Ficin nimi: Sade (huh huh mikä neronleimaus oli)
Kirjoittaja: Furico
Genre: Lievä angst (en tiiä onko ees kovin lievä, tommonen medium), drama
Ikäraja: S
A/N: Tämmönen, aika nopeasti kirjoteltu kolmen raapaleen pötkö.
Sade
Kun katsoin taivaalle, näin miten tummat pilvet vähitellen hiipivät kohti Aurinkoa. Pian Aurinko katoaisi kokonaan pilvien taakse. Jostain kaukaa kuului jo ensimmäisiä jyrähdyksiä. Se oli minun merkkini, olisin voinut lähteä hyvissä ajoin kohti kotia. Halusin kuitenkin istua viimeiseen asti siinä. Olin viettänyt viimeisimmät tunnit istuen vihreän kukkulan päällä. Alhaallani oli kellertävää peltoa ja muutama ihminen sen kimpussa. Läheisellä hiekkatiellä kulki aina välillä ihmisiä. Havahduin toiseen jyrähdykseen, joka kuului jo paljon lähempää. Aunringosta näkyi enää pienen pieni osa. Aloin siis kerätä tavaroitani ja nousin seisomaan. Vilkaisin vielä pellolle ja ravistelin liat itsestäni. Lähdin kävelemään kotiin samalla kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat tippua.
*****
Yritän suojata laukkuani sateelta, tosin se tuntuu todella turhalta tässä säässä. Hiukseni roikkuvat kaulan vieressä ihoon liimaantuneina ja vettä valuvina. Satunnaisesti ohi ajavien autojen valokeilat muistuttavat päämäärästäni. En haluaisi mennä vielä kotiin. Kello on vasta niin vähän. Yritän väistellä suurimpia lätäköitä, vaikka ei se enää mitään merkitse. Joka paikassa on hiekkatieltä lentänyttä kuraa. Tiellä kävellessäni näen vielä pellolle. Viimeisetkin ihmiset juoksevat sadetta pakoon koteihinsa. Kaikkialla on autiota, edes autoja ei enää näy missään. Koko ajan tuntuu kuinka sade vain yltyy eikä sen läpi enää kuule mitään. Yritän katsoa kellostani aikaa, mutta sateen takia se on vaikeaa. Se on melkein 21:00.
*****
Kuuluu vaimea kolahdus kun oveni menee kiinni. Vaihdan vaatteeni kuiviin ja heitän märät lattialle, siivoan ne myöhemmin. Heittäydyn mahalleni sänkyyn ja suljen silmäni hetkeksi. Ehkä se hetki oli pitkäkin, en tiedä. Avaan lopulta silmäni ja tarkastelen huonetta. Huoneen toisella puolella on ikkuna, jonka edessä on kirjoituspöytä ja tuoli. Pöydällä on vain läppärini. Vihaan tätä taloa. Se ei ole koti. Ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan. Nousen hitaasti istumaan sängyn reunalle. Katson ikkunasta kuinka sade ropisee edelleen maahan. Painan katseeni maahan ja tuijotan sukkiani mitään näkemättä. Lopulta painan kasvoni käsiini ja annan kyynelten valua alas. Tämä ei ole koti.
