Kirjoittaja Aihe: Sarael (K-11,OC/Fred/George Bestikset)  (Luettu 2586 kertaa)

Ino-nee

  • ***
  • Viestejä: 4
Sarael (K-11,OC/Fred/George Bestikset)
« : 07.02.2016 19:27:00 »
Ficin nimi: Sarael
Kirjoittaja: Ino-nee
Oikolukija: Mushu~
Genre: Action, Drama, Comedy, pikkusen Romance
Ikäraja: K-11
Paritukset ja päähenkilöt: Kirjojen mukaiset paritukset + OC sekoittamassa pakkaa. Hän  on myös päähenkilö. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Fred ja George Weasley
Yhteenveto: Jästiperheeseen adoptoidun Saraelin elämää ja edesottamuksia Tylypahkassa. Hänen velhosukujuuriaan paljastetaan ficin edetessä. Samoin suhteet muihin henkilöihin ovat keskiössä.
A/N: Tällaisia tarinoita syntyy useiden vuosien kaappikirjoittamisen jälkeen. Ensimmäinen versio tästä ficistä on kultaisilta yläasteajoilta, joista on onneksi jo kulunut tovi ja kirjoittaminenkin on luullakseni kehittynyt siitä, as if. Se ficci ei koskaan tule näkemään päivän valoa, mutta tästä parannellusta versiosta saa ja pitää nauttia. x


Prologi

   Sekä noita että velho olivat pukeutunet päästä varpaisiin mustiin. Tuore suru näkyi edelleen heidän kasvoillaan viiltävänä. Pari viime vuotta olivat tuoneet noidan hiuksiin ensimmäiset harmaat raidat. Kasvoilla oli väsynyt ilme, joka kieli valvotuista öistä, joita oli jatkunut jo liian pitkään. Hänen kumppaninsa ennen niin komeat pähkinänruskeat hiukset olivat vaihtaneet värinsä valkoiseen ja kasvojen rypyt olivat syvenneet. Vain kuukaudessa tämä oli vanhennut useita vuosia ja noita tunsi vanhentuneensa vähintäänkin yhtä paljon.

   Asuinalue haisi uudelle. Osa taloista ei ollut vielä täysin valmiita, joten tuoreen maalin katku ja vasta sahatun puutavaran tuoksu leijuivat ilmassa. Yksikään pihoista ei näyttänyt vielä valmiilta. Ei tulisi näyttämään vielä vähään aikaan. Syystuuli oli riistänyt viimeisetkin lehdet puista aiemmin viikolla. Tänä yönä saattaisi tulla hallaa.

   Pari lähestyi erästä omakotitaloa, joka ei poikennut muista juuri mitenkään. Portin pieleen kiinnitetty numero kuitenkin kertoi, että tämä oli talo, jota noita ja velho etsivät. Lyhyt soratie johti koruttomalle tummaksi lakatulle ovelle. Ovikello oli uutuudenkankea, kun he soittivat sitä.

   Noin kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen väliltä oleva mies tuli avaamaan oven. Hän katsoi vieraitaan vakavin silmin. Katse pehmeni, kun se kiinnittyi nukkuvaan taaperoon, joka lepäsi noidan sylissä. Hän nyökkäsi vieraille hyväksyvästi ennen kuin päästi nämä sisään.

   ”Tervetuloa. Minun nimeni on Roy Valedro ja tässä on vaimoni Suzanne. Pojat ovat jo nukkumassa, joten mennään olohuoneen puolelle puhumaan”, mies sanoi ja viittasi kohti avointa ovea.

   ”Minun nimeni on Albus Dumbledore ja tässä on Minerva McGarmiwa. Olemme kiitollisia, että otitte meidät vastaan”, velho sanoi ja kumarsi kevyesti nuorelle parille.

   Rouva Valedro ojensi kätensä ja otti lapsen syliinsä, jotta heidän vieraansa saattoivat jättää matkaviittansa eteisen naulakkoon. Seurue siirtyi olohuoneeseen, johon rouva Valedro oli kattanut teetarjoilun. Seurasi teeastiaston kilinällä täytetty hiljaisuus, kun tee tarjoiltiin ja kaikki ottivat mieleistään naposteltavaa.

   ”Oletan, että olette miettineet tarjoustani”, Dumbledore sanoi syötyään ensin yhden brownien.

   ”Olemme kyllä. Otamme osaa suruunne. Selititte kirjeessänne tilanteen varsin yksityiskohtaisesti ja perusteellisesti. Ymmärrämme hyvin, miksi haluatte tytön pois julkisuudesta. Se voisi olla hänelle haitallista, monessa mielessä”, herra Valedro sanoi.

   ”Roy yrittää sanoa, että adoptoimme tytön mielellämme. Kyse ei ole rahasta, vaikka arvostammekin toki tarjoamaanne korvausta. Olimme varmoja, ettemme enää voisi hankkia lapsia. Siihen ei ole varaa. Mutta olen silti aina toivonut kovasti tytärtä, joten on ilo ottaa lapsi luoksemme”, rouva Valedro kiirehti sanomaan.

   Tyttö makasi isossa nojatuolissa edelleen unessa. Kaikkien katseet kääntyivät häneen.

   ”Hän on vasta kolmen, joten emme tiedä paljonko hän muistaa kuluneista kuukausista. Toivottavasti ei paljoakaan”, McGarmiva sanoi.

   Dumbledore kyykistyi nojatuolin viereen sauva kädessään. Hän kuiski helliä sanoja taaperon korvaan. Ne eivät kuitenkaan olleet pelkkää lepertelyä vaan loitsu, joka auttaisi lasta sopeutumaan uuteen perheeseensä. Valedrot katsoivat toimitusta lumoutuneina. Tyttö hehkui pienen hetken ennen kuin kimalle haihtui.

   Rouva Valedro kantoi lapsen yläkertaan makuuhuoneeseen, joka oli alkujaan tarkoitettu vierashuoneeksi. Nyt se palvelisi lastenhuoneena. Hän asetti tytön hellästi sängylle, muttei malttanut vielä lähteä. Vain yksi ajatus pyöri hänen päässään: hänellä oli tytär.

