Kirjoittaja Aihe: POTC: Onnenkyyneleet, K-11, valmis  (Luettu 7810 kertaa)

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
POTC: Onnenkyyneleet, K-11, valmis
« : 08.06.2011 19:01:12 »
Nimi: Onnenkyyneleet
Kirjoittaja: Genova
Fandom: POTC
Tyylilaji: Seikkailu/Draama
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Jack Sparrow, OC: Amber Falcon
Yhteenveto: - Autan sinua etsimään puuttuvat helmet ja palauttamaan ne omistajalleen. Sen jälkeen olemme sujut. Selvä?
A/N: Tarina tapahtuu Mustan helmen kirouksen jälkeen ja siinä on hahmoja myös muista trilogian elokuvista, mutta se ei kuitekaan seuraa muiden leffojen kulkuja. Jos tämä tekee tarinasta AU:n, niin sitten se on sitä.
Omistan juonen ja ne henkilöt, jotka eivät ole POTC-elokuvista tuttuja. Kunnia kaikesta muusta kuuluu Disneylle.


Prologi

Hetki, jolloin Jack Sparrow'n ja Amber Falconin yhteinen lapsuus päättyi.

- Viimeisen kerran, totesi romuluinen, vanha merirosvo, joka kantoi harteillaan Säännöstön valvojan roolia. Hän loi meihin kolmeen nuoreen vihaisen katseensa kohottaen samalla sormissaan pitämäänsä sormusta.
- Kuka teistä varasti tämän sormuksen kapteeni Gantilta?! Hän ärähti.

Nielaisin ja vilkaisin vaivihkaa kahta, minua hieman vanhempaa poikaa, joiden välissä seisoin. Me kolme merirosvonkakaraa olimme epäiltyinä varkaudesta, ja kuulustelu salissa valvojan johtamana oli kestänyt jo pitkän tovin useiden merirosvojen seuratessa tilannetta.
Jackin ja hänen serkkunsa leukapielet olivat kireät ja huulet tiukkaan yhteenpainetut. Heidän suistaan ei vastausta kuuluisi.

- Hyvä on sitten, merirosvo huokaisi vaitonaisuutemme jatkuessa. - Kun kukaan teistä ei kerran tunnusta, niin -
- Minä vein sen, sanoin keskeyttäen merirosvon ja tunsin, kuinka poikien päät kääntyivät minua päin ja kuulin saliin kokoontuneen väen alkavan supista.
- Hiljaa! Valvoja komensi ja sali hiljeni. - Sinä? Hän jatkoi hieman huvittuneena.
- Niin. Minä, vastasin ja pidin katseeni miehen silmissä. - Haukkani avulla, lisäsin vielä ennen kuin valvoja ehtisi kyselemään keinoa, jolla olin vienyt sormuksen.
Salissa olijoiden päät kääntyivät kaiteelle, jossa kouluttamani haukka istui. Useat merirosvoista  olivat nähneet, kuinka haukkani nouti saalista käskystäni ja moni varmasti uskoi linnun tekevän niin myös tavaroille.
- Vai niin, valvoja totesi vaitonaisesti ja loi epäilevän katseensa poikiin.
- Pojat, hän sanoi. - Onko näin?
Mutta pojat eivät vastanneet, tuijottivat vain eteensä.

- Mitä sitä enää pitkittämään kuulustelua kun kerran likka myönsi syyllisyytensä, yksi merirosvoista sanoi ja toinen vastasi siihen: - Juuri niin. Kärsiköön rangaistuksensa.
Valvoja loi minuun vielä kerran katseen, kuin antaen minulle mahdollisuuden perua sanani, mutta en tarttunut tilaisuuteen; tehty mikä tehty.
Valvoja ymmärrettyä, etten perääntyisi hänen ei auttanut muu kuin todeta: - Amber Falcon, kapteeni Falconin tytär, kapteeni Teaguen suojatti myöntää varastaneensa kapteeni Gantin sormuksen ja on näin velvoitettu kärsimään siitä seuraavan rangaistuksen, karkoituksen Haaksirikko saarelta.

/

Karkoitukseni astui voimaan heti seuraavana aamuna ja nousin laivaan, jonka kapteeni tiesi isäni olinpaikan ja hän oli lupautunut viemään minut sinne.
Päästyämme reitille kapteeni etsi minut käsiinsä ja ojensi minulle nyytin sanoen: - Se Teaguen poika pyysi antamaan tämän sinulle.
Kiitin kapteenia ja hänen mentyään käärin kankaan auki löytäen ajopuukahvaisen tikarin. Tunnistin tikarin Jackin omaksi enkä ymmärtänyt, miksi hän oli antanut sen minulle. En ennen kuin huomasin terään kaiverretut kolme sanaa: "Olen sinulle velkaa."


Tällä mennään ja ilman betaa. Jos pidit, niin kerro, virheistäkin saa vinkata.
Seuraava luku on melkein valmis.
« Viimeksi muokattu: 17.02.2015 08:04:55 kirjoittanut Kaapo »

Béren

  • ***
  • Viestejä: 705
  • set my heart on fire
Vs: Sinistä meripihkaa
« Vastaus #1 : 08.06.2011 19:48:49 »
Tykkäsin, vaikka harvemmin tykkään ficeistä joissa Jack on muitten kuin Willin kanssa.
Ihan mielenkiintoinen, ja luonnollisesti Jack oli se varas :D Virheitä en pongaillut, pistäppä jatkoa tulemaan.

-Carrot

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: Sinistä meripihkaa
« Vastaus #2 : 13.06.2011 17:23:42 »
Kiitos Carrot. Toivottavasti jatko pitää sinut mukana kyydissä.

A/N: Ficin nimi muuttui, kiitos keskellä yötä saadun idean :)
Ja nyt päästään vauhtiin.


1. Helmiä

Ilta alkoi hämärtyä Tortugan kaupungissa, kun astuin sisälle Uskolliseen Morsiammeen ja suuntasin tavernan tiskille kuten olin tehnyt kaikkina niinä päivinä, jotka olin viettänyt kaupungissa odottaen Jackin saapumista sinne. Menneiden päivien myötä tutuksi tullut tavernan isäntä laittoi eteeni juomani todeten samalla: - Tänään taitaa olla onnenpäiväsi.
- Kuinka niin? Kysyin ja tyhjäsin lasini yhdellä huikalla. Makea rommi juoksi alas kurkkuani pitkin ja lämmitti mukavasti mahanpohjassa.
- Musta Helmi on saapunut Tortugaan, isäntä vastasi. - Kapteeni ja osa miehistöstä istuvat tuolla, hän jatkoi ja nyökäytti päätään salin itänurkkaan. Käänsin katseeni sinne ja näin pöydän, jonka ympärillä istui neljä miestä. Kaksi heistä oli vaaleakutrisia nuorukaisia, niin saman näköisiä, että he olisivat voineet olla toistensa peilikuvia. Kaksosten vieressä oli partaleukainen, merimiehen perikuvalta näyttävä vanhempi mies ja heitä vastapäätä, selkä minua päin, istui huivipäinen mies, jonka hiukset ulottuivat yli hänen harteittensa. Kolkkahattu, joka lojui pöydällä hänen vieressään, paljasti miehen asemaksi kapteenin.
- Nämä ovat heille, joten jos sinulla on asiaa pöytään... isäntä keskeytti tutkailuni ja työnsi minua päin tarjotinta, jossa oli kahdeksan täyttä rommilasia.
-Toki, vastasin ja suuntasin nelikon pöytään tarjotin kädessäni.

Pysytellen kapteenin selän takana laskin lasit miesten eteen jättäen kapteenin viimeiseksi.
- Kiitos, tyttöseni, hän sanoi lasiin tarttuessaan ja kaatoi rommin suuhunsa.
- Ole hyvä, Jacky, vastasin käyttäen miehestä nimeä, joka oli tuttu lapsuutemme ajoilta.
Kesti silmänräpäyksen verran ja rommi purskahti miehen suusta.
- Samperi, Jack jupisi, veti syvään henkeä ja kääntyi minua päin kasvoillaan hymy, joka paljasti kultahampaat. - Amber Falcon, hän sanoi äänensä nyt maireana ja katseensa juoksi päästäni varpaisiin ja takaisin. - Mikä... mukava yllätys, hän jatkoi.
- Niinkö, Jacky? Kysyin toinen kulmani koholla enkä voinut olla hymyilemättä, olinhan kuitenkin kasvokkain lapsuudenystäväni kanssa.
- Kyllä vain, kultaseni, Jack vastasi ja nojautui lähemmäs minua sanoen: - Paitsi, että olen kapteeni Sparrow nykyään, voit unohtaa sen Jackyn, hän sanoi ja huitoi kädellään kuin tahtoisi hävittää käyttämäni lempinimen.
- Vai niin, sanoi hitaasti ja jatkoin: - Olisiko kapteenilla hetki aikaa keskustella vanhan ystävänsä kanssa?
Jack mietti tovin ennenkuin myöntyi.
- Toki, hän sanoi ja taputti kädellään vierestä tuolia. - Istu, ole hyvä.
- Ei täällä, liikaa korvia, vastasin. - Helmessäsi, lasillisesi jälkeen, ehdotin ja marssin ulos tavernasta antamatta Jackille mahdollisuutta kieltäytyä.

Kiitos tavernan isännän kuvailun: “Helmi on musta kaljuuna.”, löysin aluksen helposti laituriin kiinnitettynä. Helmi todellakin oli musta aina sulavalinjaisesta rungostaan kolmeen mastoonsa, köysiinsä ja kiinni reivattuisiin purjeisiinsa. Kaunis, ajattelin.
Vedin syvään henkeä ja astelin lankkusiltaa pitkin alukseen. Kenkieni kopina herätti kahden vahtimiehen huomion ja toinen heistä, lyhytkasvuinen mies, huusi: - Hei! Mitä -
- Kapteeni tulee perässä, vastasin miehelle ja suuntasin laivan perällä olevaa hyttiä päin.
- Mutta... mies jatkoi ja juoksi perääni.
- Äh, anna olla Marty! Toinen vahtivuorolaisesta huusi peräämme. - Se on kuitenkin joku kapun huora. Sä kuulit itsekin, että kapu tulee perässä ja se ei tykkää, jos kuulee sun hätyytellen muijaa.
Pysähdyin tyrmistyneenä ja käännähdin ympäri.
- Anteeksi vain, hyvä herra! Aloitin sähähtäen aikoen sanoa miehelle pari valittua sanaa hänen puheistaan mutta en päässyt pidemmälle, kun Martyksi kutsuttu mies sanoi: - Ei maksa vaivaa, neiti. Finnille kaikki naiset on huoria, kapun varsinkin. Vaan sä et kyllä huoralta näytä, hän jatkoi ja katsoi arvioiden arkista, korkeakauluksellista pukuani, jonka mallin hoikka vartaloni hädin tuskin täytti.
- Enkä sellainen olekaan, tiuskahdin hänelle. - Olen Jackin vanha tuttu, jatkoin nyt sovittelevaan sävyyn. - Tapasin hänet äsken tavernassa ja sain kutsun laivaansa, jotta voisimme jutella rauhassa, latelin puolitotuuksia suustani.
- Mutta sä tulit ilman kapua, Marty jatkoi.
- Niin. Hänellä oli juomansa kesken. Ilmeisesti vanha tuttu voi odottaa mutta ei rommi, totesin silmiäni pyöräyttäen.
Marty naurahti: - Joo, kun kapusta on kyse, niin ei ole rommin voittanutta. Löydät hytin avaimen karmin päältä, Marty ohjeisti vielä ja suuntasi sitten Finnin luo.

Saatuani lukon auki ja astuttuani hyttiin suljin oven perässäni ja nojauduin siihen. Sydämeni hakkasi rinnassa ja vedin syvään henkeä rauhoittuakseni. Olin saavuttanut ensimmäisen rastin matkallani kohti määränpäätäni, olin löytänyt Jackin, mutta ensivaikutelmani hänestä kertoi, että matkani maaliin tulisi olemaan kaikkea muuta kuin helppo.
Hieman rauhoittuneena avasin silmäni ja kesti hetken ennenkuin katseeni tottui hämäryyteen ja  aloin erottamaan hytin yksityiskohtia. Tila oli yllättävän suuri ja isot ikkunat kolmella sivulla vain tehostivat avaruutta. Siellä täällä oli lyhtyjä, joissa palavat kynttilät loivat keltaista valoaan muuten niin tummasävyiseen tilaan, ja saivat seinäkoristeet elämään.
Astuin sisemmälle hyttiin ja kuljin ison pöydän luo, jonka kansi oli täynnä tavaraa; tyhjiä pulloja, rullattuja ja avattuja karttoja, kaatumaton musteteline kera sulkakynän, navigointilaitteita ja kirja, jonka kansi kertoi sen lokikirjaksi.
Otin kirjan käteeni ja sivelin kannen pehmeää pintaa. Käänsin alkusivun esiin ja luin siinä olevan aloitustekstin:
“Tämä on purjealus Mustan Helmen lokikirja, jota ylläpitää kapteeni Jack Sparrow.”
Tekstin lyhyys ja persoonattomuus yllättivät minut. Yleensä lokikirjan alustus oli täynnä kimurantteja, ylistäviä lauseita, aluksesta ja sen miehistöstä. En kuitenkaan välittänyt vaivata päätäni sen enempää tekstin muodolla vaan laskin kirjan paikoilleen.
Jatkoin hytin tutkailua ja huomasin yhdellä seinustalla huomasin maailman kartan täynnä rasteja ja mietin, mitä ne mahtoivat tarkoittaa. Astuin lähemmäs karttaa ja löin kenkäni kärjen arkkuun. Älähdin ja istuin arkun kannen päälle hieromaan varpaitani, jotka olivat muutenkin kipeytyneet epämukavissa kengissäni. Jalkani olivat  tottuneet kunnollisiin saappaisiin mutta pitkävartiset saappaat ja alushameinen mekko olivat huono ja kuuma yhdistelmä. Joten olin tunkenut jalkaani naiselliset kengät saappaiden odottaessa vuoroansa matka-arkussani muiden purjehdukseen soveliampien vaatteitteni kanssa.
Varpaitani hieroessani annoin katseeni kulkea seinää kiertävää arkkurivistöä pitkin. Muutamat arkut olivat kiinni mutta avoimista näkyi kirjoja, lisää karttoja ja tyhjiä pulloja, kankaita, aseita, vaatteita, jopa omenoita. Ne nähtyäni tajusin, kuinka nälkäinen olin ja paljasjalkaisena menin omena-arkun luo ja poimin pari hedelmää käsiini. Viereisessä arkussa oli kirjoja ja nähtyäni tutun niteen otin kirjan arkusta. Katseellani haeskelin itselleni sopivaa lukupaikkaa ja tulin siihen tulokseen, että myllätty sänky tarjoaisi mukavimman sijan. Petasin itselleni mukavan nojan, sytytin pari kynttilää tuomaan valoa kirjan sivuille ja uppouduin Romeon ja Julian romanssiin.

Olin näytelmän kolmannen näytöksen alussa, kun Jack lopulta suvaitsi saapua hyttiinsä. Hän vilkaisi minua ovelta ja totesi: - Ole kuin kotonasi.
- Sinulla kesti, sanoi ja suljin kirjan. - Sanoin lasillisen jälkeen.
- Vaan et, kuinka monen, Jack vastasi riisuessaan pitkän takkinsa, joka päätyi tuolin selkänojalle roikkumaan. Mustan hattunsa hän laittoi pöydän päälle ja istuuduttuaan tuoliinsa hän oikoi jalkansa suoriksi ja risti kätensä rinnalleen.
- Sinulla oli asiaa, hän sanoi. - Kerro.
Nousin sängyltä ja uskoen, että Jackin kanssa asiat sujuisivat helpoiten, kun kävisin suoraan asiaan enkä tuhlaisi aikaa jaaritteluun, aloitin: - Muistatko, kun isoäitisi kertoi saaresta, jonka asukkailla oli halussaan meripihkainen helminauha, joka toi saarelle ja saarelaisille onnea kaikin tavoin?
- Puhut kartalla olemattomasta Meripihkasaaresta ja sen Onnenkyynelistä, auringon valossa väriään vaihtavasta meripihkahelminauhasta, jonka yhdeksästä helmestä kolme edustaa hyveitä; uskoa, toivoa ja rakkautta, kolme arvoja; koti, uskonto ja isänmaa ja viimeiset kolme aatteita; totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, Jack totesi
- Niin, vastasin yllättyneenä siitä, että Jack muisti isoäitinsä tarinan, koska muistaakseni Jack ei ollut juurikaan korvaansa lotkauttanut isoäitinsä jutuille. 
- Pelkkää satua, Jack tuhahti.
- Hyveet, arvot ja aatteet, vai? Kysyin
- Tarkoitin helminauhaa ja saarta, Jack vastasi.
- Entä jos..., sanoin ja avasin kaulukseni ylimmät napit, jotta saisin kaulastani roikkuvan pussin, ja kaadoin sen sisällön kädelleni; kuusi sinistä, kyyneleen mallista meripihkahelmeä. Niiden kauneus häikäisi minut jälleen ja koin tutun luottamuksen tunteen. - …ne eivät olekaan satua, totesin katseeni yhä helmissä ja sivusilmällä näin Jackin nousevan ylös tuolistaan.

Tultuaan eteeni seisomaan hän tarttui ranteeseeni merenkulun karhentamalla kädellään ja nosti käteni ylös. Koskematta helmiin hän katseli niitä ja minulle tarjoutui hetki tarkastella Jackin piirteitä. Pitkät, ruskeat hiuksensa olivat rastoilla ja niiden joukkoon oli punottu helmiä ja muita eriskummallisia asioita. Nenänsä oli vahva ja ihme kyllä säilynyt suorana, kun otti huomioon kaikki ne kerrat, joina Jack oli lapsena ollut nujakoissa mukana. Viiksensä ulottuivat juuri ja juuri ylähuuleen ja leukaansa reunusti palmikoitu parta. Myös alahuulen alta löytyi partakarvoja.
- Miellyttääkö? Jack kysyi yhtäkkiä ja ennenkuin ehdin kääntää katseeni toisaalle hän katsoi suoraan minuun poikamainen virne kasvoillaan. Häkellyin sanattomaksi ja punastuin.
- Ilmeisesti, Jack totesi iloisen omahyväisesti ja siirsi katseensa takaisin helmiin udellen, miten ne olivat päätyneet haltuuni.
- Sain ne eräältä mieheltä, vastasin. - Hän huuhtoutui reilu kuukausi sitten asuinsaareni rannalle kuoleman omana, mutta viimeisillä hengenvedoillaan hän kertoi kotisaarestansa sekä helmistä ja vannotti minua viemään loppuun tehtävän, joka jäisi häneltä kesken, sanoin ja laskin katseeni takaisin helmiin.
- Onnenkyyneleet oli varastettu Meripihkasaarelta ja tapaamani mies oli lähtenyt varkaan perään. Muutaman kuukauden päästä hän oli löytänyt varkaan, mutta tällä oli ollut mukanaan vain yksi helmi, loput hän oli piilottanut eripuolille Karibian merta, niin että jokaisen helmen mukana oli vihje seuraavan helmen olinpaikasta. Etsijä vaati varasta kertomaan seuraavan helmen piilon ja saatuaan sen hän langetti miehelle tuomion. Sen jälkeen saarelainen lähti etsimään helmiä ja löysikin nämä kuusi. Hän oli matkalla seitsemännen luo, kun myrsky yllätti aluksen, jolla hän seilasi ja alus upposi. Lopulta meri huuhtoi hänet samalle rannalle, jolla kävelin.

