nimi: Ei vain kuoleman aikaa
kirjoittaja: Slyttehän minä
Beta: Karona lukaisi läpi, kiitos ~
fandom: Hetalia
genre: Rauhaisaa puistonpenkkidraamaa kevyellä sokerikuorrutuksella.
ikäraja: S, jos varoitukset eivät ikärajaa nosta.
paritus/päähenkilöt: NorIce, Eli Norja (Lukas) ja Islanti (Emil)
varoitukset: No jaa, kaipa tähän pitää laittaa insesti, kyseessä kun on veljekset.
vastuuvapaus: Hetalia kuuluu Himaruyalle, ja minä kyllä palautan hahmot, leikittyäni niillä vielä hetken…
A/N: Uhhuh, NorjaIslantia, eiriisiä. Mistäs tällainen shippi minun tekstiini ilmestyi? Syyttäkää jotain muuta, ei se minun vikani ollut!
Joo, siis. Jotenkin on alkanut kiinnostaa muutkin parit, kuin vain tämä iänikuinen DenNor, ja NorIce onkin yhtäkkiä noussut toisiksilempishipikseni. Joten, halusin yrittää kirjoittaa siitä jotain söpöä. Tämä saa itseni pohtimaan hieman tätä, että aina kun yritän kirjoittaa jotain söpöä, mukaan tekstiin tulee olennaiseksi osaksi kahvi. Kertooko tämä jotain itsestäni?? Hyi, miten se pahanmakuinen litku liittyy mihinkään söpöön!
Enpä sitten tiedä, miten tämän söpöksi kirjoittamisessa onnistuin, etenkin kun käytin yleistä tekniikkaani, nimeltä ”Mihin suunnitteluja tarvitaan, vedä teksti puskista!”
Mutta ei hätää, tämän luettuanne kituminen ei kestä pitkään,
etenkin jos jätätte kommentoimatta, koska Slytte ja viidakkoveitsi. *Menee nurkkaan häpeämään.*
Ei vain kuoleman aikaa
Puut hylkäsivät syysauringon kultaamat lehtensä, jotka leijailivat kevyen tuulen saattelemana peittämään maan väreillään. Yksi näistä eksyi puistonpenkillä istuvan pojan hopeansävyisten hiusten sekaan, ja kyseinen henkilö vei kätensä hiuksilleen, omiin ajatuksiinsa uppoutuneena.
Islannissa talvi tuli aikaisin. Öinen halla vei vihertävän luonnon mennessään, se korvasi värit punaisella, oranssilla, ruskealla ja harmaalla. Sade huuhtoi kesän tuoksut jonnekin, mistä ne seuraavan kerran ilmestyivät vasta monien kuukausien päästä.
”Lillebror”, tuttu ääni kutsui, ja Emil kääntyi vieressä istuvaa norjalaista kohden. ”Ilma käy viileäksi. Haenko kahvia?” Lukas kysyi, pää hieman kallellaan. Islantilainen näytti hetken hieman poissaolevalta, mutta selkeytti pian ajatuksensa ja nyökkäsi. Hän ei oikeastaan ollut edes huomannut, miten hengitys oli alkanut muodostaa pieniä valkoisia pilviä, mutta nyt kun tuo sen sanoi, täällä tosiaan oli vilpoista.
Emil seurasi hetken katseellaan norjalaisen loittonemista, mutta upposi pian uudestaan ajatuksiinsa.
Syksyisin linnut muuttivat etelään. Ihmiset vaihtoivat värikkäät vaatteet mustaan ja harmaaseen, kuin maastoutuakseen tai piiloutuakseen tältä voimalta, joka sai maailman hylkäämään värinsä. Yksi rusehtavanharmaa, risainen lehti laskeutui pojan reidelle, kovin elottoman näköisenä. Syksy oli kuoleman aikaa, eikä Emil juurikaan pitänyt tästä vuodenajasta. Hän odotti lunta ja pakkasia, talvea.
