Title: Muistot
Author: Death Eater
Raiting: K11
Fandom: Harry Potter
Genre: Angst, romance (pikkuruinen fluff jossain välissä), one shot
Pairing: Remus/Sirius
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja tavallaan osa tekstiäkin on hänen käsialaansa, pieni osa, lainauksia :--D Minä vain lainaan hänen ihania hahmojaan ja paikkojaan.
Summary: Minä tosiaan luulin tuntevani hänet.
A/N: Idea lähti eilen yöllä siitä, kun luin Azkabanin vankia ja luin juuri kyseisen kohdan, mikä ficissäkin esiintyy. Mietin, mitä Lupin mietti Harryn mainitessa Siriuksen, ja sitten keksinkin aivan itse hyvän aiheen lyhyeen one shottiin... Varoitan kliseistä.
Muistot
Alan sammuttaa luokkahuoneen valoja ja vilkaisen hieman hajamielisesti alas laatikkoon, jossa Harryn äsken taluttama mörkö lymyää. Tai no, tarkkaan ottaen minä taltutin mörön lopullisesti, mutta Harry kuitenkin sai tehtyä hyvän suojeliuksen ankeuttajaa vastaan. Ja vielä ensikertalainen. Kasvoilleni kiirii pieni hymy, kun ajattelen haikein mielin Jamesia, joka oli Harryn tavoin taitava. Harrysta tulee vielä jotain suurta, eikä vain Voldemortin ja salama-arven takia.
”Professori Lupin?” Harry kysyy takaani. ”Jos sinä tunsit minun isäni, sinä kai tunsit myös Sirius Mustan?”
Käännyn melkein niin nopeasti kuin pystyn, tuijotan Harrya ja yritän hetken aikaa koota ajatuksiani. Sanat juuttuvat kuitenkin kurkkuun, enkä minä voi mitään sille, että muistot kouluajoilta tulvivat mieleeni ja täyttävät sen hetkeksi.
Sirius istuu vieressäni sohvalla, tuhahtelee vähän väliä turhautuneena ja yrittää kai kaikin keinoin saada huomioni. Sillä hetkellä minä olen kuitenkin täysin keskittynyt kirjaan, jota ahmin innokkaasti rivi riviltä. Olen istunut lukemassa jo ties kuinka kauan, Sirius on istunut vieressä tuhahtelemassa aivan yhtä pitkään. James ja Peter ovat varmaan jo nukkumassa, sillä kello on varmasti melko paljon.
”Kuutamo”, Sirius sanoo ja leikkii hiuksillani. ”Mennään jo nukkumaan.”
”No mene sinä, enhän minä sitä estä”, sanon vastaukseksi. ”Minä luen vielä hetken.” Käännän sivua, mutta tunnen Siriuksen ärähtävän nyt jo erittäin ärsyyntyneenä. Hän ottaa kirjan pois kädestäni, heittää sen eräälle nojatuolille ja saa jopa nostettua minut ylös sohvalta.
”Nyt tehdään niin kuin minä sanon”, hän määrää hiljaa kuiskaten.
”Hyvä on, mennään sitten nukkumaan”, myönnyn, mutta Sirius lukitsee minut tiukkaan otteeseen ja puristaa minut itseään vasten. Hän hengittää kaulalleni, suutelee sitä, siirtyy ylemmäs leualleni.
”Ei sittenkään. Suunnitelmiin tuli muutos”, Sirius ilmoittaa ja istuttaa minut takaisin sohvalle, käyden itse hajareisin päälleni. Enkä minä voi väittää, ettenkö pitäisi siitä. Joten en väitä mitään vaan annan Siriuksen tehdä mitä tahtoo.
”Mistä sinä niin päättelit?” kysyn omasta mielestäni hieman liian äkäisesti, mutta tajuan sen liian myöhään. Silti mietin, mistä Harry edes tietää minun ajoistani Tylypahkassa; Siriuksesta, Jamesista; tietääkö hän ihmissudesta? Harry on kyllä fiksu... Alan käydä mielessäni läpi kaikkea sellaista, että Harry luulee minun auttaneen Siriuksen Tylypahkaan ja muuta vastaavaa, kunnes hän keskeyttää ajatukseni.
”En mistään – tai siis, minä vain tiesin, että isä ja Musta olivat ystävykset Tylypahkassa...”
”Sinä ja Sarvihaara”, sanon ja tuijottelen päiväpeitettäni. ”Mitä teidän välillänne on?”
”Voi ei”, Sirius sanoo hieman leikkisästi, tulee istumaan viereeni ja pörröttää hiuksiani. ”Senkin hölmö Kuutamo, sinä olet ihan liian mustasukkainen. Minä ja James olemme kunniasanalla ainoastaan ystäviä, kai sinun se pitäisi tietää. James ei näe muita kuin Lilyn.”
”Oletko varma?” varmistan, vaikka Siriuksen vilpitön äänensävy saakin minut helpottuneeksi.
”Täysin varma. Ja Kuutamo”, Sirius sanoo vetäistessään minut tiukasti rintaansa vasten, mumisten hiusteni joukkoon. ”En minäkään näe muita kuin sinut.”
”Kyllä minä tunsin hänet”, tokaisen hieman rentoutuneempana kuin äsken, ja jatkan vielä: ”Tai luulin, että tunsin. Sinun täytyy lähteä, Harry, alkaa olla myöhä.”
Harry lähtee tottelevaisesti luokasta, jonne minä jään vielä hetkeksi. Huokaisen ja haron hetken hiuksiani, nojaan vasten yhtä pulpettia ja puren ylähuultani liian kovaa. Harryn kysymys sai minut taas muistamaan, vaikka olen yrittänyt unohtaa. Mahdotontahan se tietysti on, kun Sirius Mustasta kuulutetaan koko ajan joka puolella.
Ei. Se ei voi olla totta.
Mutta silti se on. Sisäistän asian, yritän työntää sen pois mielestäni ja tunnen suurta halua alkaa parkua. Miten Sirius saattoi tehdä Lilylle ja Jamesille niin?
Heitän lehden maahan ja yritän jatkaa matkaani, vaikka minun tekisi vain mieli lyyhistyä kadunpieleen ja alkaa pillittää kuin pikkulapsi. Vaikka minulla ja Siriuksella meni poikki koulun jälkeen, luulin silti että kaikki oli vielä hyvin. Me olisimme ystäviä. Mutta hänpä olikin päättänyt ryhtyä palvelemaan Voldemortia.
En minä voi silti rakastaa ketään muuta. En, vaikka Sirius onkin Azkabanissa, kuihtuu siellä olemattomaksi, antautuu omien painajaistensa vangiksi, en vaikka Sirius tappoi ihmisiä, mikä sinänsä on jo hirvittävä teko keneltä tahansa. Minä rakastan häntä, vaikka saatan samalla inhotakin.
Minä tosiaan luulin tuntevani hänet.