Tapahtunutta kertoessani Jack oli laskenut käteni vapaaksi ja istuutunut vierelleni. Hänestä huokui rommin tuoksua sekoittuneena vartalonsa lämpöön.
- Ja nyt sinä sitten olet noiden kolmen helmen jäljillä, hän totesi.
- Niin, huokaisin. - Ja kun löydän ne, palautan helminauhan Meripihkasaarelle.
- Miten? Jack kysyi. - Eihän saarta ole kartoilla.
Purin huultani tietäen, että edessäni olisi tarinani heikoin kohta. Itsekin epäilin sitä, vaikka muuten uskoin, että tehtäväni olisi suoritettavissa. Vedin syvään henkeä ja sanoin: - Miehen mukaan tulisin tietämään saaren sijainnin saatuani helmet kokoon.
Jackin silmät laajenivat hieman ja hän katsoi minua huvittuneena. Sitten hän purskahti nauruun ja nousi ylös sängyltä toistaen sanani: - Tulisit tietämään!

Suljin silmäni ja tunsin itseni nöyryytetyksi. Olin osannut odottaa Jackilta epäilevää reaktioita mutta en pilkallista naurua. Harmin kyyneleet kohosivat silmiini, mutta räpyttelin ne pois. Hammastani purren sujautin helmet takaisin pussiinsa ja pussin kaulaani. Nousin ylös ja hain kenkäni. Laittaessani niitä jalkaani Jack, joka oli ilmeisesti nauranut riittävästi, kysyi: - Miten minä sitten liityn tähän kaikkeen? Tuskin etsiydyit luokseni vain kertoaksesi tarinasi?
- Ajattelin, että auttaisit minua etsimään helmet, sanoin suoraan, koska tiesin pelin oli jo menetetyn. - Mutta olin näköjään väärässä joten en vaivaa sinua tämän enempää.

Nousin ylös ja astelin ovelle. Käteni oli kahvalla, kun Jack ennätti vierelleni ja laski kätensä omani päälle.
- Entä jos autan sinua, Jack sanoi korvani juuressa, - niin mitä minä saan?
Nostin hämmästyneen katseeni Jackiin ja kysyin: - Kuinka niin?
Jack tuhahti ja lausahti: - Amber kultaseni...  Et kai kuvitellut, että lähtisin ilman -
Kuului vaimea tok tikarin uppoutuessa oven karmin viereen minun ja Jackin väliin.
- Saat mahdollisuuden maksaa velkasi, sanoin.
Jack loi tikariin tyytymättömän ilmeen ja kiskaisi aseen irti karmista. - Vahingoitit Helmeäni, hän älähti nähdessään loven, jonka tikari oli jättänyt jälkeensä.
- No voi, voi, tuhahdin aivan kuten olin lapsena tuhahdellut ihmisten turhille valituksille.
Jack ei vastannut siihen mitään vaan tutki tikaria. Lukiessaan kaiverrusta hän rypisti otsaansa ja mutisi itsekseen: - Olipa fiksua, Jack.
- Jaloa minusta, totesin ja Jack katsoi minua synkästi kulmiensa alta.
- No hyvä on, hän myöntyi lopulta. - Nostamme ankkurin huomisaamuna. Autan sinua etsimään puuttuvat helmet ja palauttamaan ne omistajilleen, hän sanoi ja ojensi tikarin minulle kahva edellä mutta ei irroittanut otettaan aseen terästä vaan jatkoi: - Sen jälkeen olemme sujut. Selvä? Hän kysyi kulmiaan kohottaen.
- Selvä, vastasin napakasti ja Jackin irroitettua otteensa aseesta sujautin sen mekkoni uumeniin.
- Hienoa, Jack sanoi ja silmäili minua arvioivasti.
- Mitä? Kysyin varuillani.
Jack siristi silmiään ja sanoi hitaasti: - Mietin tässä vain, josko -
- Älä mieti, keskeytin hänet ja astuin ovesta ulos kannelle. - Nähdään aamulla, sanoin vielä ja poistuin laivasta Jackin katse selässäni.
« Viimeksi muokattu: 13.07.2011 09:46:12 kirjoittanut Genova »

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: Onnenkyyneleet; POTC, K-15, Seikkailu/Draama
« Vastaus #3 : 19.06.2011 08:01:29 »
A/N: Lukijoita näyttää olleen, tekstin herättämiä ajatuksiakin saa laittaa.



2. Lähtö

Varhain seuraavana aamuna saavuin Mustan Helmen laituripaikalle seurassani nuorukainen, joka kantoi kahta pientä arkkuani, joissa oli sen hetkinen vaatimaton omaisuuteni mukaan luettuna mekkoni ja kenkäni, jotka olivat saaneet väistyä väljän pellavapaidan, ruskean nahkaliivin, lyhytlahkeisten housujen ja pitkävartisten saappaiden alta. Tosin housut ja saappaat jäivät pitkän, polveilevan hameen alle, koska olin sen verran häveliäs, etten tahtonut miesten kyttäävän housujen verhoamaan takamustani.
- Voit jättää arkut siihen, sanoin pojalle ja maksoin hänelle kantoavusta. 

Pojan mentyä käännyin katsomaan Mustaa Helmeä enkä voinut olla taas ihastelemasta sitä. Alus oli kuin musta ukkospilvi taustoinaan Karibian sininen taivas ja meri. Kirkas auringonpaiste korosti aluksen hiilenmustaa väritystä.
Nousin lankkusiltaa pitkin alukseen ja laskin jalkani aluksen kannelle. Tunsin jonkin pyörähtävän jalkani alla, horisonttini keinahti ja ilma purkautui ulos keuhkoistani, kun mätkähdin selälleni kannelle. Ilmaa haukkoessani kuulin kiireiset askeleet ja hetken päästä eteeni kyyristyi kaljuuntuva mies.
- Toivottavasti suhun ei sattunut, hän sanoi ja tiiraili minua mulkosilmillään.
- Sattunut? pihisin ja vedin henkeä. - Ei, ei minun sattunut, sanoin nyt varmemmalla äänellä ja aloin tehdä nousua ylös.
- Hyvä sitten, mies sanoi ja nousi itsekin seisomaan. - Mitä olet vailla? Hän jatkoi huomattavasti tiukemmalla äänellä.
Ennenkuin ehdin vastaamaan viereemme tuli hoikka mies tutkien jotain, mitä hän piteli käsisssään.
- Tähän tais tulla naarmu, hän mutisi ja näin hänen pitelevän sormissaan puusilmää ja tajusin, minkä päälle olin astunut.
- Anteeksi, mutisin miehelle.
- Eipä tuo haittaa tehnyt, hän vastasi.
- Pistä se nyt paikoilleen, kaljuuntuva mies ärähti ja koikkeliini käänsi meille selkänsä.
- Pintel ja Ragetti! Mitä pirua te siellä möllötätte?! Tuttu ääni äyski ja askeleet kopisivat kantta vasten. - Purjeet on vielä avattava ja te vaan... ai sinä. Oletpa ajoissa,  Jack totesi minut nähtyään.
- Niin, minä, vastasin. - En välittänyt joutua odotetuksi.
- Jaa-ha, Jack mutisi ja katsoi ympärilleen. - Eikö sinulla ole mitään mukanasi? Hän kysyi.
- On, vastasin ja osoitin laiturille jääneitä arkkuja.
Jack silmäsi niitä ja muisti jälleen kaksikon. - Pintel ja Ragetti! Ennen kuin menette, hän sanoi heille, - niin haette nuo arkut ja viette ne Marthan hyttiin. Ja sitten laiva lähtökuntoon, mars, mars hän komensi heitä ja miehet ottivat jalat alleen.

- Martha? Kysyin uteliaana siitä, että miehistöön kuului nainenkin.
- Mainitsiko joku nimeni? Kuului samassa iloinen ääni takaatamme ja pyörähdettyäni ympäri näin tanakan, nutturapäisen naisen yllään lyhythihainen mekko ja esiliina. Hänen takanaan seisoivat kauniskasvoiset nuorukaiset Uskollisesta Morsiammesta.
- Kyllä vaan, Marthaseni, Jack totesi. - Tämä tässä on Amber Falcon -
- Sus siunaa sun silmiäs likka! Martha huudahti keskeyttäen Jackin. - Eipä tarvi miettiä, mistä oot nimes saanu, nainen jatkoi viitaten silmiini, joiden väri toisti meripihkan kullankeltaista sävyä.
- Niinku kapteeni jo sanokin, mä olen Martha ja sä nukut mun hytissä. Iso se ei ole, mutta saadaanpahan olla miehiltä rauhassa. Vai onko kapteeni muuttanut mielensä? Martha kysyi Jackilta.
- En ole, ehti Jack vastata ennenkuin Martha taas jatkoi: - Sitä määki. Jaa, mut tässä mä vaan höpötän, vaikka ruuat odottaa kaappeihin pääsyä. Onneks ostin riittävästi silavaa, ni saadaan lihaa sun luittes ympärille, likka. Sähän oot niin kaponen, että tuuli vie sut mukanansa. Vaan nyt pojat liikkeelle, eikä mitään muttia. Kyllä te ehitte myöhemminkin ittenne esittelemään likalle, Martha sanoi ja hävisi kannen alle minua vilkuilevat pojat perässään.

Kannelle laskeutui hiljaisuus, jonka rikoin toteamalla: - Hänpä on puhelias.
- Niin on, Jack sanoi, - mutta kokkina niin loistokas, ettei paremmasta ole väliä.
- Ovatko pojat hänen lapsiaan?
- Kyllä, Stephen ja William, en vaan vieläkään tiedä kumpi on kumpi, mutta ovat hyviä purjehtimaan.
- Kapteeni, keskustelumme keskeytti ärtynyt ääni ja luoksemme asteli parrakas merimies. Huomasin hänen olevan sama mies, jonka seurassa Jack oli istunut tavernassa. - Joko meillä on suunta? Mies kysyi ja silmäsi minua tuimana.
- Ei ole, herra Gibbs, Jack sanoi, ja se, että hän puhutteli partasuuta sukunimellä kertoi minulle miehen olevan perämies. - Mutta kohta on, Jack jatkoi kääntyessään minuun päin. - Amber?
Katsoin Jackia ihmeissäni, kunnes tajusin hänen kaipaavan ensimmäisen kohteemme suuntaa.
- Tiedäkö, missä on Itäiset Atollit? Kysyin.
- Itäiset Atollit? Jack toisti.
- Niin. Vihje, joka johtaa kohteemme luo, alkaa sanoilla: “Yön kohdatessa kuoleman,
renkaat päällä Neptunuksen maailman”.
- Neptunuksen maailma on tietysti meri, ja renkaat sen päällä ovat atolleja. Yö taas kuolee auringon noustessa idästä, joten vastaus on Itäiset Atollit.
Jackin katsoi minua mietteliäänä eikä ilmeisesti löytänyt päätelmästäni aukkokohtia, koska sanoi: - Suuntaamme siis itään, herra Gibbs.
Perämies oli hetken hiljaa ja siirsi epäilevää katsettaan Jackista minuun. Saatoin kuvitella hänen mietteensä; lähteä nyt seilaamaan jonkun vihjeen mukaan.
- Selvä on, kapteeni, hän lopulta vastasi ja lähtiessään kohti komentokantta hän loi minuun vielä pitkän katseen.

- Mikä häntä riivaa? Kysyin Jackilta katsellessani perämiehen kulkua.
- Gibbs nyt on mikä on, Jack vastasi. - Vanhanajan merimies, jonka mielestä naiset tuottavat laivalla vain ongelmia.
- Vai niin, mutisin Jackin antaessa lähtökäskyn miehistölleen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun törmäsin herra Gibbsin kaltaiseen merimieheen epäilevine asenteineen ja tiesin, että joutuisin tekemään töitä, jos haluaisin perämiehen muuttavan mielensä.

Samassa Helmi irtautui laiturista ja tuuli puhalsi kevyesti purjeisiin saaden aluksen liikkeelle. Vedin syvään henkeä tuntiessani jalkojen alla laivan tutun keinunnan ja tasapainoani tapaillen astelin aluksen keulaan. Suljin silmäni, kohotin kasvoni ja annoin alati voimistuvastan tuulen pyyhkiä niitä. Meren suolainen tuoksu tulvi nenääni ja jossain kirkui lokki. Unohdin herra Gibbsin ja muut epämiellyttävät asiat; vain sillä, että olin jälleen aaltojen viemänä oli jotain merkitystä.

- Kun olet unelmoinut riittävästi, Jackin ääni vierestäni palautti minut kannen pinnalle, - niin voit ottaa käsiisi pujotuspuikon ja ryhtyä pleissaamaan.
Käänsin tyrmistyneen katseeni Jackiin.
- Pleissaamaan? Minä?
- Niin. Kai sinä nyt vielä osaat pleissata, Jack totesi, - vai onko kapteeni Teaguen opit unohtuneet?
- Eivät ole, mutta -
- Tai sitten voit ottaa hohkakiven käteesi, Jack jatkoi välittämättä vastustelustani. - Komentokan-
- Köysien punonta käy hyvin, keskeytin hänet pikaisesti ja Jack virnisti minulle pirullisesti.
- Sitähän minäkin, hän sanoi ja noustessaan portaat komentokannelle hän toivotti vielä mukavaa työpäivää.

/

Laivan kello kilahti vain hetkeä ennen kuin sain komentokannen viimeisen nurkkauksen hangattua.
Olin sittenkin päätynyt hiomaan komentokannen pintaa, kiitoksena nopeasta köysivyyhtien punonnasta. Ärsyttävintä hommassa oli ollut se, että olin joutunut tekemään sitä ensin herra Gibbsin ja sitten Jackin silmien alla heidän ohjatessa laivaa. Lopulta Jack oli antanut käskyn ankkuroida alus ja poistunut hyttiinsä

Viskasin kiven käsistäni ja rojahdin kannelle istumaan ja käteni vapisivat uupumuksesta. Kannen hankaaminen puhtaaksi hohkakivellä oli yksi laivan raskaimmista töistä, mutta kuten Marty oli kiveä tuodessaan sanonut: “Jonkun on sekin tehtävä.” Sitä paitsi työn tarpeellisuus tuli esille siinä vaiheessa, kun puukansi olisi märkä; hangattu kansi ei olisi niin liukas.

Kapteenin hytin ovi kävi ja nousin ylös. En halunut Jackin näkevän minun uupuneen jo ensimmäisenä päivänä.
Mutta kun miestä ei kuulunut komentokannelle, etsin käsiini vesipulloni, kävelin reelingin luo ja nojauduttuani siihen join muutaman huikan pullostani. Riisuin huivini, jonka olin kietonut hiusteni suojaksi ja kastelin sen. Pyyhin kostealla huivilla kasvoni ja niskani, jonka jälkeen sidoin kymmenet lettini ylös päälaelleni ja annoin viilentyneen ilman helliä niskaani. Kohotin käteni suoriksi kohti taivasta ja venytin itseni pitkäksi nikamien rusahdusten säestämänä. Sitten rentouduin, nojauduin uudelleen reelinkiin ja tunsin, kuinka raukeus valtasi lihakseni.

Hämärtyvää iltaa leikkasi haukan huuto ja hetken päästä lintu lehahti ruorin päälle ja katsoi minua keltaisilla silmillään.
- Siinähän sinä olet, sanoin ja menin linnun luoksen. - Luulin jo, ettet tulekaan, lausahdin sille kuullen samalla Jackin askeleet komentokannella.
- Kylläpä sitä nyt kaivataan, Jack vastasi.
Hymähdin vastaukseksi ja sivelin haukan sulkia. Se sulki silmänsä nauttien olostaan.
- Varsinainen petolintu, Jack sanoi huvittuneena ja sai haukan avaamaan silmänsä. Haukan tuijotus oli niin tiivis, että Jackin oli käännettävä katseensa siitä.
- Onko tuo sama lintu, joka sinulla oli saarella? Jack kysyi.
- Onhan se, vastasin.  - Iältään jo vanhus.
- Joko se hakee tavaroita pyynnöstäsi?
- Tiedät hyvin, ettei haukka iske liikkumattomaan asiaan, vastasin ja muistin ne minun ja Jackin epätoivoiset yritykset opettaa haukkaa nappaamaan tavaroita. Niin kauan kuin esine oli ollut liikkeessä haukka oli lentänyt sen perässä ja iskenyt kiinni, mutta paikoillaan ollut esine ei ollut herättänyt sen huomiota
.
- Miksi teit sen? Jack kysyi siirtyessään nojaamaan reelinkiin, ja tiesin, mitä hän tarkoitti.
- Luuletko, että serkkusi olisi pärjännyt saarelta karkoitettuna?
- En, mutta olisithan voinut paljastaa oikean syyllisen.
- Ja pettänyt ystäväni, johon luotin, joka luotti minuun, sanoin ja siirryin Jackin viereen. - Niinkö sinä olisit tehnyt?
- En, Jack vastasi hetken hiljaisuuden kuluttua enkä epäillyt hänen sanaansa.
- Miten isäsi kanssa kävi? Jack vaihtoi puheenaihetta. - Löysitkö hänet?
- Kyllä. Hän oli yksi Välimeren pelätyimmistä ja arvostetuimmista merirosvoista, kun tapasimme. Hän kuoli jokunen vuosi sen jälkeen, onnellisena huoransa sylissä.
- Tapa sekin lähteä, Jack virkkoi ja näin yhä silmieni edessä isäni, jonka liikkumattomilla kasvoilla oli ollut haltioittunut hymy.
- Miten kapteeni Teague voi? Kysyin puolestani. - Kuulin, että hänestä on tullut Valvoja.
- Niin on, useita vuosia sitten.
- Ja sinä olet etsintäkuulutettu merirosvokapteeni, Karibian lordi. - Tavernan isäntä kertoi, selvensin, kun Jack loi minuun kysyvän katseen. - Mutta miksi Karibia eikä Madagaskar? Jatkoin kyselyäni.
- Tunnen tämän meren kuin omat taskuni, Jack sanoi ja kääntyi merta päin. - Ja tavallaan se kuvastaa minua, hän jatkoi. - Tiedäthän, tarunhohtoinen, salaperäinen, vapaa, tutkimaton, vastustamaton.
- Vapaa, toistin ja katsoin Jackia, joka yhä tuijotti merelle ja jatkoi: - Niin. Täällä ei vielä Itä-Intian kauppakomppania hallitse, vaikka kovin yrittääkin. Port Royal on jo menetetty, mutta silti täällä on yhä mahdollista ryöstää laivoja, löytää aarteita ja määrätä itse elostaan ja teoistaan. Olla vapaa.

Mieleeni nousi kuva lapsuudestamme saarella. Siinä minä ja Jack olimme kiivenneet salaa saaren reunan korkeimmalle kohdalle ja tähyilimme yön mustaa taivasta, jossa tähdet tuikkivat. Näimme tähdenlennon ja Jack kehoitti minua toivomaan jotain. Muistin toivoneeni, että kapteeni Teague ottaisi meidät lopultakin mukaansa purjehdukselle. Jack oli laaja-alaisesti toivonut vapautta, koska silloin voisi tehdä mitä vain. Minun toiveeni oli toteutunut seuraavana kesänä, Jackin toivetta en ollut ehtinyt nähdä toteutuvan. En ennen kuin nyt.

