Otsikko: Vanha kelmi
Kirjoittaja: Romione
Ikäraja: Häilyy K11 ja K13 välillä, mutta valitsin näistä pienemmän
Beta: Death Eater
Vastuuvapaus: En omista rakkaan Rowling-tädin hahmoja, paikkoja tai muutakaan. En saa rahaa kirjoituksistani.
Genre: Drama ja fluff
Paritus: Remus/Sirius (ja Tonks)
Vanha kelmi
Feeniksin killan päämajassa oli koko ajan hälskettä, jota Sirius seurasi tiiviisti katseellaan. Hän istui lähes tauotta pitkän ruokapöydän toisessa päässä ja tarkkaili, kuinka Molly Weasley (hänen kouluaikoinaan Prewett) hääri nurkissa levottomana mutisten omiaan.
Siriuksen katse jäi aina henkilöön, joka saapui ruokasaliin, useimmiten hän vaihtoi sanan tai pari ja vaipui sitten taas ajatuksiinsa. Kummisedän roolissa - samoin vankikarkurin - oli omat haasteensa ja nyt hänen haasteensa oli olla huolissaan kummipojastaan, joka uhattiin erottaa rakastamastaan koulusta Tylypahkasta.
Yhtä huolissaan Harrysta olivat päämajaan tulleet ystävykset Ron Weasley ja Hermione Granger. Mollysta puhumattakaan - hän tuli usein Siriuksen luokse ja mutisi; 'Lupaathan, ettei Harry satuta itseään?', vaikkei normaalisti välittänytkään kovin holtittomasta ja jotenkin renttumaisesta Mustan ainoasta rohkelikosta.
Mutta hänellä oli toinen, yhtä tärkeä syy istua ruokasalissa kaikki päivät. Hänen oli pakko tietää, milloin eräs hänelle tärkeä ihminen saapuisi Feeniksin killan päämajaan, jonne hän oli ilmoittanut saapuvansa päiviä sitten.
Siriusta hermostutti. Tietenkin henkilö, jota hän kuumeisesti odotti oli Remus Lupin, ihmissusi, Kuutamo. Hänen oli pakko olla ensimmäisenä paikalla, kun Remus saapuisi.
Ovi kävi ja Molly lennähti keittiöstä eteiseen tervehtimään tulijaa, kuka tahansa se olisikaan. Se oli niin hänen tapaistaan. Sirius ponnahti pystyyn - hän ei osannut ajatella mitään muuta kuin toivoa, että Remus oli kunnossa (hän oli huolesta sekaisin) ja että hän olisi nyt ovella.
"Hei, Molly", sanoi miesääni, joka ei kuitenkaan Siriuksen epäonneksi kuulunut Remukselle. Miesääni oli tunnistettavissa ja jonkinlaisista pusutteluäänistä oli helppo arvata, että ovelle oli ilmestynyt Arthur Weasley. Se sai Siriuksen palaamaan tuoliinsa, mutta hän ei silti viitsinyt luopua toiveesta, että sen perjantai-iltapäivän aikana ovelle vihdoin ja viimein saapuisi Remus.
Remus ja Nymfadora Tonks seisoivat Tonksien pihalla luudat käsissään, toisiinsa katsoen.
Remus tunsi sisällään ristiriitaisuutta. Tonks oli kaunis, kuten aina; hänen hiuksensa olivat tänään suloisen vaaleanpunaiset ja niitä oli hieman kiharrettu, mutta aamulla niistä oli paistanut oranssi. Hänen silmänsä tuikkivat innosta ja hän palasi halusta nousta ilmaan luudallaan.
Hän oli päättänyt itsensä kanssa, että rakastaisi Tonksia, koska se olisi järkevä teko. Mutta - mutta hän runsi silti ristiriitaisuutta. Joka kerta, kun hän ajatteli Tonksia kauniina naisena ja hän mietti omia, sisimpiä tunteitaan, tuli hänen mieleensä vanha kelmi, Sirius.
