätkäistään mun eteen, ja kyllä mää muistan, mutta vastaan silti etten muista. Mies tuhahtaa ja istuu mua vastapäätä, mutta mua ei kiinnosta. Milja nimittäin hymyilee iloisesti ja huiskauttaa kättään, ja… se vaan…

katoaa.

“Kertoisit mieluummin itse, mitä sinä iltana tapahtui. Mitä yhteistyökykyisempi sää olet, niin se helpottaa kyllä sunkin oloa.”

Valetta, mutta mää kerron. Ehkä ne ymmärtää, että Milja ei palaa, vaikka mää tunnustaisin ja joutuisin linnaan.
« Viimeksi muokattu: 25.12.2014 12:35:00 kirjoittanut Pyry »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Natural

  • Ravenclaw
  • ***
  • Viestejä: 685
  • I no speak this country's language! Bye bye!
Vs: Valetta, en mää muista mitään [K13]
« Vastaus #1 : 14.06.2011 23:29:01 »
Todella hyvä!

Tykkäsin erittäin paljon. Teksti oli jotenkin todella... synkkä, ja jotenkin pystyin tuntemaan nuo tunteet.
Harvemmin törmää teksteihin, jotka on kirjoitettu puhekielellä, mutta tykkäsin todella paljon, kiva lisä.

Tuo kuulustelu huoneen olit osannut kuvailla todella hyvin ja sen tilanteet.
Tykkäsin aivan hirveästi!

Lainaus
Koska se on totta. Mää haluaisin sanoa sen ääneen, mutta joku tulee sisään. ‘Sää se huora olet’, Milja muotoilee huulillaan. ‘Mutta mäkin rakastan sua.’ Ei, ei se rakastanut. Se käytti hyväkseen, mutta mun mielikuvitus halusi sen rakastavan, joten totta kai mää ajattelen, että se rakasti.
Tykkäsin tästä kohdasta verittäin paljon. Jotenkin vaan tämä iski muhun. Tiedä sitten miksi.

Pidän kirjoitus tyylistäsi.
Tämä oli todella kiva angsti teksti, minun makuuni.

Kiittäen, kumartaen ja hattua nostaen,
Natural

Ps. Sori, en saanu mitään rakentavaa :(


"Greed may not be good, but it’s not so bad, either. You humans think greed is just for money and power! But everyone wants something they don’t have."

Ava & Bannu By: Odo

shaya

  • jumalatar
  • ***
  • Viestejä: 843
Vs: Valetta, en mää muista mitään [K13]
« Vastaus #2 : 14.06.2011 23:56:29 »
Vau.

Tunnistan - mun piti vaan nopeasti lukaista tämä ja hipsiä sitten nukkumaan, mutta eihän tällaista tekstiä vaan voi jättää kommentoimatta! Originaalien kanssa teen niin harmittavan usein kyllä, en oikein osaa kommentoida tai edes lukea täysin vieraista hahmoista ja miljööstä (ja todellisuus harvoin on ihan niin kiinnostava kuin fantasiamaailmat).

Tämä teksti sitten tosiaankin oli poikkeus; tylsyyttä ei ollut pisaraakaan, vaan teksti herätti paljon ajatuksia ja sytytti heti halun kommentoida jopa tällaisen laiskan ja tylsän ihmisen kohdalla. Teksti toi kovasti mieleen yhden lempisarjoistani, Tosidtettavasti syyllisen - tässä oli sitä samaa surumielistä fiilistä, sitä, joka löytää julmimmastakin teosta myös sen inhimillisen puolen, rikkinäisen ihmisen, joka satuttaa muita, kyllä, mutta joka ei tee sitä puhtaasta pahuudesta, ilkeydestä.

Kertoja oli ehdottomasti mielenkiintoisin originaalihahmo hetkeen; hallusinaatiot, muitikatkokset, jo kirjoitustyylisi itsessään maalasi esille kauniin mutta kauhistuttavan kuvan tästä hahmosta. Sekavuus sopi hyvin kuvaan, tunnontuskat saivat kertojan näkemään Miljan edessään, Miljan palaamaan kertomaan kertojalle mitä tapahtui, muistuttamaan. Loppujen lopuksi edes lukijalle ei jäänyt ihan varmaa, selkeää kuvaa, mitä näiden kahden välillä tapahtui, oliko Milja todella se pettäjä, joka ei suostunut näkemään virheitään, vai sittenkin kertoja, häiriintynyt ja tunnontuskissaan sekava ihminen. Oli kivaa, miten kertojasta ei kerrottu muuta kuin sukupuoli, mutta sekava persoona kävi silti hyvin esille, ja huomiota kiinnitettiin hyvin erilaisiin asioihin, niin, että lukijan kiinnostus pysyi yllä; videokamera huoneen ylänurkkaan ja äiti yksisuuntaisen ikkunan taa, Miljan lempikirja, johon kertoja ei edes tarttunut. Nämä seikat yhdessä antoivat minulle ainakin kuvan, että ennen kertoja oli aivan tavallinen tyttö; äidilleen rakas, kenties vaaleakiharainen ja suosittu tyttö, joka ei lukenut paljoa mutta poseerasi kuvissa mielellään. Mutta missä vaiheessa kaikki meni pieleen, ja miksi? Sitä lukija jää pohtimaan vielä pidemmäksikin aikaa.