Jack käänsi kasvonsa mereltä päin ja katseemme kohtasivat. Miehen ruskeissa silmissä oli vakavuutta, joka vähitellen katosi hyväntuulisuuden tieltä. Ja tajusin, että vaikka edessäni seisoi aikuinen laivan kapteeni vastuineen ja velvollisuuksineen, niin syvällä sisimmässään Jackissa eli yhä sen merirosvopenikan villi sielu ja toivoin, ettei sen pennun sielu koskaan sieltä poistuisikaan.
- Mitä mielessä? Jack kysyi matalla äänellä ja astui lähemmäksi minua.
- Ymmärsin juuri kaivanneeni sinua, vastasin rehellisesti ja Jackin kulmat kohosivat otsalle.
- Niinkö? Hän sanoi ja kuroi askeleella välimatkamme umpeen.

Mitä Jack sen jälkeen sanoi, sitä en kuullut, koska huomioni vei haukan äkillinen lentoonnousu ja seurasin ihmeissäni haukan nousua. Alemmalta kannelta kuului rääkäisy ja katsoessani kannelle näin siellä kirjavan papukaijan tekevät pyrähdyksiä.
Vilkaisin uudelleen taivaalle ja näin haukan aloittaneen alassyöksyn kohteenaan arvatenkin papukaija. Juoksin portaat alas kannelle ja nappasin köyden päällä taiteilevan papukaijan syliini. Kyyristyin räpiköivä ja manauksia nokastaan päästelevä lintu sylissäni ja tunsin lyhyen tuulahduksen haukan lentäessä ylitseni päätäni melkein hipoen. Pysyin hetken paikoillani ennen ylös nousua. Tähyillessäni taivaalle näin haukan lentävän laivasta pois päin kohti läheistä saarta.
- Hiton naikkonen, papukaija rääkäisi ja nokkasi minua käsivarteen.
- Kiittämätön olento, älähdin ja päästin irti linnun, joka lennähti kannelle tulleen miehen olkapäälle ja huuteli sieltä: - Kävele lankkua pitkin! Kävele lankkua pitkin!
- Ettäs kehtaat! Huusin linnulle takaisin ja heristin sille nyrkkiäni. - Pelastin sentään henkesi!
- Luuletko, että se ymmärtää? Jack kysyi viereltäni ja näin hänen pidättelevän nauruaan.
Murahdin vastaukseksi ja mitään sanomatta marssin Marthan hyttiin. Olin saanut riittävästi tästä päivästä.
« Viimeksi muokattu: 13.07.2011 09:48:02 kirjoittanut Genova »

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: Onnenkyyneleet; POTC, K-15, Seikkailu/Draama
« Vastaus #4 : 27.06.2011 16:40:54 »
A/N: Ja taas mennään, nyt myrskyn keskellä.



3. Myrsky

-  Kelpaako? Kysyin Marthalta ja viskasin paikkaamani housut hänelle.
Martha otti paikasti kiinni ja kiskaisi. Paikan pysyessään paikoillaan hän totesi: - Kyllä vaan. Ja jälkikin on siistiä. Olet tainut paikata purjeita, kun saat aikaan näin vahvan sauman, hän kehaisi perään.
- Onhan niitä tullut paikattua, vastasin ja otin paidan korjattavien vaatteiden pinosta. - Kun olet laivalla ainoana naisena, niin tietyt työt kuuluvat kuin selvyytenä sinulle, jatkoin etsiessäni samalla sopivia nappeja paitaan, jonka kokonsa puolesta arvelin kuuluvan Martylle.
- Mikä sinut sitten on saanut lähtemään merelle? Martha kysyi uteliaana.
Mietin hetken, miten paljon voisin hänelle kertoa. Martha oli kertonut minulle vuolain sanoin värikkään historiansa seurapiirineidon esiliinasta kaksosten äidiksi ja edelleen Helmen kokiksi, mutta minusta ei ollutsamaan avoimuuteen. Tietyt asiat kannattaa pitää itsellään, oli isäni ohjeistanut.
- Meri on minulla verissä, vastasin lopulta. - Isäni oli merirosvo, samoin äitini. Synnyin laivalla ja vietin lapsuuteni miehistön silmien alla. Välillä olen ollut maissa, mutta meri vaan vetää puoleensa.
- Ja jossain elämäsi vaiheessa tutustuit kapteeniin, Martha totesi ja hänen äänensä sävy kertoi, että hän haluaisi kuulla lisää minun ja kapteenin menneisyydestä.
- Olimme lapsuusajan ystäviä, vastasin lyhyesti ja kohdistin huomioni ommeltaviin nappeihin osoittaakseni, etten aikoisi kertoa enempää. Eikä minulla olisi siihen ollut aikaakaan, koska samalla laiva keinahti rajusti ja mahtava jyrinä täytti ilman.
- Luoja varjele, Martha sanoi pelästynyt ilme kasvoillaan ja kuin vastaukseksi jyrähti taas.
- Taitaa nousta oikein kunnon myrsky, hän jatkoi. - Parasta mennä sitomaan kapyysin kaapinovet kiinni, muuten tavarat on pian pitkin lattioita.

Nousin ylös ja seurasin nyt melkoisesti keinuvassa laivassa Marthaa keittiöön. Sitoessani kaapin ovia kiinni toisiinsa ihmettelin, kuinka Jack oli antanut myrskyn yllättää. Tosin sade oli piiskannut laivaa koko päivän ja tiesin, että näillä vesillä myrksy saattoi kehittyä yhtäkkiä.
Salaman loisto valaisi kapyysin ja ilma rätisi sähköstä. Helmen kulkua ei voinut enää kuvailla hallituksi, niin pahasti se keinui.

- Amber! Huusi portaita alas juokseva William tai Stefan, en erottanut kumpi. - Kapteeni pyysi sinut kannelle, meiltä loppuu kädet, hän toimitti asiansa ja palasi takaisin kannelle.
Hetkeäkään hukkaamatta riisuin päällyshameen yltäni ja sidoin lettini huivin alle. Kuulin Marthan kauhistelevan asuani, joka päällä suuntasin kannelle, mutta nyt ei ollut sijaa häveliäsyydelle. Ja tuskinpa miehillä olisi aikaa silmäillä housujen verhoamaan takamustani. Sitä paitsi, jos sattuisin putoamaan veteen, niin ilman sääriin sotkeutuvaa hametta minulla olisi paremmat mahdollisuudet selviytyä.

Sade kasteli minut läpimäräksi ja tuuli salpasi hengitykseni päästyäni kannelle. Aallot löivät vettä kannen yli ja miehet taistelivat purjeiden kanssa.
- Amber! Jack huusi komentokannelta. - Auta Finniä purjeen kanssa!
Nyökkäsin vaiti, koska tuuli olisi vienyt vastaukseni, ja menin Finnin luo, joka kiskoi purjetta kokoon.
Osa purjeesta oli jo kiinni raakapuussaan, mutta loppu heilui tuulen riepottelemana. Avasin köyden ja aloin kiskomaan sitä samaan tahtiin Finnin kanssa ja vähitellen purjepinta-ala pieneni myrskyn reihuessa yhä ympärillämme. Sitten Finnin köysi jumittui. Hän yritti irroittaa jumia pikaisilla kiskaisuilla, mutta turhaan.
- Sido köytesi kiinni ja ota tästä ote, äläkä vaan päästä sitä löysäksi! Finn joutui huutamaan minulle, jotta kuulisin hänen sanansa. 
Nyökkäsin ja tein kuten hän sanoi ja köyttä tiukkana pidellen seurasin, kuinka hän kiipesi mastoon ja siitä edelleen raakapuuhun, jossa purjeemme heilui. Tunsin hänen otteensa köydessä ja kohta jumi vapautui. Kuroin nopeasti köyden lyhyeksi ja sain purjeen kiinni raakaan.
Sidoin köyden kiinni ja siirryin kolmannen köyden luo, kun laiva keinahti äkillisesti ja vain vaivoin sain pidetyksi itseni pystyssä.
Käännyin katsomaan, miten Finn pärjäsi ja tajusin, ettei hän ollut enää mastossa eikä muuallakaan. Juoksin reelingin luo ja tarkkailin myllertävää merta.
- Mies yli laidan! Huusin erotettuani Finnin valkoisen paidan aaltojen keskellä.
- Kuka? Kysyi herra Gibbs, joka oli rientänyt viereeni.
- Finn, sanoin samalla kun mies jo painui pinnan alle ja sen enempää harkitsematta hyppäsin hänen peräänsä.

Meren pinnan alla oli yllättävän rauhallista ja hetken ympärilleni katseltuani havaitsin Finnin. Sukelsin häntä kohti ja parin potkun jälkeen tavoitin hänet. Otin hänen paidan kauluksesta kiinni ja vedin hänet mukanani pinnalle.
Läpi sateen ja tuulen kuulin jonkun huutavan nimeäni ja samassa köysi lensi vierelleni. Sain köydestä otteen, kiedoin sen ympärillemme ja käännyin selälleni pidellen kiinni tajutonta Finniä. Köysi kiristyi ja tunsin, kuinka meitä vedettiin kohti Helmeä.
Lopulta olimme laivan luona ja kädet tarttuivat Finniin auttaen hänet ylös. Köysi karkasi otteestani ja tunsin, kuinka virta vei minut mukanaan eikä minulla ollut voimia pysyä pinnalla. Tajuntani alkoi heiketä mutta samassa kiskaisu hiuksistani veti minut takaisin pinnalle. Käsivarret kietoutuivat rintani alle ja hetken päästä poskeni kosketti kannen märkää pintaa. Isku lapaluiden väliin sai veden liikkeelle keuhkoissani ja yskänpuuskien ravistellessa minua merivesi tulvi ulos keuhkoistani.
Vedin kiivaasti ilmaa keukoihini ja sain uuden yskän puuskan.
- Rauhassa nyt, matala ääni kehoitti ja minut nostettiin istumaan jotakin vastaan. Pakotin itseni hengittämään hitaasti ja vähitellen mieleni selkeytyi.
- Miten Finn voi? Kysyin ääni rikkonaisena.
- Elossa ollaan, kiitos sinun, kuului vaitonainen vastaus.
- Ole hyvä, vastasin. - Ja kiitos sille, joka puolestaan kiskoi minut merestä.
- Ole hyvä, sanoi ääni aivan korvani juuresta.
Avasin silmäni ja näin omien jalkojeni lisäksi suoraksi ojentuneen, saappaaseen verhoutuneen säären. Toinen sääri oli koukistettuna polvesta ja sen päällä lepäsi käsi, jonka alaspäin roikkuvissa sormissa oli sormus. Oivalsin nojaavani Jackin rintaa vasten. Käänsin päätäni ja kohtasin hänen huojentuneen katseen.

- Kapteeni? Herra Gibbs kysyi. - Vieläkö jatketaan eteenpäin vai jäädäänkö tähän?
- Emmeköhän ole seilanneet riittävästi tälle päivälle, Jack vastasi katsoessaan yhä minua. Mutta sitten hän siirsi huomionsa ympärillämme seisovaan miehistöön ja sanoi: - Martha. Ota William avuksesi ja viekää Amber ja Finn vaatteiden vaihtoon ja lämmittelemään. Ja te muut, ankkuroikaa alus.

/

Tuijotin yläpuolellani olevaa kattoa väsyneenä mutta unettomana. Vartaloni huusi lepoa, mutta mieleni ei rauhoittunut, ei vaikka, kuinka laskin lampaita. Huokaisin syvään ja nousin istumaan. Tasainen kuoraus kertoi, että kaikki muut miehistön jäsenet nukkuivat ja huomasin sen ärsyttävän minua. Lopulta totesin, että minun olisi parempi nousta ja mennä ulos kannelle, etten herättäisi toisia.

Huopaan kietoutuneena nousin kannelle ja samassa löysin syyn unettomuuteeni; kylmästi hohtava täysikuu loisti sysimustalla taivaalla.
- Yhä kuuhullu? Kysyi vaimea ääni kapteenin hytin suunnalta.
Käännyin katsomaan ja näin Jackin tumman hahmon nojaavan hytin oven karmiin taustanaan kynttilöiden lämmin valo.
- Siltä vaikuttaa, vastasin ja käänsin katseeni takaisin kuuhun. Sen täydellisen pyöreällä muodolla oli ollut sama vaikutus isääni ja yhdessä seilatessamme olimme viettäneet useita unettomia öitä täysikuun aikana. Isäni oli kertonut kuusta tarinoita ja muistin niistä vielä useimmat.
- Kun kuu-ukko lakkaa kiinnostamasta, niin voisit tulla hyttiini. Tahtoisin kuulla loput vihjeestä, jonka mukaan suuntaamme, Jack sanoi ja sivusilmällä näin hänen häipyvän hyttiinsä.
Katseeni lipui kuusta hyttiin ja hytin lämmin valo veti puoleensa.
- Jäit toiseksi, ikävä kyllä, totesin kuulle ja suuntasin kulkuni hyttiin.

Ovella seistessäni näin Jackin istuvan tuolillaan ja kaatavan lasiinsa rommia.
- Tule sisään ja istu, ole hyvä,  hän sanoi ja tehdessäni niin hän taikoi jostain toisen lasin ja täytti sen kullanvärisellä nesteellä. Sitten hän liu’utti lasin eteeni kuin paraskin baarimikko ja kehoitti juomaan.
Otin lasin käteeni ja haistoin rommia. Se tuoksui makeammalta kuin mikään aiemmin maistamani. Join lasista ja silmäni laajenivat. Neste oli pehmeää ja makeaa ja se tuntui kuin se olisi täyttänyt kaikki aistini.
- Hyvää, vai kuinka? Jack sanoi tyytyväisesti virnistellen.
- Hyvää? Äännähdin. - Tämähän on... taivaallista, takeltelin.
- Taivaallinen oli hintakin, Jack sanoi ja kaatoi uuden kierroksen.
- Väitätkö, että olet ostanut pullon sen viemisen sijaan? Kysyin virnuillen ja otin lasini käteeni.
- Kaikkea ei kannata varastaa, Jack vastasi arvoituksellisesti ja joi lasinsa tyhjäksi silmänsä kiinni. 
Itsekään en kyennyt vastustamaan lasin sisältöä, mutta nyt maistoin lasista vain vähän ja nautin silmät ummessa nesteen leikkiessä suussani. Kun maku hiipui, avasin silmäni ja näin edessäni seinäkartan. Nousin ylös ja menin sen luo.
- Mitä nämä ovat? Kysyin ja osoitin kymmeniä pisteitä, joita oli eri puolilla karttaa.
- Merkkejä paikoista, joissa olen ollut, Jack sanoi ja tuli viereeni seisomaan.
- Olet purjehtinut ahkeraan, sanoin.
- Kaikkialle, mihin Itä-Intian kauppakomppanian reitit veivät, Jack vastasi ja nähdessään kysyvän katseeni hän jatkoi: - Olin töissä siinä yhtiössä, erään aluksen kapteenina.
- Sinä?! Kuinka ihmeessä he merirosvon töihin ottivat?
- En ollut merirosvo vielä silloin.
- Jack, olet Teaguen poika; merirosvoksi synnytään, ei tulla, muistatko?
- Muistan. Mutta kauppakomppania palkkasi kapteeni Sparrow'n. Ja se siitä, Jack päätti lyhyesti. - Missä sinä olet viettänyt nämä vuodet?

Olisin mielusti kuullut lisää Jackin työskentelystä kauppakomppanialle mutta käänsin katseeni karttaan ja piirsin sormellani sen pintaa pitkin kohti koillista aina Välimerelle asti.
- Kuten jo sanoin, täältä löysin isäni. Purjehdimme yhdessä aina hänen kuolemaansa asti ja hänen kuoltuaan hoidin häneltä keskeneräisiksi jääneet asiat ja päädyin lopulta Englantiin setäni perheen luo. Sedälläni oli ikäiseni tyttö ja hän yhdessä äitinsä kanssa yritti tehdä minusta salonkikelpoisen neidon. Tavallaan he onnistuivatkin siinä; pukeuduin mekkoihin, opin puhumaan kirjakieltä ja käyttäytymään hillitysti. Ja menin naimisiin.
- Naimisiin? Jack kysyi ällistyneenä.
- Niin, vastasin. - Mutta liitto kesti vain muutaman kuukauden; mieheni oli sotilas ja sai kuollettavan osuman merirosvoja vastaan taistellessa. Appivanhempani eivät olleet välittäneet liitostamme ja pian sain heiltä tarjouksen häipyä maasta ja suvusta rahallista korvausta vastaan. Otin rahat vastaan ja pestauduin kauppa-alukseen, jonka kapteeni seilasi Intian valtamerellä, välillä vieden tavaraa, välillä merirosvoten.
- Tiedä, kuinka kauan olisin viihtynyt hänen laivallaan, mutta eräänä päivänä jouduimme vastakkain entisen työnantajasi kanssa ja se johti veriseen taisteluun. Pääsimme pakoon vain vaivoin ja monillä meistä oli vammoja, minä mukaan lukien.
- Kapteeni ohjasi laivan eräälle luostarisaarelle ja saimme siellä tarvittavaa hoitoa. Suurimman osan parannuttua kapteeni kokosi miehistön ja lähti. Minusta ei ollut lähtijäksi, joten jouduin jäämään saarelle. Ja tuolle saarelle huuhtoutui Onnenkyyneleiden etsijä ja nyt olen matkalla tuonne, sanoin ja laskin sormeni kohdalle, jossa uskoin Itäisten Atolien olevan.
- Oikeastaan, Jack sanoi nostaen kätensä ja laittaen sen omani päälle, - olemme matkalla tuonne, hän korjasi ja siirsi sormeani jonkun matkaa oikealle.

Mutta huomioni ei ollut enää kartalla vaan Jackin ranteessa, joka oli paljastunut hihan valahdettua  sivuun. Näin lintutatuoinnin ja sen alla oli polttomerkityn P-kirjaimen.
Jack huomasi tuijotukseni, laski kätensä alas ja hiha valahti paikoilleen peittäen jäljet. Mitään sanomatta hän kääntyi ja palasi pöytänsä ääreen.
Purin hammasta, jotta kysymykseni ei olisi päässyt ilmoille, koska Jackista näki hyvin, ettei hänellä ollut aikomustakaan puhua arvesta.
Ympärillämme leijui vaivaantunut hiljaisuus, jonka Jack lopulta katkaisi kysyen haluaisinko lisää juotavaa. Kieltäydyin, koska minulla oli vielä lasissani täytettä, ja Jack joi lopun rommin suoraan pullosta.
- Miten sen vihjeen loppuosa kuuluu? Hän kysyi yhtäkkiä ja vaikka olin opettellut vihjeen ulkoa, meni tovi, kun muistelin sitä. Lopulta muistin runon kokonaisuudessaan ja lausuin sen ääneen:

Yön kohdatessa kuoleman,
renkaat päällä Neptunuksen maailman,
kehän pisteessä neljä kaarta,
Elon Puu vuotaa verta.


Jack kirjoitti sanat ylös ja alkoi lausua niitä, aivan kuten minäkin olin tehnyt vihjettä avatessani.
- Oletko saanut mitään muuta tästä irti? Jack kysyi.
Join lasini tyhjäksi ja istuin yhdelle arkuista.
- Olen kuullut kookospalmuja sanottavan Elon Puiksi, vastasin. - Mutta neljä kaarta eivät sano minulle mitään, kuten ei myöskään veren vuotaminen, vastasin väsyneenä ja nojasin pääni laivan runkoon.
Tuhti rommi teki vähitellen tehtävänsä ja tunsin, kuinka luomeni alkoivat painaa.
Jack mutisi hijlaisella äänellään vihjeen sanoja ja ne sekoittuivat mielessäni päivän tapahtumiin vieden minut hiljaa mutta varmasti unten maille.
« Viimeksi muokattu: 13.07.2011 09:49:16 kirjoittanut Genova »

yami

  • ***
  • Viestejä: 576
  • Mustetahrapiraatti
Vs: Onnenkyyneleet; POTC, K-15, Seikkailu/Draama
« Vastaus #5 : 27.06.2011 17:17:41 »
WAU! Kuinka ihmeessä et ole vielä saanut kommentteja?  :) Tykkäsin todella paljon, ja nyt tuntuukin, että oma ficcini häviää tälle kuusi nolla!

