Kirjoittaja Aihe: Väärät ja oikeat valinnat, K-11, drama/romance/angst, het  (Luettu 1304 kertaa)

Death Eater

  • ***
  • Viestejä: 56
Ficin nimi: Väärät ja oikeat valinnat
Kirjoittaja: Death Eater
Tyylilaji: Drama, romance, lievä angst, het
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: Mutta kuten olen saanut huomata, kaikki ei ole aina sitä miltä aluksi näyttää.
Varoitukset: Kiroilu, puhekieli, teksti saattaa vähän pomppia, viittauksia viiltelyyn, pieni väkivalta

A/N: Oli kauhea himo kirjoittaa ja väsäsin tän jossain tunnissa, laadusta ei ole mitään takuita ja pahoittelen jo valmiiksi mahdollisia kirjoitusvirheitä (kirjoitin myöhään, joten kaikenlaista tässä saattaa nyt olla... :--D) Teksti tosiaankin pomppii asiasta toiseen, ja olen pahoillani, mutta mun on aina pakko saada kirjoittaa onnellinen loppu  ;D

Väärät ja oikeat valinnat

Katulamput valaisevat teitä vain osittain, luovat kapeita raitoja lumihankeen ja auttavat näkemään juuri ja juuri talvi-illassa. Minun on kylmä, ja vaikka käsissäni on lapaset, olen tunkenut kädet takin taskuun ja värisen silti. Poskia ja korvia pistelee koko ajan enemmän, varpaat tuntuvat olevan kohmeessa ja nenä jäässä. Kävelen melko vähäliikenteisen autotien vieressä, sellaisen josta muutama auto aina välillä huristelee ohi. Nyt kaikkialla on kuitenkin hiljaista, mistään ei kuulu ääniä ja minua lähes pelottaa.

Kuin vastaten toivomuksiini edes joistakin elonmerkeistä kuulen räkäistä naurua hieman kauempaa. Kun käännyn kävelemään vieläkin autiomman oloiselle tielle, näen edessäni viisihenkisen poikaporukan. Tunnistan heidät heti, he ovat osa minun luokallani ja osa rinnakkaisluokallani. He ovat niitä tyyppejä, jotka ryyppäävät joka lauantai-ilta, vittuilevat opettajille, katoavat välitunneilla polttamaan tupakkaa johonkin puskaan ja kiusaavat lähes kaikkia muita. Tai sellaisia heistä on tullut yläasteella, eivät he aina ole niin kamalia olleet. Ei ainakaan Santtu.

Santtu on joukon pisin, tummahiuksinen poika, joka on aina ollut samalla luokalla minun kanssani. Hän on kaikkien mielestä hyvännäköinen ja hauska, kukaan ei uskalla sanoa hänelle vastaan. Ala-asteella Santtu oli ihan mukava, ja joskus neljännellä luokalla minä vähän niin kuin seurustelin hänen kanssaan – tiedän, se oli tosi noloa ja ennen kaikkea lapsellista, mutta me olimme silloin pieniä ja tyhmiä. Eikä se oikeasti ollut mitään, lähinnä me olimme vain kavereita. Santtu oli silloinkin paljon suositumpi muiden keskuudessa kuin minä, mutta ei ero silloin ollut niin suuri. Paitsi kuudennella luokalla, jolloin minut pystyttiin viimein leimaamaan niiden ujojen ja tylsien hikkejen joukkoon, vaikken minä oikeasti niin olisi halunnut. Minä olisin halunnut kuulua edes johonkin ryhmään, johonkin missä voin olla oikeasti oma itseni ja kokeilla rajojani.

En minä enää halua sitä, en ainakaan enää halua olla Santun ja hänen kavereidensa joukossa. Seitsemännellä luokalla Santtu muuttui täysin. Hän alkoi polttaa tupakkaa ja käyttää nuuskaa, hän alkoi vetää joka viikonloppu hirveitä räkäkännejä. Häntä ei voisi koulu kiinnostaa sitten pätkääkään, häntä ei oikeastaan tunnu kiinnostavan koulussa mikään.

