Kirjoittaja Aihe: Murha kuunvalossa || k-11, Draco/Hermione, kuolema!  (Luettu 3202 kertaa)

Iero-Way

  • Vieras
Kirjoittaja: Iero-Way, eli minä.
Genre: deathfic, romance
Ikäraja: k-11
Varoitukset: murha, itsemurha
Paritus: Draco/Hermione (:-X) Ron on kateellinen
Summary: Ilman sua aio elää en.

”Älä pelkää, kultaseni.” tavattoman hyvännäköinen poika sanoi. Hänen äänensä oli kylmä, vaikka siinä olikin kuultavissa selvä sävy lempeydestä. Käytäville harvaan sijoitellut soihdut saivat hänen komeat kasvonpiirteensä vääristymään, saaden hänet näyttämään vähemmän viehättävältä.

”En.” tavanomaisen nätti tyttö vastasi. Pojan pimeässä vääristyneet kasvot eivät säikyttäneet häntä, hän tiesi että hänen kanssaan oli kuitenkin edelleen se sama poika, jota hän oli aina rakastanut. Rakkaus ei ollut vain ulkonäkökysymys, vaan se oli niin paljon enemmän.

”Hyvä, sitten menkäämme.” poika kuiskasi, tarttui armastaan kädestä. Tyttö ei empinyt. Yhdessä he lähtivät juoksuun. Heidän oli juostava, he eivät halunneet jäädä kiinni. Voi minkä häpeän leiman he otsiinsa saisivatkaan, jos kiinni jäisivät tuosta sopimattomasta suhteesta. Puhdasverinen poika, joka tulisi naimaan kahden tavanomaisen jästin tyttären, voi mikä häpeä. Rakastavaiset eivät mahtaneet tunteilleen mitään, vaan he tunsivat täysin hallitsematonta himoa toisiaan kohtaan.

He juoksivat pitkin valaistua käytävää, välttivät valvojaoppilaiden kohtaamista. Heidän askeleensa kaikuivat näennäisesti autiolla käytävällä. Tietäen, ettei pysähtymiselle ollut aikaa, he jatkoivat matkaansa yhä lähemmäs suurta eteisaulaa. Mitä lähemmäs he kävivät päämääräänsä, sitä hermostuneempia molemmat olivat. Mitä jos heidät nähtäisi? Se ei ollut mahdollista. Niin ei vain saanut käydä.

He olivat eteisaulan oven takana. He hengähtivät hetken.

”Kävi miten kävi, minä silti sinua rakastan, Hermione.” poika henkäisi tytölle. Kaiken sen hurmoksen alaisena, jota nuo sanat saivat tytön tuntemaan, tyttö suuteli poikaa.

Kauaa he eivät syleilleet, sillä heidän piti päästä pois, ennen kuin jäisivät kiinni salaisesta tapaamisestaan. Poika avasi oven, se narahti.

”Draco.” Hermioneksi kutsuttu tyttö kuiskasi, poika ei kääntynyt. He hiippailivat ulos ovesta, niin hiljaa kuin vain pystyivät.

i'm in love with you
and it's crushing my heart


Eteisaulassa kaikuivat rakastavaisten hermostuneet henkäykset. Mitä he tekisivät, minne he menisivät, he eivät tienneet. Pois heidän oli päästävä, jonnekin, jossa he estoitta voisivat toisiaan rakastaa. He juoksivat salin poikki, kohti suurta ovea, joka johti pihamaalle. Draco kohotti kätensä massiiviselle messinkiselle ovenkahvalle, ja avasi oven Hermionelle herrasmiehen tavoin. Hermione asteli ulos hiljaa, Draco tuli perässä.

Pihalla oli viileä, vaan ei kylmä. Kolea viima puhalsi heidän kasvoilleen heti oven painauduttua kiinni. Heillä ei kuitenkaan ollut mitään hätää, olihan heillä silti toisensa, muulla ei ollut väliä.