   Samaan aikaan herra Valedro oli hyvästelemässä vieraita eteisessä. He kättelivät vielä ennen kuin vieraat kääntyivät lähteäkseen.

   ”Tunnen olevani vastuussa menetyksestänne. Tiedätte varmaan, että isoisäni oli Tom Valedro vanhemman nuorempi veli. Hän ei voinut sietää sitä kulissia, jossa hänen perheensä eli, joten hän lähti. Pian sen jälkeen lähti velikin sen naisen matkaan. Isoisästä tuntui aina, että hän oli vastuussa siitä”, herra Valedro tunnusti tuskaisen näköisenä.

   ”Roy syy ei ollut hänen. Isosetäsi huumattiin lemmenjuomalla. Isoisäsi ei olisi voinut tehdä mitään”, Dumbledore sanoi ja laski käden nuoremman miehen olalle lohdullisesti.

   Herra Valedron hartiat lysähtivät helpotuksesta, kun hän oli saanut synninpäästön. Isä ja häntä ennen isoisä olivat menneet ennen aikaisesti hautaan katumusta kantaen, joten taakka oli siirtynyt polvesta toiseen, kunnes viimein tuli varmistus, ettei mitään olisi ollut ollut tehtävissä.

   McGarmiwa ja Dumbledore kääntyivät vielä kerran katsomaan taloa, jossa lapsi tulisi varttumaan rakastavassa perheessä. He eivät näkisi tätä ennen kuin tämä tulisi Tylypahkaan. Niin olisi turvallisempi tytölle. Velhomaailma oli myllerryksessä, joka kestäisi vielä vuosia. Rauhainen jästimaailma olisi vakaampi kasvupaikka Saraelille.

Mushu

  • *
  • Viestejä: 1
Vs: Sarael (K-11,OC/Fred/George Bestikset)
« Vastaus #1 : 08.02.2016 09:52:28 »
Täällä yks on lukenu tän prologin jo vaikka kuin monta kertaa.....  :D Oon niin ylpee susta bro kun tää on vihdoinki siirtymässä tänne asti sieltä kierrevihkojen välistä. Vähänkö muuten ootan, että laitat mulle seuraavia lukuja luettavaks. ;) Keep going

Ino-nee

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Sarael (K-11,OC/Fred/George Bestikset)
« Vastaus #2 : 14.02.2016 18:12:56 »
Ficin nimi: Sarael
Kirjoittaja: Ino-nee
Oikolukija: Mushu~
Genre: Action, Drama, Comedy, pikkusen Romance
Ikäraja: K-11
Paritukset ja päähenkilöt: Kirjojen mukaiset paritukset + OC sekoittamassa pakkaa. Hän  on myös päähenkilö. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Fred ja George Weasley
Yhteenveto: Jästiperheeseen adoptoidun Saraelin elämää ja edesottamuksia Tylypahkassa. Hänen velhosukujuuriaan paljastetaan ficin edetessä. Samoin suhteet muihin henkilöihin ovat keskiössä.
A/N: Tällaisia tarinoita syntyy useiden vuosien kaappikirjoittamisen jälkeen. Ensimmäinen versio tästä ficistä on kultaisilta yläasteajoilta, joista on onneksi jo kulunut tovi ja kirjoittaminenkin on luullakseni kehittynyt siitä, as if. Se ficci ei koskaan tule näkemään päivän valoa, mutta tästä parannellusta versiosta saa ja pitää nauttia. x


Luku 1

   Oli lämmin kesäkuinen iltapäivä. Valkoiset pilvenhattarat vaelsivat kirkkaansinisen taivaan halki verkalleen madellen. Kesäloma oli juuri alkanut ja lasten nauru kaikui läheiseltä leikkikentältä. Ryhmä mustiin pukeutuneita vaihtoehtonuoria lorvaili pensasaidan varjossa puiston vieressä. He arvioivat kadulle saapunutta muukalaista. Yleinen mielipide kääntyi hyväksyvään.

   Mustaan kaapuun pukeutunut mustahiuksinen kalpea mies käveli katseista tai porottavasta auringosta piittaamatta katua pitkin. Hän ei tuntunut mitenkään sopivan kermansävyisiä omakotitaloja pursuvaan lähiömaisemaan, joten idyllistään kynsin ja hampain kiinni pitävät kotirouvat mulkoilivat häntä paheksuvasti pihoiltaan ja verhojen raosta. Ihmisten mielipiteet, etenkään jästien, eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa miestä.

   Mies pysähtyi erään talon eteen. Hän tarkisti nopealla katseella talon numeron ennen kuin jatkoi matkaansa pitkin siistiä soratietä, joka johti hyvin hoidetun etupihan poikki tummaksi lakatulle etuovelle. Kukkapenkit olivat symmetrisiä ja polttavasta auringosta huolimatta kasvit kukoistivat. Hiljattain leikatun nurmikon tuoksun saattoi vielä haistaa hentona ilmassa. Piha-aita oli vasta maalattu, samoin ovi ja ikkunalaudat. Ikkunalaudoille asetellut ruukut symboloivat varakasta lähiötä ällöttävän hyvin.

   Ovikello ehti tuskin helähtää, kun ovi jo avautui. Ovella seisoi nuori tyttö, jonka mies tiesi yksitoistavuotiaaksi. Tytön taivaansiniset silmät tuijottivat rävähtämättä miestä tuoden hänen mieleensä tämän isoisän silmät, joissa oli tuo sama läpitunkevan kaikkitietävä katse.

   ”Tulit siis kirjeen takia. Tule sisään”, tyttö sanoi. ”Unessani näytit pelottavammalta.”

   Huomautus oli arkipäiväinen, mutta sai miehen vaivaantumaan. Hän ei kuitenkaan antanut tuntemustensa näkyä päällepäin. Tyttö johdatti miehen olohuoneeseen, jossa kaksi pikkutyttöä katseli piirrettyjä sohvalla makoillen. Vaalea äidillinen nainen tuli keittiöstä keksilautanen ja mehukannu käsissään. Hän jäi tuijottamaan vierasta kulmat kurtussa.