Amber on mielenkiintoinen hahmo. Olet jo muutamassa luvussa saanut hänet elämään ja tehnyt hänet hyvin persoonalliseksi. Amberin menneisyys jäi kutkuttamaan jännittävänä, ja siitä haluaisin tietää lisää.

Marthasta pidin todella paljon, varsinkin kun hän puhuu niin persoonallisesti (ja olisko vielä vaikutteita Etelä-Pohjanmaan murteista...?).

Jack on niin Jack ♥ Olet saanut mielestäni vangittua hänen olemuksensa todella hyvin. Kapteeninlurjuksen luonne on todella hankala saada pysymään samana kuin leffoissa.

Juoni on mielenkiintoinen, ja jään jännittämään jatkoa!

Ainut miinus, mistä en tykännyt, on tiivis kappalejakosi. Huomaat varmaan, että yleisnäöltään luvussasi ei ole juurikaan tyhjiä rivejä rytmittämässä tekstiä. Tekstinkäsittelyohjelmassa se on ok, koska siellä teksti näyttää erilaiselta. Voisitko siis lyödä välillä tyhjiä rivejä esimerkiksi kohtauksen vaihtuessa? Silloin ainakin minun lukemiseni helpottuisi, sillä nyt meinaan välillä tippua oikealta riviltä!  ;)

Iso kiitos! Sinulla on nyt uusi (vakkari)lukija!  :)



Ja muuten, nyt hopi hopi kirjoittelemaan Musta Helmi -foorumille! Olisit varmasti oiva lisä miehistöömme!  :D


Saadakseen täytyy joskus menettää.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: Onnenkyyneleet; POTC, K-15, Seikkailu/Draama
« Vastaus #6 : 27.06.2011 18:47:41 »
Kiitos yami sanoistasi, ihan tässä punastuu.

Amberin eloa jälkeen karkoituksen paljastuu vähitellen lisää ja Martha on sellainen emäntä, joka kulkee kädet puuskassa :)

Jackin kanssa joutuu tekemään töitä. Tahdon kuitenkin tuoda esille hänen "pehmeän" puolensa, mutta välistä joudun jarruttelemaan, Jack kun ei kuitenkaan ole mikään ruusu suussa naisen eteen polvistuva mies.     

Kiitos kommentistasi myös kappalejaosta. Kirjoitan tekstin todellakin tekstinkäsittelyohjelmalla ja lopputulos sillä on paljon irrallisempi. Ja kun tuo esikatselukin on hieman erilainen kuin foorumin lopputulos, niin on hankala hahamottaa tekstiä, mutta lisään niitä tyhjiä rivejä.

Musta Helmi - foorumia olen välistä lukenutkin, katsotaan, jos sinnekin laittais stoorin.
Älä huoli omasta ficistäsi, se kiehtoo omalla tavallaan.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: Onnenkyyneleet; POTC, K-15, Seikkailu/Draama
« Vastaus #7 : 28.06.2011 15:07:41 »
A/N: Nyt päästää asioissa eteenpäin.



4. Helmi

Heräsin tunteeseen, joka kertoi minulle, että olin nukkunut syvää unta ja pitkään. Jokainen lihakseni oli rento ja pääni hieman tokkurainen. Venyttelin autuaasti nauttien pehmeydestä, jonka sänky allani tarjosi.
Samassa jähmetyin ja hengitykseni salpautui. Silmäni edelleen suljettuina kuuntelin tarkkaan, mutta en kuullut mitään muuta kuin vaimeat työn äänet hytin ulkopuolelta.
Rohkaistuneena hiljaisuudesta avasin silmäni ja tarkastelin näkymää. Kyllä, olin Jackin hytissä ja kyllä, makasin hänen sängyssään. Mutta kuinka olin päätynyt sinne?
Nousin istumaan ja peiton valahtaessa alas huomasin olevani pukeissa ja huokaisin huojentuneena. Se nyt vielä olisi puuttunut, että Jack olisi saanut minut alleensa.
Nousin ylös ja oioin vaatteeni. Petasin sängyn, nappasin arkusta omenan mukaani ja sitä pureskellen menin ovesta ulos.

Kirkas auringonpaiste häikäisi silmiäni ja varjostin niitä kädelläni.
- Kas, huomenta unikeko, kuului reipas tervehdys komentokannelta.
Vilkaisin sinne ja nähtyäni Jackin seisovan ruorin takana nousin kannelle hänen seurakseen.
- Miksi emme liiku? Kysyin, huomattuani laivan olevan ankkurissa purjeet reivattuina.
- Ei tarvitse, Jack vastasi. - Sinä aikana, kun sinä nukuit, me muut olemme jatkaneet matkaa ja löytäneet saaren.
- Mikset herättä- . - Miten niin löysitte saaren? Ihmettelin.
Jack vastasi nyökkäämällä vasemmalle ja katsoessani sinne näin kahdeksikon muotoisen atollin, jonka keskellä kasvoi palmuja.
- Kehän pisteessä neljä kaarta, mutisin ja kasvoilleni nousi tyytyväinen hymy. Uskoin taas hieman enemmän siihen, että onnistuisin tehtävässäni.
- Oletteko jo olleet saarella? Kysyin.
- Ja vieneet sinulta aarten etsinnän riemun? Jack vastasi huvittuneena. - Emme tosiaan vaan päätimme odottaa heräämistäsi.
- Olisit voinut herättää minut, sanoin.
- Niin aioinkin, mutta näytit kaipaavan unta., Jack totesi. - Ja näköjään ruokaa, hän jatkoi kuullessani mahani murinan.
- Eikä mitään, kielsin, vaikka maistoin suussani jo Marthan tekemän aamupalan. -Tämä riittää tähän hätään, sanoi näyttäen omenaa, - syön sitten myöhemmin. Nyt tahdon vain päästä saarelle, intoilin.
- Hyvä on, hätähousu, Jack vastasi ja antoi Cottonille käskyn laskea soutuvene veteen.

Laskeuduttuamme veneeseen Jack otti airot käsiinsä ja alkoi soutaa kohti saarta.
Yksittäinen varjo liiti veden pinnalla ja nostettuani katseeni taivalle näin haukkani tutun hahmon. Seuratessani sitä se lähti syöksyyn ja laskeutui hallitusti veneen nokalle. Siinä se katsoi minua ja olisin voinut lyödä vetoa, että se oli hämillään edellisiltaisesta hyökkäyksestään.

Vene tavoitti hiekkapohjan ja pysähtyi. Minä ja Jack hyppäsimme veneestä ja kahlasimme rantaan vetäen veneen perässämme paremmin kiinni hiekkaan.
- Siinä niitä Elon Puita nyt sitten on, Jack sanoi katsellessaan tiivistä palmuryhmää. - Nyt täytyy vain löytää se, joka vuotaa verta, hän jatkoi ja suuntasi puiden luo.
- Mutta eihän puu voi vuotaa verta, sanoin Jackille seuratessani häntä.

Jack ei vastannut siihen mitään, vaan ryhtyi tutkimaan puiden runkoja. Hän siveli niiden kaarnaa pitkillä sormillaan ja siristeli silmiään.
- Mitä sinä etsit? Kysyin.
- Viiltoa, kuului lyhyt vastaus.
- Viiltoa, toistin ja tunsin itseni typeräksi, kun en tavoittanut Jackin ajatuksen kulkua.
- Haa, Jack huudahti yhtäkkiä ja riensin hänen viereen.
- Katsopa, hän kehoitti minua ja osoitti sormellaan kapeaa viirua palmun rungossa.

Silmäni laajenivat hämmästyksestä, kun näin viirussa jotain, joka oli joskus ollut väriltään punaista mutta nyt se oli ruosteen ruskeaa.
- Onko tuo...
- Verta? Jack täytti kysymykseni kulmat koholla. - Kyllä vaan, hän vastasi ja pyysi minua antamaan tikarini.
Ojensin tikarini Jackille  ja hän viilsi terällä kaarnaa viirun kohdalta ja käänsi palan sivuun kuin lehden.

Jackin kasvoille levisi tyytyväinen virne enkä voinut olla kysymättä, mitä hän näki.
- Katso itse, Jack vastasi ja astui sivuun.
Katsoessani kohtaa näin runkoon koverretun pienen kolon. Kolo itsessään ei ollut mitään, mutta sen sisällä kimalteli kyyneleen muotoinen, sininen meripihkahelmi.
Ojensi käteni ja ongin helmen kolostaan.
Auringon säteiden osuessa helmeen sen väri muuttui silmiemme edessä keltaiseksi ja reaktio veti minut sanattomaksi, vaikka olin nähnyt sen aiemminkin.

Hetkeen emme kumpikaan puhuneet mitään, katsoimme vain helmeä. Sitten Jack kysyi pienestä paperirullasta, joka roikkui narulla helmestä.
Irroitin rullan, annoin sen Jackille luettavaksi ja laitoin helmen kaulassani roikkuvaan pussiin muiden kaltaistensa joukkoon.

- Mitä siinä lukee? Kysyin Jackilta, joka tutki paperinpalaa.

“Aatelisneidon haudassa,
tulevan isännän vuoteessa,
pohjien välissä,
on pihkalla sijansa.”
, kuului Jackin vastaus.

- Hienoa, tuhahdin. - Nyt meidän täytyy löytää vain hauta, vuode ja pohjat.
- Niin täytyy, Jack sanoi, - mutta minäpä tiedän, mistä haudasta on kyse.
- Tiedät? Kysyin innoissani. - Kerro heti, sanoin ja ravistin Jackia kädestä.
- Rauhoitu nyt, hyvä nainen, Jack toppuutteli minua ja kertoi, että päivän matkan päässä olisi uponnut hylky nimeltään Prinsessa, jolla oli aikoinaan matkustanut nuori herra tuoreen vaimonsa kanssa kohti uutta kotimaataan. Mutta myrsky oli upottanut aluksen ja ihmiset hukkuneet sen mukana.
- Ja sinä uskot, että tuo hylky olisi seuraavan helmen piilopaikka, kysyin Jackilta.
- Ainakin se sopii vihjeeseen, hän vastasi, mutta vastauksensa ei suonut minulle iloa.

Koska hylky olisi meressä, ties kuinka syvällä, enkä ymmärtänyt, miten varas olisi kyennyt piilottamaan helmen sinne. Ja vaikka hän olisi siinä onnistunut, niin miten me kykenisimme saamaan helmen hylystä.
- Mikä nyt varjostaa kasvojasi? Jack kysyi.
- En vain ymmärrä, miten voimme saada helmen hylystä. Tuskin kukaan meistä kykenee sukeltamaan kymmeniä metrejä, ruikutin, mutta Jackin kasvoille ei  noussut varjoa vaan leveä hymy ja tiesin, että hänellä olisi takataskussaan jokin keino.
- No niin, kakista ulos, komensi häntä.
- Niin mitä? Jack vastasi yrittäen näyttää tietämättömältä keinostaan.
Pyöräytin silmiäni ja sanoin: - Tiedän, että sinulla on jokin ratkaisu tähän ongelmaan, joten ole ystävällinen ja kerro se. Minä pyydän, suorastaan anelin häntä, mutta vielä hetken Jack piti minua varpaillaan, kunnes vastasi: - Hyvä on. Helmensukeltajat ja vuorovesi.
- Helmensukeltajat ja vuorovesi, toistin ja jatkoin: - Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta.
- Vaan on se, Jack vastasi hyvin tyytyväisen näköisenä. - Hylyn kohdalla on korkea vuorovesi ja kaksoset ovat entisiä helmensukeltajina.

Katsoin Jackia ällistyneenä ja vähitellen tunsin ilon kumpuavan sisältäni. Purskahdin onnelliseen nauruun ja kiedoin käteni Jackin ympärille rutistaen häntä nopeasti.
- Lähdetään sitten, hoputin häntä ja vedin mukani takaisin veneelle.

Jack souti matkamme Helmeen. Noustuamme laivaan hän kertoi löydöstämme ja seuraavasta kohteestamme miehistölleen.
 Kaksoset tuntuivat olevan riemuissaan edessä olevasta tehtävästään ja kiiruhtivat Helmeä lähtöön.
Lopulta Jack antoi lähtökäskyn ja minä suuntasin kulkuni kohti kapyysia ja Marthan ruokia.

/

- Ennätykseni on 150 jalkaa, William vastasi ylpeänä kysymykseeni, jonka olin esittänyt hänelle koskien hänen sukellussyvyyksiä. Oli kaksosten yövahtivuoro ja olin jäänyt heidän kanssaan juttusille yön pimentämälle kannelle.
- Sehän on ihan hullua, tokaisin Williamille ja kaksoset remahtivat nauruun.
- Niinhän se on, mutta eikö kaikki nautinto ole loppupeleissä hullua, Stephen vastasi vihreät silmänsä tuikkien ja hymykuoppa poskessaan.
Juuri tuon hymykuopan avulla erotin kaksoset toisistaan, mutta se onnistui vain silloin, kun he hymyilivät. Tosin he hymyilivät paljon ja minusta tuntui, että varsinkin minulle.
- Hei, onko tuolla laiva? William kuiskasi äkisti ja me hiljenimme.
Stephen nosti kaukoputken ja suuntasi sen Williamin osoittamaan suuntaan, josta minäkin erotin heikkoa valon kajastusta.
- On se, Stephen sanoi ja kehoitti minua ja Williamia sammuttamaan kannen himmeät lyhdyt, kun hän itse meni kapteenin puheille.

Hetken päästä Jack tuli kannelle ja katsoi kaukoputkellaan kohti yön pimeydessä kulkevaa laivaa.
- Hmp, hän älähti eikä näyttänyt tyytyväiseltä tosin ei kyllä huolestuneeltakaan.
- Onko se kauppakomppanian? Kysyin häneltä hiljaa.
- On, kuului lyhyt vastaus ja tunsin, kuinka niskahiukseni nousivat pystyyn.
- Miksei se huomaa meitä? Jatkoin, koska laiva selvästikin jatkoi matkaansa meistä välittämättä.
- Yritäpä erottaa musta esine mustaa taustaa vastaan, Jack vastasi ja jouduin hetken miettimään hänen sanojensa tarkoitusperää, kunnes tajusin, ettei musta aluksemme erottuisi yön tummuudesta.

Lopulta laiva hävisi silmistämme ja huokaisin helpotuksesta. Ajatus yöllisestä taistelusta ei ollut lainkaan mieleeni.
- Kiivetkääpä pojat ylös vahtiin loppuyöksi, Jack kehoitti kaksosia. - En halua enempää yllätyksiä tälle yölle.
Pojat kapusivat mastoon ja istuivat kapeille lavoille vahtiin. Olin pahoillani heidän takia, koska lavat tarjosivat kaikkea muuta kuin mukavat olotilat.

- Mistä se vatsasi arpi on peräisin? Jack kysyi minulta aivan yllättäen.
Katsoessani häntä kysyvästi hän jatkoi: - Tunsin sen sormissani paitasi läpi, kun siirsin sinut arkulta sänkyyni.
Käänsin katseeni pois Jackista ja purin hammasta. En todellakaan ollut valmis tähän keskusteluun.
- Amber...
- Anna olla, sähähdin. - Se on vain yksi arpi, siinä kaikki. En minäkään utele sinun arvistasi, sanoin ja käänsin Jackille selkäni toivoen, että hän jättäisi asian siihen. Mutta ei.
Jack tuli taakseni seisomaan ja ojensi paljaan käsivartensa silmieni eteen. P-kirjain erottui selvästi vaaleana arpena auringon paahtamasta ihosta.
- Muisto entiseltä työnantajaltani vapautettuani orjalastin, Jack tokaisi lyhyesti.

Katseeni yhä polttomerkissä nostin käteni ja laskin sormeni arvelle. Sivelin sen sileää pintaa ja tunsin, kuinka Jackin iho nousi kananlihalle.
- Sinun vuorosi, hän sanoi ja veti kätensä pois.

Loin katseeni alas kannen puihin ja sanoin hiljaa: - Arpi on peräisin siitä taistelustamme kauppakomppanian kanssa. Miekan sivallus läpäisi paitani, korsetin luut ja vatsani pinnan. Ilman korsettia viilto olisi ollut kuolemaksi; nyt sain vain pahan haavan, joka ikävä kyllä tulehtui. Luostarin väki oli kuitenkin hyvin perillä tulehtuneen haavan hoidosta ja henkeni säilyi.

Ja sitten suustani pääsi vielä sanat, joita en ollut aikonut sanoa, joita en ollut koskaan sanonut sen jälkeen, kun ne minulle kerrottiin.
 - Mutta lapsia en tule koskaan saamaan.

Hiljaisuus laskeutui ympärillemme, mieleni toisti kaikuna sanojani ja ensinmäisen kerran tunsin surua noiden sanojen myötä. En siksi, että olisin unelmoinut äitiydestä, vaan siksi, että minulta oli viety mahdollisuus tulla joskus äidiksi.
Onnistuin kuitenkin hillitsemään tunteen ja kyyneleet käsivarsien kietoutuessa takaapäin ympärilleni ja vetäessään minut kiinni vahvaan vartaloon.
- Olen pahoillani Amber, Jack sanoi hiljaa ja laski leukansa olkapäälleni.
Hänen rastansa hipoivat kaulani paljasta ihoa ja karhea partansa kutitti.

Suljin silmäni ja nojauduin Jackia vasten. Laskin käteni hänen käsivarsilleen ja tunsin rauhan ja tyyneyden laskeutuvan mieleeni, aivan kuten lapsena ollesani isäni karhumaisessa halauksessa.
- Kiitos, että olet siinä, kuiskasin ja tunsin Jackin tiukentavan otettaan.
- Palveluksessanne, ma’am, hän vastasi ja sai minut naurahtamaan.
Nostin käteni Jackin käsivarsilta ja käännyin ympäri. Kohtasin tummat silmät, jotka tuikkivat kuin tähdet taivaalla ja mahanpohjassani värähti. Laskin katseeni alas hämilläni tunteesta, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Ja vaikka tunne oli miellyttävä, tapa, jolla se iski minuun, sai minut varuilleen.
- Taidan mennä nukkumaan, etten nuku taas puoleen päivään, sanoin vetäytyessäni irti Jackin syleilystä ja toivotin hänelle hyvää yötä jättäessäni hänet yksin kannelle.
« Viimeksi muokattu: 13.07.2011 09:54:46 kirjoittanut Genova »

yami

  • ***
  • Viestejä: 576
  • Mustetahrapiraatti
Vs: Onnenkyyneleet
« Vastaus #8 : 29.06.2011 22:57:57 »
Onpa jännittävää!  :D Jack oli ihana, kun se malttoi odottaa Amberia ja lohdutteli sitä tuolla tavalla  :)

Kappalejako on nyt ok, en enää tipu riveiltä ja tekstiä on paljon helpompi lukea, kiitos siitä!

(Ja nyt en saa näköjään tämän enempää aikaiseksi kommenttien suhteen... ;))


Saadakseen täytyy joskus menettää.