Se oli tietenkin säikäyttänyt Lupinin, mutta ensimmäistä kertaa hän oli huomannut rakastavansa Sirius Mustaa jo kouluaikoina. Myöhemmin hän oli pistänyt sen nuoruuden piikkiin, mutta kun hän oli Siriuksen vankilapaonkin jälkeen tajunnut tuntevansa jotain, oli hänestä ainoa järkevä teko alkaa pakottaa itsensä rakastamaan naista; Tonksia.
"Kai sinä nyt tiedät, minne me ollaan menossa? Kalmahanaukiolle?" Remus huolehti, mutta hänen huolehtimisensa oli aina vain ystävän huolehtimista; hän tiesi omat tunteensa, kun kukaan muu ei tietänyt. Hän häpesi kaikkea itsessään, koska hän tiesi, että Sirius oli yksinäinen susi; eikä koskaan rakastuisi vanhaan kelmitoveriinsa, Kuutamoon.
"Ei sinun minusta tarvitse huolehtia, Remus", Tonks helähti. "Olen ehkä kömpelö, mutta järki minulla pelaa."
Remus yritti pitää kasvonsa peruslukemilla - huolehtivina -, kun nousi luudalleen ja ampaisi ilmaan juuri sillä sekunnilla, kun oli laskenut sormillaan äänettömästi kolmesta yhteen ja päässyt nollaan, mutta silti Tonks oli jo hänen edellään.
Miten vain, Remus ajatteli. Ei ollut kiirettä.
Ovi kolahti jälleen, mutta koska se oli neljäs kerta sen jälkeen, kun Sirius oli hypännyt innostuksesta pystyyn, hän päätti luopua toivosta ja päätellä, että se oli varmaan Severus Kalkaroksen retku, eikä häntä todellakaan välittänyt hypätä sen takia ilmaan.
Sama kaava jälleen - kuten Arthurin, Ronin ja Hermionen sekä Vauhkomielen kohdalla; Molly kiiruhti jostain puuhastaan, tervehti halauksella tulijaa ja jäi sitten juttelemaan keittiöön tai sitten näytti uudelle tulijalle paikkoja (mikä oli tapahtunut Villisilmä Vauhkomielen saapuessa).
"Hei, tervetuloa", Molly tervehti ja eteisestä kuului rutistuksia, "Nymfadora ja Remus!"
Eteisessä kaikui kimeä "Nymfadora?" ja Mollyn pahoittelut, mutta siinä vaiheessa Sirius oli jo päässyt tuolistaan ulos, linkuttanut hieman kipeällä nilkallaan eteiseen ja saanut Remuksen näköpiiriinsä.
Remus oli komea kuin aina, ainakin Siriuksen silmissä. Hänellä oli punainen tukka hieman pörröllään ja vanhojen arpien painaumat poskissa näkyivät, mutta ne tekivät Remuksesta tavallaan vaarallisen - kuin 'pahan pojan', joihin teinitytöt rakastuivat. Remuksen ruskea kauluspaita/-takki teki hänestä kuitenkin jotenkin suloisen halittavan.
Siriuksen sisäntä kaiversi kuitenkin se tosiasia, että vaikka Remus seisoi siinä, virnisti hieman ja tervehti häntä iloisesti kuten kuoma toista, hänen käsipuolessaan roikkui ehkä päätä lyhyempi Tonks. Ja Tonks oli nainen, mikä ei jotenkin vain käynyt järkeen. Ja se sai jopa niin itsevarman Siriuksen itsevarmuuen hajoamaan; yksinkertainen nainen, melkein tyttö. Tonks.
Remuskin oli erittäin ilahtunut nähdessään Siriuksen - hän melkein tuli hulluksi, kun muisti, miten komea Sirius oli pöyhkeine mustine hiuksineen ja virnistävine hymyineen -, muttei tuntenut minkäänlaisia kaiverruksia sisällään, mutta hän ei olisi niinkään halunnut Tonksin roikkuvan hänessä; ei, pikemminkin hän olisi mielellään riuhtaissut kätensä pois ja mennyt kietomaan sen Sirius Mustan ympärille.
Mutta hän ei halunnut loukata Tonksia. Tonks oli suloinen tyttö - nainen - ja ihana persoona, mutta Remus ei vain rakastanut Tonksia. Remus oli totaalisen peruuttomattomasti rakastunut Siriukseen - ja aina vain enemmän, kun hän taas näki kuomansa.