Syksy oli merkki kesän lopusta, talvi taas syksyn. Pitkä talvi, jonka jälkeen taas koittaisi kevät ja kesä.
”Tässä”, Lukas sanoi, ojentaen kupillista höyryävää kahvia. Emil otti tuon vastaan, mumisten kiitoksensa. Hän hörppäsi hieman kuumaa juomaa, vilkaisten sitten veljeään, joka istui takaisin hänen vierelleen. ”Etkö ostanut kahvia itsellesi?” hän kysyi ihmetellen, pannen merkille norjalaisen tyhjät kädet. Lukas hymähti.
”En ottanut tarpeeksi rahaa mukaan kahta kupillista varten”, tuo totesi sitten. Emil katseli veljeään vielä hetken epäuskoisena. Kaikkihan tiesivät, miten kovasti tuo piti kahvista, joten miksei tuo vain pitänyt kupillista itsellään? Toisaalta, eipä tästä asiasta pitäisi olla valittamista, Emil tuhahti ajatuksissaan ja joi kupista toisen hörpyn.
Hetki kului jälleen hiljaisuuden vallitessa. Emil joi kahviaan, vilkuillen välillä norjalaista, joka vuorostaan näytti olevan omissa maailmoissaan. Tuo katseli kohti punaisen ja keltaisen kirjavia puitten latvoja, välillä muodostaen huulillaan äänettömiä sanoja. Islantilainen kiinnitti huomiota siihen, miten Lukas ajatuksissaan silitteli sormiaan, sulloen ne lopuksi taskuihinsa.
”Sinulla on kylmä”, hän totesi, havahduttaen toisen. Emil itse saattoi pidellä käsissään lämmintä kahvikuppia, muttei lainkaan ihmetellyt, jos veljen sormet olivat jäässä. Mutta tuo kohautti vain olkiaan.
”Ota tämä”, nuorempi veljeksistä sanoi hetken kuluttua hiljaa mumisten, tarkoittaen puolillaan olevaa kahvikupillista. Lukas pudisti päätään.
”Ei, lillebror. Minua lämmittää tarpeeksi ajatus siitä, että sinulla on lämmintä.” Emil näytti hetken hämmentyneeltä. Tosin hämmennys muuttui pian ärtymykseksi; oli kiusallista, kun tuo ei huolinut kahvia, josta hän oli pitkän harkinnan päätteeksi päättänyt luopua!
”Ota se”, hän kivahti, tyrkäten kuppia norjalaista kohden. Lukas huokaisi, mutta tarttui kuppiin.
”Takk”, tuo kiitti, eikä täysin kyennyt peittämään onnellisuuttaan siitä, kun sai viimein käsiinsä lempijuomaansa. Islantilainen tuhahti huvittuneen ja ärtyneen sekaisesti, kääntäen katseensa toisaalle.
Ilma viileni viilenemistään, eikä asiaa auttanut pienet tuulenpuuskat, jotka silloin tällöin puhalsivat penkillä istuskelevien veljeksien ohitse, pöllyttäen näiden vaaleita hiuksia. Islantilainen alkoi melkein katua, että oli luopunut kahvistaan. Sormet polttelivat ja pistelivät, kylmyys tuntui nousevan nenänpäähänkin asti ja sinertävän huulet.
”Voisin ottaa sittenkin loput kahvista…” hän mutisi katse sylissään, ja Lukas katsoi häntä kysyvästi.
”Paleletko?” isoveli kysyi. Islantilainen tuhahti epämääräisesti.
Emil katseli pettyneenä kupin valkoista pohjaa, jossa erottui enää pari hassua ruskeaa pisaraa. Lukas oli siis kerennyt juomaan loput... Tuo katseli häntä vierestä, huolestuneen oloisena.
”Lähdetäänkö kotiin?” Emil kuuli toisen kysyvän. ”Voin keittää lisää kahvia.”
”Ei nyt parin sormen takia…” hän mumisi yhä vain hiljempaa. Lukas oli halunnut tulla tähän puistoon, eikä hän halunnut antaa syksyn viileyden pilata retkeä. Toinen näytti vaan yhä huolestuneelta.