Kävellessään pitkin pihaa he pysyivät vaitonaisia. Puut heiluivat tuulen mukana, jopa kaikki ne Kielletyn metsän massiiviset kuuset, joiden olisi luullut juurtuneen syvästi kiinni maahan. Kaikkialla ympärillä oli jo niin pimeää, vain linnan sisältä loistavat valot valaisivat muutoin sysimustaa pihamaata. Rakastavaiset tarttuivat toisiaan kädestä uudelleen, etteivät vain joutuisi eroon toisistaan. Pimeässä saattoi tapahtua mitä vain. Pimeän olennot olivat kieroja olentoja, ties mitä ne olivat suunnitelleet ihmisten päiden menoksi yön pikkutunneilla paremman tekemisen puutteessa.

all i want is you
to take me into your arms


Venesatamalla oli niin kaunista. Taivas oli pilvetön, tähdet tuikkivat kirkkaammin kuin ne olivat ennen tuikkineet. Nyt näkyivät selkeästi jopa kaikki nuo pienet, himmeät tähdet, joita ei koskaan ennen ollut tullut huomanneeksi. Tuo pieni kapea kuunsirppi heijastui lähes peilityynen järven pinnasta. Täysin vakaa pinta ei kuitenkaan ollut, sillä vesimittarit olivat iltalenkillään. Ne olivat kuitenkin niin pieniä ja hentoja, että kauempaa katsottuna järvi oli tyyni. Järvessä kasvoi osmankäämiä. Niiden ympärillä kellui lumpeita ja ulpukoita, sekä muutamia puista pudonneita lehtiä. Viime viikolla oli ollut kova myrsky, puut näyttivät alastomimmilta kuin yleensä toukokuun keskivaiheilla.

”Täällä on kaunista.” Hermione kuiskasi hiljaa. Niin lähellä ollut vedenpinta sai hänen pienen äänensä kaikumaan. Draco hyväili kädellään tytön poskipäätä.

”Ei kauneudelles’ vertoja vedä tämä maisema.” tyttö hihitti. Poika ei pitänyt siitä, tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa, vaan kyseessä oli todellinen ongelma.

”Mitä naurat sinä, täss’ mitään hauskaa ole ei.”

”Mitä tarkoitat?” tyttö kysyi empien. Hän puri etusormensa kynttä hermostuksissaan. Poika siirsi tytön kämmenen kuitenkin pois.

”Jos kanssas’ jään, kuolen. Jos susta erkanen, kuolen.” poika vastasi. Yhtäkkiä maisema ympärillä lakkasi olemasta niin kaunis kuin se äsken oli. Pojan sanat pilasivat heidän molempien niin lupaavasti alkaneen illan. Totuus olisi kuitenkin jossain vaiheessa saanut heidät kiinni, mitä pikemmin, sen parempi. Miksi kuitenkaan niin kauniina iltana, sitä he eivät käsittäneet. Heidän ehkä koko elämänsä kaunein hetki valuisi hukkaan vain ulkopuolisten asettamien paineiden vuoksi.

”Emmekö onnea muutoin saavuttaa voi?” tyttö kysyi huolissaan. Poika pudisti päätään.

”Rakkautemme tuhoon on tuomittu, samaten elämämme ilman toisiamme.”

”Eivätkö rakkauden tuskaa he käsitä? Eivätkö he itse rakastuneet oo?” tyttö jälleen huolestui. Poika rauhoitteli tyttöä. Tyttö ei ottanut rauhoittuakseen. Tuskan huuto, se kajahti korkealta ja kovaa, täytti koko yötaivaan.

when love and death embrace

Poika heräsi pistävään tunteeseen rinnassaan. Hän oli kauttaaltaan märkä hiestä. Jokin ei nyt ollut oikein. Suoni hänen ohimollaan tykytti kiivaasti, voiden poksahtaa hetkenä minä hyvänsä. Poika vähät välitti kaikesta siitä tuskasta, jota tunsi noustessaan ylös sängyltä. Nopeasti hän nappasi sauvan tyynynsä alta, sitten Kelmien kartan.

”Vannon pyhästi että minulla on vain pahat mielessäni.”

