Nimi: Pohjoiseen, karkuun elämää
Kirjoittaja: Glith
Tyylilaji: ystävyyshöttöä, vähän ehkä fluffya ja lievästi haikeutta, jonkinlaista tajunnanvirtaa
Ikäraja: S
Tiivistelmä: He olivat yhtä aikaa samanlaiset ja erilaiset, ja Sara piti ristiriitaisuuksista. Juri tykkäsi sammalista ja pöllönpoikasista, Sara taas pimeistä öistä ja tunturiketuista. Ja he molemmat rakastivat talven tuoksua.
Paritus: Sara/Juri
A/N: Pitihän tämä tänne Finiinkin päästä tunkemaan... joten. Halusin kirjoittaa jotain pientä ja kevyttä, ja henkilökohtaisesti minä pidän tästä pätkästä, ja mahdollisesti kirjoittelen myös jotain lisää näistä kahdesta, jos heistä yhtään tykätään. Ja ehkä vaikkei tykättäisikään. ^^ aluksi tämä pätkä oli erään jatkotarinan prologi, mutta sitten tuntui ettei se vain toiminut joten muoksin sitä vähän ja tein sitten one-shotin. Tiedättehän että kommentit on aina söpöjä ^^ hih.
Pohjoiseen, karkuun elämää
Aurinko nousi hiljalleen taivaanrantaa kohti. Sen lämpö alkoi vaikuttaa enemmän joka sekunti, ja hitaasti luonto heräsi jälleen eloon. Yöllä oli routinut ja kasvit olivat nuupahtaneet yllättävän pakkasen kourissa. Kukkia väsytti eivätkä ne jaksaneet aukaista nuppujaan kuten aiemmin. Heinänvarret olivat saaneet hopeanvalkean kerroksen, ja ne rapisivat hiljaa jalan alla, kun lumeakin valkeampi naali seikkaili tuulisilla tuntureilla ja katseli maisemia tummilla silmillään.
Sara istui junassa. Hän katseli ulos likaisesta ikkunasta jota ei oltu pesty varmaan aikoihin. Hän näki ikkunassa pienten lasten sormenjälkiä ja roiskeita, jotka olivat luultavasti peräisin ravistelun seurauksena kuohahtaneesta limsapullosta. Saralla ei ollut paljoa tavaraa mukanaan; hänellä oli reppu, ja repussa olivat hänen tavaransa: kirja ja muutamia vaatteita, sekä kännykän laturi ja läppäri johtoineen. Muuta hän ei tarvinnut. Lompakko hänellä oli taskussaan, samoin kännykkä, vaikka se olikin poissa päältä. Sara ei halunnut kenenkään tavoittavan itseään, ei nyt, kun hän oli juuri lähtenyt. Hän oli odottanut lähtöään jo kauan, kaivannut sitä tietämättään. Sitten, aivan yhtäkkiä eräänä marraskuisena aamuna hän oli ollut varma, että oli aika. Hän oli pakannut tavaransa, jättänyt lapun keittiön pöydälle ja lähtenyt kaikessa hiljaisuudessa.
"Lähdin matkalle. Minulla on rahaa ja puhelin, ja tiedän minne olen menossa. En eksy. Älkää etsikö minua, soitan jos tulee hätä. Ilmoitin jo kouluun että pidän vapaata, joten älkää huolehtiko. Rakkaudella, Sara."
Juna tärisi hieman, kun kiisi eteenpäin raiteilla, jotka nekin olivat ympäröivän maan tavoin kohmeessa. Sara tuijotti ilmeettömänä ulos. Hän halusi tuntea taas tuulen hiuksissaan ja kasvoillaan. Hän näki koivikkoa ja mäntyjä ja kuusia ja kuinka tuuli heitteli puuterilunta pois niiden oksilta. Edellisiltana oli satanut ensimmäisen kerran. Ehkä sillä oli jotain tekemistä Saran lähdönkaipuun kanssa. Hänelle oli kerrottu, että hän oli aina ollut luonnonlapsi. Hän oli kasvanut tunturissa. Sinne hän halusi takaisin. Hänen verensä kaipasi jälleen jylhiin maisemiin, sinne, minne kuului. Minne Sara kuului. Isänsä kotiseuduille, Njallavaaran pieneen kylään, tuntureiden ja porojen keskelle, luonnon luo. Jäisten vuoripurojen ja suurten erämaiden maahan.
