Ikäraja: K-11
Genre: Angst, H/C, sellasta ystäväfluffia ja on siellä yks het parituskin
A/N: Tavallaan jatkoa ensimmäiselle tekstilleni, jonka ikinä täällä julkaisin:
Metsän hiljaisuus ja johon mulla on nykyään vähän viha-rakkaus suhde. Ja yhdessä vaiheessa melkein teki mieli poistaa koko tarina täältä. No en sitä tehnyt. Hahmot kuitenkin ovat niin ihania, että heitä piti uudestaan käyttää. Tästä tuli nyt tällaisia arkisia ja hieman arkea horjuttavia pätkiä Nikin ja Miskan elämästä.
Omistan tämän joululahjana ystävälleni
Crownlessille.
Tähtiä20.12.2011”Niki!” Miska huusi. Keinussa istuva vaaleahiuksinen poika käänsi katseensa kerrostalon ovella seisovaan Miskaan.
”Kuinka monta kertaa pitää sanoa, ettet sä saa lähteä yksin ulos keskellä yötä?” Miska jatkoi ja käveli Nikin luokse.
Hitto, miksi mä oikein huolehdin tosta? Mä en jaksa enää ettiä sitä öisin ulkoa. Joku kerta se vielä oikeesti katoo ja mua syytetään, Miska ajatteli vihaisena.
Ulkona oli pakkasta monta astetta ja Miskalla oli päällään vain ohuet housut ja huppari. Hän hytisi kylmästä.
”Miksen saisi? Mä oon jo yheksäntoista”, Niki puolustautui. ”Enkä ole yksin.”
Poika käänsi katseensa kuuhun. ”Se on täällä.”
”Sun ei silti pitäis juosta ulkona näin kylmällä”, Miska sanoi. ”Ja milloin viimeks oot ottanut lääkkeet?”
Niki ei vastannut, tuijotti vain kuuta.
”Lupaa, että tää oli viimeinen kerta. Mua oikeasti pelottaa että sä katoot vielä joskus.” Ei vastausta.
”Mennään sisälle, jooko? Mä jäädyn”, Miska pyysi. Niki pudisti päätään. Äkkiä hän tarttui Miskaa käsivarresta.
”Miska”, Niki kuiskasi.”Katso tähtiä.”
Miska hätkähti, mutta nosti katseensa. Hän muisti taas, miksi Niki oli hänen paras ystävänsä.
2.7.2009Miska ja Niki seisoivat vaaleansinisen jäätelökioskin edessä.
”Mulle salmiakkia”, Miska tilasi.
”Ja mulle mansikkapehmis suklaa kastikkeella”, Niki sanoi. Vaaleatukkainen tyttö tiskin takaa hymyili pojille ja kääntyi valmistamaan jäätelöt.
Miska maksoi ostokset jäätelöiden tultua ja pojat lähtivät kävelemään uimarannan suuntaan.
”Miks sä tollasta tilasit?” Miska ihmetteli Nikin jäätelövalintaa, kun kioski oli kuuloetäisyyden ulkopuolella.
”Kun halusin”, Niki vastasi ja nuolaisi suklaakastiketta huuliltaan. ”Eikö ois saanu?”
”Joo, mut eikö toi ole aika pahaa?”
”Miks olis? Tää on kaikkein paras yhdistelmä”, Niki virnisti. Sulaa jäätelöä valui hänen sormilleen.
Miska pyöritti silmiään.
”Sä olet outo.”
11.12.2006Koulussa oli meneillään perinteiset joulutanssiaiset. Ne järjestettiin joka vuosi noin kahta viikkoa ennen joululomaa.
“Kyllä mä ehdin vielä teidän kaikkien kanssa tanssia”, Niki naurahti kolmihenkiselle tyttöjoukolle, josta kaikki halusivat tanssia hänen kanssaan. ”Ja voitteahan te pyytää muitakin tanssimaan. Esimerkiksi Miska seisoo tuolla ihan yksin.”
Niki virnisti Miskalle ja Miska hymyili takaisin. Niki oli jaksoi sitten aina pitää hänen puoltaan. Miska meni Nikin ja tyttöjen luokse.
“Roosa, tulisitko sä tanssimaan?” Miska hymyili Roosalle. Tyttö punastui hieman ja suostui. Niki sai parikseen Linnean ja Iina jäi odottamaan liikuntasalin reunalle.
Kappaleen loputtua Nikin kännykkä soi. Poika kaivoi sen taskustaan.
“Iskä ei nyt”, Niki vastasi.
“No okei mä kuuntelen... Mitä?... Nyt sä kyllä valehtelet!... ei oo totta... eieieieiei...” , Niki näytti järkyttyneeltä. Miska katsoi poikaa huolestuneena.
