// Alaotsikko: angst, drama, K-11
Kirjoittaja: offcorse.. yllätys, yllätys!
Ikäraja: K-11 (kai)
Paritus: ei ole
Genre: lähinnä ehkä angst tai drama
Summary: Kertoja kirjoittaa kirjeen ystävälleen Stellalle äidinkielenopettajan käskystä.
A/N: Löysin tän jostain pölyttyneistä kansioistani, ja päätin julkasta. Vihaan puhekielen käyttöä kirjoituksissa, mutta tässä tapauksessa kirjakieli olisi kuulostanut tekopyhältä.
Rakas Stella,
Toivottavasti tää kirje päätyy sulle tavalla tai toisella. En voinut laittaa tarkkaa osoitetta, koska en tiedä sitä, etkä sä oo vielä antanu pienintäkään merkkiä olemassaolostas. Mä kirjoitan sulle nyt kuitenkin kirjeen, koska äidinkielen tunnilla täytyy, enkä tiedä kelle muulle kirjoittaisin. Jos sä oisit vielä täällä, mä oisin kirjoittanu kuitenkin sulle ja sä mulle. Me oltas naurettu yhdessä ja sovittu, kuka julkkis tähän kirjotelmaan pitää sisällyttää. Koskaan kukaan opettaja ei huomannu tätä meidän yhteistä leikkiä. Mitäköhän nekin luuli kun molempien kirjotelmista löyty mitä kummallisemmista paikoista Marilyn Monroe tai Nelsson Mandela? Nyt kuitenkin kirjotan tätä kirjettä kiireellä, koska tää pitäs palauttaa huomenna.
Yleensä kirjeissä kysellään aluksi kuulumisia, mutta sulta niitä on turha kysyä. Sillon kun sä vielä asuitt täällä, sä aina suutuit jos kysy "Mitä kuuluu?" Vastasit vaan, että "Sitä aurinkorusto!" ja sitten saarnasit pitkään, kuinka typerää on kysyä mitään tollasta. Eihän siihen kuitenkaan voinut vastata kuin "hyvää". Jos vastaa, että "huonoa", kaikki alkaa kyselemään minkä takia ja blaablaablaa. Jos jollekulle kuuluu huonoa ja se haluaa puhua siitä, se osaa varmasti sanoa sen itsekin. Sä osasitkin. Sä osasit puhua sillon kun piti, etkä epäröiny sanoa mitä ajattelit. Mä en koskaan osannu sitä, eikä sun lähtös oo muuttanu sitä milläänlailla. Vastaan edellenkin "hyvää" vaikken tarkoita sitä.
Seuraavaksi kirjeessä kerrotaan, kuinka lähettäjällä menee. Sitäkään mun on oikeastaan ihan turha kertoa. Jos et sä arvaa, miltä sun lähtös musta tuntui, niin sitten saat olla arvaamatta. En mä kuitenkaan voi loikata kaikkien kirjeen tärkeiden kohtien yli, eli kerrotaas nyt sitten vähän kuulumisia. Aluks mä olin ehkä vähän vihanen sulle. En ymmärtänyt, miten sä vaan saatoit jättää mut tänne näiden kusipäiden luo. Miten sä vaan yhtäkkii lähdit? Sitten tajusin, ettei se ehkä ollutkaan sun syy, vaikka sä aina puhuitkin kuinka ihanaa ois lähtee pois tästä paskasta maasta, jossa kaikki on niin ahdasmielisii ja rajottuneita. Ehket sä kuitenkaan oikeesti halunnu sitä. Ehkei se kuitenkaan ollut sun syys. Mä en tiedä ketä syyttää: sun vanhempias vai koko yhteiskuntaa joka pakotti sut niin kauas musta. Mä luulin aina, että sä kestät kaiken ja voit päättää itse omista asioistas. Sä olit aina niin paljon vahvempi kuin mä, ja ajattelin sun voivan itse vaikuttaa elämääs. Loppujen lopukshan me ollaan kuitenkin "niin pieniä" eikä meillä oo valtaa päättää edes omasta elämästämme.