Karttaan ilmestyi tuttu aloitusviesti, pojalla ei kuitenkaan ollut liiemmin aikaa lukea sitä, vaan hän etsi nimettyjä täpliä kartasta. Aloitushuoneessa, poikien makuusalissa, oli vain yksi ainoa täplä, Ronald Weasley. Tyttöjen makuuhuone oli pettymys. Missä oli täplä, joka edusti Hermionea, tuota ihanaa tyttöä, tuota pojan mielitiettyä? Poika huolestui. Hän tutki karttaa kerros kerrokselta, mutta jälkeäkään ei löytynyt. Mihin kummaan tyttö oli kadonnut, poika tuumaili. Pihamaat eivät enää vaikuttaneet kovin todennäköiseltä vaihtoehdolta, mutta poikapa tutki piha-alueenkin, vain koska oli niin huolissaan.

Venemaja. Draco Malfoy. Hermione Granger.

“Mitä nyt meneillään on?” poika mutisi järkyttyneenä. Hänen mielitiettynsä ja verivihollisensa, molemmat samassa paikassa. Vaihtoehtoja oli vain yksi. Draco aikoi satuttaa tyttöä.

Pojalla ei ollut aikaa tuhlattavaksi. Hän kiskoi kiireesti punaisen aamutakkinsa ylleen, laittoi taikasauvan sen taskuun, aamutossut jalkaan. Sitten pihalle. Hän ei varonut paiskomasta ovia. Nyt oli tyttö pelastettavana, hienostelut sikseen.

i love you
and you're crushing my heart


Tyttö tunsi rinnassaan syyllisyydenpistoksen. Mistä moinen viiltävä kipu oli ilmestynyt, hän ei käsittänyt sitä laisinkaan. Pojalle hän ei uskaltanut kertoa.

”Onko tämä oikein?” tyttö kysyi empien. Poika vain halasi tyttöä rakastavasti.

”Oikein tai ei, ilman sua aio elää en.” poika vastasi. Tyttö turhautui.

”Vanhemmillemme häpeää tuotamme näin, eroamalla tuskaa kun ei elämä kiinnosta. Karkaamalla tuska pahin ois’. En siihen edes pystyisi.” hän koetti selittää. Poika hymyili, kuin olisi keksinyt jotain niinkin käytännöllistä kuin hehkulampun tai ensimmäisen polkupyörän.

”Karkaaminen? Voi mikset heti sä ehdottanut, rientäkäämme pois täältä, aloittakaamme uudelleen sen mikä täällä kesken haluttiin jäävän!” poika innostui todenteolla, nosti tytön ilmaan ja pyöritti tätä sylissään. Tyttö unohti hetkeksi murheensa, ja päätti heittäytyä mukaan tuohon hulluuteen koko sydämellään. Kerran sitä kuitenkin vain elettiin.

”Vaikk’ epäröin, vuokses’ teen tämän.” hän vastasi hymyillen.

He syleilivät toisiaan kuunvalossa, kuin millään muulla ei koskaan olisi ollut merkitystä. Ei ollut. Niin kauan kuin heillä oli toisensa, muulla ei ollut väliä.

Hempeät sanat kaikuivat öisessä maisemassa.

i need you
please take me into your arms


Ulkona oli kylmempi kuin poika osasi odottaa, eikä aamutakki tuntunut niin lämpimältä kuin miltä se näytti. Poika ei kuitenkaan valittanut, rakkauden vuoksi piti oppia kärsimään mukisematta, eikä elämä aina ollut ruusuilla tanssimista. Hän ajatteli tuskaa, jota Hermione ehkä silläkin hetkellä kärsi, eikä pojalla kohta enää ollutkaan niin kurja olo.

Aamutossut olivat liukkaat ruohikkoa vasten, ja pojan jalat lipsuivat, mutta hän ei kuitenkaan kaatunut. Venemajalle oli pidempi matka, kuin hän oli muistellut. Ulkona oli valoisampaa, mitä sisältä katsottuna näytti. Venemajaa ei vielä näkynyt, sillä se oli alhaalla järven rannassa, kun taas linna oli korkeammalla. Majalle johti portaikko, jota poika lähti kiivaasti juoksemaan alas. Hänen aamutakkinsa helmat lepattivat hänen juostessaan, hiljensivät hänen vauhtiaan. Aamutossut olivat vähällä lentää jalasta, ja niiden takia matka alaspäin hidastui, sillä aina välillä pojan piti kavuta muutamaa porrasta ylemmäs hakemaan tohvelia. Helpompaa olisi ollut lähteä paljain jaloin. Tohveleilla tosin pystyi heittämään sitä ääliötä Dracoa, joka pahoinpiteli Hermione venemajalla.