Me emme ole missään tekemisissä keskenämme, koska ilmeisesti minä en ole ihan niin ala-arvoinen ja typerä, että heillä olisi joku syy kiusata minua. Mutta me olemme kuin ilmaa toisillemme; Santtu ei koskaan katso minuun päinkään, hän ei koskaan puhu minulle mitään enkä minä hänelle. Minulle tämä järjestely käy ihan hyvin, koska en todellakaan halua joutua heidän hakkaamakseen. Mieluummin olen heillekin se sama näkymätön henkilö kuin lähes kaikille muille, jopa opettajille. Kukaan opettaja ei koskaan muista minun nimeäni, kukaan ei koskaan edes kysy minulta mitään. On minulla silti kavereita, sellaisia samanlaisia näkymättömiä tyyppejä hekin.

Santtu ja hänen kaverinsa tulevat koko ajan lähemmäs, ja jo kaukaa minä pystyn näkemään heidän olevan kännissä. Henri meinaa kaatua joka askeleella, hän sopertaa jotain käsittämätöntä ja räjähtää sitten muiden kanssa nauruun. Minä nyrpistän nenääni ja painan katseeni alas, aikoen ohittaa heidät mahdollisimman huomaamattomasti. Ilmeisesti he kännissä kuitenkin haluavat huomioida minua.

”Heii, kukashh se siinä?” Niilo sönköttää – hän on ilmeisesti juonut vielä paljon enemmän kuin esimerkiksi Santtu, joka näyttää olevan jotenkuten järjissään. ”Tiinako se oli?” Hyvinpä hänkin muistaa nimeni – joka on siis Henni.
”Hei, älä mee minnekään”, Henri sanoo ja nauraa räkättää. ”Tuu meijän kaa!”
”En mä nyt”, sanon mahdollisimman välinpitämättömästi. ”On muutakin tekemistä. 
”Heei, älä viitti ny!” Niilo sanoo kummallisen selvästi. ”Älä viitti ny!”
”Lopeta”, tiuskaisen.

Kävelen heidän ohitseen niin rivakasti kuin pystyn, eivätkä he ilmeisesti jaksa enää yrittää. Mitkä naurut he saisivatkaan koulussa, jos kertoisin miten he anelivat minua liittymään ihanaan illanviettoonsa. Vaikka tietenkin he kieltäisivät sen jälkeenpäin ja laukoisivat päin naamaani vittua ja saatanaa, niin että pidän suuni kiinni enkä sano heistä enää mitään.

Poikien äänet loittonevat vähä vähältä, mutta sitten minä kuulen jonkun juoksevan perääni ja käännyn. Santtu kuroo viimeiset metrit umpeen meidän välissämme. Hän pysyy ilmeisesti vielä ihan kunniallisesti pystyssä, vaikka alkoholin lemu hänestä vahvasti lähteekin. Poika tapittaa minua vaaleanruskeilla silmillään ja kulmat kurtussa, kuin miettien, mitä hänen pitikään sanoa tai miksi hän ylipäätään minun luokseni tuli. Niilo, Henri ja Santun muut kaverit kävelevät jo kauempana eivätkä edes tunnu huomaavan, että heidän joukostaan puuttuu yksi.

”Henni hei, sori noi”, Santtu sanoo ja hymyilee.
Minä kohotan kulmiani ja pistän käteni puuskaan. ”Anteeks?”
”Et sori toi Niilo, se on vetäny ihan vähän liikaa jotaan tänään. Mut joo, mun piti puhuu sulle.”
”Ai? Joo, ei kiitos. Sä oot kännissä.” En kuitenkaan käänny lähteäkseni, koska Santtu ei koskaan tule puhumaan minulle. Ei oikeasti koskaan. Haluan siis kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan.
”No en mä pahasti oikeestaan.”
”No kerro sitten. Mulla ei oo koko yötä aikaa, enkä mä muutenkaan sun kännisiä juttujas haluaisi kuunnella.”
”Henni, älä viitti.” Santtu astuu askelen lähemmäs, hymyilee ja tarttuu kummallakin kädellään olkapäähäni. ”Ei sulla voi olla mitään mua vastaan, eihän?”
”Santtu, älä viitti”, melkein parahdan kauhuissani, kun hän kumartuu minua kohden. ”Sä oot kännissä.”

Santtu ei välitä ilmeisesti minun sanoistani – tai sitten hän ei edes kuuntele – vaan hän painaa huulensa omilleni niin rajusti, että sävähdän. Hänen huulensa maistuvat kaljalta, hän puristaa olkapäitäni liian kovaa ja saa oloni muutenkin kaikin tavoin epämiellyttäväksi. Riuhdon itseni irti ja haukon henkeäni, mutta Santtu ei näytä olevan millänsäkään.

