// Alaotsikko: Tuplaraapale, deathfic
Title: Pohjaton pimeys
Author: Nici, eli minä.
Rating: K-11
Genre: Angst, angst ja vielä kerran angst.
Warnings: Ahdistavaa(?) tekstiä, ehkä. Kuolema.
A/N: Minun piti kirjoittaa Blaise Zabinista. Jotenkin tuli vain tällainen nimetön wnb-kaunis teksti. No, ehkä joku saa tästä jotain irti... Ja minä palaan takaisin kirjoittamisen ääreen. Liikaa ideoita ja liian vähän valmista. Huoh. Kommenteilla selviydyn harmaistakin päivistä, joten lukekaatten ja kertokaa mielipiteenne. Tämmöinen pieni tuplaraapaleräpellys.
Pohjaton pimeys
Mikään ei näyttänyt miltään. En tuntenut mitään. Kaikki tuntui vain jotenkin soljuvan ohitseni, eikä mistään saanut kiinni, vaikka yritti. En jaksanut enää yrittää. Mitä hyötyä siitäkin oli? Ihmiset ympärillä. He kuiskivat lohdun sanoja, niitä, joita minä en kuullut. Niitä, jotka minä unohdin. Niitä, joista minä en saanut kiinni.
Huokaus karkaa huuliltani viileään yöhön. Minua paleltaa, mutten kykene liikkumaan. Mitä se hyödyttäisi? En jaksa enkä tahdo nousta, kulkea sisälle, sulkea ovea. En jaksa muistaa, mutten myöskään tahdo unohtaa. Yhtäkkiä kaikki pyörii, otan tukea kaiteesta. Parveke allani tuntuu keinuvan. Puristan silmäni kiinni, huokaan uudelleen. Liian tuttua, liian vaikeaa, samalla uutta, pelottavaa. Yö ympärilläni kietoo minut tiukemmin syleilyynsä ja minä vajoan synkkyyteen. En jaksa pitää kiinni todellisuudesta. Annan itseni vaipua tilaan, jossa millään ei ole väliä - jossa minulla ei ole väliä.
Avaan silmäni, en näe mitään. Kaikkialla valkoista, joka särkee silmiä ja saa pään tykyttämään. Menneisyys lipuu mielessäni, tulevaisuus katoaa. Nykyhetki takoo nyrkeillään takaraivoani kuin yrittäen saada minut huomaamaan, kuinka se on olemassa. Hetkeksi euforia valloittaa ruumiini, kun päästän nykyhetken sisään. Luomeni valuvat hiljaa alas ja jälleen todellisuus hämärtyy. Vielä kerran annan ilman virrata keuhkoihini ja vielä kerran muistan hänen kasvonsa - sitten kaikki katoaa ja minua ei ole. Ei kai ole koskaan ollutkaan.