Venemaja melkein näkyi, ainakin sen katto pilkotti jo hieman.

Poika juoksi lujempaa. Hän oli jo hieman hengästynyt, mutta ei antanut sen häiritä enää. Katto tuli askel askeleelta enemmän näkyville, pian näkyivät jo seinätkin. Siitä vielä hetki eteenpäin, ja näkyi kivinen laiturikin, jolla maja oli.

Alatasanteella poika oli jo hengästynyt. Hänen keuhkoihinsa sattui jokaisella hengenvedolla. Veren karvas, hieman rautainen maku oli hänen suussaan ja teki hengittämisestä entistä epämiellyttävämpää. Hän yritti pidätellä yskäkohtauksen saamista hiippaillessaan hiljaa venemajalle yllättääkseen Dracon pahanteosta, pelastaakseen Hermionen tuon hirviön kynsistä.

Poika oli jo nurkalla. Hän voisi millä hetkellä hyvänsä vain loikata näkyville ja loitsia Dracon vaikka elottomaksi. Poika kuuli huokauksen. Huokaus ei välttämättä tiennyt hyvää. Hän loikkasi nurkan takaa pelastamaan Hermionea.

Näytti siltä, että tyttö ei kaivannut pelastamista. Ronin oli itse pelastettava itsensä, ennen kuin tuo näky saisi hänet suunnattoman raivon valtaan.

Joku muu syleili hänen tyttöään. Hänen verivihollisensa.

when love and death embrace

Nurkan takaa kuului pieni yskäisy. Rakastavaiset säpsähtivät.

”Kuulitko jotain?” tyttö kysyi. Poika kohotti harteitaan huolettomasti.

”Äl’ pelkää, suojelen sua.” hän vastasi hetken mietittyään. Tyttö hymähti tyytyväisenä ja painoi päänsä uudelleen pojan rintaa vasten. Siinä tyttö tunsi olonsa turvalliseksi. Pojalla oli epäilys, hän oli varma ettei kaikki ollut hyvin. Hänen ei kuitenkaan sopinut murehtia, vaan suojella tyttöystäväänsä. Olihan tyttö tärkeintä, mitä hänellä koskaan oli ollut. Viis mammonasta ja kunniasta, sillä rakkaus lopulta voitti kaiken. Niin pojan ainakin olisi kuulunut ajatella. Hän ei silti saanut mielenrauhaa. Hän oli varma että jokin vaani häntä.

oh when love and death

Tuo tunteeton limanuljaska, poika ajatteli. Hän silmäili noita kahta rakastavaista venemajan suojissa. Se oli aivan luonnotonta, kuin olisi laittanut ahman pariutumaan lohen kanssa, se ei vain käynyt laatuunsa. Poika tiesi, oli ainoastaan yksi asia, joka sillä hetkellä oli käypää, ja ennen kaikkea luontaista. Hän kaivoi taikasauvan aamutakkinsa taskusta, suukotti sitä ihan vain onneneleenä. Itsevarmuutta uhkuen hän asteli pois piilostaan, kohtaamaan verivihollisensa, ottamaan miehestä mittaa, näyttämään närhen munat, tarttumaan härkää sarvista. Se ei pelannut joka pelkäsi.

Poika yskäisi kuuluvasti.

Se oli menoa nyt sitten.

when love and death

“Mokomatkin siveettömät perverssit!” tuo äsken säikytellyt häiriköitsijä huudahti. Hänellä oli taikasauva kädessään, hän osoitti sillä nuortaparia.

Poika oli ollut oikeassa, vaara oli vaaninut heitä. Hän asettui tytön eteen, kuiskasi sanat tämän korvaan.

”Mä en tuon mielipuolen sua sanoin tai teoin anna satuttaa.”

”Näppisi irrota tytöstäni.” häiriköitsijä huusi.

”Tytöstäsi? Minun hän on, minua hän jumaloi!” poika huusi.

