Kirjoittaja Aihe: POTC: Onnenkyyneleet, K-11, valmis  (Luettu 7812 kertaa)

Béren

  • ***
  • Viestejä: 705
  • set my heart on fire
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #20 : 20.07.2011 17:54:26 »
Aaaee tykkäsin :D Jostain syystä Becket oli ihana tässä, mutta mä tykkään pahiksista.. Mutta joo siis hyvä luku oli, jatkoa :)

yami

  • ***
  • Viestejä: 576
  • Mustetahrapiraatti
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #21 : 23.07.2011 23:37:25 »
Pikakommentti ennen lähtöä! :)

Tykkään tosi paljon Amberin ja Jackin suhteen kehittymisestä ja juonenkulusta. Odotan jo innolla seuraavia tapahtumia. Samalla kuitenkin tuntuu myös siltä, että tapahtumat etenevät nyt todella nopeasti -> pitäisikö tapahtumia vähän kuvailla tarkemmin ja hahmojen motiiveja selitellä enemmän? Nyt tuntuu välillä, että jotain tapahtuu ilman varsinaista syytä.

Mutta todella, jään odottamaan, ja toivonkin, että jatkoa on ilmestynyt, kun palaan takaisin Suomeen. :)


Saadakseen täytyy joskus menettää.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #22 : 26.07.2011 16:13:31 »
Kiitos Carrot ja yami.

Samalla kuitenkin tuntuu myös siltä, että tapahtumat etenevät nyt todella nopeasti -> pitäisikö tapahtumia vähän kuvailla tarkemmin ja hahmojen motiiveja selitellä enemmän? Nyt tuntuu välillä, että jotain tapahtuu ilman varsinaista syytä.

Joo, allekirjoitan tämän ja olenkin miettinyt muutamia lisäyksiä varsinkin kahteen viimeiseen lukuun. Muuten jatkoa saa odottaa elokuulle, lomalla kun on aikaa kirjoittaa.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #23 : 09.08.2011 11:20:04 »
A/N: Niinhän siinä sitten kävi, että kun aikoo lisästä tekstiin jotain, niin lopulta koko homma menee uusiksi, kuten kävi luvun 8:n kanssa. Juonellisesti tekstiin ei tullut mitään uutta, tai no Beckettin tieto helmien suhteen muuttui, mutta mietteitä on enemmän uudessa kuin vanhassa versiossa. Tiedä sitten, kumpi on parempi, itse pidän uudesta versiosta.
Mutta se luvusta 8, nyt on edessä luku 9. Pieni tauko kirjoituksesta teki hyvää ja tämän kirjoitin hitaammassa tahdissa.



9. Synkää ja valoisaa
Hiljainen hyräily tunki läpi tajuttomuuteni seinämän ja toi minut takaisin pimeydestä.
Yritin avata silmäni, mutta havaittuani sen liian paljon voimia vaativaksi, unohdin silmäni ja keskityin muihin aisteihin..
Tunsin hitaan keinunnan ja kuulin vaimeita läpsähdyksiä. Laiva, oivalsin, olin laivassa.
Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja nenäni poimi tervan ja ruoan tuoksun. Jälkimmäinen oli täyteläinen ja ymmärsin, että laiva, jolla olin, ei ollut mikään surkea purtilo.
Mutta miksi ihmessä olin laivassa?

Pakotin silmäni auki ja näin ensin vain härmäryyttä. Vähitellen näkökykyni parani ja näin runsaasti poimutettua kangasta. Seurasin sitä katseellani ja näköpiiriini ilmestyi puinen kehys, josta kangas valui putouksen tavoin alas kohdaten patjan, jolla makasin.

Hyräily palatui korviini ja käänsin pääni äänen suuntaan.
Näin tuolilla istuvan nuoren naisen, jolla oli yllään leveähelmainen mekko ja hiuksensa oli koottu taitavalle kampaukselle. Naisella oli kädessään käsityö, jota hän ompeli hyräilyn lomassa.

Aistien ilmeisestikin katseeni nainen, jonka huomasin minua nuoremmaksi, nosti katseensa käsityöstään ja hetken ajan tuijotimme toisiamme silmiin.
- Lopultakin, hän huokaisi ja nousi ylös.
Hän tuli luokseni hameensa hiljaa kahisten ja laski viileän, pienen kätensä otsalleni.
- Ja kuumekin on laskeutunut, hän jatkoi tyytyväisenä ja kysyi perään haluaisinko vettä.

Nielaisin ja huomasin kurkkuni niin kuivaksi, etten saanut sanaakaan ulos. Nyökkäsin vastaukseksi ja nainen haki minulle vesilasin sekä auttoi minut istumaan, jotta juominen olisi helpompaa.

Join lasista kaiken veden ja kähisin kiitokseni ojentaessani lasin takaisin naiselle.
- Missä minä olen? Kysyin häneltä ja laskiessaan lasin yöpöydälle nainen vastasi tyynesti: - Setäni laivalla, ma'am.

Ma'am, mieleni toisteli ja tiesin olevani aatelisnaisen seurassa.

- Laivan nimi on Tuulenvire ja setäni on Cutler Beckett, nainen jatkoi.

Silmäni rävähtivät auki ja tajuttomuuteni aikana piilossa pysyneet muistikuvat rynnivät mieleeni; peruukkipäinen mies kuulustelemassa minua, ruoskan lävähdys, palaneen ihon katku.
Katseeni lensi vasempaan käteeni ja näin sen olevan siteessä.

- Vammanne tulehtui, mikä nostatti teille korkean kuumeen, nainen sanoi. - Olette olleet kolm-

Naisen lauseen keskeytti avautuva hytin ovi ja näin ovella seisovan itse lordi Beckettin enkä mahtanut mitään pelolle, joka pörhisti niskahiukseni.

- Mitä helvettiä?! Hän älähti. - Minähän sanoin sinulle, Beckett ärähti katseensa sukulaisnaisessaan, - että tulet heti kertomaan, jos hän herää! Etkä varsinkaan puhu hänelle!

Nainen sänkyni vierellä veti syvään henkeä ja vastasi hiljaisella äänellä päänsä painuksissa: - Niin sanoitte setäni, mutta ma'am oli kovin janoinen joten tarjosin hänelle vettä. Olin juuri tulossa hakemaan teitä.

- Ma'am, Beckett tuhahti. - Varsinainen ma'am, hän jatkoi ja loi minuun ivallisen katseensa. Sitten hän siirsi katseensa sukulaiseensa ja sanoi hänelle: - Voit jättää meidät kahden kesken, miehesi odottaa sinua kannella.
Eikä hänen äänensä jättänyt tilaa vastusteluile ja nainen poistui hytistä sulkien oven perässään.

Naisen mentyä Beckett asteli vuoteeni viereen ja katseensa juostessa peiton verhoamaa vartaloani pitkin ylös silmiini huomasin jännittyväni kylmän katseen alla.
- Et ollutkaan niin kovaa luuta, mitä uskoit, Beckett lausahti ja tiesin hänen viittaavan tajuntani menetykseen ihoni palaessa.
- Ystäväsi Sparrow sentään aikoinaan kesti kohtalonsa kuten mies, Beckett jatkoi istuen samalla tuoliin, jossa sukulaisnaisensa oli aikaisemmin istunut, ja sanansa vahvistivat aikaisemman arveluni siitä, kuka Jackin oli polttomerkinnyt.

- Toisaalta, olethan sinä kuitenkin vain nainen, vaikkakin ärhäkkä sellainen, kuten Sparrow sinua kuvaili, kun keskustelin hänen kanssaan, Beckett sanoi ja silmäni laajenivat Beckettin viimeisten sanojen johdosta eikä se jäänyt Becketiltä huomaamatta.
- Kyllä vain, hän naurahti. - Sparrow'lla ja minulla oli varsin antoisa juttutuokio; olemmehan mekin vanhoja tuttuja, Beckett sanoi ja katsoi minua kuin tarkistaakseen, miten reagoin hänen sanoihinsa.
- Ja huolimatta siitä, että Sparrow on nykyään merirosvo, hän yhä viihdyttävää seuraa, Beckett jatkoi ja katsoi hymy huulillaan jonnekin kauas hiljaisuuden vallatessa hytin.

En voinut olla pohtimatta, mitä Beckett mietti; yhteisiä työvuosiaan Jackin kanssako vaiko heidän keskustelujaan.
Ja samassa tajusin, että Beckett oli puhunut Jackista olevassa muodossa, eikä menneessä, joten Jackin täytyi olla yhä elossa, ehkä hän oli jopa samalla laivalla.
Ajatuksella oli hermojani rauhoittava vaikutus ja nojauduin tyynyihin vartaloni rentoutuen.
Ja kun Beckett rikkoi hiljaisuuden heittäessään helmet syliini todeten: - Tiedät mitä teet, en tuntenut enää pelkoa.

Poimin korun käsiini ja pujotin sen kaulaani.
Suljettuani silmäni Beata-sana iskeytyi mieleeni ja sitten hennompi ääni kuiski: - Alto Velo.
Avasin silmäni ja poistin korun kaulaltani.
- No? Beckett kysyi ja kerroin, mitä olin kuullut.