”Mitä vittua, Santtu?” tiuskaisen ja astun monta askelta taaksepäin, niin että hän ei pysty suutelemaan minua enää uudestaan.
”Etsä jo tajua, Henni? Mä tykkään susta”, Santtu sanoo ja hörähtää.
”En mä tajuu. Häivy nyt jo, ettei sun tarvii sit koulussa selvin päin hakata mua.”

Santtu ei häivy, mutta minä käännyn kannoillani ja jatkan matkaani kotiin. Olen varma, että tämäkin ilta oli vain yksi monista samanlaisista. Santtu ei joko muista koko suuteluvälikohtausta enää huomenna tai sitten hän vannottaa minut pysymään siitä vaiti. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta houkuttelevalta ja minä haluan unohtaa koko Santun, mutta tiedän, etten pysty siihen.

*

Opettaja päästää meidät viimein lähtemään tunnilta ja niin kuin yleensä, hän ei vaivaudu antamaan mitään läksyä. Minä kerään kyniä pulpetiltani ja sujautan vihkon uskonnonkirjan väliin, heilautan laukun olalleni ja lähden kävelemään oppilasjoukon mukana ulos tunkkaisesta ja ankean harmaasta luokasta. Kaikki tuntuvat olevan vielä aika väsyneitä, vaikka uskonnontunneilla kukaan ei koskaan jaksakaan kuunnella tai keskittyä opiskeluun. Nyt on kuitenkin maanantain ensimmäinen tunti ja minä ymmärrän sen, ettei edes Santtu viitsi pitää meteliä.

Juuri kun yritän työntää Santun pois ajatuksistani ja avaan kaappiani, hän saapuu sinne ystäviensä kanssa ja alkaa avata omaa lokeroaan. Minä tungen kirjoja väkipakolla täyteen ahdettuun kaappiini ja yritän muistaa ilman lukujärjestyksestä lunttaamisesta, onko meillä englantia vai ruotsia. Päädyn ottamaan laukkuuni ruotsinkirjat, jonka jälkeen paiskaan kaapin oven kiinni ja lähden takaisin rappusiin.

”Vitun homo, mee sä nyt sen Viivis luokse”, Santun ääni kuuluu perässäni sulkeutuvan oven takaa. Hän kuulostaa huvittuneelta mutta siltä, että hän tarkoittaa sanojaan todella. Tosin vitun homo vain tuntuu olevan yleinen lempinimi jokaiselle, joka Santun eteen sattuu.

Menen ulkokautta ruotsinluokalle, mutta totta kai Santtu tulee ja pysäyttää minut taas hyytävässä pakkasessa – tällä kertaa hän ei ole kuitenkaan kännissä eikä varmasti yritä suudella minua enää uudestaan.

”Henni”, Santtu sanoo ja puhaltaa suustaan ulos pakkashöyryä.
”Santtu”, minä vastaan yksinkertaisesti.
”Mä oon ihan oikeesti pahoillani siitä perjantaista. Tai siis...”
”Joo, en mä pilaa sun mainettas kertomalla kaikille, että sä tulit ja suutelit mua.”
”En mä sitä”, Santtu sanoo ja kurtistaa kulmiaan. ”Kun en mä ihan oikeesti niin pahasti kännissä silloin ollut. Kyl mä vielä ainakin melkein tajusin mitä mä tein.”
”Santtu, tiedätsä nyt yhtään mistä sä puhut?” Tunnen oloni jotenkin kiusalliseksi, kun Santtu puhuu minulle siinä kahden kesken, selvänä ja ehkä tosissaan. Tai ehkä he keksivätkin minulle jonkun pilan, ehkä he toivovat minun rakastuvan palavasti Santtuun, jolloin he kaikki saavat nauraa minulle, pilkata minua...
”No kyllä vitussa tiedän. Henni, mä ihan oikeesti tykkään susta. Eikä tää oo mikään vitsi.” Santtu tuijottaa minua läpitunkevasti, mutta minä väistelen katsetta.
”Vaikka sä rakastaisit – etkä tietenkään rakasta, kyllä mä sen tiedän – mua vaikka kuinka paljon, sä tiedät, ettei meistä vois koskaan tulla mitään.” Minä tiedän sen itsekin niin hyvin, etten voi antaa Santulle minkäänlaista mahdollisuutta nyt.
”Henni...”
”Lopeta, oo kiltti. Kato ku mitä kaikki muutkin sanois? Sun mainehan menis pilalle!”
”Ei –”
”Mä sanoin jo, voitko jättää mut rauhaan? Ei meistä vaan ikinä vois tulla mitään. Kyl sun luulis paremmin tietävän.”