   ”Meille tuli vieraita, äiti”, tyttö sanoi hymyillen tyynesti.

   ”Mary ja Kate menkää huoneeseenne”, lasten äiti komensi.

  Pikkutytöt tottelivat nurkuen ja valittaen kovaäänisesti. Heidän äitinsä katse oli kuitenkin sellainen, että hänen käskyään ei uskaltanut kyseenalaistaa. Äiti varmisti vielä rapuista, että tytöt olivat huoneessaan ja ovi kiinni. Heidän mentyään huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus, joka katkesi ennen kuin ehti oikeastaan alkaakaan. Tyttö otti lautaselta keksin, josta puraisi äänekkäästi palasen.

   Mies kaivoi kaapunsa kätköistä kirjeen ja ojensi sen tytölle, joka otti sen vastaan kiinnostuneena. Tytön silmät lensivät riviltä toiselle pikavauhtia. Hänen hymynsä leveni jokaisen sanan myötä hieman lisää. Luettuaan kirjeen hän ojensi sen äidilleen. Tämän ei kuitenkaan tarvinnut lukea sitä tietääkseen, mitä siinä sanottiin.
   ”On siis taikamaailman vuoro astua jälleen kuvioihin”, äiti sanoi hiljaa.

   ”Käsittääkseni professori Dumbledore on kertonut teille ja miehellenne kaiken tarvittavan maailmastamme, kun adoptoitte hänet, rouva Valedro. Jos teillä tai Saraelilla on kuitenkin jotain kysyttävää, vastaan niihin mielelläni”, mies sanoi toivoen kuitenkin, ettei heillä olisi mitään kysyttävää. Kuriirin tehtävät ärsyttivät häntä muutenkin.

   Rouva Valedro nyökkäsi ennen kuin vastasi: ”Kyllä hän huolehti kaikista tarvittavista tiedoista ja dokumenteista silloin. Myös Sarael tietää, mikä häntä suunnilleen odottaa. Ainut ongelma on asiointi Viistokujalla. Emme mieheni kanssa mielellämme menisi sinne nuorimpien lastemme kanssa ja Roy on muutenkin kiireinen töiden takia...”

   ”Eräs kollegani on tarjoutunut viemään Saraelin ostoksille. Minerva McGarmiwa kierrättää Saraelia mielellään Viistokujalla. Ilmoitanko hänelle, että hän voi tulla hakemaan teitä huomenna vaikkapa kello kymmenen aikaan?” mies kysyi.

   Nimen kuultuaan rouva Valedro hymyili helpottuneena ja nyökkäsi hyväksyntänsä merkiksi. Saraelillakaan ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Hän oli ennemminkin innoissaan, koska oli kuullut, että kaikki noidat ja velhot tekivät ostoksensa Viistokujalla. Paikka kuulosti satumaiselta.

   Sen pidemmittä puheitta mies lähti. Kadun päässä hän vielä kääntyi vilkaisemaan taloa, joka ei mitenkään erottunut naapureistaan. Paikka henki täydellistä jästeille tyypillistä tavallisuutta. Alue oli ihanteellista, jos halusi pysytellä erossa taikamaailmasta.

   Piiloon jästien katseilta päästyään mies sulautui tuuhean kuusiaitaan. Tylypahkan velhojen ja noitien koulun juomamestari Severus Kalkaros soi itselleen pienen hengähdystauon ennen kuin ilmiintyi. Hän ei ymmärtänyt, mikseivät Dumbledore ja McGarmiwa voineet hoitaa itse sukulaistensa perehdyttämistä. Ainakaan hänen ei tarvitsisi viedä tyttöä ostoksille. Se olisi jo ollut rasittavaa. Suomatta enää katseita jästilähiölle hän ilmiintyi. Oli vielä muutamia jästiperheitä, joissa hänen piti vierailla, vaikkei niistä tietämättömistä yksikään päätyisi hänen tupaansa. Sen nyt tajusi lapsikin. Ainut potentiaalinen ehdokas olisi väkevät velhosukujuuret omaava Sarael Valedro.

Ino-nee

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Sarael (K-11,OC/Fred/George Bestikset)
« Vastaus #3 : 12.06.2016 20:19:28 »
Ficin nimi: Sarael
Kirjoittaja: Ino-nee
Oikolukija: Mushu~
Genre: Action, Drama, Comedy, pikkusen Romance
Ikäraja: K-11
Paritukset ja päähenkilöt: Kirjojen mukaiset paritukset + OC sekoittamassa pakkaa. Hän  on myös päähenkilö. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Fred ja George Weasley
Yhteenveto: Jästiperheeseen adoptoidun Saraelin elämää ja edesottamuksia Tylypahkassa. Hänen velhosukujuuriaan paljastetaan ficin edetessä. Samoin suhteet muihin henkilöihin ovat keskiössä.
A/N: Tällaisia tarinoita syntyy useiden vuosien kaappikirjoittamisen jälkeen. Ensimmäinen versio tästä ficistä on kultaisilta yläasteajoilta, joista on onneksi jo kulunut tovi ja kirjoittaminenkin on luullakseni kehittynyt siitä, as if. Se ficci ei koskaan tule näkemään päivän valoa, mutta tästä parannellusta versiosta saa ja pitää nauttia. x

Luku 2

Sarael nousi jo varhain. Tänään oli tärkeä päivä, jonka aiheuttama jännitys oli valvottanut häntä illalla ja sai hänet nyt nousemaan sängystä vauhdilla, jota hänen äitinsä olisi kaivannut muihinkin aamuihin. Hän kiiruhti vaatekaapilleen, jonka sisältöä tarkasteli nopeasti. Oikeasti hän oli jo edellisenä iltana päättänyt, mitä laittaisi päälleen tänään. Hän uskoi näyttävänsä oikealta noidalta pukeutuessaan mustaan polvimittaiseen kesämekkoon, kulahtaneihin buutseihin ja punaiseen hilkkaan, joka oli oikeastaan syysvaate, mutta pakollinen vierailulla näin maagiseen kohteeseen.