- Vai että Alto Velo, Beckett mutisi. - No olemmepa ainakin oikealla suunnalla, hän jatkoi tyytyväisenä, otti korun käsistäni.
Samalla hän kuitenkin tarttui siteen peittämään ranteeseeni ja painoi sormensa vielä kipeään arpeen.
- Ja ihan siltä varalta, että tulet juttuun veljentyttäreni kanssa, varoitan sinua kertomasta hänelle näistä helmistä tai matkamme päämäärästä. Hän ja miehensä, kuten useimmat miehistön jäsenetkin, uskovat meidän suuntaavan saarelle, jonne Sparrow on vienyt varastamansa tavarat, Beckett sanoi kylmällä äänellään.
- Ja ymmärrät varmaan, että jos jätät varoitukseni huomioimatta, en epäröi rangaistuksen suhteen, hän lisäsi vielä ennen kuin vapautti ranteeni ja jätti minut yksin.

Beckettin mentyä hieroin aristavaa rannettani ja mietin hänen sanojaan.
En jaksanut uskoa, että minä ja Beckettin veljentytär löytäisimme yhteistä puhuttavaa, mutta oli hyvä tietää, mitä muu laivan väki uskoi matkamme päämäärästä.

Nousin ylös sängystäni ja hain itselleni lisää vettä. Oloni oli melko voimaton ja pelästyin vaaleaa hahmoa, jonka näin sivusilmällä. Kun katsoin hahmoa paremmin tajusin sen olevani peilikuvani.

Menin peilin eteen ja katsoin olemustani. Ylläni oli väljä, valkoinen, lyhythihainen, kaulasta nilkkoihin ulottuva yöasu, jonka uskoin kuuluvan Beckettin veljentyttärelle.
Kavoillani oli yhä Beckettin iskusta aiheutunut ruhje, silmäni aluset olivat tummat ja ihoni tavallistakin kalpeampi.

Muistin aatelisnaisen kesken jääneen sanan, ja uskoin, että hän oli tarkoittanut sanoa kolmatta. Jos siis olin siis ollut kuumeessa kolmatta päivää, lisättynä siihen tajuttomuuteni, joka oli jatkunut polttomerkistä lähtien, niin ulkonäköni ei ollut mikään yllätys.

Käänsin selkäni peilille ja palasin sänkyyn. Vetäydyin maate ja otin kiitollisena vastaan unen, joka painoi silmäni kiinni.

/

Kirkas valo paistoi kasvoilleni ja viileä tuulahdus pyyhki paljaita käsivarsiani.
Korviini kantautui astioiden kilinaa ja nenääni tulvi kahvin vahva aromi sekä meren tuuli.
Avasin silmäni ja näin Beckettin sukulaisnaisen kaatavan sirosta kannusta kahvia pieneen posliinikuppiin.
Käänsin katseeni valoon ja huomasin pienen avonaisen ikkunan, joka oli auki ja päästi sisään meren raikkaan ilman.

- Huomenta, nainen sanoi ja käännyin taas häntä päin. - Otatte kahvinne mustana, vai kuinka? Hän kysyi.
- Kyllä, vastasin ja pian jalkojeni päällä oli jalallinen tarjotin kahvikuppeineen ja hedelmälautasineen.

- Tohtori Stern oli kyllä sitä mieltä, että tee olisi teille sopivampaa, nainen sanoi kaataessaan itselleen teetä, - mutta kapteeniystävänne sanoi teidän pitävän kahvista.

Laskin kupin, josta en ollut vielä ehtinyt juoda, takaisin tarjottimelle ja kysyin naiselta, joka nyt istuutui tuolille: - Kapteeniystäväni?
- Niin, nainen vastasi. - Eikö kapteeni Sparrow ole teidän ystävänne?
- Kyllä, mutta, kuinka te voitte tietää hänestä? Ihmettelin. - Hänhän on sentään merirosvo ja te taas -
En päässyt lauseen loppuun, kun nainen keskeytti minut sanoen: - Ensinnäkin minä olen Linnea Stern ja vaikka Cutler Beckett onkin setäni, en jaa kaikkia hänen näkemyksiään merirosvoista, en varsinkaan mitä tulee kapteeni Sparrow'hin.
- Sen pohjalta, mitä olen hänestä kuullut kerrottavan, minusta hän on yksi niistä harvoista kunniallisista merirosvoista, joita meri päällään kantaa, ja jos setäni ei olisi ikuinen kaunan kantaja ja mies, joka lopulta tahtoo kapteeni Sparrow'n hengiltä vain itsetuntonsa pönkittämiseksi, niin hänkin ymmärtäisi kapteeni Sparrow'n arvon, Linneaksi esittäytynyt nainen jatkoi ja nojauti tuolinsa selkänojaan huokaisten: - Mutta setäni on mikä on; pieni mies, jolla on suuret näkemykset itsestään.

Linnean sanojen jälkeen en osannut muuta kuin tuijottaa häntä. Ja mietin, oliko tuolilla istuva nainen todellakin sama nainen, joka oli aikaisemmin puhunut sedälleen päänsä painuksissa.
Ja sitten purskahdin nauruun, lähinnä Linnean viimeisten sanojensa tähden, jotka osuvasti kuvasivat Beckettiä.

- No niin, Linnea jatkoi, kun sain nauruni loppumaan. - Te olette siis merirosvo Amber Falcon ja vaikka olettekin minua vanhempi, ehdottaisin teille, että unohdamme teitittelyn, Linnea pyysi enkä nähnyt mitään syytä kieltäytyä hänen ehdotuksesta ja vaikka mieleni huusi tietoja Jackin tilasta, niin päätin tutustua ensin Linneaan.

- Sanoit sukunimeksesi Stern ja mainitsit tohtori Sternin, aloitin. - Olette siis aviopari.
- Kyllä, Linnea vastasi ja joi kupistaan. - Olin setäni eräissä juhlissa ja Johnin, siis mieheni nähtyäni, tiesin, että eläisin hänen kanssaan lopun elämäni eikä Johnilla ollut siihen mitään vastaansanomista. Vuoden päästä menimme naimisiin ja siitä lähtien olen ollut paitsi tohtori Sternin vaimo niin olen myös avustanut miestäni hänen lääkärintyössään.

Näin mielessäni Linnean miehen, Johnin, hintelänä miehenä, tohtorin silmälasit päässään ja samalla Linnean topakka tyyli hämmästytti minua, sillä vain harvoin olin tavannut hänen kaltaisiaan aatelisnaisia.
Tajusin hänessä olevan myös paljon samankaltaisuutta Marthan kanssa ja Marthan tultua mieleeni sinne tulvi myös koko Helmen miehistö ja tunsin herkistyväni.

- Kuinka te sitten olette tällä laivalla? Kysyin Linnealta saadakseni ajatuksiini jotain muuta kuin Helmen miehistön, joka toivoni mukaan oli totellut Jackin käskyä ja häipynyt pois Port Royalin vesiltä.
- John on myös sotilas, Linnea sanoi, - ja hänellä on pesti Tuulenvireellä. Kuultuaan, että laivalla olisi myös tajuton, naispuolinen potilas, joka tarvitsisi jatkuvaa tarkkailua, hän pyysi minut mukaani, Linnea vastasi.
- Ja sinä lähdit? Kysyin ihmeissäni.
- Kyllä, Linnea vastasi yhtä ihmeissään. - Miksen olisi lähtenyt? Saanhan olla mieheni kanssa, merillä olo sopii minulle, saan tehdä hoitajan työtäni, josta pidän ja sain jättää Port Royalin hienostopiirit juoruiluneen ja vauvakyselyineen taakseni.

- Teillä ei ole vielä lapsia? Kysyin tarttuen Linnean sanoihin.
- Ei. Emme halua kasvattaa lapsia Port Royalin kaltaisessa kaupungissa, ja näin meidän kesken, Linnea sanoi ja kumartui puoleeni, - emme myöskään setäni läheisyydessä. Niin pian kuin Johnin pesti tällä laivalla päättyy muutamme pois Port Royalista ja aloitamme uuden elämän jossain kaukana. Ja vasta sitten haluamme lapsia, Linnea sanoi ja nojautui takaisin tuolinsa selkänojaan ja siemaisi teestään tyytyväisen näköisenä.

Yhtäkkinen suru pyyhki ylitseni vieden mukanaan sen vähäisen ilon, jonka Linnean kanssa keskutelu oli minussa herättänyt.
Sillä hänen ilmeensä ja yhteiset haaveet miehensä kanssa alleviivasivat sen hetkisen tilani kurjuutta; olin kuolemaan tuomittu merirosvo vailla tulevaisuutta, vailla toivoa paremmasta.

- Sanoinko jotain ajattelematonta? Kuulin Linnean kysyvän ja pudistin päätäni.
- Et. Toiveesi vain tulevaisuudestasi saivat minun tajuamaan, ettei minulla ole juurikaan tilaa moisille toiveille; minulla on edessäni vain hirttokuolema.

Linnea nousi ylös tuolistaan, nosti tarjoittimen pois jaloiltani  ja istuutui vierelleni sängyn reunalle.
- Tiedätkö, hän aloitti, - en nyt tarkoita vähätellä tulevaasi, mutta jos kerran tyrmässä viruva kapteenisi jaksaa uskoa siihen, että teille koittaa vielä vapaus, niin mikset sinäkin?