"Tervetuloa", hymähti Sirius naama hymyssä ja meni puoliväliin Remusta vastaan ja halasi häntä - kuin kuoma toista. Niin kuin aina. Vaikkei niin olisi tarvinnut olla.
"Vanha kunnon Anturajalka", hymyili Remus ja päästi Tonksista irti kietoakseen Siriuksen ystävälliseen halaukseen.
"Haemme Harryn huomenna, lupaan", kuului Remuksen tyynnyttelevä ääni olohuoneesta, jossa hän istui punaisessa nojatuolissa ja puhui Ronille ja Hermionelle, jotka olivat ilmeisesti tulleet tivaamaan Harrysta.
"Mutta Lupin", Ron hymähti, "Harry voi olla pulassa." Hermione nyökkäili sen merkiksi, että oli harvinaisen samaa mieltä.
"Minä lupaan", Remus vakuutti ja huomasi sillä hetkellä ovensuussa kuikuilevan Siriuksen, joka meni sillä hetkellä punaisemmaksi ja vetäytyi oven taakse itseään manaillen.
Remus hätisti nuoret luotaan ja hiljaisuuden vallitessa ei Siriuksella ollut muuta mahdollisuutta kuin tulla Remuksen seuraksi - ei vastahakoisesti, mutta häntä hävetti oma lapsellinen vakoilunsa; aivan kuin hän olisi kytännyt ensimmäistä ala-asteihastustaan koululuokassa.
"Mikä sinulla kesti niin kauan?" sai Sirius lopulta sanottua, kun laahusti istumaan vastapäiseen nojatuoliin tuijottaen tiiviisti Remusta silmiin, mutta samalla toistellessaan, ettei saisi nyt vajota kummallisiin kuvitelmiin ja tehdä jotain hätiköityä.
"Tonksilla oli muutamia ongelmia perheensä kanssa", Remus heitti hätävalheen. "Minulla venyi, enkä ehtinyt ilmoittaa."
Totuus oli, että Remusta oli hävettänyt tulla Feeniksin killan päämajaan tietäen, että vastassa olisi taas jälleen Sirius Musta. Tonkskin oli huomannut hänen etäisen katseensa, jolla hän katsoi häntä, mutta taas jotenkin kiinteämmän katseen, jolla hän katsoi Kelmien vanhoja valokuvia.
"
Long time no see", Sirius sanoi ja virnisti.
"Tässähän minä istun", hymyili Remus ja huomasi, että hän oli mennyt täydellisen sekaisin Siriuksen täyteläiden huulien suomasta hymystä ja hän nousi seisomaan, kumartui takaisin alatasoon päästyään Siriuksen eteen, joka istui nojatuolilla ja hän suuteli Siriusta ilman pelkoja tai estoja.
Sirius kuin heitti kaikki huolensa tyhjään huoneen nurkkaan ja suuteli Remusta sellaisella innolla, että nousi seisomaan ja veti Remuksen mukaansa ylös ja nosti kätensä miehen tukkaan.
EpilogiTaikaministeriö oli muuttunut hetkessä taisteluareenaksi, kun Remus katsoi sivusta kuolonsyöjien hyökkäystä. Hänen katseensa nauliutui aina sinne, missä Sirius seisoi - heille oli syntynyt salasuhde, josta Remus ei ollut kertonut edes Tonksille - ja hän oli juuri juoksemassa auttamaan, kun Harryn ja Siriuksen yhteishyökkäys oli ohi ja reunalta kiipesi näkyviin hahmo.
Hahmo, jonka hän tietenkin tunnisti Bellatrix Lestrangeksi.
Siinä samassa kuolonkirouksen kaikuessa heidän ympärillään makasi Sirius jo maassa ja Remus ja Harry huusivat yhtä aikaa äänekkästi 'Ei!'.
Remus unohti oman persoonansa ja unohti ajantajun, hän tajusi vain sen, että Sirius kuoli ja hän ryntäsi suutelemaan Siriusta sen viimeisen kerran, kunnes hän haihtui näkyvistä.