Béren

  • ***
  • Viestejä: 705
  • set my heart on fire
Vs: Onnenkyyneleet
« Vastaus #9 : 29.06.2011 23:07:01 »
aah, jatkoa :D
Siis tykkään tästä ideasta ja kaikesta tosi paljon jne öää ja kaikkee kivaa :D Musta nää uuemmat osat on parempia kuni vanhemmat, mistähän sekin johtuu.? mut joo piä tyylis ja kirjotusvauhti tälläsena ni tyksin.
-Carrot ja sori kommentin kirjotusvirheistä sun muista, ei jaksa kirjottaa hienoja kommia :D

zilah

  • Vieras
Vs: POTC: Onnenkyyneleet K-15
« Vastaus #10 : 30.06.2011 02:39:06 »
Heippahei, muoksin ikärajan ja fandomin otsikkoon. En tiedä, oliko ficissäsi alaotsaketta jossa ne olivat, ne kun tuppaavat katoilemaan ficcitopicia muokatessa. Joku bugi tässä uudessa foorumipäivityksessä nääs. Jos sen sijaan olet ne unohtanut, niin menepäs vilkaisemaan ficinpostaussääntöjä. Tämä näin modelta tiedoksi.  ;)


zilah

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet K-15
« Vastaus #11 : 30.06.2011 17:28:12 »
Kiitos yami ja carrot.

Musta nää uuemmat osat on parempia kuni vanhemmat, mistähän sekin johtuu.? mut joo piä tyylis ja kirjotusvauhti tälläsena ni tyksin.

Itsellänikin on monesti osia, jotka tuntuu paremmilta kuin muut. Ja kirjoittajana oon huomannut, että toiset osat muovautuu tekstiksi kuin itsestään ja ne vievät mukaansa samantein,  kun taas toisia saa taas tehdä hampaat irvessä eikä saa aikaan hyvää lopputulosta. Toivottavasti laatu vain paranee loppua kohden ;)
Lisäksi se, että saan kirjoittaa täydessä yön hiljaisuudessa tuottaa väkisinkin erilaista tekstiä kuin se, että kirjoitan ajanpuutteen takia, kiitos lasten ja miehen ::), kappaleen silloin, toisen tällöin.
Nyt tulee julkaisuun väkisinkin pidempi tauko, edessä on suht pitkä kappale enkä ole oikein vielä sinut sen kaikkien osien kanssa.

Heippahei, muoksin ikärajan ja fandomin otsikkoon. En tiedä, oliko ficissäsi alaotsaketta jossa ne olivat, ne kun tuppaavat katoilemaan ficcitopicia muokatessa. Joku bugi tässä uudessa foorumipäivityksessä nääs.
zilah

Kiitos zilah ja olihan ne alaotsikossa jossain vaiheessa, mutta nyt näkyy alaotsikkokin kadonneen, joten teen uuden.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #12 : 13.07.2011 09:42:08 »
A/N: Huh, olipa urakka, mutta valmista tuli tämän kappaleen suhteen, vaikkakaan lopputulos ei ihan miellytä, mutta menettelee.
Kappale saattaa olla jopa tylsä, se kun on lähinnä juttelua, mutta Amber tarvitsi tietoja ja ratkaisin jutun näin.
Seuraavassa luvussa onkin sitten luvassa lisää perhosia vastassa, mutta sitä odotellessa, tällä mennään.



5. Kysymyksiä

Nojasin selkärankani mastoon ja tuijotin kauas horisonttiin. Kevyt tuuli puhalteli ympärilläni, leikki paljailla varpaillani. Alapuoleltani kannelta kuului miehistön puuhailut ja aina välillä Cottonin papukaijan rääkäisy: “Haukkavaara! Haukkavaara!”
En tiedä, kuka miehistöstä oli sanan kaijalle opettanut, enkä tiennyt sitäkään, kumpaa haukkaa sillä oikeastaan tarkoitettiin, minua vai lintua, mutta kovin mielissään kaija sitä huuteli.

Sivelin haukkani sulkia ja se nautti olostaan silmät kiinni. Kumma kyllä se ei enää metsästänyt Cottonin papukaijaa vaan antoi linnun olla rauhassa. Tosin sillä, että Cotton antoi aina välillä lihanpaloja haukalleni, saattoi olla vaikutusta asiaan. Eihän koirakaan syöttävää kättä pure, eikä haukka ollut tyhmä lintu, sen olivat yhteiset vuotemme osoittaneet.
Väkisinkin mieleeni nousi taas kysymys siitä, kuinka kauan lintu olisi vielä seuranani, olihan se ollut minulla siitä lähtien, kun isäni jätti minut Haaksirikkosaarelle.
“Pidä siitä hyvää huolta ja muista, ettei se ole lemmikki vaan vapaa eläin.”, oli isäni ohjeistanut minua ja hänen ohjeensa mukaan olin lintuun suhtautunut. Se tuli ja meni mielensä mukaan, mutta loppujen lopuksi se palasi aina luokseni.

Ajatukseni keskeytyivät, kun näin lavan aukosta esiintulevan pullon ja pulloa seuraavan tumman miehen.
- Hei, Finn sanoi seistessään hajareisin lavalla tasapainoaan hakien ja pitäen kiinni mastosta. - Ajattelin, että sulla saattaisi olla jano, kun istut täällä ylhäällä vailla varjoa, hän jatkoi ojentaen pulloa minulle.
Otin pullon vastaan ja kiitin miestä. Hän oli oikeassa janoni suhteen. Tuuli kyllä viilensi auringon hellimää ihoani, mutta suuni kuivuuteen se ei auttanut.
Juodessani pullosta Finn istui viereeni ja sivusilmällä näin hänen pureskelevan huuliaan. Uskoin, että hänellä olisi jotain muutakin asiaa, ja lopulta hän sai suunsa avatuksi.
- Mä tulin myös pyytämään sulta anteeksi sitä, mitä sanoin sulle Tortugassa, kun sä tulit laivalle; että sä olisit kapun huora. Oishan mun pitänyt nähdä, että sä olet ihan eri maata kuin ne kaikki muut naikkoset, joita kapu satamissa pyörittelee, ja jos sä olisit ollu sen huora, ni eihän se sua olis laivaansa saatikka hyttiinsä kutsunu, Finn lateli nopeaan tahtiin.

Siinäpä tuli paljon asiaa, mietin ja erittelin hetken hänen sanojaan mielessäni ja huomasin uteliaisuuteni heräävän.
- Miten niin eri maata? Kysyin Finniltä ja hän käänsi katseensa minuun.
- No sä olet... luonnollisen näköinen, et täynnä meikkiä ja koristeita, kuului miehen epäröivä vastaus.
- Vai niin, sanoin ja jatkoin ennenkuin Finn ehtisi livahtamaan karkuun: - Sanoit, ettei Jack pyydä niitä naisiaan Helmeen. Miksei?
- Jaa-a, Finn vastasi ja raapi päätään. - Kai se haluaa pitää Helmen erossa siitä moskasta, jota Tortuga ja muut kaupungit tarjoa, onhan tää alus tavallaan sen koti, niinku meidänkin muidenkin.
Mietin hetken Finnin sanoja ja tulin siihen tulokseen, että hän oli todennäköisesti oikeassa asian suhteen. Eihän isänikään koskaan ollut hoivaillut huoriaan hytissään, vaan oli vieraillut itse naistensa luona.

- Jackilla on sitten paljon naisia, vai? Jatkoin kyselyäni ja toivoin, että kun Finn oli avanut sanaisen arkkunsa, hän myös jatkaisi puhettaan.
- Missä tynnyrissä sä olet asunut, kun et tiedä Jackin maineesta naisten keskuudessa? Finn äimisteli.
- En missään, mutta olen oppinut sulkemaan korvani kaiken maailman huhuilta, vastasin, vaikka tosiasiassa en todellakaan ollut tietoinen Jackin maineesta naistenmiehenä, kuten en juuri muustakaan, mikä koski Jackia. Välimerellä ja Intian valtamerellä olivat omat roistot ja sankarit, joista tarinoitiin.
- Mutta oothan sä tuntenut Jackin muksuna, Finn jatkoi ja hetken mietin, että vitkutteliko hän tahallaan vastausta.
- Olen kyllä, vastasin enkä voinut olla naurahtamatta, - ja se pojankoltiainen ei kyllä naisia miellyttänyt. Vaan eiköhän mies ole näiden vuosien myötä muuttunut muutenkin kuin vain ulkonäkönsä puolesta.
- Jaa, Finn hymähti. - No kyllähän Jack varmaan on aika erilainen kuin lapsena, mutta millainen, sen Gibbs osais sulle paremmin kertoa. Noilla kahdella kun on takanaan useampi vuosi yhteistä aikaa.
- Ilmankos pelaavat niin hyvin yhteen, totesin, koska myös minä olin huomannut sen mutkattoman tavan, jolla Jack ja herra Gibbs toimivat. - Mutta enpä usko, että herra Gibbs vastaisi kysymykseeni, jos edes kuuntelisi minua, sanoin ärtyneenä siitä, että perämies edelleen loi minuun pitkiä katseita ja pudisti päätään.
Finn naurahti nurinalleni ja lohdutti: - Älä sä ota siitä itseesi, Gibbs suhtautuu kaikkiin naisiin samalla tavoin. Mutta jos palataan kapuun, niin yhtä varmasti kun sillä on nainen satamassa, niin sille maistuu rommi riippumatta siitä, miten bisnekset on menneet.

Naistennaurattaja ja rommihai, sekö sinusta on tullut Jack? Mietin itsekseni ehkä jopa hieman surullisena mutta jatkoin samalla todeten: - Bisneksillä tarkoitat varmaan merirosvousta.
- Sitäpä juuri, kuului vastaus. - Kirottu Kauppakomppania on vaan alkanut hankaloittamaan rosvousta jakaessaan niitä kaapparikirjoja, mutta ei tässä vielä olla kirvestä kaivoon heitetty. Ja niin kauan kuin meidän kapussa henki pihisee ja sillä on tää alus, niin mehän rosvotaan, Finn lausahti ponnekkaasti.

Finnin mainittua Helmen, päätin tarttua siihen.
- Kuinka kauan Jackilla on ollut Helmi? Tämän näköinen kaljuuna on kuitenkin aika vanhan mallinen vaikka se on hyvässä kunnossa.
- Varmana en mene sanomaan, mutta kertovat, että Helmi on ollut kapulla siitä lähtien, kun se ryhty merirosvoksi, Finn vastasi
Eli lopetti Kauppakomppaniassa, ajattelin mielessäni Fican jatkaessa puhettaan.

- Vaan aika nopeesti sille tehtiin, noh paskamainen temppu, kun sen entinen perämies valtas Helmen ja jätti kapun autiolle saarelle yksin pistoolin ja yhden ammuksen kanssa.
- Mutta se pääsi kuiteski pois saarelta ja hävis sen jälkeen näiltä vesiltä joiksikin vuosiksi. Palattuaan se hankki Helmen takaisin ittelleen ja ampu sen entisen perämiehensä, tai niin muut mulle kerto, kun liityin miehistöön, Finn lisäsi.

Finnin viimeksi kertoma juttu herätti minussa paljon kysymyksiä. Kuinka Jack oli antanut perämiehelleen syyn ja mahdollisuuden kapinaan? Miten hän oli päässyt pois saarelta? Ja miten hän oli hankkinut Helmen itselleen alunperin? En tiennyt, mitä kauppakomppaniassa tienattiin, mutta epäilin, ettei niillä palkoilla sentään laivaa ostettu. Joten oliko Jack varastanut Helmen itselleen?

Mutta seuraavaksi en esittänyt noista kysymyksistä yhtäkään vaan jotain aivan muuta.
- Onko Jack sinusta onnellinen?
Jos Finniä ihmetytti kysymykseni laatu, niin hän ei ainakaan sitä näyttänyt vaan virkkoi mietteliäänä: - Jaa, että onnellinen.
Hetken ajan hän tuijotti merta ja vastasi lopulta: - Kyllä mä sanoisin, että se on onnellinen, ainakin suurimman osan ajasta.
- Mutta joskus sillä on sellainen synkkä hetki. Yleensä silloin on yö ja se on yksin kannella. Se kulkee pitkin alusta ja sivelee sen pintoja, vähän niinku arvioi Helmeä. Aivan kuin se miettis, että oliko alus arvoisensa.
- Minkä arvoinen?
- En tiedä. Kapu ei pahemmin itsestään puhu, Finn vastasi ja jatkoi: - Noi synkät hetket päättyy yleensä siihen, että kapu lukkiutuu hyttiinsä rommin kanssa ja seuraavana päiväni sillä on julmetunmoinen krapula. Mutta kun se siitä selviää, niin se on taas oma ittensä; yltiöpäinen mutta oikeamielinen merirosvokapteeni, joka pitää huolen meistä ja tavaroistaan. Ja muista ihmisistä, jotka on koskettaneet sitä jollakin tavalla. Ottihan se sutkin mukaan, vaikka on nähnyt sut viimeksi muksuna.

Olin aika yllättynyt Finnin loppusanoista ja myös hyvilläni siitä, että Finnikin, vaikka oli tuorein miehistöstä, niin uskoi kapteeniinsa hyvyyteen. Kaikesta huolimatta Jack oli Lordi-arvonsa arvoinen.

- Kelpasko? Finn kysäisi.
- Kyllä, vastasin hymyillen ja jatkoin: - Ja mitä siihen anteeksipyyntöösi tulee, niin se on hyväksytty.
- Hieno homma, Finn naurahti. - Vaan eiköhän me lähdetä nyt syömään Marthan sapuskaa, niin pulskistut.
- Sitä on turha yrittää, vastasin ja pudistin päätäni.
- Niin varmaan, mutta Martha ei luovuta ihan helposti, kuului Finnin sanat, kun hän lähti laskeutumaan mastosta alas.

/

Vatsani täynnä Marthan ruokaa nousin portaat ylös kannelle omena kädessäni. Olin juuri haukkaamassa hedelmästä palan, kun huomioni kiinnittyi kahteen auringon paahtamaan vartaloon, jotka tasapainoilivat reelingillä.
Kaksoset, ajattelin ja unohdin omenan syöntiaikeeni jäädessäni tuijottamaan nuorukaisten ihoon piirtyviä pitkiä ja jänteviä lihaksia ja huomasin hengittäväni pitkää niitä katsellessani.
Samassa nuorukaiset kääntyivät minua päin ja nähtyään tuijotukseni heidän kasvoilleen levisivät kujeilevat hymyt ja hymyt kasvoillaan he sukelsivat meren syvyyksiin.
Hymähdin päätäni pudistellen ja käänsin katseeni toisaalle; suoraan Jackiin, jolla oli kasvoillaan mietteliäs ilme, ja tajusin hänen nähneen tuijotukseni kaksosten perään. Hetken ajan suunnittelin siirtyväni muualle, mutta sitten päätin, että hittoako se Jackille kuului ketä katselin, ja menin rohkeasti hänen luo.

- Olemme ilmeisesti perillä, sanoin.
Jack ei vastannut mitään vaan katsoi minua tovin hattunsa lierin alta kunnes kääntyi katsomaan laineita. Siirryin hänen vierelleen ja aistiessani rommin tuoksun muistin Finnin sanat Jackin juomisesta.
Tuijotimme tovin merenpintaa ja aloin jo huolestua, kun kaksosia ei kuulunut ylös, mutta sitten pinnalle alkoi ilmestyä ilmakuplia ja hetken perästä kaksi vaaleaa päätä.
- Löytyi, hihkais William ja näin rasian Stephenin kädessä, kun kaksoset uivat takaisin laivalle. Stephen nousi ylös kannelle ja tuli luokseni vesipisaroiden juostessa pitkin vartaloaan seuraten sen kaaria ja linjoja.

Piru vie Amber, älähdin itselleni. Olet sinä ennenkin paljaita vartaloita nähnyt, eivätkä ne ole sinussa herättäneet sen kummempia huomioita, joten mikä nyt on eri tavoin?
En kuitenkaan ennättänyt miettimään vastausta, koska Stephen ojensi rasian minulle ja saatuani sen haltuuni käännyin ympäri, jotta en olisi jäänyt seuraaman pisaroiden kulkua.

- Kapteeni, kuulin Stephen sanovan. - Siellä olis kyllä kaikkea muutakin ylöstuotavaa, osalla niistä saattaa olla arvoakin.

En kuullut, mitä Jack hänelle vastasi, koska avasin parhaillaan rasiaa ja helpottunut hymy levisi kasvoille, kun näin helmen. Otin sen sormiini ja pudotin pussiin. Rullatessani auki viimeistä vihjettä toivoin sen olevan yhtä helposti avattavissa kuin aikaisemmatkin.

- No, mitä siinä sanotaan? Kysyi Ragetti, joka oli tullut viereeni.

“Myrkyn väri suonissaan,
neidot keinuu kahleissaan.
Temppelistä herran, alta nelisiipisen,
löytyy kyynel viimeinen.

Luin tekstin ääneen ja sitä seurasi hiljaisuus.
- Ei kenenkään suonissa virtaa vihreää väriä, Ragetti sanoi lopulta.
- Miten niin vihreää? Pintel kysyi häneltä.
- No myrkkyhän on vihreää, myrkynvihreää, kyllä sä sen värin tiedät, kuului vastaus.
- Tyhmä, Pintel tuhahti. - Eihän vihje myrkkyä tarkoita vaan jotain ihan muuta.
- No mitä sitten?
- No sitähän tässä yritetään ratkoa, pölvästi!
- Älkää nyt riidelkö, toppuuttelin miehiä ja käännyin sitten muiden puoleen kysyen heiltä, herättikö vihje heissä jotain ajatuksia, mutta sillä kertaa kaikki, jopa Jack, olivat hiljaa.
- No, se olisikin ollut liian helppoa, huokaisin. - Mitäs nyt sitten? Kysyin Jackilta.

Jack mietti hetken ja sanoi sitten: - Kun kerran emme tiedä uutta suuntaa, niin yhtä hyvin voimme pitää tauon. Mitäs sanotte, jos rantaudumme tuonne, Jack osoitti läheistä saarta, - ja syömme pitkästä aikaa nuotiolla ja mietimme jatkoa vasta huomenna?
- Täh?! Marty huudahti. - Tosissaanko olet, kapteeni? Hän kysyi.
- Kyllä, Jack vastasi ja saatoin erottaa pienen hymyn kasvoillaan. - Sitä paitsi kaksoset tahtovat jatkaa hylyn tutkimista, joten jäämme tänne kuitenkin.
Jackin sanat saivat aikaan hurraa-huutoja, joihin yhtyi jopa Cottonin papukaijakin.

 - No niin! Jack korotti ääntään ja sai miehistön rauhoittumaan. - Naiset lähtevät saarelle Pintel ja Ragetti mukanaan valmistelemaan nuotiota ja etsimään saarelta tuoretta syötävää. Cotton, Finn ja Marty auttavat kaksosia ja herra Gibbs tulee hyttiini, meillä on asioita ratkottavana, Jack jakoi käskyjään eikä koska kellään ei ollut mitään osaansa vastaan, olimme pian soutamassa kohti saarta.
« Viimeksi muokattu: 13.07.2011 09:56:02 kirjoittanut Genova »

Béren

  • ***
  • Viestejä: 705
  • set my heart on fire
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #13 : 13.07.2011 15:44:33 »
Ääh vaikeeta kommentoida.. Mutta joo tykkäsin toosi paljon ja toi Finn mikä nyt olikaan on jotenkin aivan ihana :D Mäkin haluan tietää Jackin menneisyydestä enemmän ja ääh mä en osaa kommentoida :D Mutta joo sujuvaa tekstiä ja virheitä en bongannut, eli jatkoa :)

Chuva

  • Mursumarsu
  • ***
  • Viestejä: 656
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #14 : 13.07.2011 17:38:26 »
Oi, tää on loistavaa :3

Tykkään kovasti!!