Katsoin hämmastyneenä Linneaa ja kysyin: - Oletko jutellut Jackin kanssa?
- Jonkun verran, Linnea vastasi. - John tarvitsi apuani Sparrow'n haavojen sitomisessa ja myöhemmin olen käynyt puhdistamassa niitä. Laivalla on vajaa miehistö, joten osan ajasta olemme olleet ilman vartijaa.
-Ja sitä paitsi setäni aliarvioi täysin minut, hänestä olen vain hiljainen veljentytär, joka tuskin uskaltaa katsoa miestä päin, merirosvosta nyt puhumattakaan, Linnea jatkoi ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän lausui vielä:- Jotenkin minusta tuntuu, että setäni kokee outoa mielihyvää siitä, että laittaa aran sukulaistyttönsä samaan tyrmään merirosvon kanssa.

Linnean sanat kuvasivat jälleen hyvin Beckettiä, sillä mies todellakin tuntui nauttivan saadessaan aiheuttaa toisille pelkoa.

- Jack on siis elossa, totesin katseeni käsissä.
- Kyllä, Linnea vastasi lyhyesti ja hänen äänestään kuulin, ettei hän aikonut ryhtyä selvittämään Jackin tilaa minulle. Mikä kertoi minulle sen, että Jack oli tai ainakin oli ollut huonossa kunnossa.
- Taidat tuntea häntä kohtaan muutakin kuin pelkkää ystävyyttä, Linnea totesi.

Huokaisin ja mietin, mitä voisin vastata Linnealle, olihan hän kuitenkin Beckettin sukulainen. Mitä jos hän kertoo mietteeni edelleen sedälleen? Kysyin itseltäni.
Toisaalta, mitä Beckett tekisi tiedoilla tunteistani Jackia kohtaan? Ja olisivatko ne edes uusia tietoja Beckettille, olinhan anonut häneltä, ettei hän jatkaisi Jackin ruoskintaa. Tuskin sellaista tekisi meihistön jäsen, jolle Jack ei olisi muuta kuin kapteeni.

Ja Linneasta huokui niin vahva luotettavuuden tuntu, että pyyhin pois epäilyni ja vastasin hänelle: - Itseasiassa en tiedä, mitä tunnen Jackia kohtaan.
- Taakse jääneet päivät ovat olleet täynnä tapahtumia ja eteeni on tullut niin paljon uutta, sekä ihmisten että tietojen muodossa, etten oikein ymmärrä, mitä tunnen ketäkin kohtaan ja Jack on heistä hankalin.
- Välitän hänestä, mutta... kun olimme lapsia, hän oli pojanviikari, jonka teot johtivat meidät yleensä hankaluuksiin, mutta silti välillämme säilyi luottamus ja ystävyys.
Nyt kun tapasin hänet uudelleen, luulin löytäväni sen lapsuudenystäväni Jackin aikuisena, ja tavallaan hän sitä onkin, mutta hänessä on myös asioita, joita en osaa vastaanottaa ja asioita, joista en tiedä mitään, sanoin ja muistin Ficcan sanat Jackin synkistä hetkistä.

- Ja ajatus siitä, että tuo kaikki olisi yhtäkkiä minun... se pelottaa minua. Mitä jos en saakaan pitää häntä itselläni? Tai hän huomaa, etten tee häntä onnelliseksi? Mitä jos jokin hänen menneisyydestä tulee esille ja pilaa kaiken? Tai jos minä huomaan, etten olekaan onnellinen hänen kanssaan? Kyselin ja etsin vastauksia Linnean silmistä.

- Kultaseni, Linnea sanoi ja sulki kasvoni käsiinsä. - Jokainen, jolle tarjotaan mahdollisuutta liittää elämäänsä ihminen, josta välittää, kokee samanlaista pelkoa kuin sinäkin.
- Kukaan ei voi tuntea toista ihmistä perinpohjin, ei vaikka olisi tuntenut tämän syntymästä asti. Eikä kuulukaan, koska jokaisella on oikeus omiin ajatuksiin ja tekoihin.
- Mitä tulee pelkoosi siitä, että tienne eroaisivatkin, Linnea jatkoi, -niin kysy itseltäsi, haluatko olla vaikkakin vain hetken ajan onnellinen miehen kanssa, josta välität, vai valitsetko tien, jonka tunnet, mutta jota pitkin kuljet ilman häntä.

Olin sanaton Linnean sanojen jälkeen. Kuinka hän osasikin antaa sekosortoisiin ajatuksiini noin selkeän vastauksen?
Mutta vaikka hän onnistuikin siinä, tuleva estäisi minua kokemasta edes sitä pientä hetkeä Jackin kanssa, mutta en tahtonut pilata Linnean olotilaa mainitakseni siitä.

Hytin oveen koputettiin napakasti.
- Niin, Linnea vastasi koputukseen.
- Tohtori Stern pyysi ilmoittamaan, että hän on hytissänne, nuoren pojan ääni sanoi oven läpi.
- Kiitos, Linnea vastasi ja kuulin pojan askeleiden loitonevan.

Huomasin Linnea katsovan minua hieman epäröivä ilme kasvoillaan, joten sanoin hänelle:
- Älä anna miehesi odottaa. Kyllä minä pärjään. Ja sanasi antoivat minulle paljon mietittävää.
- No jos sinusta siltä tuntuu, Linnea sanoi ja alkoi tehdä lähtöä omaan hyttiinsä.

Ovella hän kuitenkin vielä pysähtyi ja palasi luokseni.
- Kapteeni Sparrow sanoi, että sinulla on tämä kirja kesken, Linnea sanoi ojentaessaan minulle kirjan, jonka kannessa luki koukeroisin kirjaimin: Romeo ja Julia.

Otin kirjan käsiini ja avasin sen. Kirjan sivut olivat hienoa paperia, teksti koukeroista mutta luettavaa ja kirjassa oli vieno parfyymin tuoksu.
Se oli aivan toista maata, mitä oli ollut se kastunut, moneen kertaan luettu ja hiirenkorvilla ollut kirja, jota olin lukenut Jackin hytissä.
Kauanko siitä oikein oli? Mietin. Viikko vai pari?

- Amber, Linnean ääni ovelta keskeytti mietteeni ja katsoin häneen.
- Jos ihmettelet sitä, miksi kannustan sinua miettimään tulevaisuuttasi ja uskon, että sinullakin, teilläkin, on mahdollisuus onneen, niin se johtuu pelkästään kapteenistasi, joka muutamalla sanalla kertoi minulle, ettei hän usko teidän kuolevan tämän matkan päätteeksi.
"Kultaseni, unohdat, että olemme Karibialla; mitä vain voi tapahtua. Selvä?" Hän sanoi minulle, Linnea jatkoi ja poistui hytistäni jättäen sanansa kaikumaan mieleeni.

Paitsi ääni, joka niitä lausui, ei ollut Linnean ääni vaan matala, pehmeä, sillä kertaa harvinaisen selväsanainen ääni, johon liittyivät ruskeiden silmien tietävä ilme ja pieni, partasuulla leikkivä hymy.
- Selvä, kuiskasin itsekseni.
Ja Romeon ja Julian rakkaustarinan sijaan aloin miettimään tunteitani Jackia kohtaan ja sitä, mitä tulevalta toivoisin.

.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #24 : 24.09.2011 18:25:13 »
A/N: Ihan älyttömästi on kulunut aikaa sitten viime luvun, mutta taas ollaan mukana menossa.
Ficin loppu on jo hahmotelman konellani, ja työstän sitä koko ajan, joten loppua kohden mennään, mutta ei vielä.



10. Lopun alkua

- Väri ei kyllä pue sinua, mutta tuohon täytyy tyytyä, Linnea sanoi minulle puettuani ylleni mekon, jonka hän oli lainannut minulle.
- Linnea, vastasin. - Pukeudun vaikka säkkiin, kunhan pääsen ulos.
- No, säkiltä tuo melkein ylläsi näyttääkin, Linnea lausahti toivottamana.

Ja oikeassa hän siinä olikin. Sillä vaikka olin samanmittainen Linnean kanssa, hoikkuuteni jätti Linnean mekon väljäksi ja pikaisista korjauksista huolimatta se roikkui yhä ylläni. Kauluksen olimme sentään saannet kurottua umpinaisemmaksi.
Mutta ulkonäköni ei vaivannut minua, olinhan menossa vain laivan kannelle.

Vain laivan kannelle, mietin enkä voinut olla ihmettelemättä syytä siihen, miksi lordi Beckett oli suostunut Linnean pyyntöön siitä, että me molemmat pääsisimme hytin kuumuudesta laivan kannelle raittiiseen meri-ilmaan.
Ehkä hänessä sittenkin on jotain inhimillisyyden rippeitä, ajattelin sitoessani lainahuivia lettieni peitoksi Linnea peittäessä päänsä hatullaan.

- Valmis? Linnea kysyi ja nyökättyäni vastaukseksi hän meni ovelle ja oli koputtamassa siihen, jotta ulkopuolella vartiota pitävä sotila avaisi oven, mutta keskeyttikin aikeensa ja kääntyi minuun päin huultaan purren.
- Älä nyt suutu tästä, hän sanoi empien, - mutta lupaathan olla tekemättä mitään yltiöpäistä, kuten hyppätä laidan yli, hän sanoi hiljaa mutta vakavana.