“Mä tulen heti”, Niki lopetti puhelun ja tunki puhelimen takaisin taskuunsa. Hän vilkaisi Miskaa nopeasti.
”Mun pitää... nyt mennä...” Niki sanoi käheästi ja juoksi liikuntasalista pois.
“Niki!?” Miska huusi pojan perään.
11.8.1999Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Leuto tuuli havisutteli koivunlehtiä. Miskalla oli aivan uusi sininen reppu ja mustat lenkkarit.
Niki ja Miska seisoivat suuren valkoisen rakennuksen edessä. Se oli koulu. Miskasta koulu oli valtava ja häntä jännitti hirveästi, mutta Niki olisi voinut hyppiä innostuksesta.
”Pärjäätkö sä nyt?” Miskan äiti kysyi ja halasi poikaansa.
”Joo...kai”, Miska vastasi. Hänestä koulurakennus oli pelottava. Aivan kuin se olisi voinut hyökätä hänen kimppuunsa koska tahansa.
”Miska, mennään jo!” Niki intoili. Miskan äiti hymyili Nikille.
”Hyvää koulupäivää sinulleikn”, hän sanoi ja halasi myös Nikiä.
”Kiitos”, Niki sanoi. ”Tule nyt, Miska.”
Miska epäröi. Hän ei olisi halunnut jättää äitiä vielä.
”Minä lähden nyt töihin”, äiti sanoi. ”Nähdään myöhemmin kullannuput.”
Äiti lähti auton suunnalle. Miska olisi halunnut huutaa äitinsä perään, mutta päätti kuitenkin vain olla reipas ja lähteä Nikin kanssa kouluun. Mutta koulu näytti silti aika pelottavalta.
”Jännittääkö sua?” Niki kysyi. Miska nyökkäsi pienesti.
”Ei tarvii pelätä. Mä tuun sun kanssa”, Niki sanoi ja tarttui ystäväänsä kädestä.
12.9.2005Miska katseli kuinka Saimi istui Nikin kainalossa vähän matkan päässä ja näytti onnelliselta. Miskaa harmitti. Yläaste oli alkanut vasta neljä viikkoa sitten ja jo nyt Nikillä oli tyttöystävä. Ei Saimissa mitään vikaa ollut, mutta Nikissä oli. Poika näki nykyään vain Saimin ja tuntui kuin olisi unohtanut Miskan kokonaan. Kyllähän pojat aina biologian ja fysiikan tunneilla näkivät, mutta ei se riittänyt Miskalle. Etenkään kun Niki jaksoi joka kerta puhua Saimista ja vain Saimista ja siitä kuinka ihana tyttö oli ja plaa plaa plaa. Miska ei kestänyt.
Ala-asteella Niki oli ollut hänen paras kaverinsa, mutta nyt ajatus tuntui kaukaa haetulta ja Nikikin oli kuin eri ihminen. Olihan Miskalla toki muitakin kavereita, mutta kukaan ei ollut yhtä hyvä kuin Niki.
Kello soi ja Miska kaivoi lukujärjestyksen repustaan. Biologiaa. Miska irvisti ja lähti kävelemään sisälle päin. Hän näki vilaukselta kuinka Niki suuteli Saimia. Miska pidätteli ärtymystään ja tiesi, ettei taas jaksaisi seuraavaa oppituntia.
”Hei Miska, oota!” Niki huusi ja Miska pysähtyi.
”Moi”, Niki sanoi hymyillen leveästi.
”Moi”, Miska vastasi vaisusti.
Pojat lähtivät sisälle ja Miska vältteli toisen katsetta. Hän kulki vain määrätietoisesti eteenpäin. Pojat kääntyivät käytävälle, joka vei biologian luokille, kun Niki kääntyi Miskan eteen. Miska pysähtyi ja katsoi hölmistyneenä lyhyempää poikaa.
”Miks sä nyt siihen jäit?” hän kysyi.
”Mikä sulla on?” Niki kysyi.
”Täh? Ei mulla mikään oo”, Miska sanoi ja katseli muualle.
”No onpas. Sä oot ihan outo koko ajan. Kerro nyt”, Niki pyysi.
”No oikeesti ei oo.”
”Jos se johtuu Saimista, ni lopeta heti, koska toi on ihan turhaa.”
”Ai ihan turhaa?” Miska puuskahti.
”Hei”, Niki vähän ärtyi jo. ”Mä oon ollu ihan tyhmä kun en oo ottanu sua huomioon. Anteeks. Sä oot mun paras kaveri silti. Okei?”
Miska tuijotti Nikiä hieman epäuskoisena. Niki risti käsivartensa ja odotti vastausta. Miska empi hetken, mutta ajatteli, että Niki taisi kuitenkin olla tosissaan.