   Aamiainen ei oikein tahtonut maistua sinä aamuna. Sarael siirteli munakokkelia lautasen laidalta toisella näykäten välillä paahtoleipäänsä. Tuorepuristettu appelsiinimehu maistui pahalle, vaikka se yleensä olikin hänen suosikkijuomaansa. Rouva Valedro vain tuhahti vanhimmalle tyttärelleen uhaten tätä reissun peruuntumisella, jollei tämä tyhjentäisi lautastaan. Mutistuaan muutaman vastalauseen Sarael alkoi vastahakoisesti lappaa ruokaa suuhunsa. Hänen lautasensa tyhjeni yllättävän nopeasti.

   Loputtoman pitkältä tuntuvan ajan jälkeen ovikello vihdoin soi. Sarael hyppäsi ylös sohvalta, jossa oli yrittänyt katsella piirrettyjä siskojensa kanssa, ja riensi avaamaan. Oven takana seisoi tuiman näköinen nainen, joka ei lainkaan sopinut lähiöön pitkässä tummanvihjeässä kaavussaan ja skottiruudullisessa matkaviitassa. Nainen arvioi Saraelin pikaisesti kaiken merkille pistävällä katseellaan. Lopulta katse pysähtyi tytön silmiin ja noita nyökkäsi ilmeisesti hyväksymisen merkiksi.

   ”Oletko valmis lähtemään?” McGarmiwa kysyi.

   ”Haen vain laukkuni”, Sarael henkäisi ja kipaisi portaat ennätysvauhtia ylös huoneeseensa.

   Kun Sarael palasi alakertaan, rouva Valedro oli syventynyt hiljaiseen keskusteluun noidan kanssa. Naiset puhuivat keskenään tuttavalliseen sävyyn, mikä kummastutti tyttöä. McGarmiwan äsken niin terävät kasvot olivat pehmenneet hymyyn. Olohuoneen ovi oli kiinni, jotta Mary ja Kate pysyisivät poissa. Naiset hiljenivät Saraelin nähdessään. Tyttö asteli epävarmana portaita alas ja vilkuili vuoroin äitiään ja vuoroin McGarmiwaa. Mistä nämä tunsivat toisensa?

   ”Pidä hauskaa, kulta”, rouva Valedro sanoi rohkaisevasti tyttärelleen ja suukotti tätä ohimennen. ”Olen varma, että professori McGarmiwa pitää sinusta huolta.”

   Rouva Valedro jäi kuitenkin vielä keittiön ovensuuhun häilymään ja katsomaan Saraelin lähtöä. Hän hymyili rohkaisevasti tyttärelleen, kun tämä kääntyi vilkuttamaan.

   McGarmiwa ojensi Saraelille käsivartensa ja sanoi: ”Tartu minuun. Ilmiinnymme täältä Viistokujalle.”

   Sarael ei tiennyt, mitä ilmiintyminen oli, mutta se kuulosti äärimmäisen jännittävältä ja maagiselta. Hänen innostuksensa vain kasvoi, kun McGarmiwa otti esiin puisen kepin, jonka oli pakko olla taikasauva. Hanakasti hän tarttui noidan käsivarteen ja jäi odottamaan ensimmäistä ilmiintymistään.

   Ilmiintyminen ei ollut erityisen miellyttävää, muttei se sietämätöntäkään ollut. Hetkeksi kaikki sumeni ja vääristyi. Epämiellyttävä paineen tunne levisi Saraelin koko kehoon. Tuntemus hävisi ennen kuin se ehti muuttua varsinaiseksi kivuksi. Korvat kuitenkin menivät lukkoon ja tottumaton tyttö aukoi suutaan kuin kuivalle maalle joutunut kala heidän seisoessaan jälleen tukevasti maanpinnalla. Koti oli kuitenkin vaihtunut vilkkaaseen katuun, jossa ihmiset törmäilivät ympäriinsä.

   Aluksi kuja vaikutti aivan tavalliselta kauppakadulta, mutta sitten Sarael huomasi erikoiset kauppojen nimet sekä hassusti pukeutuneet ihmiset. Hän tirskahti, kun pyylevä vanha noita kulki heidän ohitseen päässään hyvin erikoinen väriä vaihtava suippohattu. Kaiken kruunasivat hatun ympärillä leijailevat pilvenhattarat. Taikatavaraa pullollaan olevat näyteikkunat kutsuivat astumaan sisään puoteihin.

   McGarmiwa kuitenkin kiskaisi Saraelia kohti kujan päässä näkyvää valtavan kokoista ja prameaa rakennusta. Kaikki se valkoisen marmorin määrä särki silmiä. Rakennus näytti vanhalta ja äärimmäisen tärkeältä.

   ”Mikä paikka tuo on?” Sarael kysyi kulkien pää takakenossa, jotta näki korkeuksiin kurkottavan kupolin kunnolla.

   ”Tämä on velhojen pankki Irveta”, McGarmiwa sanoi. ”Sinullakin on holvi täällä. Vanhempasi jättivät sinulle huomattavan perinnön. Tähän asti professori Dumbledore on hoitanut omaisuuttasi, ja jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, hän tekee niin jatkossakin. Tarvitset asiainhoitajan, kunnes täytät 17 ja tulet täysi-ikäiseksi.”

   Sarael nyökkäsi poissaolevasti. Hän ei ollut kovin kiinnostunut raha-asioista ja oli vain tyytyväinen, kun joku muu huolehti niistä hänen puolestaan. Sen sijaan Irveta kiinnosti häntä kovasti. Hän ei osannut muuta kuin laahustaa McGarmiwan perässä silmät teevadin kokoisina yrittäen nähdä mahdollisimman paljon pankkisalin ihmeitä. Oudot pikkumiehet käsittelivät ties mitä aarteita Saraelin nyrkin kokoisista jalokivistä eksoottisiin kasveihin, joiden olemassaolo vaikutti epätodelliselta.