*

Kesätuuli leikittelee hiuksillani, lämmin hiekka kutittaa minun varpaitani ja lokkien kiljuminenkin kuulostaa ihanalta. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta koko ankean talven ja kevään hieman piileskeltyään, pilvet ovat saaneet väistyä pois tieltä. Minä seisahdun vesirajaan ja tuijotan liplattavia aaltoja, jotka näyttävät kirkkaimmilta ja korkeammilta kuin viime kesänä. Ja kun sipaisen pari vaaleaa hiussuortuvaa pois kasvojeni edestä, tunnen kuinka pitkät kädet kietoutuvat ympärilleni takaapäin ja huulet painuvat kiinni niskaani. Hymyilen ja käännyn kohti poikaa, jonka lyhyet hiukset kutittavat kasvojani ja saavat minut hymyilemään vielä leveämmin.

Tutustuin Samiin, kun hän talvella muutti meidän paikkakunnallemme ja alkoi käydä meidän kouluamme. Olemme – tai olimme, nythän on kesä ja pian jatkamme lukioon – rinnakkaisluokilla, mutta silti me jotenkin tutustuimme toisiimme lähes heti. Ja jotenkin siinä sitten kävi niin, että me molemmat ihastuimme toisiimme päätä pahkaa. Eikä siinä tietenkään tarvittu enää mitään muuta.

Sami suutelee minua ahnaasti ja hapuilee käsillään hiuksiani ja kasvojani, liu’uttaa ne sitten alas selälle ja jättää lepäämään lantiolle. Minä painaudun Samia vasten niin tiukasti kuin pystyn, tarraudun kiinni hänen niskaansa enkä halua enää koskaan päästää irti. Eikä minun ehkä vielä vähään aikaan tarvitsekaan, koska meillä on aikaa. Meillä on aikaa vaikka muille jakaa, aikaa tehdä yhdessä paljon ja tutustua toisiimme vielä paremmin. Minä en aio päästää Samista irti, koska hän tuntuu juuri siltä, mitä elämässäni nyt tarvitsen.

*

Kova isku suoraan kasvoihini palauttaa minut taas tilanteen tasalle, ja minä rojahdan voimattomana sohvalle. Kyyneleet virtaavat poskilleni kuin vuolas virta, minä suojaan päätäni käsilläni ja käperryn niin pieneksi mytyksi kuin pystyn. Kuinka nyt haluaisinkaan olla näkymätön, haluaisin vain hävitä savuna ilmaan ja ohittaa sen kaiken kivun ja huudon, jota vielä joudun kuulemaan.

”Missä helvetissä sä oot taas ollu? Sen Santun kanssako taas?” Sami karjuu päin naamaani, mutta minä vain pillitän kuin mikäkin pikkulapsi. ”Sä vittu petät mua sen paskiaisen kanssa! Etkö sä kunnioita mua yhtään millään tavalla tajutakses, ettet sä sitä Santtua mihinkään tarvii?”
”Mä en ees tunne sitä kunnolla!” parkaisen, ennen kuin Sami ehtii sanoa mitään. ”Me ei olla kavereita enkä mä oo koskaan pettäny sua kenenkään kanassa, en varsinkaan sen!”
”Älä valehtele!”
”Mä en valehtele”, inisen säälittävästi. Nyyhkytän ja nousen ylös sohvalta, mutta Sami tarttuu ranteeseeni ja saa minut ulvomaan kivusta. Hän kirjaimellisesti avaa haavani uudestaan, repii ranteeni kerran toisensa jälkeen piloille ja saa minut satuttamaan itseäni vielä lisää. Enkä minä osaa puolustautua häneltä mitenkään, en osaa jättää häntä. En osaa vieläkään päästää irti, vaikkei ole mitään mistä pitää kiinni.

Minä haluan pois. Haluan niin kovasti, että revin itseni väkivalloin irti ja juoksen eteiseen, jossa vedän ensimmäiset vastaantulevat kengät jalkaani. Ulko-ovesta pihalle päästyäni alan juosta. Juoksen niin kauan, että keuhkojani pistää ja jalkojani pakottaa, juoksen vielä senkin jälkeen. Juoksen niin kauan, etten enää yksinkertaisesti jaksa pysyä pystyssä, ja sittenkin jään huohottamaan ja itkemään kadulle.