”Okei.”
3.6.2008Seinät olivat harmaat. Lattia ja katto olivat harmaat. Kalteroidusta ikkunasta tulvi sisään harmaata valoa. Koko huone oli harmaa. Myös sängyllä istuva poika. Harmaa paita ja housut. Kelmeän vaalea iho ja takkuiset hiukset.
Miska tuijotti poikaa huoneen ovelta. Poika ei ollut vielä huomannut häntä, vaan tuijotteli ikkunasta ulos. Miska yritti sulkea oven varovaisesti, mutta hänen kätensä tärisivät ja ovi kolahti äänekkäästi kiinni. Sängyllä istuva poika käänsi päänsä äkkiä Miskan suuntaan. Tummansinisten silmien katse oli viiltävä ja ilme vihainen. Silmien alla oli tummat pussit. Poika oli laiha ja näytti kuin ei olisi syönyt tai nukkunut moneen päivään.
”Niki?” Miska kysyi varovaisesti.
Uhkaava katse vaihtui hämmennykseksi ja sitten kolkoksi virneeksi.
”Miska!” poika huudahti ja pomppasi ylös sängyltä. Miska huokaisi helpottuneena. Niki oli tunnistanut hänet. Niki muisti.
18.5.2001”Avaa se jo! Mä haluan tietää, mikä se on”, Miska hoputti. Nikillä oli kädessään keltaiseen paperiin kääritty paketti, jonka oli saanut vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi.
Niki repi paperin pois. Paketista paljastui musta mötikkä, jossa oli nappuloita ja josta törrötti jokin tappi. Niki käänteli mötikkää.
”Se on kännykkä”, hän tajusi ja virnisti.
”Näytä”, Miska sanoi ja ojensi kätensä. Niki antoi puhelimen Miskalle.
”Miten tää toimii?” Miska ihmetteli ja paineli nappuloita. Niki nappasi puhelimen takaisin ja kokeili itsekin nappuloita.
”En mä tiedä. Onkohan tässä matopeli?”
”Mennään kysyy sun äitiltä.”
15.12.2006”Miska... mun äiti on kuollut.”
20.12.1998”Mä voitin!” Niki huusi. Ruskea pipo oli valahtanut pojan silmille hurjassa lumipainissa. Nyt Niki istui tukevasti Miskan mahan päällä, jottei tämä vain pääsisi ylös.
”Hei mee pois siitä”, Miska valitti. ”Mä olen ihan lumessa.”
Pakkasta oli toista kymmentä astetta ja luntakin lähemmäs puoltametriä. Pojat olivat olleet ulkonakin jo yli tunnin, mutta jaksoivat silti peuhata lumessa.
”Höh, enkä!”, Niki nauroi ja painoi Miskan kädet maahan. ”Saat olla siinä ihan koko joulun!”
”Mut sitten oot säkin”, Miska puuskahti ja näytti kieltä Nikille.
”Ihan tylsää”, Niki sanoi ja nousi ylös.
”AAAU AAUAUAU ÄÄHÄÄÄÄ!” Miska kiljui. ”Mulla on lunta niskassa!”
Niki kikatti, niin että kaatui lumihankeen.
”Hei se on sun syy!” Miska suuttui.
”Eikä!” Niki nauroi lisää, kompuroi ylös niin nopeasti kuin pääsi ja lähti juoksemaan.
”Tuu takasin!” Miska huusi ja lähti pojan perään. Leikkikenttä jäi kauas taakse ja ilta pimeni pimenemistään, kun pojat juoksivat pois asuinalueelta hiekkatietä pitkin ja metsään.
”Missä me ollaan?” Miska kysyi väsähtäneenä. Metsä ympärillä oli uhkaava ja pojat eivät muistaneet mistä suunnasta olivat tulleet.
”En mä tiedä”, Niki sanoi hengitys jo tasaantuneena. ”Tuu, mennään tonne katsomaan.” Poika lähti tarpomaan syvemmälle metsään.
”Hei Niki! Mä haluun kotiin”, Miska marisi.
”Tuu nyt”, Niki sanoi ja tarttui Miskaa käsivarresta. Miska seurasi vastahakoisesti innokasta kaveriaan, mutta ei halunnut jäädä yksinkään. Pojat tarpoivat syvässä hangessa. Pian metsän painostava pimeys vaihtui kuun kauniiksi valoksi, kun pojat saapuivat aukealle.
”Niki, mul on kylmä. Mennään kotiin jo”, Miska valitti. Niki oli hiljaa ja tuijotti taivasta.
”Nikiii!”
”Miska, katso”, Niki kuiskasi. ”tähtiä.”