   ”Keitä nuo pikkumiehet ovat?” Sarael kysyi kuiskaten.

   ”Maahisia. He ovat Irvetan vartijoita ja tuntevat tämän paikan paremmin kuin kukaan muu”, sanoi ääni Saraelin vasemman olkapään takaa.

   ”Ole varovainen niiden kanssa. Ne syövät pieniä tyttöjä iltapalaksi!” sama ääni sanoi nyt oikean olan tienoilta.

   Sarael käännähti ympäri ja luuli hetken näkevänsä kahtena, kunnes tajusi katsovansa kahta hämmentävän identtistä punapääpoikaa. Pojat virnistivät tismalleen samaan aikaan kujeillen. Hymytkin oli mahdotonta tunnistaa eroon samoin kuin pojat. Eroja ei pikaisella tarkastelulla löytynyt ainuttakaan.

   ”Keitä te olette?” Sarael kysyi toivuttuaan yllätyksestä.

   ”Minä olen Fred ja tuo on George”, oikean puoleinen kaksonen sanoi.

   ”Kuka sinä sitten olet?” kysyi George.

   ”Minun nimeni on Sarael Valedro”, Sarael sanoi.

   Samassa kauempaa kuului vihainen huudahdus. Punatukkainen selvästi kiihtynyt nainen rynnisti pankkisaliin kannoillaan kaksi teini-ikäistä poikaa, joista vanhempaa naisen käytös näytti huvittavan kovasti. Kun nainen huomasi kaksoset, hän lähti tulemaan vauhdilla kohti. Kasvoilta paistui määrätietoisuutta, joka sai tottumattoman Saraelin hätkähtämään.

   ”Te kaksi, enkö käskenyt teidän pysyä mukanani koko ajan?!” nainen puhisi kiukkuisena.

   ”Kyllä äiti!” kaksoset sanoivat yhteen ääneen enkelin hymy huulillaan. ”Me luulimme, että olit aivan kannoillamme.”

   Poikien äiti muuttui nyt kasvoiltaan entistäkin pelottavammaksi, Sarvisankasilmälaseilla varustettu poika ja tämän aiemmin huvittunut isoveli astahtivat askeleen taaksepäin. Heidän äitinsä oli selvästi suutuksissaan ja räjähdysherkkä.

   Kaikeksi onneksi McGarmiwa päätti alkavan myrskyn. ”Hyvää päivää Molly.”

   ”Hyvää päivää Minerva. Sinua harvemmin näkee Viistokujalla. Oletko uusia opiskelijoita opastamassa?” Molly kysyi nyt jo tyynemmin.

   ”Kyllä, tässä on Sarael Valedro. Hän aloittaa Tylypahkassa tänä syksynä”, McGarmiwa esitteli.

   ”Hauska tavata Sarael”, Molly sanoi ystävällisesti hymyillen. ”Minun nimeni on Molly Weasley, sano Molly vain. Tässä ovat poikani Charlie, Percy sekä Fred ja George, jotka taisitkin jo tavata. Hekin aloittavat Tylypahkassa ensimmäistä vuotta.”

   Molly pörrötti kaksosten jo valmiiksi harakanpesiä muistuttavia kuontaloita pystymmiksi. Sarael hymyili ujosti rouva Weasleylle ja vilkaisi vanhempia poikia pikaisesti. Hän tunsi itsensä kovin ujoksi.

   ”Meidän on nyt mentävä, rouva McGarmiwa, nuori neiti”, sanoi maahinen heidän takaansa.

   Hyvästien yhteydessä Fred ja George kuiskasivat vielä Saraelille. ”Älä vain tipahda kyydistä!”

   Huomautus jäi vaivaamaan Saraelia, kunnes hän näki, millä Irvetan uumeniin oli tarkoitus matkata. Tunnelissa oli kylmä, mutta se ei ollut syy Saraelin kylmänväreisiin. Hänen edessään raiteilla seisoi vaunu, joka oli kaikkea muuta kuin turvallisen oloinen kulkuväline. Sarael ei yleensä pelännyt villiä menoa, mutta tämä saattaisi olla hänellekin liikaa.

   ”Sisään vaan! Ei meillä ole koko päivää aikaa”, maahinen sanoi arkailevalle tytölle, joka istuutui kyytiin upottaen kyntensä syvälle penkkiin.

   Kaikesta huolimatta kyyti ei ollut niin paha kuin Sarael oli pelännyt. Hän jopa hetkittäin nautti matkasta pankin uumeniin.Aina välillä hän oli näkevinään outoja olentoja suurissa saleissa ja luolissa, joiden läpi vaunu kiisi niin nopeasti, ettei varmuutta jäänyt oliko kyseessä oikea peto vai omituinen kivimuodostelma. Onkaloiden syvyyksistä kuului jossain välin mylvintää, jonka vaunun kolina kiskoja vasten vaimensi alleen nopeasti.

   Vaunu pysähtyi erään holvin eteen. Sarael tähysi oikealle ja vasemmalle, mutta lyhdyn kantaman ulkopuolella oli sysipimeää. He olivat todella syvällä. Maahinen ja McGarmiwa olivat ehtineet jo holvin ovelle. Sarael kiiruhti heidän peräänsä, koska ei halunnut jäädä pimeään yksin.

   Maahinen avasi monimutkaisella lukolla varustetun ovan pienen pienellä avaimella, joka näytti sopivammalta Saraelin päiväkirjaan kuin suureen kivioveen. Oviaukosta pääsi hämärään tomuiseen holviin, jossa ei selvästi ollut käynyt kukaan vuosiin. Seinillä olevat lyhdyt kirkastuivat, kun Sarael astui sisään. Holvi oli täynnä kaikenlaista eksoottista tavaraa, joka pursui ulos seiniä kiertävistä hyllyistä. Rahat olivat siistissä kasassa keskellä lattiaa.

   ”Onko tämä kaikki minun?” Sarael kysyi ohuella äänellä sormeillessaan sateenkaarenkirjavaa sulkaviittaa.