Katsoin Linneaa ja vasta hänen sanojensa myötä ymmärsin, ettei ajatus paosta ollut edes käynyt mielessäni.
- Voit uskoa, ettei se ole aikomukseni, sanoin Linnealle ja katsoin häntä suoraan silmiin.

Vakavuus hävisi Linnean kasvoilta ja hän koputti oveen. Hetken päästä ovi avautui ja astuimme käytävälle, jossa meitä silmäsi utelias sotilas, jonka innokas katse laimeni minut nähtyään; ilmesesti en ollut hänen mielikuviensa veroinen merirosvo.

Ulkona kannella kirkas aurinko häikäisi silmiäni ja seisahduin aloilleni odottamaan näköni palautumista kevyen tuulen hivellessä kasvojeni ihoa ja meren suolaisuuden täyttäessä keuhkoni.

- Mennään, Linnea sanoi. - Meille on tuotu tänne penkki, hän jatkoi pujottaen kätensä käteeni ja ohjasi minut penkille, joka oli lähestulkoon keskellä kantta kaikkien silmien alla.
Istuimme paikoillemme ja annoin katseeni liukua kantta pitkin reelingille ja siitä edelleen meren aalloille aina kauas horisonttiin asti.
Tulisinko vielä joskus seilaamaan kohti horisonttia vapaana? Mietin.

Tuntiessani Linnean katseen kasvoillani käännyin häntä päin ja näin hänen silmissään myötätuntoisen sävyn. Sitten hän laski katseensa käsityöhönsä ja keskittyi siihen.

Seurasin Linnean esimerkkiä ja siirsin katseeni kirjaani, mutta ajatuksiini palasivat eiliset mietteeni tulevasta. Sillä, jos minä ja Jack onnistuisimme jotenkin selvitymään hengissä Beckettin kynsistä, olin päättänyt, että enimmäisenä tekonani kertoisin Jackille, mitä häntä kohtaan tunsin.

Tahdoin hänen tietävän, kuinka hänen katseensa ulottui vartaloni jokaiseen sopukkaan ja sai ajatukseni takkuamaan, kuinka hänen äänensä valoi minuun rohkeutta ja että hänen lähellään tunsin olevani turvassa.
Mutta että samalla koin hänet myös hyvin arvaamattomaksi; hän toi itseään tykö liian nopeasti, liian voimakkaasti, toimi ennalta-arvaamattomasti.
Ja jotta jäisin hänen luokse, hänen täytyisi antaa minulle tilaa, unohtaa minun olevan kohteensa ja ennen kaikkea vastata kysymyksiini.

Sillä en tahtonut enää kuulla toisen käden tietoja Jackista, en tahtonut arvailla hänen menneisyyttään vaan tahdoin Jackin itsensä kertovan minulle, mitä hän oli tehnyt karkoitukseni jälkeen, mikä oli saanut hänet liittymään Kauppakomppaniaan ja miten hänen vuotensa etsintäkuulutettuna merirosvona ennen kohtaamistamme olivat edenneet.

Tahdoin hänen avautuvan minulle, jotta minä voisin tehdä samoin oman menneisyyteni kanssa.

Sillä vaikka olin kertonut Jackille päällisin puolin elostani Haaksirikkosaaren jälkeen, tahdoin hänen kuulevan vuosistani Välimeren kauhun tyttärenä, kuukausistani Benin vaimona, purjehduksistani laivan miehistön jäsenenä ja ajastani luostarisaarella.
Tahdoin jakaa kokemukseni ja tunteeni niistä Jackin kanssa, aivan kuten lapsina olimme jakaneet kaiken keskenämme.

Ja vasta sen jälkeen antaisin tilaa fyysiselle janolleni, jonka Jack oli herättänyt rannalla; huulilleni, jotka tahtoivat tuntea uudelleen Jackin maun, käsilleni, jotka halusivat kulkea pitkin miehen arpista ja tatuoitua ihoa, koko vartalolleni, joka halusi painautua kiinni Jackin miehiseen vartaloon.

Halusin tuntea väristysten jonon ihollani Jackin kosketuksesta, halusin satojen perhosten heräävän vatsassani ja aloittavan tanssinsa, joka kiihdyttäisi veren kulkemaan suonissani kuumempana kuin koskaan, herättäen vartaloni jokaisen säikeen, aivan kuten rannalla oli käynyt.

Halusin antautua Jackille ja nähdä, mihin kaikkeen hän pystyi.

Sillä jos pelkästään miehen katse aiheutti vartalossani niin paljon muutoksia, niin täytyihän minun kokea paljon enemmän hänen kosketuksestaan.
Tahdoin tietää, kykenisikö hän tuottamaan minulle lupaamaansa nautinnon, vai olisiko todellisuus samaa, mitä olin kokenut Benin kanssa; kevyttä sivelyä, pari suudelmaa, mies sisälläni, muutama liike ja syvä huokaisu.

Ajatukseni olivat niin vahvat, että tunsin vartaloni heräävän pelkästään niistä. Jotta saisin muuta mietittävää, nostin katseeni taas merelle ja ihmetyksekseni huomasin taivaan harmaantuneen ja auringon häviävän pilviverhon taakse.
Äkillinen tuulenpuuska kulki pitkin kantta, heilutti köysiä, kalisutti kiinnikkeitä ja pyyhki purjeita.
Kauempaa kuului vaimeaa ukkosen jyrähtelyä ja ilma muuttui kosteaksi kertoen lähestyvästä sateesta.

- Kaikkia miehet kannelle! Kuului äkisti käsky ja laivan kansi täyttyi miehistä, jotka alkoivat reivata purjeita tuulelta suojaan.
- Meidän kannattaa varmaankin siirtyä sisätiloihin ennen kuin kas- .
En päässyt pidemmälle, kun jo taivas repesi ja sade kaatui päällemme. Juoksin Linnean kanssa niskat kyyryssä kannelta alas ja päästyämme hyttiin ensimmäinen salama valaisi sisätilat.

- Nousipa myrksy nopeasti, Linnea taivasteli minun kulkiessani ikkunan luo ja katsoin siitä ulos.
Myrsky riehui jo täydellä voimallaan, salamat löivät pitkin taivasta, joka hohti mustaa synkkyyttä saaden niskavillani kohoamaan. Olin ennenkin nähnyt myrskyjä, mutta tässä riehunnassa oli jotain, mikä vaikutti lähes luonnottomalta.

Salama välähti jälleen ja samassa räsähti. 
- Mikä tuo oli? Linnea kysyi silmät suurina riisuessaan mekkoansa yltään.

Kannelta kuului huutoja, jotka kertoivat minulle maston vaurioittumisesta.
- Salama iski mastoon, vastasin ja toivoin, ettei ääneni paljastaisi pelkoani Linnealle, mutta hän ei ollut tyhmä nainen, vaan tiesi tasan tarkkaan, mitä moinen saattoi tarkoittaa.
- Riisu mekkosi, hän komensi ja meni välioven kautta omaan hyttiinsä. Hetken päästä hän palasi housuihin ja paitaan pukeutuneena ja heitti samanmoisen vaateparin minulle selittäen samalla vaatteitaan: - Minulla on merellä aina paita ja housut mukana; ne päällä on helpompi uida, jos joutuu veden varaan.

Vaihdettuani vaatteet, jotka olivat selvästikin tehty naisvartalolle, istuuduin Linnean viereen lattialle, sillä seisominen pahasti keinuvassa Tuulenvireessä oli jo hankalaa.

- Toivottavasti myrsky laantuu yhtä nopeasti kuin alkoikin, Linnea sanoi, mutta vaikka ajatus myrskyn lyhyestä kestosta olikin mukava, niin tiesin, että mitä lyhyempi myrsky olisi sen suurempia tuhoja se saisi aikaan, kun se jylläisi koko voimallaan hetken ajan.

Tuulenvire keinahti rajusti aallokossa ja ilma täyttyi murtuvan puun rasahtelusta, joka voimallaan jätti alleen myrskyn pauhunnanja huudon: ”Yläkansi murtuu!”

Ponkaisin ylös lattialta samaan aikaan, kun isokokoinen mies ryntäsi hyttiin.
- John! Linnea huudahti ja juoksi vettä valuvan miehen syliin, joka, halattuaan Linneaa pikaisesti, sanoi: - Nyt ei ole aikaa hempeilylle. Laiva on pahasti vaurioitunut ja setäsi pelkää sen uppoavan. Hän käski meidät pelastusveneisiin, John lisäsi ja katsahti minuun todeten: - Teidät myös, ma'am.

Astuin pari askelta taaksepäin ja pudistin päätäni. En todellakaan aikonut pelastautua myrskystä vain joutuakseni hirtetyksi ja sanoin sen tohtori Sternille.
- Niin ajattelinkin, hän vastasi ja heitti minulle isohkon avaimen. - Se on kapteeninne tyrmän avain ja jokainen mies on kannella. En tiedä, kuinka pääsette tyrmien luo, ne ovat laivan keulassa, mutta jos onnistutte siinä, niin teillä on mahdollisuus vapauttaa Sparrow, tohtori Stern sanoi.
- Kiitos, vastasin tohtori Sternille avain kädessäni ja hänen tehdessään lähtöä vaimonsa kanssa kysyin vielä: - Mahdatteko tietää, missä lordi Beckettin hytti on?
Tohtori Stern katsoi minua hetken miettien selvästikin, mitä minä mahdoin kaivata kyseisestä hytistä, mutta kertoi sitten hytin sijaitsevan käytävän päässä. Sen jälkeen Linnea hyvästeli minut pikaisesti ja toivoi meidän vielä joskus kohtaavan.