Tom^^
"I understand what you're saying, and your comments are valuable, but I'm gonna ignore your advice."
-Roald Dahl (Fantastic Mr. Fox)

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #15 : 14.07.2011 17:22:01 »
Kiitos Tom^^ ja Carrot.
Mukavaa, että piditte.

A/N: Jos viides kappale oli tuskan takana, niin tämä kappale syntyi kuin itsestään. Tosin yö tässä meni.



6. Saarella

- No niin, eiköhän me tällä ruokamäärällä saada mahamme täyteen, Martha totesi ja katseli tyytyväisenä nuotiolla paistumassa olevia kaloja ja kaneja, joita Pintel ja Ragetti olivat saalistaneet.
Nuotion vierellä oli korit täynnä hedelmiä, joiden suhteen saari oli antelias. Ja jotta tärkein ei unohtuisi, niin rivi pulloja oli puiden varjoissa odottamassa juomista.

- Sitten sä, Martha sanoi ja kääntyi minuun päin. - Ota tuo pussi ja seuraat tuota puroa. Pintel sanoi, että sen päässä on lampi. Menet sinne ja peset ittes.
- Mitä? Älähdin ja automaattisesti käänsin pääni sivuun ja haistoin kainaloani. Selvä, ei olisi pitänyt, totesin mielessäni.
- Kyllä sä kuulit ihan oikein. Ja vaikka et pahasti haisekaan, ainakaan vielä, niin kertaakaan ei kannata jättää kylpyreissua väliin, jos se vaan on mahdollista, luulis sun tietävän, Martha sanoi ja jatkoi vielä: - Mä siedän kyllä sen, että äijät haisee, mutta naisille se ei sovi, ollaan kuinka vaan merirosvoja. Kaikkein mieluiten mä avaisin noi sun lettis ja saisit pestä tukkaskin kunnolla, koskahan sä senkin oot viimeksi tehnyt, mutta siihen ei nyt ole aikaa.
- Mutta etkö sinä tarvitse apua noiden ruokien kanssa? Kysyin.
- En tarvi, on mulla noi kaks apunani, Martha sanoi ja nyökkäsi päällään kohti Pinteliä ja Ragettia, jotka heittelivät  rannalla siimaa veteen.
- No jos kerran olet tuota mieltä, myönnyin. - Mutta en viivy kauaa, niin sinäkin pääset peseytymään.
- Ei mitään kiirettä, mä ehdin huomennakin peseytymään. Kapteeni kun on antanut miehistölle luvan syömiseen ja juomiseen, niin ei se aio itsekään pulloon sylkeä ja uus päivä on pitkällä ennenkuin se tai Gibbs on siinä kunnossa, että voidaan ajatella lähtöä. Ja mihinkä me lähdettäis, kun ei ole suuntaakaan tiedossa, Martha vuodatti. - Jotenka ala mennä ja peseydykin kunnolla, hän komensi vielä ja minä otin suunnan kohti lampea.

Lampi oli helppo löytää ja paikka kylpi täydessä auringonpaisteessa. Kaiken lisäksi pieni vesiputous valutti uutta vettä lampeen, jonka tummuus kertoi olevan sen melkoisen syvä.

Riisuiduin ja pulahdin veteen, jonka kylmyys salpasi hengitykseni, mutta vain hetkeksi, ja kohta vartaloni tottui veden viileyteen.
Uin lammen ympäri pariin kertaan ja hain sitten pussista saippuan, jonka Martha oli sinne laittanut.

Hankasin saipuaa iholleni ja nähdessäni vaahdon olevan ennemminkin harmaata kuin valkoista, minua nolotti likaisuuteni. Toisaalta eipä sitä laivalla ollut mahdollisuutta kunnolliseen peseytymiseen ja lika myös suojasi ihoa auringolta paahteelta.
Sukelsin veteen ja nousin pinnalle pienen matkan päässä. Lammen pinnalla kellui harmaa vaahtokeko, joten otin saippuan uudelleen käteeni ja vaahdotin itseni toistamiseen.
Onneksi Marthan saippua ei tuoksunut kukkasille vaan puhtaan raikkaalle, ajattelin.
Lopuksi vaahdotin vielä lettini ja uin putouksen alle huuhtomaan itseni.

Peseydyttyäni uin vielä hetken nauttien hiljaisuudesta ja yksinään olosta. Vaikka olinkin seurallinen ihminen, kaipasin aikaa olla yksin. Siihen vain harvemmin laivalla oli mahdollisuutta.

Nousin isolle kivelle kuivattelemaan auringon lämpöön ja huomasin kuvajaiseni heijastuvan veden pintaan.
Olin viimeksi nähnyt itseni peilistä ollessani Englannissa ja silloinkin olin ollut salaa asialla. Tätini kun oli ollut sitä mieltä, että neitojen kuului uskoa vanhempien sanaan heidän ulkonäöstä eikä keikistellä peilin edessä.

Tutkailin kasvojeni kuvajaista ja näin isältäni perityt meripihkan väriset silmäni, joita kehystivät pitkät mutta vaalet ripset ja kulmat. Väritys oli sama myös hiuksissani, mutta jos hiukseni olisivat auki, niin kirahoissa erottaisi punaisen sävyjä, aivan kuten oli ollut irlantilaiselta äidiltäni, joka tavattuaan Pohjolasta tulleen raavan merirosvon, oli rakastunut tähän ja karannut kotoaan miehen mukaan.

Muuten olinkin sitten oma itseni. En ollut perinyt isäni karhumaista kokoa tai äitini pehmeitä muotoja.
Toisaalta olin tyytyväinen jäntevään vartalooni, johon ei ruoka vaikuttanut, mutta toisaalta taas...

Laskin kädet rinnoilleni ja ne melkeinpä peittyivät kämmeniini.
Se hyvä puoli pienissä rinnoissani oli, etteivät miesten katseet viipyneet niissä ja ne peittyivät hyvin tiukan liivin alle, mutta lyhyen liittoni ja niiden muutamien aviovuodehetkien aikana, en ollut kokenut minkäänlaista mielihyvää mieheni hyväillessä rintojani. Ja uskoin vahvasti niiden koon olleen syyn siihen.
Englannissa ollessani tätini oli lohduttanut, että rintani kasvaisivat kyllä kunhan tulisin raskaaksi ja maito kohoaisi niihin, mutta sitä ihmettä en tulisi koskaan kokemaan.

Ja kuin itsestään käteni etsiytyivät vatsani arvelle, joka ulottui kyljeltä toiselle. Arpi, joka oli ompeleista jäänyt, oli kapea ja sileä, mutta ikuinen. Ja tiesin, että joka kerran, kun joku sen näkisi, joutuisin kertomaan sen syntyperän.
Toisaalta, kukapa siitä kyselisi. En jaksanut uskoa, että tulisin enää koskaan tapaamaan miestä, jonka kanssa päätyisin aviovuoteeseen ja pikainen pyörähdys sängyssä jonkun ohikulkijan kanssa ei minua kiinnostanut.

Kuin tyhjästä ilmestyivät Jackin kasvot ajatuksiini ja ihoni nousi kananlihalle. Kuulin hänen äänen korvissani, saatoin jopa aistia hänen tuoksunsa. Tunsin oudon lämmön leviävän kaikkialle vartalooni ja hengitykseni lähes salpaantui. Ja yhtä nopeasti kuin tunne oli tullut, niin se myös hävisi.

Istuin kivellä silmät suurina ihmetellen äskeitä kokemusta, joka oli ollut niin voimakas, että aloin tähyilemään ympärille siltä varalta, että Jack olisikin maisemissa.
Mutta ketään ei näkynyt ja vähitellen rauhoituin. Yritin palauttaa kokemuksen mieliini, mutta se pysyi poissa.
- Hölmö, älähdin itselleni ja unohtaakseni harhakuvan aloin pukeutumaan.

Martha oli ystävällisesti laittanut pussiin puhtaan paidan. Mutta paidan lisäksi pussissa oli myös hameeni ja liivi, jota en tunnistanut omakseni, ja lyhyet housut, jotka muistuttivat Englannissa käyttämiäni alushousuja.
Puin paidan päälleni ja katsoin mietteliäänä likaisia housujani eikä ajatus siitä, että pukisin ne puhtaan ihoni päälle, ei miellyttänyt. Joten sulloin housut pussiin, vedin hameen päälleni ja alushousut jalkaani.
Liiviä tutkaillessani tulin siihen tulokseen, että sen täytyi olla minun, koska yksikään miehistä ei käyttäisi sitä kuvioittensa takia. Samalla muistin Marthan ommelleen jotain samankaltaisesta kankaasta ja tulin siihen tulokseen, että hän oli tehnyt liivin minulle ja puin sen päälleni.

Ja yhtäkkiä tunsin itseni enemmän naiseksi kuin mitä olin tuntenut pitkään aikaan enkä malttanut olla pyörähtelemättä hiukan ja otin jopa muutaman tanssiaskeleen.
Englannissa parasta oli ollut tanssiaiset, joissa olin viilettänyt pitkin lattioita miesten viedessä. Tanssi oli ollut ainoa asia, jossa olin antanut miehen viedä ja nauttinut siitä.

Itselleni hymyillen istuin maahan aikomuksenani vetää saappaat jalkaani, mutta tuoksu, joka saappaistani lähti, sai minut toisiin aatioksiin ja lähdin kävelemään rannalle paljan jaloin.

Kuljin polkua pitkin kohti rantaa ja korviini kantautui rallatus, jota joku lauloi korkealla äänellä:

Ankkuri heitettiin
ja luvalla kapteenin,
me vuorot nyt unohdetaan.
Pullot korkataan,
jalojuomaa kaadetaan
kurkkuumme karheisiin.


Lauluun yhtyi monia ääniä, jotka lauloivat minullekin tuttua kertosäettä:

Nostetaan malja! Me hoilataan,
laineet virttämme soittaa,
tuuli sen mukanaan kantaa.


Ja sitten oli taas kauniin tenorin vuoro ja kertosäettä hoilasi taas soraääninen sekakuoro:

Yön kuumuudessa,
seurassa suulaassa,
laulamme tuttuja juttuja.
Janoa kaihdamme,
riimejä vaihdamme,
kannella pyörii tyhjiä pulloja.

Nostetaan malja! Me hoilataan,
laineet virttämme soittaa,
tuuli sen mukaansa ottaa.

Aamu mukanaan
tuo olon tukalan
mutta siitä me veistaan viis.
Pulloon ei syljetä,
eikä mietitä huomista,
otetaanpa hörppy siis.

Nostetaan malja! Me hoilataan,
laineet virttämme soittaa,
tuuli sen mukaansa ottaa.


Saavuin metsän reunaan ja eteeni aukeni näkymä, jossa nuotion ympärillä istui koko miehistö taustanaan oranssina hehkuva aurinko, sininen Karibia ja musta alus.
Laulu loppui ja näin, kuinka pulloja kilistettiin yhteen ja kuulin raikuvan naurun täyttävän ilman.
Katselin näkyä hieman kaihomielisenä, koska tiesi, miltä miehistöstä tuntui, olinhan itsekin ollut aikoinani yksi miehistöstä ja kaipasin sitä meidän-alus-meidän-poppoo-henkeä.

Samassa yksi istujista käänsi päänsä minun suuntaan ja huomasin sen olevan Jack. Ja harha, jonka olin lammella kokenut, palasi ja jähmetyin sen voimasta aloilleni enkä kyennyt muuhun kuin katsomaan Jackia.
Tämä on ihan hullua, ajattelin. Kukaan mies ei ole koskaan aikaisemmin vaikuttanut minuun näin. Aivan kuin olisin jonkun lumon otteissa. Lumon, joka lähti Jackista ja veti puoleensa taianomaisesti.

Nyt lopetat, älähdin itselleni ja pakotin jalkani liikkeelle suuntana nuotio.

Päästyäni nuotiolle istuin Martha viereen ja kiitin häntä liivistä.
- Eipä kestä, hän vastasi ja ojensi minulle lautasen, johon oli koonnut lihan paloja.
- Yritetään me naiset syödä sivistyneesti, vaikka nuotiolla ollaankin, hän virkkoi ja loi paljon puhuvan katseen Martyyn, joka raastoi lihaa muodosta päätellen jäniksen reisiluusta.
- Mitä, Marty älähti Marthan katseen huomatessaan. - Mä en ole ollut koskaan minkään sivityksen ystävä.
- Ja sen huomaa, Martha vastasi saaden koko miehistön nauramaan.

/

Nuotio alkoi hiipua auringon laskettua ja suurin osa miehistöstä makasi hiekalla ruokaa sulatellen, nojaten puunrunkoja vasten, jotka olivat aikaisemmin toimittaneet istuinten sijaa.
- Soitapa jotain kaunista, poikaseni, Martha sanoi ja William nosti syliinsä kitaran, joka lojui hiekalla hänen vierellään.
Hän tapaili sormillaan soittimensa kieliä ja löysi sitten hakemansa ja aloitti kauniilla tenorillaan:

On vain yö tumma kanssain mun
aavaa merta kun katson.
Kauas vie sen ihmisen tie,
joka meren kutsuun vastaa.

- Jatka vain, häntä kehoitettiin, kun hän lopetti kappaleen selvästikin kesken.
- Jatkaisin, jos muistaisin sanat, William sanoi olkiaan kohauttaen ja näytti hieman nololta.

- Jossain seilaa laiva tuo, jolla mun armaani puhjehtii, sanoin ja päät kääntyivät minuun.
- Tiedätkö laulun? William kysyi.
- Tiedän, vastasin. - Äitini tapasi laulaa tuota laulua ja opin sen siinä sivussa.
- Laula sitten, niin minä säestän, William sanoi ja heläytti kitaraansa.

Epäröin hetken. En ollut laulanut pitkiin aikoihin, mutta tuskinpa muutama väärin soiva nuotti pilaisi toisten kuuntelua, joten otin säestyksestä kiinni ja aloitin laulun alusta:

On vain yö tumma kanssain mun
aavaa merta kun katson.
Kauas vie sen ihmisen tie,
joka meren kutsuun vastaa.

Jossain seilaa laiva tuo,
jolla mun armaani purjehtii.
Valkein purjein, maata ei näy,
vain Etelänristi taivaalla seuraa.

Hiljaa nousee täysikuu,
kajo sen aalloilla leikkii.
Kunpa voisin luokses kulkea
pitkin kuunsiltaa.

Aistisin tuoksusi, tuntisin lämpösi,
äänesi hyväilisi korviani.
Syliisi mut sulkisit, suruni pois pyyhkisit,
hellin huulin mua kun suutelisit.

On vain yö tumma kanssain mun
aavaa merta kun katson.
Vaikka nyt erillään,
me kumpikin kuljetaan,
niin sydämessäin tiedän, me vielä palataan.

Ääneni vaiettua hiljaisuus oli käsin kosketeltavissa.
- Voi likka, minkä teit, Martha nyyhkäisi ja pyyhki kyyneleitään poskiltaan.
- Anteeksi, sanoin. - Ei ollut tarkoitus synkistää iltaa.
- Et sä mitään synkistänyt, mä vaan olen tällainen herkkä ihminen, Martha jatkoi, mutta silmäillessäni muita miehistön jäseniä, näin heidänkin silmien kimmeltävän. Samalla huomasin Jackin puuttuvan joukosta.

- Kertokaapa mulle, mikä se on, kun sokea näki jäniksen, rampa otti sen kiinni ja alaston pisti taskuunsa? Marty kysyi ja sai huomion itseensä.
- Höh, eihän sokea voi nähdä, Finn sanoi.
- Nii, eikä rampa saa mitään kiinni, Ragetti totes.
- Tyhmät, Pintel älähti. - Se on tietty valhe.
- Niin mikä on valhe? Ragetti kysyi.
- No vastaus tietty. Eikö niin? Pintel kysyi Martylta, joka näytti harmistuneelta, mutta nyökkäsi Pintelille.
- No kertokaapa sitte mulle, mitä ei voi valita, mutta otetaan silti? Pintel esitti seuraavan arvoituksen ja muut alkoivat pohtimaan sitä.
Muut paitsi minä, koska tunsin hetki sitten juomani rommin nousevan ylös ja minun oli pakko lähteä, jotta en olisi antanut ylen kaikkien edessä.

Päästyäni puiden siimekseen tyhjensin mahani sisällön erään puun juurelle, jonka jälkeen oloni hieman helpotti. Näin vähän matkan päässä puron ja join siitä vettä saadakseni pahan maun pois suustani.
Sitten suuntasin takaisin rannalle, mutta en palannut nuotiolle vaan nojauduin suurta kiveä vasten. En todellakaan kaivannut kuulla mitään vinoilua olotilastani.

- Kaikki hyvin? Jack kysyi ilmestyen kuin tyhjästä.
- On. Tuli vain juotua liikaa, vastasin hieman nolona.
- Sitä sattuu, paremmissakin piireissä, Jack sanoi ja tuli viereeni nojailemaan kiveä vasten.
- Tiedätkö, hän sanoi hetken päästä, - että kuulostit aivan äidiltäsi laulaessasi tuota laulua.

Käännyin Jackia päin ja kysyin ihmeissäni: - Oletko kuullut hänen laulavan?
En todellakaan ollut tiennyt, että Jack olisi koskaan ehtinyt tavata äitiäni.

- Kyllä, Jack vastasi. - Olin silloin ihan lapsi, mutta Teaguen kanssa merillä, ja kurssimme ristesi isäsi seilaaman kurssin kanssa. Matkantekomme päättyi sinä päivänä siihen.
Naurahdin ja sanoin: - Voin hyvin kuvitella.
Ja näin mielessäni nuo kaksi hyvin erilaista merirosvokapteenia, joita yhdisti rakkaus viiniin.
   
- Niinpä, Jack sanoi ja jatkoi: - Illan tultua minut komennettiin hyttiini ja unten maille, mutta se taas ei sopinut minulle vaan lähdin tutustumaan isäsi laivaan ja kuulin hiljaista laulua. Seurasin sitä ja päädyin hytin avoimelle ovelle. Näin siitä vaaleahiuksisen naisen kumartuneena kehdon ylle  ja huomattuan minut hän lopetti laulunsa, pyysi minut sisään ja kysyi, että haluaisinko nähdä jotain kaunista. En osannut kieltäytyä ja hän johdatti minut kehdon viereen ja kehoitti katsomaan sinne. Kehdossa oli vauva päässään muutama kihara ja silmissään meripihkaa, Jack sanoi ja katsoi suoraan silmiini. Eikä minun tarvinnut kysyä, kuka vauva oli ollut.

- Rakastitko häntä? Jack kysyi yllättäen ja katsoin häntä kummastuneena, kunnes tajusin, ketä hän tarkotti.
- Beniä, miestäni? Kysyin ja pudistin päätäni jatkaen: - En. Rakkaudella ei ollut mitään tekemistä liittomme kanssa vaan se oli enemmänkin kahden ystävän keskinäinen sopimus, sanoin.

- Benille armeija ja meri olivat kaikki kaikessa ja hän tahtoi saada laivan komennukseensa. Mutta esimiehensä ei oikein välittänyt hänestä, Ben kun oli... hieman naismainen. Hän pukeutui siviilissä koreasti, nautti taiteesta ja eräät liikkeensä olivat... vaikenin tajutessani, että Jackissa oli samoja piirteitä kuin mitä oli ollut Benissäkin.   
   
Vaikka hänen vaatteensa olivat mallia merirosvo, oli niissä kuitenkin koristeluja, kuten rastoissaankin. Ja kuinka monesti olinkaan nähnyt hänen heiluttelevan käsiään kaikkea muuta kuin miehiseen tapaan enkä voinut olla hymyilemättä.
   
