Author: natte
Beta: Winifred
Fandom: Doctor Who
Paring: Rose/Human Doctor
Rating: S
Genre: angst, drama, romance, one-shot
Disclaimer: Eivät vaan ole millään minun, vaan BBC omistaa kaikki oikeudet kyseiseen sarjaan.
Summary: But it's still not right 'cause... the Doctor is still you.
A/N: Oi ei toivottavasti en raiskaa nyt Doctor/Rosea kun kirjoitan sitä suomeksi, mutta kun iski tarve kirjoittaa tähänkin haasteeseen jatkoa ja pitkään on kummitellut mielessä tälläinen Rosen näkökulmasta elämää toisen Tohtorin kanssa -shotti, joten tässä lopputulos. Vähän sellaista tajunnanvirtaa, ja lainaukset tuolla keskellä ovat jaksosta "Journeys End" - neloskauden päätös.
Että sellaista tällä kertaa, haaste on edelleen tuo Fandom10.
Kommentit on kivoja.
Still not you
Katselin sinua teemukini takaa, joka oli mielestäsi turhan keltainen ja kirkas. Se aiheutti vain päänsärkyä, sanoit. Et kuitenkaan jaksanut väittää kovin pitkään vastaan, kun aloin puolustaa omaa mielipidettäni - miten muki oli tunnearvoltaan minulle tärkeä, kuinka se oli hauska piristävä väripilkku syksyn kylmyydessä.
Kohautit olkiasi ja syvennyit otsa hivenen rypyssä takaisin aamun lehteesi, asian jäädessä leijailemaan ympärilleni hieman häälyvänä kysymysmerkkinä, jota en osannut työntää sivuun.
Sinä näytit samalta. Puhuit samoista asioista samalla tavalla, käyttäydyit melkoisen samalla lailla, mutta siinä oli jokin, mitä siinä ei ollut ollut ennen. Taistelijasielu niin lähellä pintaa, katkeruus ja viha, syytös muita ja itseään kohtaan. Jotain sellaista, mikä oli ajan saatossa korvautunut jollain muulla.
Rakkaudella.
"He needs you. And that's very me."
Syntynyt taistelun keskellä, täynnä tulta ja kytevää hiillosta. Se jokin pelotti minua, pelotti tässä Tohtorissa. Näytit itseltäsi, mutta käyttäydyit kuin sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran tapasimme.
Tartuit käteeni ja kehotit juoksemaan - muuten eloonheränneet mallinuket olisivat tehneet minusta hakkelusta. Veit minut maailman loppuun, isäni kuolinpäivään, pelastit minut Downing Streetiltä ja toisesta maailmansodasta. Ennen kuin muutuit, kasvoiltasi ja tavoiltasi hitusen vilkkaammaksi, opit rakastamaan sitä, mitä oli jäljellä.
Varsinkin alkuaikoina monenmoiset tuntemukset olivat risteilleet sisälläni - sinä sanoit ja vakuutit, että rakastit minua ja tahdoit viettää lopun elämäsi kanssani. Mutta kuitenkin riitelimme turhankin usein. Milloin väärästä teelaadusta, milloin töistä. Usein siirryit öiksi sohvalle nukkumaan, minun maatessani isossa parisängyssämme epätietoisena ja itkuisena.
Ei oikea Tohtori olisi tehnyt näin. Ei hän olisi kohdellut minua näin.
Vai olisiko? En saisi koskaan tietää sitä kuitenkaan, arvailujen varaan oli niin helppo tuudittautua. Muistikuva muuttui täydelliseksi hahmoksi, kasvottomaksi ritarikseni, jonka kainaloon tahdoin sinun sijastasi.
Olit yhtä itsepäinen kuin ennenkin - olin usein se, joka pyysi anteeksi tai keitti sovintokahvit. Vaikka pintapuolisesti näytit antavan anteeksi, jokin silmissäsi kertoi siitä surusta, mitä koit luottamukseni puutteesta. Taisin silloin tajuta, että epäilevä suhtautumiseni saati alinomainen kyseenalaistamiseni ei tekisi kenellekään hyvää - ei itselleni, sinulle, saati suhteellemme.
"I've only got one life. Rose Tyler, I could spend it with you - if you want."
Olit vaihtanut nimesi John Smithiksi, helpottaaksesi normaalia arkea. Joskin minä kutsuin sinua yhä Tohtoriksi, ja taisit pitää siitä. Ollessamme kaksin siis, tottakai, muuten puhuin sinusta ihmisten ilmoilla Johnina. Se tuntui aluksi oudolta, jollain tapaa väärältä, mutta hiljalleen totuin siihen.
Riidoissamme olin vedonnut varsinkin alussa kovasti nimeesi - sehän tässä teki asiat niin vaikeiksi, oikea Tohtori ei käyttäisi sitä nimeä vaan olisi rohkeasti oma itsensä. Olit koittanut selittää, huonoin tuloksin. Suljin korvani ja lepyttelin itseni valheilla, saaden todellisuuden näyttämään taas hetken kirkkaammalta ja selvemmältä mielessäni. Muutosta minä pelkäsin, pelkäsin sitä pientä muutosta sinussa, pelkäsin koko tilannetta ja ajatusta yhdessäasumisesta.
Pinnallinen puoleni otti kovin valtaa ja sysäsi syrjään vanhat muistot TARDISin aamiaistuokioista ja muutoksesta, minkä olit kokenut viime regeneroitumisen yhteydessä.
Eräänä iltana kaikki tuntui kuitenkin loksahtavan takaisin paikalleen. Olimme käyneet kaupungilla, jouluostoksilla, ja ahtaalla kadulla vastaan tuli iloinen koira. Kuvittelin, että kävelisit muina miehinä ohitse, jatkaen jotain päätöntä kertomusta jostakin aiheesta, mikä oli muuttunut niin monesti etten muistanut, mistä koko keskustelu oli lähtenyt edes käyntiin.
Huomasit koiran, ja katosit vierestäni ruohojuuritasolle - tai ehkä pikemminkin katukivetystasolle. Katselin hieman ihmeissäni, kun rapsutit koiraa ja lepertelit sille kuin K-9:lle konsanaan.
Käsitin, että vaikka vaihtaisit nimesi, vaatteesi, kasvosi ja osan luonteestasi hetkellisesti, se olit kuitenkin sinä. Vaikka teitä olisikin kaksi, toinen teistä tulisi olemaan ikuisesti minun.
"And you made me better."