Linnean lähdettyä miehensä kanssa pakotin jalkani kulkemaan tyrmien sijaan Beckettin hyttiin, sillä, jos selviäisin myrskystä, minulla olisi mahdollisuus myös palauttaa helmet ja uskoin niiden olevan Beckettin hytissä. Jos en löytäisi niitä sieltä, niin yrittäisin päästä tyrmien luo ja vapauttaa Jack.

Astuin sisälle hämärään hyttiin, jonka ovi oli jäänyt Becketiltä lukitsematta, ja katseeni osui heti yhdellä seinällä olevaan isohkoon lasivitriinin, jossa välkehti jotain salamoiden kajossa. Kuljin vitriinin luo ja näin siellä helmeni, kuten myös joukon muita tavaroita; Jackin aseet, hänen kompassinsa ja kolkkahattunsa.
- Näitä sinä et tule saamaan, mutisin ja etsin katseellani jotain, millä rikkoa vitriini. Lopulta iskin pienen jakkaran lasiseinän läpi ja poimin tavarat yksitellen lasien joukosta. Helmet laitoin kaulaani, Jackin hatun päähäni ja hänen asevyönsä lanteilleni. Viimeisenä poimin sirujen joukosta avoimen kompassin, jonka neula pyörähti minua päin ottaessani esineen käteeni.

- Rikki, tuhahdin, sillä pohjoinen oli aivan toisaalla.
- Jos saisin kolikon joka kerran, kun joku sanoo kompassiani rikkinäiseksi, niin olisin rikas mies, lausahti väsynyt, mutta hyvin tuttu ääni takaatani.

Pyörähdin ympäri enkä ymmärtänyt, kuinka Jack saattoi seistä hytin oviaukossa.
- Sinun pitäisi olla tyrmässä, sanoin äimistyneenä.
- Kas kun ei kuollut, Jack lausahti takaisin.
- Kuollut? Kysyin tarttuen hänen sanaansa. - Miten niin kuollut?
- Äh, Jack äännähti. - Unohda se, hän jatkoi ja asteli luokseni. Ja mitä lähemmäksi hän minua tuli, sen paremmin erotin hänen piirteitään hämärässä hytissä, myös lyönnin jäljet kasvoissaan, ja kurkkuani kuristi, kun mieleeni palautuivat kuulusteluhuoneen tapahtumat.

- Amber, mitä nyt? Jack kysyi, mutta en kyennyt vastaamaan hänelle vaan käänsin hänelle selkäni ukkosen jyrähtäessä jälleen, mutta nyt harvinaisen terävä-äänisesti, ja heti perään uudelleen.
Kuului rysähdys esineen iskeytyessä laivan runkoon ja voimaksta ropinaa veden roiskuessa hytin ikkunaan.

- Mitä ihmettä, Jack mutisi ja meni ikkunan luo. - Kirottua, pääsi hänen suustaan ja äänensä sävy houkutteli minut luokseen.
- Onko tuo Musta Helmi? Kysyin typertyneenä Jackilta, kun näin mustan aluksen keinuvan kuin seinään loppuvan myrskyalueen ulkopuolella.
- Kyllä vaan, Jack vastasi. - Piru vieköön, Gibbs! Vie Helmeni kauemmas! Hän ärähti vielä perään, kun Tuulenvireestä ammutut kuulat sinkoutuivat veteen aivan Helmen edessä.
- Miten he voivat olla täällä? Ihmettelin.
- En tiedä, Jack vastasi yhtä ymmällään, - mutta en jää tänne ottamaan siitä selvää. Saisinko tavarani? Hän pyysi minulta napatessaan hattunsa päästäni.

Ojensin hänelle yhä avoinaisen kompassin, jota vilkaistaessaan hymy pilkahti Jackin kasvoilla.
- En ymmärrä, mitä iloa sinulle on kompassista, joka näyttää milloin mitäkin, tuhahdin neulan osoittaessa nyt Jackia.
- Kaikki aikanaan, kultaseni, Jack lausahti vastaukseksi irroittaessaan asevyönsä lanteiltani ja vaikka kosketuksensa vain hipaisi minua, nielaisin.

Helmestä lähti uusi tykitys kohti Tuulenvirettä, mikä räiskeestä ja huudoista päätellen löysi ainakin osaksi tiensä perille myrskyn kurittaessa yhä laivaa.
- Kylläpä Gibbs pitää Beckettin miehistön kiireisenä, Jack totesi. - Meidän on parasta häipyä täältä, hän jatkoi ja kehoitti minua seuraamaan perässään.

Portaiden luo päästyämme näimme rungossa ison aukon, joka veti Jackin mietteliääksi.
- Tuo on reittisi ulos, hän totesi minulle.
- Tuo? Kysyin ja osoitin aukkoa tajuten samassa jotain merkityksellistä Jackin lauseessa. - Ja miten niin minun? Jatkoin.
- Kyllä, tuo, Jack vastasi, - ja siten niin, että sinä menet edeltä ja minä tulen perääsi myöhemmin.
- Myöhemmin? Toistin.
- Niin juuri ja lopeta tuo toistelu, sillä ensinnäkin siihen ei ole nyt aikaa ja toisekseen, olet pahempi kuin Cottonin kaija, Jack älähti.
- Cottonin kaija jää matkojen päähän pahemmuudestani, jos et nyt selitä mitä tarkoitat sillä, että sinä tulet myöhemmin perääni! Huusin ja astuin Jackin eteen välittämättä siitä oliko meillä aikaa vai ei.

Huvittunut ilme nousi Jackin kasvoille ja hän kohotti kätensä kasvoilleni.
- Amber, äkäpussini, hän sanoi ja ennenkuin tajusinkaan Jack suuteli minua pitkään ja hartaasti.

- Jos luulet tuolla selviäväsi selittelemättä, niin..., sanoin hengästyneenä.
- Niin, mitä, äkäpussini? Jack kuiskasi ja lähestyi jälleen huuliani, mutta nyt onnistuin välttämään hänen suunsa.
- Kerro, pyysin vaativalla äänellä ja ihme kyllä sillä oli vaikutus Jackiin.
- Minä haluan varmistaa sen, että Beckett jättää tämän maailman, hän vastasi kolkolla äänellä. - Helmen tykit tuhoavat kyllä tämän aluksen, mutta minä nukun yöni rauhassa vasta sitten, kun tiedän Beckettin kohdanneen vetisen hautansa. Teen sen itseni tähden, kuten myös sinun.

- Jack, aloitin aikomuksenani kieltää häntä edes miettimästä moista, mutta Jackin katseesta tajusin, etteivät mitkään sanani saisi häntä luopumaan aikeistaan, hän tahtoi kostonsa.
- Hyvä on, myönnyin, - mutta minä jään tänne varmistamaan selustasi, sillä et pärjää yksin noita kaikkia vastaan.
- Amber, Jack sanoi melkeinpä surullisena, - olen pärjännyt yksin kaikki nämä vuodet.
- Niin olet, mutta tuolla, sanoin ja osoitin pääkantta, - on kymmenittäin Beckettin miehiä, aseistettuja sotilaita. Jos edes pääset Beckettin lähelle, niin he ottavat sinut kiinni ja... tappavat saman tein. Ja sitä minä en...kestäisi, sanoin viimeisen sanan oltua vain hiljainen kuiskaus kasvojeni väreillessä.

- Amber ei, Jack kielsi yhä. - Sinulla on tehtäväsi, muistatko? Hän sanoi ja painoi kätensä helmille, jolloin ne painuivat ihooni ja korviini kantautui kuiske, joka oli täynnä riemua: ”Lágrimas de alegría!”

Suljin silmäni ja näin suljettujen luomieni takaa saaren täynnä rikkauksia, ja tyyneys, jonka olin tuntenut aikasemminkin ja jonka uskoin johtuvan helmistä, täytti mieleni. Avaisin silmäni ja katsoin vaitonaisena aukkoa, joka antoi näkymän vellovaan mereen.

- Hyvä on, huokaisin ja siirsin katseeni Jackiin. - Tiemme eroavat tässä, mutta katsokin, että selviät tästä, sillä jos et, niin tulet katumaan tätä kaikkea, kun kohtaamme Fiddler's Greenissä, sanoin Jackille ja painoin hänen huulilleen pitkän suukon. Ja hyppäsin veteen.
« Viimeksi muokattu: 11.06.2012 18:20:04 kirjoittanut Genova »

Zafrina_Black

  • Hiddlestoner
  • ***
  • Viestejä: 117
  • Loki's army!
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13
« Vastaus #25 : 09.10.2011 02:48:01 »
Ihana tarina! Jack on tosi ihana ja Amber mahtava persoona. Tästä pitäs tehdä leffa! Lisää! :)
"You've been Loki'd again! LOKI'D!"