”Emil, anna kädet”, norjalainen pyysi. Islantilainen raotti suutaan väittääkseen vastaan, muttei kerennyt toteuttamaan aikeitaan, kun jo tunsi veljensä pitkien sormien hivuttautuvan hänen kylmettyneitten omiensa lomaan. Hän olisi voinut kiskaista kätensä kauemmas ja valittaa siitä, mitä muutkin ajattelisivat heidät nähdessään, muttei tehnyt sitä. Toisen lämpö tuntui liian hyvältä hylättäväksi, joten Emil tyytyi istumaan hiljaisena, katsellen päinvastaiseen suuntaan posket kevyesti punoittaen.
Ei, syksy ei ollut vain kuoleman aikaa. Omenapuut, jotka kesän lopussa varistivat valkoisten kukkiensa terälehdet maahan kuin lumisateen, kantoivat nyt makeita hedelmiä. Moniväriset marjat odottivat kerääjiään, ja sienet kurkistelivat lakkinsa alta.
Vaikka luonto muuttui ja vähentyi, ensi keväänä se palaisi aivan uudenlaisessa loistossa, kuin pitkien kauneusunien jälkeen. Ja sitä ennen sataisi lumi. Valkeat jääkristallit saisivat maan loistamaan aivan toisenlaisella tavalla; sillä, josta Emil eniten piti.
”Paleletko yhä?” Lukas kysyi, muutaman minuutin syvän hiljaisuuden jälkeen. Emil kääntyi varoen vilkaisemaan tuon suuntaan.
”Tuo auttoi”, hän mutisi epäillen, kuuluikohan hänen äänensä enää lainkaan. ”Mutta… nenä on jäässä. Ja posket”, poika jatkoi sitten. Kylmyys oli kyllä tehokkaasti levinnyt sormista kasvoihin, mutta lämpö ei.
Norjalainen näytti pohtivan, mutta irrotti pian kätensä Emilin omista ja siirsi ne tuon poskille, silitellen kevyesti. Islantilainen ei kerennyt edes karahtaa kunnolla punaiseksi tajuttuaan, mitä toinen aikoi tehdä seuraavaksi, mutta hän puristi silmänsä tiukasti kiinni, saadessaan lämpöisen suukon nenänsä päähän.
Hetken ajan Lukas tarkkaili pikkuveljensä violetteja silmiä vain muutaman sentin kauempana, ja Emil tunsi tuon lämpimän, rauhallisen hengityksen kasvoillaan.
”Entä nyt?” kuului vaimea kysymys, ja islantilaisella meni hetki tajuta, mitä hänen veljensä tarkoitti. Olo oli tosiaan monellakin tavalla paljon lämpöisempi nyt, mutta... Emil vilkuili hermostuneena alaviistoon, kuumotus kasvoilla vielä hieman voimistuen.
”Huulet”, hän kuiskasi, välttäen ensin visusti katsomasta toisen ilmettä. Kaksi hiljaisuuden täyttämää sekuntia tuntuivat kuitenkin liiankin pitkältä ajalta, ja Emil nosti varoen katseensa veljeään kohden. Lukas ei hymyillyt, mutta tuon silmistä paistoi enemmän lämpöä, kuin mitä islantilainen oli koko hetkenä saanut tuntea. Ja kun tuon huulet painautuivat hänen omiaan vasten, sydän tuntui sytyttävän koko kehon liekkeihin, jotka sulattivat viimeisetkin paleltumat.
Syksyn ja talven jälkeen koittaisi kevät. Puut loisivat uudet vihreät lehtensä, vain luopuakseen niistä syksyllä uudestaan, ja linnut palaisivat parvina takaisin. Linnut palaisivat, ja laulaisivat kevään rakkauslaulujaan uudestisyntyneen luonnon keskellä.
Ja Emil toivoi, että hän vielä silloinkin saisi istua tällä puiston penkillä ja nojautua veljensä kylkeä vasten.