   ”Kyllä, äitisi jätti koko omaisuutensa sinulle. Hän oli varsin innokas maailmanmatkaaja ja tavaraa tuppasi kertymään... Outojakin esineitä. Viralliset asiakirjat ja testamentti ovat professori Dumbledoren hallussa, jos kaipaat luetteloa kaikesta irtaimistosta”, McGarmiwa sanoi. ”Ota mitä tarvitset. Ei meillä ole koko päivää aikaa viettää täällä.”

   Sarael olisi halunnut kovasti jäädä tutkimaan äitinsä jäämistöä, mutta kahmaisi rahakasasta kolikoita laukkuunsa. Hän arvio ottaneensa suunnilleen koulutarvikkeisiin tarvittavan summan, vaikkei ollutkaan vielä täysin perillä noitien ja velhojen valuutasta. Kai rahasummalla selviäisi tulevan kouluvuoden.

   Professori McGarmiwa ja maahinen odottivat jo kärsimättöminä holvin ulkopuolella, joten Sarael kiiruhti heidän luokseen. Hän loi viimeisen kaipaavan katsee holviinsa ennen kuin ovi sulkeutui kätkien Saraelin omaisuuden taas maan uumeniin. Ylös maanpinnalle pääseminen ei kuitenkaan harmittanut häntä. Viistokujalla olisi varmasti paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa.

Ino-nee

  • ***
  • Viestejä: 4
Sarael (K-11,OC/Fred/George Bestikset)
« Vastaus #4 : 25.08.2016 22:09:16 »
Ficin nimi: Sarael
Kirjoittaja: Ino-nee
Oikolukija: Mushu~
Genre: Action, Drama, Comedy, pikkusen Romance
Ikäraja: K-11
Paritukset ja päähenkilöt: Kirjojen mukaiset paritukset + OC sekoittamassa pakkaa. Hän  on myös päähenkilö. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Fred ja George Weasley
Yhteenveto: Jästiperheeseen adoptoidun Saraelin elämää ja edesottamuksia Tylypahkassa. Hänen velhosukujuuriaan paljastetaan ficin edetessä. Samoin suhteet muihin henkilöihin ovat keskiössä.
A/N: Tällaisia tarinoita syntyy useiden vuosien kaappikirjoittamisen jälkeen. Ensimmäinen versio tästä ficistä on kultaisilta yläasteajoilta, joista on onneksi jo kulunut tovi ja kirjoittaminenkin on luullakseni kehittynyt siitä, as if. Se ficci ei koskaan tule näkemään päivän valoa, mutta tästä parannellusta versiosta saa ja pitää nauttia. x


Luku 3


Aurinko häikäisi Saraelin silmiä, kun hän astui ulos Irvetan suurista pariovista. McGarmiwa vähät välitti auringosta ja vilkaisi Viistokujaa nopeasti miettien selvästi, mistä aloittaa päivän ostosrupeama.

  ”Mennään ensin Matami Malkinille. Hän myy parhaat kaavut”, hän sanoi odottamattakaan Saraelin mielipidettä.

  Vaikka Sarael halusi kovasti päästä johonkin maagisempaan liikkeeseen, hän ei protestoinut  McGarmiwan käskevää sävyä vastaan. Hän kuitenkin otti tiedostamattaan pari sivuaskelta kohti Hienoja Huispaustarvikkeita, joka sijaitsi aivan Malkinin naapurissa. McGarmiwa kuitenkin kiskaisi hänet päättäväisesti sisään kaapuliikkeen ovesta. Sarael voihkaisikin ensin hiljaa nähdessään kaikista kaavuista täpötäysinä notkuva rekit. Hän kuitenkin lohdutti itseään ajatuksella, että onneksi koulupukuun kuuluvat kaavut olivat mustia. Aikaa ei siis välttämättä menisi kauaa sovittamiseen. Olisi tosin ollut kiva ostaa persoonallisemman värinen kaapu.

   Kaapujen sovittaminen kävi lopulta varsin vaivattomasti, koska Matamin harjaantunut silmä valitsi heti oikean kokoiset kaavut Saraelille. Neula huiski itsekseen pistoksia kaapuun, joka Saraelilla oli yllään. Hän oli varma, että neula pisti häntä pari kertaa tahallaan, kun hän yritti kuikuilla sen tekemisiä sen sijaan, että olisi seisonut kiltisti paikoillaan.

   Seuraava liike oli, jos mahdollista, vielä epämaagisempi kuin kaapuliike. Kauppa oli vuorattu lattiasta kattoon pergamentilla, mustepulloilla sekä sulkakynillä. Myynnissä olisi kyllä ollut itsestään kirjoittavia sulkakyniä, väriä vaihtavaa mustetta ja muutakin mielenkiintoista.Niiden kokeiluun ei kuitenkaan jäänyt aikaa. McGarmiwa luetteli myyjälle, mitä Sarael tarvitsi, ja kaupankäynti oli nopeasti ohi. Ainut, mitä Sarael sai itse päättää, oli sulkakynien ulkonäkö. Hän valitsi tiukan asiallisia, mutta hieman mystisiä korpinsulkakyniä.

   Seuraavassa liikkeessä oli viimein sitä Saraelin Viistokujalta odottamaa magiaa. Liemitarvikeliikkeessä hän katseli innoissaan kaikkea lasipurkeissa kelluvaa, joista suurin osa oli vähintäänkin ällöttävää. Aineiden nimet olivat sitäkin etovampia. Esimerkiksi lemuliman hajusta tuskin kukaan haluaisi ottaa selvää. Osa purkeista oli täynnä vielä eläviä hyönteisiä tai omituisia säilöttyjä osia taikaolennoista. Lohikäärmeen silmämuna mulkoili Saraelia paheksuvasti tiskin yläpuolelta.

   Ensimmäisen vuoden opiskelijat eivät kuitenkaan saaneet viedä mitään Saraelia kiinnostaneista aineksista Tylypahkaan. Messinkinen noidankattila, perusliemisetti ja yrttitiedossa vaadittavat tarvikkeet olivat tietenkin masentavan tavanomaisia. Sarael jopa tunnisti muutamat yrteistä.