”Ron? Mikset nukkumassa ole?” tyttö keskeytti alkaneen riidan.

”Weasel? Maailmalle parempi ois’ jos vaan nukkumaan palaisit.” poika naurahti kolkosti, piti tyttöä yhä tiukemmin syleilyssään. Jollain tapaa, vaikka Ron oli aina vain oma yksinkertainen itsensä, Dracoa hiukan pelotti. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Ronin olevan noin vihoissaan.

”Luovuta Hermione tänne, niin et enää uudelleen mua nää.” Ron kehotti tyynesti. Draco naurahti uudelleen, vielä kolkommin kuin äsken. Tyttö puristi Dracon käsivartta hermostuneena, tytön rystyset olivat miltei valkeat. Hän pelkäsi molempien puolesta.

when love and death embrace

“Ette vaihtoehtoa mulle jätä.” Ron mutisi, hiveli taikasauvaansa lähes mielipuolisesti hymyillen. Vaikka Ron oli yleensä hellyttävän ja jopa koomisen näköinen poika, nyt hän näytti todella pelottavalta. Kaikki vaikenivat, katsoivat vain Ronia, joka myhäillen hieroi taikasauvaansa, ja juuri, kun vähiten osasi odottaa, kajahti ilmoille huuto, jota osasi odottaa, ja joka samaan aikaan tuli täytenä yllätyksenä kaikille.

”Avada kedavra!”

oh when love and death embrace


Sauvasta lensi vihreä loitsu. Se liisi viiden metrin matkan kuin hidastettuna, ja kun se viimein osui kohteeseensa, aika tuntui hidastuvan vielä ainakin puolella.

Dracon ruumis lensi muutama metriä taaksepäin, hänen vaatteensa lepattivat vauhdista, hänen sliipatut hiuksensa sekoittuivat. Kuului mahtava mätkähdys, joka jäi aavemaisesti kaikumaan, kun Dracon eloton ruumis lopulta putosi maahan tuon lennon jälkeen. Hermione kiiruhti kuolleen poikaystävänsä luo.

”Äl’ kuollut ole.” hän toisti yhä uudelleen ja uudelleen. Kyyneleet putosivat tytön silmistä pojan kasvoille, jotka ilmeettömästi tuijottivat taivaalle. Tieto siitä, että tuo poikaparka ei enää nähnyt taivasta, sai tytön itkemään niin hysteerisenä, että hengittäminenkin oli jo vähällä unohtua. Ron, joka seisoi kauempana, yskäisi jälleen. Hermione vähät välitti. Sillä hetkellä hän vihasi entistä parasta ystäväänsä niin paljon, kuin vain juuri murtuneesta sydämestään pystyi vihantunteelle antamaan tilaa.

”Mikset saman tien minun henkeäin riistänyt?” tyttö kysyi lopulta Ronilta.

”En sua tappamaan ois’ kyennyt.” poika vastasi, yritti luoda vilpittömän hymyn tytölle.

”Sitten sen itse teen.” Hermione totesi kylmästi, hyppäsi sitten järveen, jolle laituri oli rakennettu. Kylmä vesi teki tehtävänsä, eikä tyttö kauaa jaksanut räpiköidä, kun vajosikin jo merenpohjaan, eikä enää hengittänyt.

ohhhh oh when love and death embrace
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 03:50:03 kirjoittanut Beyond »

Lotazi

  • Dramioneholisti
  • ***
  • Viestejä: 392
  • ∂σ уσυ вєℓιєνє ιи мαgι¢ ♥
Vs: Murha kuunvalossa
« Vastaus #1 : 06.04.2010 18:23:35 »
Tää oli tosi kiva, vanhan oloisesti kirjoitettu. Näitä tällaisiin en olekaan ennen finissä törmännyt, kiva edes jossain vaiheessa.  :D
Rakastan kyseistä paritusta ja se on vaan aina niin hyvä.  :)

Tämmöisen virheen löysin:
Lainaus
Tohveleilla tosin pystyi heittämään sitä ääliötä Dracoa, joka pahoinpiteli Hermione venemajalla.
Eikö sen pitäisi olla Hermionea.