En tiedä, kuinka kauan aikaa kuluu. Minuutteja, tunteja, mitä? Sen koko ajan minä kuitenkin istun jossain syrjäkadulla pää polvissani ja yritän koota itseni niin, että voin lähteä jonnekin muualle purkamaan tunteitani.

En edes tiedä, milloin Samista tuli sellainen. Milloin hänestä tuli niin vainoharhainen, että aina nähdessään minut jonkun muun pojan kanssa juttelemassa hän tuli ja repi minut muualle. Silloin se ei tuntunut niin kovin merkitykselliseltä, minä luulin että hän oikeasti välitti minusta. Mutta sitten alkoi kaikki lyöminen ja huutaminen, hän hakkasi minut mustelmille ja repi sydämeni täysin hajalle. En voinut enää mitenkään luulla, että hän rakasti minua, hän ei vain voinut rakastaa.

Minä en tiennyt mitään keinoa päästä pois siitä ahdistavasta tilanteesta, johon minun ja Samin suhde oli johtanut. Minä en tiennyt, miten olisin voinut purkaa tunteitani lyömättä Samia takaisin – minä en uskaltanut huutaa hänelle silloin, en uskaltanut tehdä mitään muuta kuin vajota itsesääliin ja ottaa veitsen käteen. Viillellä käteni täyteen varmasti pysyviä arpia, jotka polttelevat nytkin käsissäni ja vuotavat verta.

Minä en osannut puhua kenellekään, en osannut hakea apua, ja tähän se minut johti.

Jossain vaiheessa minä saan itseni ylös viileältä nurmikolta, mutta tiedän näyttäväni aivan hirveältä. Kasvoni ovat varmasti laikukkaat kuin pesukarhulla, käteni ovat veressä, housuni liassa ja hiukset takussa. Silti lähden tallustamaan jonnekin, kunhan se on mahdollisimman kauas Samista. Lähden kävelemään sille tielle, missä on yleensä hiljaista ja missä tiedän Santun yleensä kävelevän.

Minä en ole koskaan pettänyt Samia Santun kanssa, se on tosi. Minä en ole ollut Santun kanssa minkäänlaisissa tekemisissä sitten sen erään talvipäivän, jolloin hän tunnusti pitävänsä minusta ilman alkoholin vaikutusta. Kyllähän hän on tietysti välillä tullut juttelemaan, kysymään mitä kuuluu. Mutta ei siinä ole koskaan ollut mitään enempää.

On suorastaan naurettavaa sattumaa, että Santtu kävelee taas minua vastaan. Hän on vieläkin pitkä ja laiha ja jollain tapaa paljon paremman näköinen kuin yläasteella – hän on muuttunut aika paljon. Tai kyllähän Santtu vieläkin polttaa ja juo, huutelee törkeyksiä muille ja esittää kovaa kavereidensa edessä, mutta kyllä hän on silti jollain tapaa aikuistunut.

”Henni!” Santtu parahtaa, kun hän tunnistaa minut meikkien, veren ja lian joukosta. ”Mitä sulle on tapahtunut?”
Pudistan päätäni ja ajattelen, että Santtuahan minä tässä viimeiseksi tarvitsen. ”Ei mitään.”
”Ai ei mitään! Henni, sun meikkis on levinny ja mä nään, että sä oot itkeny. Ja Henni, sun ranteet –”
”Anna olla.”
”Se löi sua”, Santtu sanoo niin surkeasti, että minä kohotan katseeni ja tuijotan häntä silmiin. ”Se löi sua, vai mitä?” hän toistaa.
”Se ei kuulu sulle”, sanon ääni särähtäen. Minä kuitenkin tiedän, että Santtu tietää Samin lyöneen minua. Kyllä hän on ennekin nähnyt minut mustelmilla, kyllä hän on varmaan nähnyt ne viillot ranteissani ja arvannut, millä mallilla elämäni on.
”Kuuluupas. Ei se voi tehä sulle noin!”
”Ei mikään voi enää muuttua”, minä kuiskaan ja taistelen kyyneliä vastaan. ”Se on tehny jo mitä on, eikä mikään tuu muuttumaan. Ja varsinkaan sä et sotkeudu tähän mitenkään.”
”Kylläpäs sotkeudun. Tiesitkö, että se lyöminen on laitonta?”
”Tiesitkö, että mä en tarvitse sun apua?” älähdän, vaikken mitään sillä hetkellä tarvitse niin kipeästi kuin jonkun apua. Ja silti minä valehtelen Santulle, annan tilaisuuden mennä menojaan ja luulen kai, että kaikki voi joskus vielä kääntyä jollakin tapaa hyväksi.
”Mä sotkeudun tähän, vaikket sä haluais. Mun tekee pahaa kattoa, miten se saa sut tollaseks. Ei mun tunteet sua kohtaan ole koskaan muuttunut miksikään.”