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13
« Vastaus #26 : 10.10.2011 19:15:32 »
Kiitos Zafrina_Black, mukava kuulla, että pidit. Jatkoa on tulossa kaiketenkin syysloman jälkeen, tai viimeistään marraskuus alussa, arkielämä pitää kiireisenä.

Ja pieniä ajatuksia on herännyt jatkostakin, tämä ficci kun on kuitenkin jo loppumetreillä.

yami

  • ***
  • Viestejä: 576
  • Mustetahrapiraatti
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13
« Vastaus #27 : 28.11.2011 21:07:25 »
Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi luettua ficciäsi. Tykkään mielettömästi Linneasta - topakka ja terävänäköinen nainen, mutta silti selkeästi ylhäisöä. Kaipailisin ficciin ehkä enemmän Amberin ajatuksien kuvailua: miltä tuntuu, miksi tuntuu ja mitä siitä seuraa. Ja kompassikohta ♥ Beckett on juuri sopivan sadistinen ja ällö. Loppua odotellessa... :)

Onneksi vaikuttaa siltä, että kummallakin on omasta ficistään täysin oma visio, joten emme tule vahingossakaan kopioimaan toistemme tekeleitä. :D



Saadakseen täytyy joskus menettää.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13
« Vastaus #28 : 20.11.2012 01:07:21 »
Kiitos yami.

Totaalinen pääntyhjentyminen tapahtui tämän tekstin suhteen ennen kuin sain sen valmiiksi ja aina välillä olen pyöritellyt tätä mustaa lammasta pääsemättä sen kanssa juurikaaneteenpäin. Nyt olen kuitenkin päättänyt saada tekstin loppuun ja tässä tulee uutta materiaalia.

Aivan täydellinen tämä kappale ei ole, ja vähän lyhytkin se on, mutta seuraava kappale on jo pidempi ja samalla viimeinen. Sen jälkeen on vielä luvassa epilogi, piitkä sellainen.

Toivottavasti lukijoita riittää yhä.



11. Saari

Uiminen keskellä riehuvaa merta taistelevien alusten jylinä korvissani ei ollut lainkaan helppoa, mutta veto vedolta jätin laivoja yhä kauemmas ja mitä lähemmäksi pääsin kohoumaa, jonka ymmärsin nyt saareksi, sen tyynemmäksi aallokko muuttui ja myrskyn ote hellitti. Jalkani tavoittaessa meren pohjan, nousin seisomaan ja kahlasin rantaan kiivaasti hengittäen, sydämeni hakatessa rinnassani.

Päästyäni hiekalle, kunnolla veden ulottumattomiin, kaaduin kontilleni maahan ja yskin keuhkoistani vedet, joita olin sinne hörppinyt. Sitten istuin hiekalle ja katsoin merelle, jossa näin oudon, rajatun myrskyalueen, sekä kaksi laivaa, joiden purjeet vuoroin pullistuivat ja tyhjenivät tuulen oikkujen mukaan, riehuvien tyrskyjen pyyhkiessä alusten runkoa.

Samassa kuului räjähdys, ja keltainen tulipallo hävitti Tuulenvireen hetkeksi sisäänsä, minkä jälkeen ilmassa lensi sadepisaroiden lisäksi aluksen osia.

Myrsky lakkasi kuin sormia napsauttamalla ja aurinko pilkisti pilvien takaa. Alueen valtasi taianomainen hiljaisuus, jonka rikkoi vain laineiden kevyt loiske rantahiekkaa vasten sekä palavan puun rätinä.
Jokin liikahti näköpiirini reunassa ja kääntyessäni katsomaan liikkeen suuntaan näin miehen konttaavan merestä rantaan, pitkät hiukset kasvoillaan roikkuen, ja lysähtävän maahan.
Jack, tajusin ja huimausta vastaan taistellen nousin ylös sekä lähdin kulkemaan häntä kohden.

- Jack, sanoin, kun pääsin hänen luokseen ja polvistuin hänen vierelleen.

Jack ei kuitenkaan vastannut, ei edes liikahtanut, joten käänsin hänet varovasti selälleen ja pyyhin rastat sekä hiekan jyväset pois hänen kasvoiltaan. Panin huojentuneena merkille, että hän hengitti kevyesti ja sydämensä syke tuntui rinnassaan käteni alla.
Seuraavaksi ujutin sormeni hänen rastojen väleihin ja painelin varovasti hänen päätään etsien merkkejä kolhuista tai haavoista niitä kuitenkaan löytämättä.

- Jack, kutsuin miestä uudelleen ja ravistelin häntä kevyesti vaatteista.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen huomasin lopultakin pieniä liikkeitä hänen kasvoillaan ja huokaisin syvään, kun hän avasi silmänsä.

- Hei, lausahdin ja nojauduin kantapäilleni. - Oletko kunnossa? Kysyin ja hillitsin itseäni, jotta en olisi halannut Jackia, siltä varalta, että hän olisi kuitenkin loukkaantunut.

Jack kohottautui kyynärpäittensä varaan näyttäen hieman pöllämystyneeltä, taivutteli niskaansa ja nousi lopulta istumaan.

- Siltä vaikuttaa, hän vastasi. - Sinä myös? Hän tarkasti.

Nyökkäsin ja jotta Jack ei olisi nähnyt helpotuksen kyyneleitä silmissäni, käänsin katseeni takaisin merelle, jossa Tuulenvire oli parhaillaan vajoamassa syvyyksiin.

- Beckett? Kysyin hiljaa.
- Kuollut kuin kivi, kuului vastaus ja tunsin sydämeni kevenevän meidän molempien tähden; olisimme jälleen vapaita.


Näin Jackin nousevan ylös ja hän ojensi kätensä minulle. Tartuin siihen ja Jack veti minut pystyyn ja yllättäen edelleen kiinni itseensä. Mitään sanomatta hän laski toisen kätensä niskaani ja painoi kasvoni rintaansa vasten toisen käden kietoutuessa uumalleni, aivan kuten Port Royalin tyrmässäkin.

Mutta nyt emme olleet vankilassa ja jaksamatta välittää siitä, mitä tulevalla olisi vielä meidän varallemme, suljin silmäni ja annoin vartalolleni luvan painautua Jackia vastaan. Tunsin mieleni rentoutuvan ja sydämeni sykkeen rauhoittuvan tuntiessani Jackin vartalon lämmön vettyneiden vaatteittemme läpi ja olisin voinut jäädä siihen.


Vaimea rykäisy sai meidät kohottamaan kasvomme ja näimme, että lyhyen matkan päässä meistä seisoi puolialaston, kalju mies, kädessään pitkä sauva.
- Olemme odottaneet Teitä, mies aloitti katseensa minussa. - Ja huomaan, että olette onnistunut tehtävässä, joka Teille annettiin, hän jatkoi ja saatoin tuntea, kuinka hän katseli helminauhaa kaulassani.
- Tarkoitatte näitä, sanoi ja erkanin Jackista. Otin helmet pois kaulastani ojentaen ne edelleen miehelle, joka uppoutui hetkeksi helmien lumoon.
- Kiitos, mies vastasi tukahtuneella äänellä ja jatkoi rykäistyään ensin kurkkunsa puhtaaksi: - Minulla on lupa kiittää teitä haluamallanne tavalla.
- Kiitos, vastasin, - mutta en halua teitä mitään, sillä minulla on kaikki, mitä tällä hetkellä tarvitsen; henkeni ja vapauteni.
- Olette viisas, nuori nainen, mies vastasi ja vilkaisi sitten minun ohitseni Jackia ja jatkoi sitten, aivan kuin aistisi Jackista tämän persoonan: - Mutta seuralaisessanne olisi kyllä parantamisen varaa. Tietääkö hän, mitä tunteita kannatte rinnassanne? Mies jatkoi ja silmäni laajenivat ihmetyksestä.
- Kuinka te-?
- Tietääkö hän? Mies toisti kysymyksen ja ymmälläni kerroin hänelle, etten uskonut Jackin niitä tietävän, sillä en ollut kertonut niistä hänelle.
Vastaukseni jälkeen mies katsoi jälleen Jackia ja sitten minua.
- Tuskin hän sanoistanne välittäisikään, mies totesi. – Hän vaikuttaa enemmän tekojen mieheltä. Minä kehotan teitä hyppäämään, hän lausahti. - Oletteko aivan varma, ettette tahdo mitään? Hän kysyi vielä.
- Kyllä olen, vastasin hämmentyneenä, - mutta mitä tarkoititte hyppäämisellä? Ja kuinka te tiesitte, että minulla olisi tunteita häntä kohtaan? Ihmettelin.
- En tiennytkään, mies vastasi.
- Mutta miksi te sitten kysyitte sitä? Onko se niin näkyvää? Jatkoin kyselemistäni ja kuljin miehen perässä.
Mies pysähtyi ja katsoi minuun.
- Kuten sanoin, joskus täytyy vain hypätä, hän lausahti. - Toivotan teille hyvää matkaa, mies sanoi vielä ja lähti pois.