Sara katseli haukan lentoa kaukaisen pellon yläpuolella. Juna eteni nopeasti, ja pelto haukkoineen katosi näkyvistä. Maisema vaihtui nopeasti, vaikka näytti silti koko ajan samalta. Saraa nukutti. Hän oli istunut kauan, ja hänen olonsa oli vetelä. Ehkä hän voisi yrittää hiukan torkahtaa. Määränpäähän olisi vielä tuntien taival, ja kyllä joku hänet herättäisi ennen Rovaniemeä. Sara sulki silmänsä ja painoi päänsä vasten niskatukea, ja uni otti vallan hänestä viivyttelemättä. Hereille hän hätkähti vasta, kun kuului kova, rahiseva kuulutus:
"Seuraavaksi Tampere."
Kuuluttajan ääni oli väritön, kaikin puolin tylsä. Ääni toisti saman lauseen monella kielellä, ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja englanniksi ja saksaksi. Sara ei jaksanut ihmetellä. Hän haukotteli makeasti ja katseli laituria, jolla näki monia ihmisiä. Oli vanhoja ja oli nuoria, oli pitkiä ja lyhyitä ja suomalaisia ja ulkomaalaisjuurisia. Osa näytti bisnesmiehiltä siisteissä puvuissaan ja aurinkolaseissaan. Heillä mahtoi olla rahaa, Sara ajatteli. Kun näyttävät noin tärkeiltä. Kun juna pysähtyi hieman töksähtäen, Sara huomasi laiturilla pojan. Ei, oli siellä paljon monia muitakin poikia, mutta tämä yksi vei hänen huomionsa erityisesti, ja silti ilman varsinaista syytä. Sara ei tiennyt miksi juuri tuo kyseinen poika, nuorimies, varasti hänen katseensa muita useammin; pojalla oli vaaleat, hunajansävyiset hiukset ja jäänharmaat silmät ja hymykuopat näkyivät vaikka hän ei edes hymyillyt. Hänellä oli pisamia, mutta ne olivat haaleita eivätkä erottuneet kunnolla. Hänellä oli päällään farkut ja t-paita ja huppari, ja olkapäällään urheilukassi. Hän oli tavanomainen. Sara ei keksinyt mikä hänessä muka oli niin erikoista. Ehkä se oli olemus. Sara ei ymmärtänyt.
Poika katosi hänen näköpiiristään pian. Junaan saapui lisää ihmisiä, ja Sara jäi tuijottamaan istuinkatoksen päällä istuvaa varpusta. Se leyhytteli siipiään ja aukoi nokkaansa ennen kuin lensi pois. Sara toivoi, ettei sille kävisi elämässään kovin pahasti. Että kettu ja haukka jättäisi sen rauhaan ja antaisi sen pesiä. Ihmisiä käveli Saran ohitse käytävällä, kun juna lähti jälleen liikkeelle. Aurinko oli noussut taas hieman ylemmäs, mutta se näkyi vain paksun ja harmaan pilvikerroksen läpi. Oli alkanut myös sataa lunta. Valkoisia höttösiä leijaili alas taivaalta ja ne sekoittuivat entisten sekaan. Sara halusi koskettaa niitä. Ne olivat pehmeitä ja ainutlaatuisia, ne olivat pieniä ja kertoivat, että olemassa oli yhä jotain kaunista ja herkkää. Ettei maailma ollut muuttunut kokonaan pahaksi ja kylmäksi paikaksi. Ilkeäksi. Ei, lumihiutaleet muistuttivat, että vielä oli jäljellä jotain, jota saattoi kutsua toivoksi.
"Hei."
Sara käänsi vastahakoisesti katseensa, ja näki sen pojan, sen hunajahiuksisen. Poika oli nostanut laukkunsa tavaratelineeseen ja istunut hänen viereensä. Sara koitti hymyä.
"Hei."
Pojan hiuksissa oli lumihiutaleita, ja huulilla leikitteli ystävällinen ilme. Hymykuopat näkyivät paremmin, ja pisamat tuntuivat haalistuvan pakenevan auringon takia. Pojan silmät olivat harmaat, ne muistuttivat Saraa jostain, mitä hän ei muistanut. Ne olivat menneisyydestä, hän arvasi. Lapsuudenmuistoista. Ehkä hän tunsi tuon hymypojan jostain.
"Olen Juri", poika sanoi ja ääni soi Saran korvissa kuin tuulikello. Se oli yllättävän kirkas ja pehmeä, ja siltikin karhean matala, kuin vastaheränneen lapsen ääni.
"Sara."
Saran mielestä pojassa oli jotain outoa. Hän ei tuntunut normaalilta. Jokin hänessä veti Saraa puoleensa. Se oli outoa, eikä Sara kehdannut katsoa noita kauniita jääsilmiä.
"Minne matkalla?" Juri kysyi, ja Sara vastasi: "Pohjoiseen. Karkuun elämää."
"Kuinka pohjoiseen?"