- Mutta naituaan minut, kesytettyään villin, kuten ystäväpiirinsä sanoi, esimiehensä uskoi, että Benistä olisi miestä myös kapteeniksi ja korotti hänet ensimmäiseksi perämieheksi erään vanhemman kapteenin laivalle ja lupasi Benille kapteenin arvon, jahka vanha kapteeni väistyisi, kerroin ja muistin, kuinka innoissaan Ben oli ollut uudesta arvostaan.
   
- Sitä Ben ei kuitenkaan koskaan saavuttanut, vaan hän kuoli ensimmäisellä matkallaan perämiehenä, sanoi ja tunsin oloni melko surkeaksi.
- En voi olla ajattelematta, että jos en olisi nainut häntä, niin ehkä hän olisi edelleen elossa.
- Et voi tietää sitä, Jack sanoi. - Sitä paitsi, sotilas, joka rakastaa merta, ei tiedä parempaa tapaa lähteä kuin kesken taistelun, Jack lohdutti ja jälleen kerran tunsin oloni keventyvän.
   
- Mitä Finn tahtoi sinusta? Jack kysyi taas hypähtäen uuteen asiaan.
- Hän pyysi anteeksi sanojaan, vastasin. - Hän huuteli minua huoraksesi, kun tulin Helmelle. Mutta varokin sanomasta siitä hänelle, me olemme asian jo sopineet, komensin Jackia.
- No, mitä sinä sitten hänestä tahdoit? Jack jatkoi. - Keskustelitte melko kauan mastossa.
   
Purin hammastani. Totta kai Jackin oli pitänyt huomata keskustelumme ylhäällä. Mutta koska en tahtonut valehdella Jackille, vastasin rehellisesti: - Kysyin häneltä sinusta.
- Minusta? Väitätkö, että sen kolmen viikon ajan, jonka vietit Tortugassa ennen tuloamme, et kuullut tarinoita minusta, jack kysyi ja melkeinpä tyrmistynyt.
- Minä en välitä tarinoista vaan halusin avoimen mielipiteen, vastasin ja kysyin sitten puolestani: - Ja mistä sinä tiedät, kauanko olin Tortugassa?
- Kysyin tavernan isännältä, Jack vastasi suoraan. - Vähemmästäkin uteliaisuuteni herää, kun eteeni tulee ystävä vuosien takaa.
- No mitä hän sitten kertoi?   
- Että olit tullut tavernaan yhtenä iltana siihen luostarimekkoon pukeutuneena ja kysynyt minua. Kuultuasi, etten ollut Tortugassa, olit ottanut huoneen ja jäänyt odottamaan minua.    
- Istuit päivittäin tavernassa ja vähitellen teit miehet hulluiksi, kun et ottanut vastaan juomia etkä vastannut kysymyksiin. Ja sen kerran kun vastasit, niin mies kärsi nivuskivuista monta päivää, Jack sanoi ja saatoin kuulla naurua hänen äänessään.
- Mitäs tunki itsensä minuun kiinni, vastasin ja muistin sen raavaan miehen, joka oli ahdistellut minua koko päivän. Lopulta olin kyllästynyt siihen ja pudottanut täysinäisen rommipullon miehen nivusiin.
   
- Ja mikä teitä miehiä vaivaa, kun ette ymmärrä, että jos nainen istuu yksin niin ehkä hän myös tahtoo olla yksin?! Älähdin ärtyneenä muistoistani.
- Me miehet koemme sen harvinaisen puoleensavetävänä, vaikeasti saavutettavissa oleva kohde, tiedäthän, kuului vastaus.
- Kohde?! Naurahdin. - Minä en taas tarkoita lainkaan sitä.
- Etkö? Jack kysyi matalla äänellä.
- Jack, totesin ja vedin henkeä. Pysy vahvana, komensin itseäni ja jatkoin: - En todellakaan etsinyt sinua käsiini siksi, että...
- Että mitä? Jack kysyi ja saatoin tuntea katseensa kasvoillani.
- Tahdoin vain apuasi helmen etsinnöissä, siinä kaikki.

Jack naurahti ja kääntyi eteeni. Hän laski kätensä molemmille puolilleni sanoen: - Voit toistaa tuota vaikka maailman ääriin, mutta sanasi eivät vakuuta minua, koska kaikki muu sinussa puhuu aivan toista. Mikset kuuntelisi niitä ja antaisit haluillesi vallan? Jack sanoi ja nojautui lähemmäs minua.
- Ei ole mitään haluja, sanoi kääntäessäni kasvoni sivuun.
- Valehtelet, Jack kuiskasi ja suukotti poskeani. - Koska halua on aina, hän kuiskasi korvaani. - Se on yksi ihmisen perustarpeista, aivan kuten syöminen ja juominen.
   
Jack laski toisen kätensä olalleni ja vaikka ihomme välissä oli paitani kangas, saatoin tuntea hänen sormiensa lämmön kankaan läpi.
- Ihminen kaipaa toisen kosketusta, Jack jatkoi monologiaan, - iho toista ihoa, mieli sitä, että antautuu täysin toisen vietäväksi ja kokee nautinnoista suurimman.    
   
Tunsin huimausta Jackin sanoista, ja kevyet suukot, jotka satelivat leukapieleeni ja kaulaani saaden aikaan viluväreiden katkeamattoman jonon, eivät auttaneet asiaa.
Jackin käsi laskeui uumalleni, liukui selkääni. Toisella kädellään hän tarttui leukaani, käänsi kasvoni itseensä ja suuteli minua suoraan suulle.
   
Suljin silmäni, painoin kämmeneni kiven pintaan ja taistelin halujani vastaan; haluani vastata suudelmaan, haluani antautua Jackin lumoon. Lumoon, joka ei tulisi kuitenkaan kestämään.
   
Jack suoristi itsenä, mutta ei siirtynyt pois edestäni vaan laski kätensä kivelle pääni yläpuolelle ja huokaisi syvään.
Katseemme kohtasivat ja nielaisin nähdessäni, kuinka hänen tummat silmänsä paloivat halusta. Halusta minua kohtaan, soi päässäni ja kuuma aalto syöksähti vartalossani.
Katseeni laskeutui Jackin silmistä hänen huulilleen ja nuolaistessani omiani maistoin niistä rommin ja suolan, Jackin huulten maun.
Kohotin katseeni takaisin Jackin silmiin ja hengitin avoimin huulin. Jack kumartui uudelleen puoleeni katseensa kiinni silmissäni mutta tuntiessani hänen hengityksensä huulillani kuiskasin: - Ei.

Jack pysähtyi kuin seinään ja katseensa palo himmeni.
- Ei sitten, hän tokaisi melkeinpä väsyneenä ja työnsi itsensä irti minusta. Ja ennenkuin tajusinkaan, hän oli jo harppomassa pois.
- Jack, huusin ja juoksin hänen eteensä, mutta hän ei pysähtynyt vaan ohitti minut tylysti.
Sain kuitenkin otteen hänen kädestään ja hän käännähti ympäri.
- Mitä? Hän ärähti ja irroitin otteeni kädestään perääntyen samalla pari askelta.
- Anna minun selittää... miksi en halua, pyysin.

Ja kun Jack ei vastannut mitään, mutta ei myöskään lähtenyt pois, jatkoin: - En tahdo maata kanssasi, sillä se ei johtaisi muuhun kuin ystävyytemme mutkistumiseen. Ja minulle ystävyytemme on tärkeämpää kuin muutamaan kiihkeä yö, jotka tulisivat loppumaan, kun saamme helmet palautettua. Koska senhän jälkeen sinä jatkat entistä elämääsi ja minä taas... käänsin kasvoni merta päin ja vaikenin, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mitä edessäni olisi sen jälkeen.

- Kuka sanoi, että tiemme eroaisivat tämän hullun tehtävän jälkeen? Jack kysyi kylmästi.
Käänsin katsoni häneen ja huudahdin: - Mutta sinähän sanoit niin, kun teimme sopimuksen! - Sanoit auttavasi minua helmien kanssa ja sitten olemme sujut.
- Niin, sujut velkani suhteen, Jack totesi, - mutta kertaakaan en sanonut, että sen jälkeen olisit omillasi. En ikinä jättäisi sinun asemassasi olevaa ystävääni omilleen, sinusta nyt puhumattakaan, Amber kultaseni, Jack sanoi ja oisin voinut lyödä vetoa siitä, että äänessään oli surua. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, hän vielä lisäsi: - Ikävä kyllä, sinä saatoit uskoa niin. Ja sitten hän lähti pois.

Tällä kertaa annoin hänen mennä, koska vaikka Jackin sanoissa ei ollut ollut mitään lopullista päätöstä, saatoin kuulla niiden olevan ensimmäisiä nauloja hauraan ja tuoreen ystävyytemme arkkuun. Enkä kyennyt estämään kyyneiden juoksua poskilleni.
« Viimeksi muokattu: 14.07.2011 19:57:18 kirjoittanut Genova »

Béren

  • ***
  • Viestejä: 705
  • set my heart on fire
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #16 : 14.07.2011 19:49:54 »
Tästä tulee nipotuskommentti.. Mutta joo siis pari virhettä bongasin esimerkiksi:
Lainaus
Onneksi Marthan saippia ei tuokusunut kukkasille vaan puhtaan raikkaalle, ajattelin.
saippua, tuoksunut
Lainaus
- Ja sen huomaa, Matrha vastasi saaden koko miehistön nauramaan.
Martha
Lainaus
En osannut kieltäytyä ja hän    johdatti minut kehdon viereen ja kehoitti katsomaan sinne.
Minä en välitä tarinoista vaan halusin avoimen mielipiteen,    vastasin ja kysyin sitten puolestani
Vain yksi väli
Eli ihan vaan huolimattomuusvirheitä, mutta niitähän sattuu kaikille :D
Tykkäsin jälleen kerran luvusta, ja laitahan jatkoa tulemaan
-Carrotti

yami

  • ***
  • Viestejä: 576
  • Mustetahrapiraatti
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #17 : 15.07.2011 10:29:35 »
Voisin sanoa, että on vaarallista lukea PotC-jatkoficciä OC-hahmoilla samaan aikaan, kun itse kirjoittaa Jack/OC-ficciä. Olen itse suunnitellut juuri rannalla tapahtuvaa kohtausta (ihan vähän samantyyppinen, mutta osa jo kirjoitettu) ja tuollaista Jackin ajoittaista synkkyyttä. Pitänee siis vähän muuttaa suunnitelmia, etten vahingossakaan tule vahingossa lainanneeksi ideoitasi!  :)

Joka tapauksessa, tykkään! Jään seurailemaan jännittyneenä, varsinkin, kun Amberin ja Jackin välille on ihan selkeästi syntymässä jotain - mihinkä sitten ikinä johtaakaan?  :)



Saadakseen täytyy joskus menettää.

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #18 : 16.07.2011 14:11:22 »
Kiitos taas yami ja carrot :) Virheet on käyty korjaamassa, ihme ettei niitä ollut enempää, sen verran tiheään tahtiin edellista lukua kirjoitin.

A/N:Nyt on sitten luvassa toimintaa...



7. Viimeinen

Auringon nousu vei mukanaan yön, jonka olin viettänyt lähinnä manaten itseäni ja Jackia.
Jackia siksi, että hän oli mikä oli; sukkelasanainen naistenvalloittaja, jonka tumma katse oli aivan liian mukaansatempaava.
Ja itseäni siksi, että olin ylipäätään langettu Jackin sanoihin ja katseeseen.
Olin minä ennenkin kohdannut moisia naistennaurattajia, Englannin seurapiirit olivat olleet heitä täynnä, mutta yksikään heistä ei ollut onnistunut siinä, mikä Jackilta oli onnistunut lähestulkoon yhdessä illassa; minun saamiseni hämilleen kaikin mahdollisin tavoin.

Astellessani takaisin nuotiolle en tiennyt, mitä uusi päivä olisi tuova tullessaan ja kaipasin jotakuta tyynyttämään rauhattomuuteni. Mutta ainoa, joka siihen olisi kyennyt...
Sääli vain, että sinä saatoit uskoa niin, soi korvissani katkeamattomana nauhana.

Nuotiolla oli hiljaista. En nähnyt Marthaa missään, joten uskoin hänen olevan lammella pesulla. Kaksoset nukkuivat sikeää unta selät vastakkain, Marty ja Pintel kuorsasivat kilpaa palmun runkoon nojaten tyhjät rommipullot käsissään.

- Haukkavaara! Raakkui Cottonin papukaija ja sai Ragettin ja Cottonin katsomaan minua.
- Huomenta, päivää, lettipää, Ragetti tervehti minua. - Maistuisko kahvi? Hän kysyi ja ojensi minulle mukin, jossa oli kuumaa, höyryvää nestettä.
- Kiitos, sanoin ja otin mukin vastaan. Hengitin syvään kahvin aromia ja maistoin mukista varovasti.
- Kuinkas te ylhäällä olette? Kysyin.
- Täytyyhän jonkun pitää vahtia yllä, Ragetti totesi. - Tosin eipä siitä paljoakaan iloa ole, kun kapu ja perämies ovat taju kankaalla.
- Molemmatko? Kysyin, koska laivoilla, joilla olin seilannut, perämiehen piti olla ollut valmiina purjehtimaan, jos kapteeni ei ollut siihen kykeneväinen.
- Kyllä vaan, Ragetti sanoi. - Kapu tuli myöhään illalla nuotiolle ja oli kiukkuinen kuin perseeseen ammuttu karhu. Ja jostain syystä se kyräili alkuun Finniä, vaan sitten se pyysi sen ja Gibbsin mukaansa ja pullojen kanssa ne meni mettään. Cotton kävi äsken kattomassa niitä ja siellä ne kolme makas pitkin maata. Joten ei taideta ihan heti lähteä.
- Ja minne me lähtisimme, älähdin. 
Aloin olla kurkkuani myötä täynnä viimeistä vihjettä, jota olin turhaan yrittänyt ratkoa kuluneena yönä.
- No, ootpa säkin ärtynyt. Jos me vaikka yrittäis ratkoa sitä vihjettä yhdessä, Ragetti ehdotti sopuisasti.
Kaivoin lapun taskustani ja annoin sen Ragetille.
- Siinä on.

Ragetti luki lappua hartaasti ja tokaisi sitten: - Eikös kirkkoa sanota Herran temppeliksi?
Vedin kahvini väärään kurkkuun ja Cotton tuli hakkaamaan selkääni nauraen mykkää nauruaan.
- Kyllä sanotaan, sain vastattua.
- No sitten meillä on jo yks osa ratkaistu, Ragetti iloitsi.
- Sääli vaan, että kirkkoja on melkoisesti, totesin lakoonisesti ja katselin käsiäni, jotka pitkästä aikaa olivat puhtaat ja joissa suonet erottuivat selvästi vaaleaa ihoani vasten.
Samassa tajusin mitä myrkyn väriä vihjeessä tarkoitettiin ja huudahdin sen ääneen: - Sininen.
- Täh? Ragetti kysyi.
- Katso nyt itsekin, intoilin ja ojensi käteni. Seurasin sormellani suoniani, jotka piirtyivät sinisinä ihoni alla.
- Joo, mutta mikä myrkky sitten on sinistä? Ragetti sanoi ja huomasin hänen epäröivän ideaani.

- Syanidi, sanoi ääni, joka ei ollut minulle juurikaan puhunut matkamme aikana. - Mutta vihje on hieman harhaanjohtava, koska vihjeen oikea vastaus on kuninkaallinen. Sinistä verta, tiedättehän, herra Gibbs jatkoi ja istui puunrungon päälle päätään pidellen.
- Olisiko sitä kahvia minullekin? Hän kysyi Ragetilta ja sai mukin käteensä.

- Port Royal, kuiskasin katseeni hiekassa. - Vihjeessä haetaan Port Royalin kaupunkia, sanoin nostaessani katseeni muihin, jotka katsoivat minua silmät aavistuksen levinneinä. - Neidot keinuu kahleissaan tarkoittaa laivoja satamassa ja royal tarkoittaa kuninkaallista. Viimeinen helmi on Port Royalin kirkossa, totesin.

Kolme miestä edessäni vaihtoivat synkän, paljon puhuvan katseen eikä yksikään heistä innostunut siitä, että vihje oli ratkaistu.
- Mikä nyt on? Kysyin, koska tajusin heidän tietävän jotain mitä minä en.
Ragetti vilkaisi herra Gibbsiin ja kehoitti häntä kertomaan.
- Mahdatkohan sinä tietää, etta kapteeni on etsintäkuulutettu ja jo kerran meinattu hirttää Port Royalissa? Herra Gibbs kysyi. - Kapteenin pako oli onnenkauppaa enkä usko, että hän ihan helposti Port Ryaliin suuntaa.

Siinä sitä taas oltiin, ajattelin, historian ovien edessä. En totta vie ollut tietoinen Jackin etsintäkuulutuksesta saatikka hirttotuomiosta. Enkä todellakaan halunut saattaa häntä moiseen vaaraan.

- No sitten menen yksin, vastasin tomerasti.
- Niin menet yksin minne? Kysyi Jack yllättäen takaatamme.

Käännyin ympäri ja näin Jackin siristelevän silmiään auringon valossa. Hänen paitansa oli vyötärölle asti auki paljastaen sileän rinnan ja vähäisen, tumman karvoituksen, joka lähti navasta alaspäin häviten housujen vyötärön alle.

- Port Royaliin, vastasin ennen miehiä. - Viimeinen helmi on siellä ja minun täytyy hakea se. Mutta koska sinä olet etsintäkuulutettu, enkä aio vaarantaa teistä ketään muutakaan, niin menen kaupunkiin yksin.
- Etkä muuten mene, Jack vastasi lyhyesti. - Minä lupasin auttaa sinua helmien kanssa ja sen myös teen. Jos se vaatii menoa Port Royaliin, niin olkoon niin.
- Et voi olla tosissasi noin jäärä, huudahdin ja tunsin, kuinka kiukkuni nousi. - Ei sinun ole mitään järkeä lähteä tappamaan sinne itseäsi. Menen yksin kaupunkiin ja sillä selvä. Saatuani helmen palaan laivalle ja voit auttaa minut edelleen saarelle.

Jack katsoi minua tovin pää hieman vinossa ja sanoi sitten: - Hyvä on.

Silmäni revähtivät auki hänen äkillisestä mielenvaihtoksesta ja huomasin vierelläni istuvien miesten liikahtavan hämmentyneinä.

- Paitsi, että neiti lähtee sitten vaan uimaan, Jack sanoi.
- Mitä?! Huudahdin ja kuulin hyväntuulisia naurahduksia viereltäni.
- Kuulit kyllä, Jack sanoi. - Jos haluat mennä yksin, niin tiemme eroavat tässä ja nyt. 
Ja koska sinulla ei ole kulkuvälinettä, joudut uimaan. Ellet sitten jää odottamaan, että joku alus seilaisi saaren vierestä, mikä on hyvin epätodennäköistä, sen verran sivussa tämä saari on, Jack sanoi tähyillen aavaa merta ympärillämme.

Nousin sanattomana seisomaan ja katsoin Jackia, joka nyt asteli luokseni sanoen: - Jos taas haluat päästä laivallani kaupunkiin, niin silloin kyse on sinusta ja minusta ja me kohtaamme yhdessä sen, mitä kohtalolla on meille tarjottavana.

Hetken ajan tuijotin Jackia suoraan silmiin ja ne olivat vakavammat kuin koskaan.

- Senkin itsetuhoinen piraatti! Kiljahdin ja poljin jalkaani kuin pikkulapsi, mikä herätti naurua puheseemme heränneisissä lopuissa miehissä. - Tule sitten mukaani, kun kerran tahdot olla niin suurta kapteenia!
- Mutta muista, että minä en kanna vastuuta muista kuin itsestäni! Huusin ja aloin marssimaan kohti soutuvenettä.