- Mitä hän sanoi? Jack kysyi takaatani.
- En ymmärtänyt muuta kuin sen, että hän toivotti hyvää matkaa, vastasin totuutta vältellen.
- Kuulostaa siltä, että hän toivoi meidän lähtevän, Jack sanoi äänessään mietteliäs sävy.
- Anna kun arvaan, tahdot jäädä tänne etsimään saaren rikkauksia, ehdotin.
- Ei lainkaan hassumpi ehdotus, Jack sanoi ja hieroi mietteliäänä otsaansa ja pienen hetken ajan pelkäsin hänen innostuvan tosissaan saaren salaisuuksista. – Mutta emmeköhän me ole löytäneet ihan riittävästi asioita tällä kerralla, hän kuitenkin totesi ja ojensi kätensä minulle sanoen: – Tule lähdetään. Helmi odottaa.
« Viimeksi muokattu: 20.11.2012 01:10:52 kirjoittanut Genova »

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13
« Vastaus #29 : 22.11.2012 10:08:46 »
12. Suunnan valinta

Yö oli harvinaisen pimeä, sillä koko päivän alhaalla roikkuneet, vinhan tuulen kuljettamat, sadetta jälleen enteilleet pilvet olivat yhä taivaalla peittäen tähdet ja kuun.
Sade ei kuitenkaan alkanut yölläkään, sillä illalla tuuli oli laantunut täysin ja sen tilalle oli tullut kosteus, joka sai nihkeäksi kaikki paikat.

Seisoin kannella yksin seuranani vain Cottonin papukaija, josta oli tullut haukan sijainen linnun kuoltua uupumukseen sen jälkeen, kun se oli johdattanut Helmen miehistöä Tulenvireen perässä.
Ja vaikka olin odottanut haukan kuolemaa jo parikin vuotta, niin sen kuolema jätti tyhjän aukon muutenkin niin pirstaleiseen sydämeeni.

Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Tiesin ja tunsin tarvitsevani unta, mutta palovamma oli taas ärtynyt tehden nukkumisesta mahdotonta.
Riittävä määrä rommia auttaisi kyllä unen saantiin, mutta huomisaamuna olisi pääni vuoro kipuilla.

Pääkivun kanssa en kyllä olisi ainoa, sillä tuulen tyynnyttyä ja suojaisan poukaman löydyttyä, Jack oli luvannut miehille vapaan illan ja yön. Ja kun Helmi oli ankkuroitu, oli miehistö, Jack mukaan luettuna ja vahtivuorolainen ei, laskenut soutuveneet veteen ja soutaneet läheiselle rannalle, jossa nyt paloi iso nuotio miesten ja Marthan istuessa sen ympärillä juoden, syöden ja ilkamoiden niin, että ääneen lausutut sanat kulkivat vettä pitkin aina Helmen kannelle asti.

Oli Jack minuakin pyytänyt lähtemään rannalle, mutta olin kieltäytynyt ja sanonut jääväni Williamin seuraksi. Ihme kyllä Jack ei ollut inttänyt vastaan, vaan antanut minun jäädä alukselle. Se taas oli herättänyt minussa epäilyjä siitä, ettei hän välittänyt seurastani, mikä puhui vahvasti sen puolesta, että olin sekoamassa tunteideni kanssa.

William oli kyllä innossaan jäämisestäni, mutta kun en ollut normaali, iloinen itseni, hän oli hyvin pian kyllästynyt ja jättänyt minut kaijan ja ajatusteni kanssa, joissa pyörivät saaren miehen lausahdus hyppäämisestä ja neidin sanat.
Mutta vaikka kuinka yritin valaa itseeni rohkeutta, ei minusta ollut puhumaan, saatikka puuhaamaan, Jackin kanssa.

Ainoa asia, joka oli ratkennut saarelta lähdettyämme, oli lähitulevaisuuteni, johon kuului Helmen miehistöön kuuluminen ja Jackin lupaus siitä, että menisimme Haaksirikkosaarelle ja hän puhuisi kapteeninani karkotukseni päättymisen puolesta.
Mutta milloin me purjehtisimme saarelle, siitä Jack ei ollut puhunut mitään.
Ja tavallaan olin siitä iloinen, sillä niin paljon kuin halusinkin viettää aikaani taas saaressa ja sen kaupungissa nähden lapsuudenystäviäni, niin pelkäsin myös, että jos ja kun Teaque peruisi karkotukseni, niin näkisin hyvin pian Jackin purjehtivan pois saarelta ilman minua. Sillä saari ei edustanut hänelle samanlaista kotia mitä minulle. Jack oli kotonaan vain purjehtiessaan merellä rakkaan Helmensä kanssa.
Ja jos Jack lähtisi ennen kuin ehtisin kertoa hänelle tunteistani, niin uskoin vakaasti, että saisin silloin pitää nuo tunteet omana tietonani lopun elämäni.
Samalla rikkoisin myös lupauksen, jonka annoin Linnealle, kun olimme nostaneet pariskunnan ensin soutuveneestä Helmen kannelle ja vieneet heidät läheiseen satamaan.

Siitä oli nyt pari päivää ja nuo päivät olivat olleet yhtä tuskaa purjehduksen suhteen. Ensin oli noussut myrsky, sitten tuuli oli lähes laantunut. Tyyni päivä oli tosin suonut meille aikaa korjata myrskyn aiheuttamat vauriot, mutta meidän matkaa se ei ollut juurikaan edistänyt. Kaiken lisäksi meillä alkoi olla pulaa ruoasta, sillä Linnea miehensä kanssa oli tehnyt loven meidän muutenkin vähäisiin varastoihin ja kalakin maistui monelle merimiehelle puulta, niin useasti sitä kun joutui syömään.

Joten eipä ollut ihme, että miehet lähtivät innolla saareen, jossa oli mahdollisuus saada riistalihaa.

- Sinun piti olla nukkumassa, Jackin ääni totesi.
Käännyin ympäri ja näin Jackin istuvan tarvikearkun päällä paljain jaloin yllään vain puoliksi avoin paita ja housut.
- Olinkin. Heräsin vahdin vaihtoon, valehtelin ja käänsin selkäni Jackille.
- Cottonko sinut herätti? Jack kysyi ja vaikka en voinut kuulla hänen askellustaan kannella, tiesin hänen lähestyvän minua.
- Kaija, valehtelin jälleen ja lupasin mielessäni hyvittää sanani papukaijalle.

Jack nojasi selkänsä reelinkiin ja silmäsi minua. Tunsin hänen katseensa kulkevan pitkin vartaloani ja toivoin mielessäni, että olisin sittenkin pukeutunut mekkoon paidan ja housujen sijaan.

- Et näytä juurikaan levänneeltä, Jack huomautti.
- Vai niin, tuhahdin.
- Olet laihtunutkin, hän jatkoi.
- Anna olla, sihahdin ja purin hammasta yhteen.

Näin sivusilmällä hänen ojentavan kätensä ja tunsin hänen koskettavan hiuksiani, jotka olivat yhä leteillä.

- Koska olet pessyt nämä? Jack kysyi ja rikkoi itsehillintäni.
- Ei kuulu sinulle! Kivahdin ja käännähdin lähteäkseni pois, mutta Jack oli nopea jaloistaan ja hypähti eteeni.
Yritin livahtaa toiselta sivulta pakoon, mutta Jackin käsi laskeutui reelingille sulkien tieni.
- Mitä ihmettä sinä luulet tekeväsi? Kysyin Jackilta ja katsoin häntä silmiin, etsien niistä tuttuja merkkejä humalasta, mutta sillä hetkellä Jack oli hyvinkin selvä.
- Joskus kultaseni, täytyy vain hypätä, Jack vastasi ja jähmetyin.
 
Univajeinen mieleni mietti, oliko Jack kuullut miehen lausuvan nuo sanat saarella, samalla kun tuijotin Jackia huomaamatta hänen toista kättään, joka nousi olkapäälleni. Vasta kosketus sai minut havahtumaan ja tunsin, kuinka olkaani peittävä kangas vähä vähältä valui alas.
 
Käänsin katseeni olalleni ja kangas lakkasi valumasta. Jackin käsi ei kuitenkaan siirtynyt pois vaan katseeni alla sormensa alkoivat sivellä ihoani hellästi ja rauhoittavasti.
Ja kun Jackin kasvot ilmestyivät näköpiiriini, aavistin mitä tuleman pitää.
Mutta silti Jackin huulien kosketus ihollani sai minut vetämään syvään henkeä ja sulkemaan silmäni.

Ihoni kertoi Jackin huulien vetäytyvän hymyyn hänen jatkaessaan olkani hyväilyä. Rastansa hipoivat kasvojeni ihoa ja minun oli laskettava käteni reelingille, sillä pelkäsin tasapainoni takia.
 
Puun sijaan käteni kuitenkin laskeutui osaksi Jackin käden päälle ja hän lukitsi sormeni omillaan. Hänen huulensa etsiytyivät kaulani sivulle ja minä käänsin kasvoni toisaalle. Lämmin henkäys ihollani sai minut kananlihalle sekä polveni notkahtamaan.

Kuulin vaimean naurahduksen korvani vierestä ja manasin miehen kosketuksen janoten sitä kuitenkin lisää.

Huulet jatkoivat hidasta kulkuaan kasvoilleni ja suukottivat otsaani, kulmiani, ohimoani ja edelleen korvaani. Lempeä imaisu korvalehdestäni oli jälleen pudottaa minut polvilleni, mutta Jackin vartalo, joka oli lähes kiinni minussa, esti sen.