   Säilä & Imupaperi oli liike Saraelin mieleen. Kattoon asti yltävät hyllyt muodostivat käytävien labyrintin, jota reunustivat tiheään ladotut kirjat. Hyllyjen päätyihin oli kirjoitettu säntillisellä käsialalla mitä kiinnostavimman kuuloisia kategorioita kuten taikaeläimet, Loitsut ja lumoukset sekä ennustus.

   McGarmiwa keräsi kaikki kirjat, joita Sarael tarvitsisi Tylypahkassa, joten Saraelille jäi aikaa napata pari ylimääräistä teosta matkaansa. Vihdoin hän sai aikaa kierrellä vapaasti ympäri liikettä mielensä mukaan. Hän juoksutti sormiaan kirjojen selkämyksillä etsiessään kaikkein mielenkiintoisimpia teoksia. Paksuin kirjoista, jotka hän valitsi, oli Tylypahkan historiikki, jonka hän aikoi kahlata läpi loppulomalla. Kevyempää lukemistoa edustivat ennustamisesta kertova kirja sekä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat –niminen kirja.

   ”Onko sinulla nälkä?” McGarmiwa kysyi heidän käveltyään muutaman askeleen verran.

   Vastaukseksi Saraelin maha  murisi äänekkäästi. Sarael vilkaisi rannekelloaan. Päivä oli jo pitkällä, vaikka tuntui kuin olisi kulunut vain hetki siitä, kun he olivat lähteneet kotoa. Aamiaisesta oli siis ehtinyt kulua jo useampi tunti.

   ”Syödään jotain ennen kuin vien sinut Olliwandersille. Siellä voi vierähtää tovi, kun kokeilet erilaisia sauvoja. Kaikki muu onkin jo hankittu”, McGarmiwa sanoi.

   Paikka, johon McGarmiwa heidät johdatti, oli pieni ranskalaistyylinen leipomo. Leipomon edessä verannalla oli useita pöytiä, joista kaikki olivat täynnä. Verannan kaiteet ja pylväät olivat koukeroin koristellut ja parin matalan askelman jälkeen asiakas seisoi muutaman askeleen päässä leipomon etuovesta. Liike olisi voinut sijaita missäpäin Lontoota tahansa erottumatta ympäristöstään liiaksi muulla kuin herttaisuudellaan. Oven avauduttua todellisuus kuitenki paljastui, kun tarjottimia lenteli ympäriinsä ja keittiössä taikinaa vaivaamaan ei tarvittu leipuria.

   McGarmiwaa puhuteltiin tuttavallisesti, mistä Sarael päätteli hänen olevan kanta-asiakas. Eikä ihme sillä tee ja leivokset olivat tavattoman hyviä. Sarael hotki patonkiaan välittämättä siitä, että vaikutti epäsiivolta. Hän oli nälkäisempi kuin oli luullut. McGarmiwa söi kroisanttinsa sivistyneemmin ja kaatoi heille molemmille kupilliset teetä pöytään lentäneestä pannusta. Sarael suhtautui ensin epäilyksellä teehen, koska se vaikutti sisältävän enemmän maitoa kuin teetä. Juoma kuitenkin maistui odotettua paremmalle, lähes herkulliselle.

   Saraelin katse harhaili pitkin Viistokujaa, kun hän siemaili teetään. Hänen katseensa kiinnittyi lähellä olevaan lemmikkikauppaan. Kaupasta tuli juuri ulos suunnilleen hänen ikäisensä poika peitetyn lintuhäki kanssa. Mustan liinan alla oli varmasti pöllö. Velhoilla ja noidilla tuntui olevan kaikenlaisia kummallisia lemmikkejä.Tylypahkasta saapuneessa kirjeessä oli mainittu, että oppilaat saisivat tuoda lemmikin mukanaan kouluun. Olisi kiinnostavaa nähdä, mitä omituisia otuksia muut oppilaat toisivat mukanaan.

   ”Millaisia lemmikeitä velhoilla ja noidilla on?” Sarael kysyi McGarmiwalta.

   Tämä siemaisi teetä ennen kuin vastasi. ”Kissat ovat hyvin yleisiä, samoin rupikonnat, rotat, lepakot ja tietenkin pöllöt. On myös olemassa monenlaisia taikaolentoja, joita voi pitää lemmikkinä. Haluaisitko lemmikin?”

   ”En tiedä. Äiti ei ole koskaan oikein innostunut eläimistä. Veljelläni tosin on koira, mutta hän vei sen mukanaan mennessään yliopistoon”, Sarael sanoi.

   ”Koululla on kyllä pöllöjä, joita voi käyttää postin lähettämiseen. Jos kuitenkin haluat lemmikin, puhu siitä ensin vanhempiesi kanssa”, McGarmiwa sanoi.

   Sarael nyökkäsi ja hörppäsi loput teestään. Jäljellä oli enää ostos, jota Sarael oli odottanut kaikkein eniten. Olliwandersin liike oli vaatimattoman oloinen kahden muun suuremman liiketilan väliin puristunut kauppa. Se oli ikään kuin piilossa, jos sitä ei osannut katsoa.  Magiaa ja mystiikkaa oli leijalili ilmassa liikkeen ympärillä. Paikka oli itsessään taikuuden tyyssija.

   McGarmiwa ei suostunut tulemaan sisään vaan ilmoitti lähtevänsä omille asioilleen. Hän sanoi, että sauvan valinta oli vain herra Olliwandersin ja Saraelin välinen hetki. Sarael siis meni sisään yksin. Hän tunsi itsensä hieman orvoksi astuessaan sisään nuhjuiseen myymälätilaan. Nyt selvitettäisiin, millainen noita hän oikein oli vai oliko ollenkaan.

   Valkohapsinen mies ilmaantui paikalle takahuoneesta ennen kuin Sarael ehti edes kunnolla asettua. Miehen terävät siniset silmät naulitsivat hänet paikoilleen. Mies ja tyttö tuijottivat toisiaan silmiin hyvän tovin, kunnes Saraelista tuntui, että mies näki suoraan hänen lävitseen sielun sopukoihin saakka.

