78.
200 sanaa
Aala tahtosi päästää Naalin juoksemaan valkeaan hankeen, hyppimään villisti uuvuksiin saakka. Hän on kuitenkin aika varma, ettei Iivel pitäisi siitä. Kyläläiset ovat ottaneet tämän yhtä kohteliaasti vastaan kuin heidätkin aikoinaan, eikä Iivel ole jättänyt sitä hyödyntämättä.
Sen lisäksi, että hän kuljeskelee yhä kylässä pakkasesta välittämättä, hän myös puhuu ihmisten kanssa. Ei sentään lempeästi, mutta välittävästi. Äänessä on sellaista varmuutta, joka luo vaikutelman että shamaani tietää mitä tekee. Iivel jakelee ympärilleen yrttiseoksia säästäväisesti, pyrkien ensisijaisesti turvautumaan loitsuihin. Ja tämä varmasti tietää, että Aala huomaa sen.
Katso nyt, sisko. Tätä he eivät sinulta saaneet. Aala yrittää olla välittämättä asiasta. Häntä häiritsee enemmänkin se tapa, millä Iivel katselee Elvaria. Se on synkkä, pohdiskeleva katse. Aina sen nähdessään Aalan tekisi mieli asettua ihmiskilveksi miesten väliin. Satuttakoon veli häntä niin paljon kuin tahtoo, kunhan ei koske Elvariin.
Iivel on kuitenkin pelottavalla tavalla etäinen. Jos tämä hyökkäisi suoraan, Aala voisi puolustautua jotenkin. Odottaminen on pahempaa.
Päiväsaikaan on vain muutama hetki valoisampaa hämärää, ennen kuin maa peittyy syvänsiniseen harsoon joka liukenee mustuudeksi. Noina hämyisinä hetkinä Aala tuntee syvintä rauhaa. Hän tallettaa sen sisälleen, vastaisen varalle. Sillä rauhalla hän tyynnyttää Naalin, vaivuttaa vaistonsa horrokseen.
Silloinkin, kun heidän noen likaamalla katollaan hypähtelee tarkkaavainen valkoinen kiiruna, Aala käskee Naalia odottamaan.
79.
200 sanaa
Pakkanen saa metsän paukkumaan ja vaikertamaan, palelluttaa Aalan posket. Jokikin on melkein jäätynyt umpeen.
”Tämä on kyllä kylmin talvi, mitä on vähään aikaan nähty!” Lumae puhisee, ”Tulehan käymään sisällä, niin otetaan vähän jotain lämmikettä.”
Aala pudistaa vähän päätään, pahoitteleva hymy huulillaan. Hän tapasi Lumaen sattumalta kävellessään hänen mökkinsä ohitse, eikä ollut aikonut tuppautua kylään. Ei sillä että Aalalla olisi kiire mihinkään, tietenkään, mutta hän ei tahdo Iivelin luulevan Aalan yrittävän puuttua Eelaksen hoitoon.
”Tulisit vaan. Idunna sanoi, että varot sitä shamaania. Ihan höpsötystä koko juttu”, Lumae puhahti, ja niiskaisi.
Aala vilkaisee vielä kerran ympärilleen, sitten Lumaeen, ja astuu sisälle avatusta ovesta. On yllättävän hiljaista.
”Lapset menivät tapaamaan Idunnaa”, Lumae selittää riisuen päällisvaatteitaan, ”ja Nuume meni puhumaan savotasta muiden ukkojen kanssa.”
Aala istahtaa tulen ääreen huokauksensa niellen. Jos tiedossa on metsätöitä, Aala arvaa jo edeltä käsin illan puheenaiheen. Hymy nousee hänen suupieleensä, sillä pieni hintahan tuo on, sellaisesta miehestä kuin Elvar.
”Et varmaan ole syönyt vielä? Tuollainen lintunen”, Lumae sanoo ja lappaa kuumaa keittoa kulhoon. Tuoksu saa veden nousemaan Aalan kielelle, ja hän alkaa syödä kiltisti Lumaen vahtivan katseen alla.
”Te olette kuin perhettä meille, Elvar ja sinä. Tiedäthän?”, Lumae hymyilee, nostaa syliinsä unilta heränneen nuorimmaisensa.
Lämpö lipuu Aalan sydämeen asti.
80.
200 sanaa
Lumae uhkaa leikkisästi itse tulevansa käymään, jos Aalaa ja Elvaria ei jälleen ala näkyä heillä. Aala nyökkäilee ja halaa Lumaeta hyvästiksi, suukottaa taaperon poskea. Sitten hän astuu takaisin pakkaseen. Iiveliä ei näy.
Elvar sitä vastoin kävelee heidän mökilleen päin. Aala ottaa pari juoksuaskelta, kipaisee miehen kiinni.
”Ai hei Aala. Kaikki hyvin?”
Aala nyökkäillee suu hymyssä, pujottaa kätensä Elvarin kainaloon. Lumi natisee heidän jalkojensa alla, kun he kiiruhtavat sisälle lämpimään. Aala kohentaa ensimmäiseksi tulta, joka on päässyt hiipumaan hänen poissaolonsa aikana. Onneksi sisällä on vielä paljon kuivia puita.
Puita tosiaan. Hän vilkaisee Elvaria, joka seisoskelee syrjemmällä kuksa kädessään. Elvarista näkee heti, kun tämä ajattelee jotakin. Aina se sama ilme, vino suupieli ja hassusti kääntyneet kulmakarvat.
Tietysti Aala voisi kertoa, että hän tietää. Että kyllä Elvar saisi lähteä, tietysti hän pärjäisi. Olihan Aala tottunut oleman itsekseen. Kuitenkin, hän on tavallaan utelias. Aala odottaa, että Elvar ottaa asian puheeksi, vaikka se tapahtuukin vasta illalla.
”Kuule, minä tiedän… Tai siis.”
Aala kohottaa kulmiaan, pitää ilmeensä kurissa. Elvar vääntelee sormiaan, ja se on niin suloista, että kohta Aala halkeaa.
”Niin, katsos kun miehet lähtevät kaatamaan puita suolle. Tiedäthän sinä, ettei sitä voi tehdä kuin jäisen maan aikaan.”
Aala tietää. Hän virnistää, ja suukottaa Elvarin poskea.