*

Nyt minä olen kahdenkymmenenyhden ja suurilta osin saanut Samin tekemät haavat umpeen – en kaikkia, en todellakaan. Kyllä minä vielä muistan sen, miten hän löi minua, miten hän syytti minua kaikesta ja sai tuntemaan itseni pieneksi. Enkä minä ole oikeastaan itse oppinut luottamaan, vaan Santun avulla. Santtu, joka jaksoi aina rakastaa minua, vaikka minä rakastin jotain toista. Ilman häntä minä tuskin enää olisin elossa, en olisi varmaan enää jaksanut.

Kellon viisari tikittää inhottavan nopeasti kuuteen, ja paria minuuttia yli ulko-ovi käy. Santtu tulee sisään tuulen tuivertamat hiukset sekaisin ja suloisesti pörrössä, posket hieman punaisina ja kasvoilla autuaan iloinen hymy. Hän tuoksuu raikkaalta ulko-ilmalta, ei tupakalta – hän sai lopetettua polton vain sen asian avulla, että hän halusi saada minut kuntoon.

Kun Santtu saa suudeltua minua pikaisesti ja riisuttua vaatteensa, hän menee laukkunsa kanssa keittiöön ja alkaa kasata pöydälle jotain ilmeisesti aika tärkeitä papereita.

”Kuule, mulla on asiaa”, sanon varovasti.
”Kerro ihmeessä”, Santtu sanoo kannustavasti. ”Itse asiassa mullakin... Mutta kerro nyt vain.”
Rypistän otsaani, mutta annan Santun sanojen olla ja vaihdan painoa vaivautuneena toiselle jalalle. ”Tota, mä oon...” Jotenkin tuntuu kauhean vaikealta sanoa se, vaikka eihän se mikään synti tai minun oma vikani ole. Kokonaan. Eihän Santtu voi suuttua.
”Niin?” mies kysyy kärsimättömästi – hänessä on aina ollut se piirre, hän on kärsimätön.
”Raskaana”, lopetan lauseeni. Tuijotan villasukkiani ja odotan, että Santtu vastaa jotain.
”Todellako?” hän vain sanoo.
”No joo joo”, minä vastaan. ”Onko se susta paha asia?”
”Ei – tai siis, ei mulla ole mitään sitä vastaan. Hei, kato mua.” Santtu kohottaa leukani kädellään, tuijottaa minua lempeästi silmiin ja hymyilee valloittavasti. ”Ei se tietenkään oo paha asia, Henni-rakas.”
”Eikö?”
”Ei, senkin höpsö.”
Naurahdan hieman vapautuneemmin, yritän hengittää. ”Okei. Mikä se sun asia sitten oli?”
Santtu rykäisee juhlallisesti, tuijottaa minua yhä silmiin ja lausuu sanat hitaasti ja selvästi. ”Sähän tiedät, että mä rakastan sua ja etten mä vois koskaan enää elää ilman sua.” Nyökkään, koska Santtu pitää pienen tauon ennen kuin jatkaa. ”Joten mä oon aatellu, että ehkä... Henni, tuutsä mun vaimoksi? Meetsä mun kaa naimisiin?” 

Kun jossain vaiheessa saan kiljuttua Santulle myöntävän vastauksen, heittäydyn hänen syliinsä ja suljen silmäni. Muutamaa vuotta aiemmin en olisi uskonut tämän olevan totta – en missään nimessä olisi voinut kuvitella, että olisin raskaana Santulle ja että suostuisin menemään hänen kanssaan naimisiin. Mutta kuten olen saanut huomata, kaikki ei ole aina sitä miltä aluksi näyttää.
« Viimeksi muokattu: 08.05.2015 01:06:59 kirjoittanut Pyry »