  ”Hyvää iltapäivää neiti Valedro. Siitä onkin vierähtänyt jo useampi vuosikymmen, kun joku suvustasi on käynyt täällä sauvaostoksilla, mutta silti muistan sen kuin eilisen päivän. Niin, vanhempiesi sauvat olivat väkeviä. Siitä ei ole epäilystä. Yllättävä pari kyllä, mutta ei täysin odottamaton, ei”, herra Olliwanders sanoi tuijottaen koko ajan tiiviisti asiakastaan. ”Mutta mikä sauva sopisi sinulle parhaiten? Aloita kokeilemalla tätä. Äitisi sauva oli tämän kaltainen seikkailunhaluinen ja rohkea vaahteraa, lohikäärmeen sydänjuurta hieman reilu seitsemän tuumaa.”

   Sauva ehti olla vain hetkisen Saraelin kädessä. Hän oli yhä hämillään Olliwandersin sanoista ja eriskummallisesta ympäristöstä. Olliwanders nappasi sauvan kiireesti päätä pudistellen ennen kuin Sarael ehti edes heilauttaa sitä.

   ”Liian suorasukainen sauva sinulle. Miten olisi eteerisempi vaihtoehto? Koivua, yksisarvisen häntäjouhi ja pituutta yhdeksän tuumaa.”

   Sarael ei olisi edes uskaltanut heilauttaa sauvaa, koska se näytti siltä, että katkeaisi hetkenä minä hyvänsä, jos sillä huitoisi ympäriinsä. Onneksi Olliwanders kuitenkin nappasi sen nopeasti pois häneltä ojentaen jo seuraavaa, joka näytti turvallisemmalta liikutella. Se kuitenkin heitti muutaman yskivän kipinän, kun Sarael heilautti sitä, mikä ilmeisesti tarkoitti, että sauva ei ollut sopiva.

   Nopeasti Sarael meni sekaisin laskuissa siitä montako sauvaa hän oli pidellyt käsissään. Olliwanders luetteli aina, mitä sauvat sisälsivät, mutta suurin osa meni Saraelilta täysin ohi. Mieleen jäivät lähinnä luonnehdinnat kuten päättäväinen tai huikentelevainen, luotettava, nopea tai sopeutuva.

   Vihdoin tiskin täytyttyä kokeilluista sauvoista Olliwanders päätti pitää pienen tauon. Hän tuijotti intensiivisesti Saraelia hetkisen. Hänen kulmansa menivät kurttuun ja pieni huolestuminen käväisi hänen kasvoillaan ennen kuin hän valitsi erään rasian hyllystä. Hän otti varovasti sauvan esiin.

   ”Tämä on paatsamaa yksitoista tuumaa pitkä ja sisällä feeniksin sulka. Heilautahan sitä”, Olliwanders pyysi.

   Sauva tuntui kummalliselle Saraelin kädessä, mutta ei omalle. Hän kuitenkin heilautti sauvaa, koska Olliwanders niin halusi. Mitään ei tapahtunut. Helpottuneen oloinen sauvaseppä otti sauvan takaisin tiskin taakse.

   ”Mieleeni tuli juuri eräs sauva, joka saattaisi sopia sinulle. Kukaan ei ole kokeillut sitä aikoihin, mutta ehkä se sopii sinulle”, Olliwanders sanoi kadotessaan takahuoneeseen.

   Hän tuli pian takaisin mukanaan hieman pölyinen musta rasia. Rasiasta huomasi, ettei sitä oltu avattu aikoihin. Olliwanders ojensi avatun rasian Saraelille, joka poimi kauniin sysimustan sauvan käteensä. Lämmin hehku valtasi Saraelin välittömästi. Hymy kohosi hänen huulilleen, kun hän heilautti sauvaa saaden aikaan kultaisen kipinäsuihkun. Valo jäi väreilemään hänen ympärilleen siihen asti, että hän laski sauvan takaisin rasiaansa.

   ”Siinä se! Sauvasi on edenpuuta, 13 ja puoli tuumaa, sisällä lohikäärmeen sydänjuurta. Tämä on erinomainen sauva väkevälle ja lahjakkaalle noidalle”, Olliwanders sanoi hymyillen.

   Sarael maksoi sauvansa ollen varsin helpottunut siitä, että sopiva sauva löytyi, vaikka sen löytämiseen olikin mennyt tovi.Hän oli jo kääntynyt lähteäkseen, kun Ollivander tarttui häntä käsivarresta pysäyttäen hänet. Sauvasepän ilme oli vakava.

   ”Tuo sauva oli viimeinen, jonka isäni teki ennen kuolemaansa. Sinun on hyvä tietää, että sauvaseppien viimeisimpiä sauvoja pidetään muita mahtavempina. Edenpuiset sauvat tapaavat muutenkin valita itsenäisiä ja väkeviä kumppaneita. Lohikäärmeen sydänjuuri tehostaa tätä ominaisuutta entisestään. Myös sauvan pituus ja joustavuus tekevät siitä erinomaisen sauvan kaksintaisteluihin, mutta myös muuhun loitsintaan. Toivon todella, että saat elää tuon sauvan kanssa rauhaisan ja menestyksekkään uran”, Ollivander sanoi saatesanoiksi ennen kuin päästi Saraelin ulos kaupastaan.

   Auringon valo tuntui kirkkaalta hämyisen liikkeen jälkeen. Hetken räpyteltyään Sarael näki McGarmiwan kauempana kadulla tulossa kohti. Sarael vilkaisi vielä kerran Ollivanderin liikettä ennen kuin kiiruhti kohti lähestyvää McGarmiwaa. Päivä Viistokujalla läheni loppuaan ja Sarael oli onnellinen kotiin pääsystä. Sauvan ostamiseen oli mennyt aikaa ja hän alkoi jo olla väsynyt kaikista päivän uusista kokemuksista ja jännityksestä.