Lukija ei ainakaan vielä parin ensimmäisen lukukerran jälkeen tiedä, pitäisikö Miljaa sääliä syvästi, vai ajatella olkiaan kohauttaen, että ei se minua liikuta, itsepähän yllytti. Kenenkään ei voi sanoa anaitsevan veristä kuolemaa, hakkaamista hengettömäksi, ja vielä oman rakkaan käsistä, mutta mitä jos Milja tosiaan petti ja loukkasi tyttöystäväänsä niin kauan, että napsahti? Toisaalta, kertoja tuntuu olevan taitava valehtelemaan itselleen, antamaan lukijallekin aluksi mielikuvan, että kyse oli tosiaan vain siitä, että Milja sitten sai ansionsa mukaan ja kuoli jossain reissullaan - ennen kuin silmille pamautettiin se, että kertoja olikin kaiken aiheuttaja.

Näin yölliseen aikaan en itsekään oikein saa selvää, mitä ajattelen, mutta joka tapauksessa, tykkäsin tästä iha valtavasti (Epikiä kompaten, parhaimmistoasi), ja sinun originaalejasi minun pitäisi selkeästi lukea enemmänkin. Nimikin oli kaunis, yksinkertainen, tavanomainenkin, mutta todella kuvaava, ja tällaiseen tekstiin kirjoitustyylisi on ehdottomasti ihan omiaan. Kiitos kovasti, tätä jään pohtimaan. ♥
At night I fell asleep with visions of myself, dancing and laughing and crying with them.

Antura_

  • Vieras
Vs: Valetta, en mää muista mitään [K13]
« Vastaus #3 : 14.06.2011 23:59:45 »
Hyvin synkka aihe oli, mutta tykkäsin tästä kovasti. Teksti sai minut suoraan sanoen kananlihalle .
Olet osannut kuvailla nuo tunteet hyvin ja sen miltä Milja näytti kaiken sen jälkeen. Todellakin hyvin kirjoitettu ja kuvailtu.

Lainaus
Milja nousee seisomaan, enkä mää osaa muuta kuin tuijottaa sen ruhjeita. Teinkö mää tosiaan nuo? Kaulassa on mustelmia ja avara kaula-aukko paljastaa, että verenpurkaumat jatkuvat aina kankaan alle asti. Kangaskin on verinen, enkä mää voi olla ajattelematta, että miten mää sitä oikein hakkasin. Millä mää sitä oikein hakkasin.
Tässä kohtaa todellakin sain kylmät väreet.

Tykkäsin tästä, jatka vaan kirjoittamista sillä sun tekstejä on aina kiva lukea. :)

~Ant
(sori ettei tule tän enempää tekstiä)

Peccantis

  • ***
  • Viestejä: 743
Vs: Valetta, en mää muista mitään [K13]
« Vastaus #4 : 26.09.2011 00:07:29 »
Kommentinkerjäyshaaste.

Tykästyin kovasti tuohon yleiseen tokkurankaltaiseen tunnelmaan, muistamattomuuteen. Jotenkin koko tekstin rakenne, virkkeiden matala virta, sanavalinnat, saivat epätodellisen etäisyyden tunteen välittymään voimakkaasti. Tai ainakin itse sellaisia kokeneena tunnistin sen ja koin uudestaan. "Verenpurkaumia" lukuun ottamatta mikään sana ei ollut vastakarvaan, mutta vaikeaahan se on niin spesifille vammalle keksiä murteellista ilmaisua.

Minunkin on nyt pakko mainita tuo "millä mää sitä oikein hakkasin" -kohta. Upeaa. Koko kohta solahtaa suoraan selkärankaan.

Pidän eniten kai siitä, että koko tekstin ajan on hieman aavemainen, puolueeton sävy. Kertoja kuvaa Miljan vittumaisuutta tyynenä ja suoraan kuin buddhalainen uutistenlukija, ja rivien välistä kajastaa selvänä se, miten Milja on ehkä voinut itse samat asiat kokea. Missään vaiheessa ei selviä lopullisen teon suora yllyke, joskin (taas rivien välistä) tuntuu, miten syvälle rakkaus juurensa poraa, ja miten tavallisen ihmisen epävakaudet voivat sen voimasta yltyä tällaiseen. Sinänsä hullulta kuulostaa, mutta tämä pieni tarina muistinsa menettäneestä tappajasta sai oman, kyynisyysvikaisen sydämeni hieman sulamaan...

Ja jos tämä ei ole parhaita tekstejäsi, niin olet salaa ihan hitonmoinen kirjoittaja.