Kun ei keksi enää mitä sanoa, niin meidän yhteiskunnassamme keskustellaan säästä. Täällä sataa räntää ja kaikki on todella rumaa. Viime vuonna tähän aikaan me pidettiin pikkujoulut. Silloin oli jo lunta maassa, mutta nyt on vaan mustaa ja rumaa loskaa. Ei edes sitä keltasta lunta, jota me pikkusina koetettiin myydä muille mehujäänä. Suunnitelmahan kaatu siihen, että niillä kaikilla oli niin kylmä, ettei nille kelvannu edes ilmaiseksi. Siellä sun luonas on kuitenkin varmasti loistava sää. Aurinko paistaa koko ajan, vaikka kylmä siellä ehkä kuitenkin on. Muistatkohan sä edes enää miltä pilvet näyttää? Uskon, että oot todella onnellinen. Sun luonteelles ei sopinu olla täällä pimeässä ja kolkossa. Sä tarvitsit valoa elääkses.
Mun elämäni ei oo paljoa muuttunut sen jälkeen kun sä lähdit. Ekan kuukauden ajan olin sulle vihainen. Mikset sä kertonut mulle että sä lähdet? Enhän mäkään sille mitään olis voinut, mutta olisin halunnu halata viimeisen kerran ja hyvästellä kunnolla. Ehkä sä kuitenkin olit oikeassa. Olis ollut tosi vaikeeta tietää, että sä lähtisit. Mä olin aina se heikompi meistä kahdesta, ja mä olisin varmaan vaan murehtinu etukäteen ja tehny jotain typerää, jos olisin tiennyt. Nykyään en ole enää vihainen, vaan mä ainoastaan ikävöin sua. Käyn koulua, soitan pianoa, tanssin, nauran kavereiden kanssa, shoppailen, elän taas melkein täysillä. Silti mä kokoajan ikävöin sua. Iltaisin on vaikeinta, silloin muistelen sitä viimeista kertaa kun näin sut. Silloin tuuli kovasti ja me istuttiin koulun kivimuurin päällä odottamassa bussia. Kun mun bussi tuli, sä palautit mulle cd-levyt, jotka oli ollut ainakin vuoden lainassa, ja hymyilit. Ihmettelin jo silloin, miksi sä nyt yhtäkkiä muistit palauttaa ne levyt, joista olin muistutellut pitkin vuotta täysin tuloksetta. Nyt ymmärrän, että sä tiesit sen olevan viimeinen kerta. Viimeinen hymy.
Seuraavana aamuna sä et tullutkaan kouluun. Iltapäivällä et vastannut kännykkään tai facebook-viesteihin. Lopulta sun vanhempas vastas puhelimeen. Niillä oli todella kova kiire järjestellä kaikkea, eikä ne oikein jaksanu vastailla mun hätääntyneisiin kysymyksiini. Ne halusi tehdä kaiken salassa, enkä saanut tulla saattamaan ja hyvästelemään sua. Sinä iltapäivänä kun sut passiivisen vastarinnan tuloksena raahattiin pois, lintsasin ensimmäistä kertaa koskaan koulusta. Itkin koko päivän vihaten sua ja sun vanhempiasi. Mutta näin päällisin puolin sun lähtöäs lukuunottamatta mun elämäni ei ole paljoa muuttunut.
Lopussa kirjeissä usein ehdotetaan tapaamista. Meillä välimatka on liian pitkä. En myöskään toivota sulle mitään hyvää, koska tiedän, että oot onnellinen siellä ilmankin. Kiitos kaikesta ihanasta, jonka koimme yhdessä. Nauraisit jos sanoisin, että olet aina sydämessäni. En siis sano sitä, mutta ajattelen silti.
Rakkaudella
Marie
P.S.
Löysin sun kuolinilmotukses. Pistän sen tähän mukaan, siltä varalta että haluut lukea sen.
P.P.S.
Älä iske kaikkia poikia siellä taivaassa. Jätä mullekin pari!
P.P.P.S.
Etkö parempaa tapaa keksiny, kun hypätä sillalta alas? Olishan niitä vaihtoehtoja riittäny...
P.P.P.P.S.
Mä rakastan sua.
A/N: Ok.. kommenttia pliis!? Missä vaiheessa tajusit, että kyse on itsemurhasta? Olen luetuttanut tekstin parilla ihmisellä, ja osa heistä nimittäin tajusi heti alussa, ja osa vasta lopussa...