Suukot satoivat poskelleni lähestyen huuliani ja juuri kun olin varma siitä, että Jack suutelisi minua suulle, niin hän kuiskasikin nimeni.

Avasin silmäni ja käänsin katseeni Jackiin kohdaten hänen mustat, pilkahtelevat silmänsä.

-Mitä? Kysyin ääneni käheänä.
-Ei mitään. Tahdoin vain nähdä katseesi.
-Miksi?

En saanut kysymykseeni vastausta, vaan Jack nosti kätensä poskelleni, liu’utti sen niskaani, kumartui puoleeni samalla kun veti minut hellästi lähemmäs, kunnes huulemme välillä oli vain pari senttiä.
- Valmiina hyppäämään? Jack kysyi huuliani vasten pienesti hymyillen, jonka jälkeen hän painoi huulensa omilleni.

Jackin suu oli lämmin omaani vasten ja viiksensä kutittivat ihoani. Huuliensa liikkeet omillani syöksivät minut tilaan, jonka kokemisesta oli kulunut kauan, aivan liian kauan.

Raotin huuliani ja vastasin suudelmaan käteni etsiytyessä Jackin vyötärölle ja edelleen miehen paidan alle, jossa ilman kosteudesta nihkeä käteni kohtasi lämpimän ihon.

Nyt oli Jackin vuoro vavahtaa, mutta kosketukseni ei kuitenkaan karkottanut häntä, päinvastoin. Kielensä etsiytyi suuhuni ja kohtasi kaltaisensa; käsi niskassani laskeutui selälleni ja painoi minut kiinni Jackiin.

Aika ja paikka unohtuivat ja aistini täyttyivät syvistä hengenvedoista, tuoksuista, jotka huokuivat ilmaan lämmenneistä vartaloistamme, mauista, jotka sekoittuivat huulillamme.

Juoksutin sormiani pitkin Jackin ylävartaloa, joka oli yhä kiinteä huolimatta hänen huolettomista elintavoistaan.
Hivelin ihon rosoista pintaa, johon vuodet olivat jättäneet arpia ja jälkiä.
Sormeilin hiuslonkeroita ja niitä koristavia esineitä.

Liu’uttaessani käteni alas sormeni löysivät Jackin housujen nyörit ja Jackin liikkeet laantuivat. Hänen huulensa hyväilivät yhä huuliani ja hänen kätensä ihoani paitani alla mutta ei yhtä kiihkeästi kuin hetki sitten, vaan pidemminkin viipyillen, odottaen jotain.

Hetki valui eteenpäin ja minä sivelin sormillani nyörejä miettien samalla mitä tekisin, sillä tiesin, että yö jatkuisi sen mukaisesti, mitä minä valitsisin. Ja huomasin nauttivani päätösvallastani.

- Kapt-. Anteeksi! Tarkoitukseni ei ollut häiritä, merimiehen ääni sopersi lähes vierellämme.

Jack irtautui minusta. Tunsin nyörien kiristyvän otteessani ja irrotin niistä vain hetkeä ennen kuin Jack pyörähti ympäri.

- Sato. Mitä olet vailla? Kuulin Jackin kysyvän uudelta hyttipojaltaan minun hakiessani tukea reelingistä, sillä pääni oli yhä sekaisin kokemastani.

- En mitään, kapteeni. Kuulin vain jotain ääniä ja... Kuten sanoin, tarkoitukseni ei ollut häiritä, Sato sanoi ja vaikka yön pimeys jätti paljon alleen, niin nuorukaisen äänestä kuulin, että hän oli nähnyt aivan riittävästi.

- Ei se mitään, poju, Jack lausahti ja kulki lähemmäs poikaa. - Teit aivan oikein, kun tulit, mutta kuten näet, täällä ei ole mitään hätää, joten menepä jatkamaan untasi, Jack sanoi.
- Kyllä kapteeni, Sato vastasi ja melkeinpä juoksi välikannen portaille.

Jäätyämme taas kahden Jack tuli luokseni ja näin hänen pitelevän kiinni jotakin vyötärönsä kohdalta.

Housujen nyörit! Ymmärsin ja siirsin käteni suuni eteen, jotta en olisi purskahtanut nauruun.

Mitään sanomatta Jack tarttui vapaalla kädellään käteeni ja veti minut mukaansa. Hänen otteensa oli niin hellä, että olisin helposti saanut itseni irti siitä, mutta sillä hetkellä tahdoin jotain aivan muuta.



A/N: Itse tarina oli tässä, mutta tulossa on vielä pariosainen epilogi, joka sijoittuu Vierailla vesillä-leffan jälkeiseen aikaan.

Piipe

  • ***
  • Viestejä: 88
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13
« Vastaus #30 : 27.11.2012 22:55:15 »
Vitsit, ihanaa ku on pitkä PotC Ficci. En ookkaan pitkään aikaan lukenu aiheesta. Nyt asiaan tulee muutos. ;) En viel oo kerenny lukeen ku tuon ekan luvun, mutta heti kun löydän aikaa, niin varmasti jatkan lukemista. Vakuutuin jo alun perusteella siis. :)
Stray Kids! 😍

Nirvu

  • ***
  • Viestejä: 148
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13
« Vastaus #31 : 01.01.2013 13:23:57 »
nyt ei tuu mitään laatukommenttia, koska uusivuosi, mutta ilmottelen nyt vaan, et tää on ihana, ja et ainakin mä odottelen epilogia innolla, oot taitava kirjottaan, vaikka pari kolme näppäilyvirhettä löysinkin (anteeks, unohdin missä ne oli, mut etin ne jossain välissä uudestaan!) :)
Amber on tosi aito hahmo, ja muut henkilöt oli pysyny ittenään, ja goddammit tota Beckettiä, se oli iha huippu hemmetin upeesti kirjotettu, liian hyvin :D
No mut joo, kiitos, epilogia pyydän, ja jos sun innostus riittää ni mä oon ainaki ilmottautunu lukeen jo sitä mahollista jatko-osaa:))

Nirvu
"Syytän kirjastossa olevaa vihreäkaapuista ylipappia, jolla on kaksiteräinen kirves."
-Terry Prachett, Kiintoisia aikoja

yami

  • ***
  • Viestejä: 576
  • Mustetahrapiraatti
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13
« Vastaus #32 : 01.01.2013 19:15:14 »
Yhä mukana. :) Mutta vähän jouduin muita lukuja silmäilemään, ennen kuin muistin, mitä aiemmin oli ficissä tapahtunut.

Lopetus tuntuu vähän hätäiseltä, kuten hiukan koko ficcikin - olisin toivonut syvällisempiä keskusteluja ja etenkin pituutta helmien luovuttamiseen - onhan se ollut kuitenkin koko ajan hahmojen päämääränä. Ainesta on ollut paljon enempäänkin, mutta toisaalta ymmärrän, jos into PotCiin on laantunut.

Jackin ja Amberin loppukohtaus oli ihana ja suloinen, ja hauskakin (housujen nyörit). Amber jo aikuisena ja kokeneena naisena on hyvä vastakohta ja pari kapteenille, sillä mies saa useat asiat liiankin helposti itselleen. ;)

Joitain pilkkuvirheitä huomasin, mutta en muista, missä. Joissain lauseenvastikkeissa oli pilkku - sitä ei yleensä tarvita.

Jään odottamaan epilogia mielenkiinnolla :)



Saadakseen täytyy joskus menettää.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13, valmis
« Vastaus #33 : 03.01.2013 09:44:15 »
Takki on tyhjä POTC:n suhteen eikä väkisin kannata kirjoittaa, joten en jatka tätä edes epilogilla.


Kiitos lukijoille ja palautetta antaneille.

Black rose

  • Romanttinen rosvotar
  • ***
  • Viestejä: 81
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-13, valmis
« Vastaus #34 : 14.03.2013 17:06:51 »
Mukava ja mielenkiintoinen ficcerö :)

Amber oli aivan alusta asti todella mielenkiintoinen ja uskottava hahmo menneisyytensä ja muun perusteella. Hänen ja Jackin suhde oli kivasti toteutettu. Sopivat kyllä niin hyvin toisilleen. Oli myös ihanaa, että olit kirjoitellut ja kehitellyt Jackin lapsuutta.
Linnea oli (Amberin lisäksi) yksi lempparihahmoistani, vaikka hän tosin jäi paikoin hieman etäiseksi vähäisen esiintymisensä takia. Se ei kuitenkaan kauheasti haitannut. Niin... ja Beckettkin oli oma inhottava itsensä. Great  ;D

Tykkäsin tavastasi kuljettaa juonta, vaikka tosin paikoin se eteni kuitenkin hieman liian nopsahkoon tahtiin. Jotain tapahtumia olisi ehkä voinut syventää hieman samoin kuin hahmojen motiiveja ja tilan kuvausta...

Mutta kiitos paljon tästä ficceröisestä! Harmi, että se päättyi tähän. Lisää Amberin ja kumppanien seikkailuista olisi todellakin ollut kiva lukea.  Tosin kyllähän se ymmärtää, jos ideaa ei enää ole kirjoittaa. Väkisin ei tosiaan kannata yrittää vääntää tekstiä.
Mutta kiitos vielä, oli kiva lukea tuotostasi  :)
Your silent whispers, silent tears...