"Niin pohjoiseen kuin junalla pääsee, ja linja-autolla vielä eteenpäin. Ehkä Suomen pohjoisrajalle. En tiedä vielä."
"Niin kauas?" Juri ihmetteli ja päästi perään pienen naurahduksen. "Vaikka, niinhän olen minäkin. Saanko pitää seuraa?"
Sara nyökkäsi, koska ei osannut sanoa mitään. Hän hymyili tyytyväisesti, ja kuunteli pojan puhetta. Jurin ääni oli rauhoittava. Hän höpötti paljon asioita, sellaisiakin, joita Sara ei ymmärtänyt. Sara ei keskeyttänyt useasti, vastasi vain kun Juri kysyi hänen elämästään. Kun jääsilmä kertoi omastaan, Sara kuunteli tarkasti. Hän halusi tietää, häntä kiinnosti pojan elämä. Poika kiinnosti häntä, vaikka se olikin tyhmää. Ei kenestäkään pidetty ensisilmäyksellä. Sara moitti itseään, mutta ei lopettanut kuuntelua. Kyllä kuunnella sai, vaikka pitää ei.
Pian Sara sai selville, minnepäin Juri oli suuntaamassa. Sinne minne hänkin, Njallavaaran kylään, tapaamaan isäänsä ja isoäitiään. Kun Sara kertoi omasta matkastaan, Juri hymyili iloisesti ja hymykuopat näkyivät.
"Mennäänkö yhdessä?"
Sarakin hymyili.
"Mennään."
Junamatka kesti kauan. Aurinko kerkesi kiertää taivaankannen ja painua kaukaisten tunturinhuippujen taakse, ennen kuin Sara pääsi ulos junan tunkkaisesta ilmasta ja saattoi hengittää raikasta pakkasilmaa syvälle sisälle keuhkoihinsa. Hän hypähti alas junan porrasaskelmalta ja juoksi vähän matkaa, ja Juri seurasi, nauraen. Heistä oli tullut ystävät, jos niin saattoi sanoa, ja Sara piti Jurista. Juri oli kiltti ja hauska, eikä välittänyt vaikka Sara oli hiljainen ja tykkäsi kuunnella. Juri tykkäsi puhua, ja sanoi monesti, että vastakohdat täydensivät toisiaan. Sara oli samaa mieltä. Hän oli korppitukkainen vastakohta hunajatukalle, mutta samankaltainen ystävä jäänharmaalle merensilmillään. He olivat yhtä aikaa samanlaiset ja erilaiset, ja Sara piti ristiriitaisuuksista. Juri tykkäsi sammalista ja pöllönpoikasista, Sara taas pimeistä öistä ja tunturiketuista. Ja he molemmat rakastivat talven tuoksua.
Sara juoksi ja Juri seurasi, yhä nauraen. He menivät keskukseen, varasivat linja-autopaikat vieretysten. Sara kävi ostamassa heille matkaevästä, matka olisi pitkä. Juri kertoi että aamu valkenisi uudelleen ennen kuin he ehtisivät perille. Juri halusi suklaapähkinöitä, mutta Sara ei löytänyt. Sara pelkäsi epäonnistuneensa ystävänä, mutta Juri vain virnisti ja ohjasi hänet oikeaan paikkaan. Nyt Sarakin tiesi, mistä hän löytäisi suklaapähkinöitä. Hän söisi niitä, kun haluaisi muistella Juria ja kotia, hän söisi niitä kun haluaisi muistella Lappia ja luminietoksia, joilla näkyi valkean ketun pehmeät tassunjäljet.
Heidän piti juosta etteivät myöhästyneet. Linja-auto lähti ja he istuivat, he istuivat ja juttelivat ja nauroivat ja söivät eväitään. Sara kertoi elämästään, ja Juri kuunteli. Sara huomasi, että Juri oli hyvä kuuntelija. Juri osasi kuunnella ja Juri osasi puhua. Hänellä oli tarinankertojan elkeet, pari sanaa ja kädellä ilmaan piirretty viiva saivat kuvat tunturipuista ja seidoista muodostumaan Saran silmien eteen. Ja Juri kuunteli häntä mielenkiinnolla, ja kysyi aina mikä hätänä, kun Sara hiljeni. Sara ei paljastanut kaikkea, eikä Juri kysellyt. Hän oli ystävä, ja tarjosi Saralle osan pähkinöistään, kun Saran pääsivät loppumaan. Sara nautti. Ja kun häntä väsytti, hän saattoi nukahtaa vasten Jurin olkapäätä eikä poika valittanut. Juri nojasi päänsä hänen päähänsä ja he hymyilivät ja he nukkuivat, ja aurinko laski jälleen tuntureiden taakse lepäämään jaksaakseen taas leikkiä uudestaan huomenna.