Päästyäni sinne istuuduin veneeseen ja huusin nuotiolla oleville: - Mitä te siellä vielä odotatte, lähdetään sitten!

Näin veneeseen asti, kuinka Jackin hartiat hytkyivät ja tiesin hänen nauravan käytökselleni. Sitten hän sanoi jotain miehilleen ja hetken perästä näin herra Gibbsin ja kaksosten tulevan veneeseen, jossa istuin, ja he työnsivät sen veteen hypäten myös itse kyytiin ja William alkoi soutaa meitä kohti Helmeä.
- Muut tulevat perässä, jahka ovat siistineet jäljet, ja Martha on tullut pesulta, herra Gibbs vastasi kysymättömään kysymykseeni.

/

- Siinä se nyt on, Port Royal, herra Gibbs sanoi ja tuli viereeni seisomaan.
Minä nojasin reelinkiin ja katsoin yössä valaistua kaupunkia, jota ympäröivät muurit vartiotorneineen.
- Melkoinen linnoitus, sanoin.
- Onhan se, herra Gibbs myönsi, - ja täynnä vakavasti otettavia sotilaita. Vaan kyllähän sinä näytät aika hyvin varustautuneelta, hän jatkoi ja silmäili pistooliani, joka oli vyöni alla, ja miekkaani, joka roikkui oikean jalkani vieressä.
- Olet vasenkätinen, hän totesi yllättyneenä.
- Kyllä, vastasin ja huomasin herra Gibbsin hymyilevan tyytyväisenä ja myhäilevän: - Apu sekin.

Niinhän se oli, mietin ja muistin, kuinka monesti olin nähnyt hämmentyneen ilmeen vastustajani kasvoilla, kun miekkani olikin iskenyt väärältä puolelta.
Lisäavuja oli myös piilossa molempien saappaitteni varsien alla tikareiden muodossa, joita osasin heitellä melko hyvin.

Askeleet kopisivat kannella lähestyen meitä ja vilkaisin tulijaan. 
Jackilla oli yllään pitkä takki, miekka roikkui hänen jalkaansa vasten, pistooli oli tungettu vyön alle, päässään hänellä oli kolkkahattunsa ja kasvoillaan vakava ilme.

Jack pysähtyi vierellemme ja silmäsi pikaisesti minua ennenkuin kääntyi perämiehensä puoleen.
- Herra Gibbs, hän sanoi.
- Kapteeni. Vene on laskettu, kuului lyhyt vastaus.

Jack katsahti Port Royaliin ja huokaisi lyhyesti.
- Hienoa, hän totesi ja avasi reelingin portin, josta lähti portaat alas laineilla odottavaan veneeseen. - Mennaän sitten, naiset ensin, hän virkkoi ilman humoristista sävyään.

Aloin laskeutua portaita alas veneeseen  ja kuulin Jackin antavan herra Gibbsille käskyn pysyä säännöstössä. Nielaisin ja toivoin, että olisin löytänyt keinon kääntää Jackin pää Port Roaylin suhteen.

Jack laskeutui perässäni veneeseen ja käänsi minulle selkänsä istuutuessaan soutajan paikalle. Ajatus tuli päähäni kuin tyhjästä ja toimin saman tien.
Pistoolin päällä kun kopauttaa toista päähän, niin ihminen kuin ihminen putoa kanveesiin. Niin teki Jackin hatustaan huolimatta.

- Herra Gibbs! Huusin ja perämies säntäsi reelingille. Nähdessään Jackin lojuvan pitkin pituuttaan veneen pohjalla, hän älähti: - Mitä ihmettä?!
- En ota Jackia mukaani, vastasin. - Nostakaa hänet takaisin laivaan ja häipykää samantein. Kun Jack herää, sanokaa hänelle, että hänen velkansa on kuitattu, sanoin ja katsoin, kuinka miehistö siirsi tajuttoman Jackin laivaansa ja toivoin samalla, etten ollut lyönyt miestä liian lujaa.

- Neiti Falcon- , herra Gibbs yritti, mutta keskeytin hänet: - Älkää nyt tekin aloittako, herra Gibbs, vaan viekää Jack, Helmi ja miehistö turvaan. Minä pärjään kyllä, sanoi ja työnsin veneen irti Helmestä. 
Soudin Port Roaylin poukamaan vilkaisematta kertaakaan taakseni.

/

Kulkieassani pitkin Port Royalin öistä katua olin kiitollinen siitä, että Jack oli suvainnut näyttää minulle kaupungin karttaa ja löysin pienen kirkon helposti. Kirkon ovi oli lukossa, mutta se ei pitänyt minua kirkon ulkopuolella.
Ikkunan lasi helähti vaimeasti, kun löin sitä pistoolin kahvalla. Siirsin lasinpalat pois tieltäni ja kiipesin sisälle kirkkoon.

Pitkin kirkkoa paloi yksittäisiä lyhtyjä ja otin niistä yhden käteeni ja sen valossa tutkin rakennusta. En vieläkään tiennyt, mitä tarkoitettiin vihjeen nelisiipisellä ja etsin kaikkea mahdollista siivellistä. Ja löysin sen taulusta, jossa oli kuvattu kerubeja, nelisiipisiä enkeleitä.

Kuljin taulun luo ja aloin tutkia sen alapuolta. Ja löysin kiven, johon oli hakattu kyynel. Kaiken lisäksi kivi oli irti ja vedin sen pois paikaltaan. Kiven takaa löytyi kolo ja sieltä tutunnäköinen rasia. Otin rasian käteeni ja -
- Ei liikettäkään, kuului komento takaatani. 
En kuitenkaan totellut sitä, vaan yhdellä nopealla liikkeellä kumarruin, vedin tikarin esiin saappanvarresta ja käännyin. Samassa tikari jo lensi kuolettavasti kohti sotilasta, joka seisoi kirkon ovella ja tuskin hän ehti tajuamaan, mikä häneen iski, kun hän jo kaatui kuolleena maahan.

Jätin rasian alttarille ja lähdin juoksemaan kohti sotilasta, minun olisi saatava hänet piiloon ennenkuin joku näkisi hänet. 
Ovelle ilmestyi kuitenkin toinen sotilas miekka ojossa. 
Pysähdyin ja tavoittelin kädelläni omaa miekkaani, kun kuulin laukauksen ja sotilaan kaatuessa maahan Jack astui esiin kirkon varjoista.

- Mitä hittoa? Älähdin Jackille.
- Lyö seuraavan kerran lujempaa, hän vastasi ja alkoi raahata kuolleita sotilaita seinän viereen piiloon katseilta ja kysyi samalla: - Löysitkö helmen?
- Kyllä, rasia on alttarilla, sanoi ja juoksin takaisin sinne. Otin rasian käsiini ja avasin sen. Viimeinen helmi kiilsi rasiassaan ja helpottunut hymy huulillani siirsin helmen pussukkaan.

- Mennään, Jack kehoitti. - Laukaukseni johdattaa varmasti lisää sotilaita tännepäin.
- Mitäs rupeat ammuskelemaan keskellä yötä? Älähdin Jackille meidän kiiruhtaessa kohti kirkon ulko-ovea. Vaikka olin tyytyväinen helmien kokoonsaamiseen, ajatus kiinnijäämisestä hermostutti minua.
Ja kuin kohtalon oikusta kirkonovella törmäsimme sotilasseinään. 

Vaistonvaraisesti hain miekan käteeni, mutta sotilaan miekan kärjen pään painautuessa ihooni muutin mieltäni ja kohotin aseettomat käteni koholle Jackin tavoin.

- Riisukaa heidän aseensa, yksi sotilaista, jolla selvästikin oli johtoasema, komensi ja nopeasti olimme ilman miekkojamme, pistooleitamme ja minä ilman tikareitani.
Sitten sama sotilas astui lähemmäksi Jackia ja yhtäkkiä sotilaan kasvoilleen nousi hymy ja hän lausahti: - Kas, kas. Eikö mereltä löydy enää rosvottavaa, kun täytyy tulla kirkkoja ryöväämään, kapteeni Sparrow? Sotilas jatkoi selvästikin tuntien Jackin.
- Näytin vain tytölle nähtävyyksiä, Jack vastasi ja sotilas käänsi katseensa minuun.
- Niin varmasti, hän naurahti, ja komensi ankarammalla äänellä pari sotilasta tutkimaan meidät, josko olisimme vieneet kirkosta jotain.

Pikaisen ruumiintarkastuksen jälkeen sotilaat pudistivat päitään, mikä selvästikin harmitti johtavaa sotilasta.
Hän käänsi katseensa jälleen minuun ja juoksutti sitä kasvoillani ja kaulassani, jonne se pysähtyi. Hän ojensi kätensä, onki pussukan kaulastani ja avattuaan sen ravisti sisällön kouralleen.
- Hmp, mitättömiä helmiä, hän jupisi eikä ollut selvästikään tietoinen helmien arvosta. Mutta hän ei kuitenkaan antanut helmiä takaisin vaan laittoi ne taskuunsa, enkä voinut olla miettimättä, näkisinkö helmiä enää.
- Lähdetäänpä sitten, johtava sotilas komensi. - Onpahan ainakin vapaata tiedossa, kun tuomme Sparrow'n Lordin eteen.

/

Tyrmän ovi avautui ja meidät työnnettiin kaltereiden taaksen. Niin pian kun ovi oli lukittu ja sotilaat marssineet pois harppasin Jackin luo ja löin häntä poskelle.
- Auh! Hän älähti. - Mistä tuo nyt oli? Hän kysyi poskeaan hieroen.
- Siitä, että sinä olet yksi tyhmimmistä jääräpäistä, joita olen tavannut! Huusin hänelle. - Mitä kohtaa sinä et tajunnut yrityksessäni estää sinua tulemasta tänne?!
- Luulitko tosissasi, että lähtisin noin menemään ja jättäisin sinut tänne?! Jack vastasi eikä hänkään enää säästellyt ääntänsä.

Avasin suuni vastatakseni, mutta sanakaan ei tullut ulos ja käänsin Jackille selkäni ennenkuin kuin kyyneleet tulvivat silmiini ja purskahdin itkuun. Yhtäkkiä kaikki se itsevarmuus, joka minulle oli niin ominaista oli poissa, ja tunsin itseni heikoksi.

- Amber, kuulin Jackin sanovan hellästi ja tunsin hänen otteensa käsivarsillani. Hän käänsi minut ympäri ja veti syliinsä nyyhkimään.
En muista, koska olin viimeksi itkenyt, enkä edes tiennyt, mitä lopulta itkin; kiinnijäämistämmekö, tehtävässä epäonnistuttumistako vaiko tuomiota, joka meitä uhkasi.

Lopulta kyyneleet tyrehtyivät ja jäljelle jäivät vain äkkinäiset nyyhkäisyt. Jack tarttui leukaani ja kohotti kasvoni ylöspäin.
- Hei, hän sanoi hiljaa ja pyyhki toisella kädellään lettejäni sivuun kasvoiltani.
- Et olisi tullut tänne, kuiskasin. - Nyt kuolemme molemmat.
- Ei kukaan elä ikuisesti, Amber kultaseni, Jack vastasi.
- Niin, mutta näin, vaikeroin. - He hirttävät meidät varmasti, ja sanat sanottuani värähdin pelosta ja painaudin uudelleen kiinni Jackiin. Olin nähnyt jokusen hirttämisen enkä todellakaan halunut lähteä maailmasta niin.

- Se on kiinnijääneiden merirosvojen kohtalo, Jack totesi selkääni hiljaa silittäen enkä kyennyt ymmärtämään, kuinka hän saattoi olla niin tyyni.
- Mutta jos teemme sinusta piikani, jonka olen ryöstänyt mukaani ja pakottanut tahtoni alaiseksi, niin he saattaavat jättää sinut eloon, Jack ehdotti ja minun piti nostaa kasvoni nähdäkseni pilailiko hän vai ei. Mutta sitä eivät hänen kasvonsakaan minulle kertoneet.

- Älä viitsi Jack, vastasin. - Luuletko, että antaisin alentaa itseni piiaksesi? Kysyin, ja vaikka pelko kiersi yhä minua, huomasin Jackin tehneen sen taas, tyynyttäneen mieleni. - Sitä paitsi minä tapoin sotilaista toisen.
- Eivät he sitä tiedä, Jack vastasi. - Partio tuli paikalle vasta laukaukseni johdattelemana.
- Siinä näet, senkin puupää, tuhahdin. - Jos olisit pysynyt poissa...

Vaikenin ja löysin itseni taas Jackin sylistä. Vedin syvään henkeä ja Jackin tuoksu täytti nenäni.

- Mutta saat anteeksi näissä olosuhteissa, mutisin Jackin paitaa vasten ja naurahdus, joka Jackista kumpusi, oli kuin kultaa korvilleni.
- Kiitos, Jack kuiskasi hiljaa ja tunsin hänen painavan huulensa hiuksiini.

- Missä muut ovat? Kysyin hiljaisen tovin jälkeen.
- Lähetin heidät pois, Jack vastasi huulensa yhä hiuksissani.
- Luuletko, että herra Gibbs totteli sinua? Jatkoi kyselyäni, koska kaipasin Jackin tyyntä ääntä.
- Toivottavasti, Jack vastasi lyhyesti.

- Onpa herkkää, Jack Sparrow, sanoi yllättäen ääni kaltereiden toiselta puolen ja jähmetyin Jackin sylissä. - Oi, anteeksi unohdin. Kapteeni Jack Sparrow, ääni jatkoi ja koko vartaloni alkoi kihelmöidä.

Lordi Beckett, Jack totesi ja tunsin hänen käsivarsiensa tiukentavan otettani ympärilläni.
- Ahaa, nasaalillla äänellä puhuva mies jatkoi. - Olet siis kuullut ylennyksestäni.
- Ikävä kyllä, Jack vastasi ja äänessään oli nyt sävy, jota en ollut siinä aikaisemmin kuullut. Se oli sekoitus halveksuntaa ja vihaa. 
- Mutta luulin sitä vain hullujen höpinäksi, koska jo ajatus siitä, että johtaisitte Kauppakomppaniaa ja edustaisitte vielä Englannin kuningastakin, kuulostaa lähinnä hullujen houreilta.
- Hulluudessakin piilee totuus, Jack hyvä. Ja sinä, jos kuka, olet oiva esimerkki siitä, jatkoi mies, jonka Jack oli nimennyt Beckettiksi.

- Vaan kukapa on tämä ystäväsi, jota niin suloisesti pidät sylissäsi? Beckett kysyi ivallisesti kohdistaen huomionsa minuun.

Jackin jättäessä vastaamatta kysymykseen keräsin viimeiset tahtoni rippeet ja käännyin ympäri kohdatakseni puhujan.
Puhujan, jonka nimen olin kuullut vasta nyt, mutta, jonka ääni oli minulle tuttu kuukausien takaa. Hänen kasvonsa olivat piinanneet minua houreunissani, joissa hän oli toistellut yhä uudelleen ja uudelleen viimeisiä sanojaan minulle: ”Kuole, senkin saastainen piraatti.”

Nähtyään kasvoni ja kohdattuaan silmäni miehen omat silmät laajenivat hämmästyksestä ja suunsa loksahti auki.
Sitten hänen kasvoilleen levisi ilkeä hymy ja ääni, jolla hän puhui, enteili kuolemaa.
- Tämäpä yllätys, piraatti.
Ja katseensa yhä minussa hän komensi mukanaan olleita sotilaita: - Viekää nainen yläkertaan, kuulustelen ensin Sparrow'ta.
« Viimeksi muokattu: 30.07.2011 11:37:34 kirjoittanut Genova »

Genova

  • ***
  • Viestejä: 132
  • Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Vs: POTC: Onnenkyyneleet, K-15
« Vastaus #19 : 20.07.2011 17:48:49 »
A/N: Luvassa julmuuksia. Toivottavasti ei ole kauheasti virheitä, kirjoitin tätä päänsäsryn kourissa, koska halusin tämän valmiiksi.



8. Kuulustelu
Seisoin yksinäni kiviseinäisen huoneen ainoan ikkunan edessä kädet puuskassa ja tuijotin ikkunasta ankeaa näkymää pienelle pihalle.
Asentoni saattoi näyttää vakaalta ja päättäväiseltä, mutta se oli pelkkää harhakuvaa, koska sisälläni velloi pelko, epätoivoisuus ja -tietoisuus sekä suru.
Ajatukseni laukkasivat ympäriinsä, mutta niitä kaikilla oli kaksi yhteistä tekijää; lordi Beckett ja Jack.

En osannut arvata, mikä saattoi olla syynä siihen, että Jackin äänessä oli kuultanut halveksunta Beckettiä vastaan.
Vaikka merirosvot kävivät jatkuvaa taistoa Kauppakomppaniaa vastaan, en ollut koskaan kuullut kenenkään keskittäneen vihaansa yhteen henkilöön, vaan vihollisia merirosvoille olivat ne kaikki, jotka seilasivat sinisen, kolmiristisen lipun alla.
Ja olihan Jack itsekin aikoinaan työskennellyt Kauppakomppanialle.
Olisivatko Jack ja Beckett työskennelleet jopa samalla laivalla ja joutuneet riitoihin? Pohdin.

"Muisto entiseltä työnantajaltani vapautettuani orjalastin." ja " Mahdatkohan sinä tietää, että kapteeni on etsintäkuulutettu ja jo kerran meinattu hirttää Port Royalissa?" kaikuivat yhtäkkiä mielessäni ja ihokarvani nousivat pystyyn yhdistellessäni Jackia, hänen polttomerkkiään ja etsintäkuulutustaan, Kauppakomppaniaa ja Beckettiä yhteen.

Päädyin lopulta siihen, että Beckettin täytyi olla ollut se Jackin esimies, jonka orjalastin kuljetuksesta Jack oli kieltäytynyt ja siitä hyvästä Beckett oli polttomerkinnyt Jackin ja tehnyt tästä merirosvon.
Ja juuri tuon orjalastin täytyi olla syynä Jackin halveksuntaan Beckettiä kohtaan, koska Jackille vapauden riisto oli asia, jota hän ei ollut hyväksynyt lapsenakaan, enkä uskonut, että vuodet olisivat muuttaneet hänen mieltään sen suhteen.

Mutta en siltikään ymmärtänyt sitä, miksi Becket oli vain polttomerkinnyt Jackin, eikä hirttänyt, koska sen ainoan kerran, jonka olin ollut kasvokkain Beckettin kanssa, minulle oli tullut selväksi se, että mies tahtoi merirosvon kuin merirosvon hengiltä.

Laskin käteni vatsalleni ja tunsin paitani läpi arven. Näin mielessäni sotilaan, Beckettin, ja hänen julman hymynsä hänen kohottaessaan miekkansa ja painaessaan sen terän syvälle vatsaani ja korvissani soi jälleen hänen sanansa kuolemasta ja piraatista.

Huoneen ovi avautui ja lattiaa vasten kopisivat hienojen kenkien sekä saappaiden askeleet.
Pakotin itseni pysymään paikoillani askeleiden tullessa vierelleni ja sivusilmällä näin Beckettin valkoisen peruukin.

- En tiedä, olenko ärtynyt itselleni siitä, etten varmistanut kuolemaasi, vaiko iloinen siitä, että sain uuden mahdollisuuden viedä henkesi tavalla, jolla jokaisen merirosvon tulisi kuolla; köyden päässä roikkuen, Beckett sanoi ja jos hänellä oli tarkoitus pelotella minua, siinä hän myös onnistui, ikävä kyllä.

- Mistä tulikin mieleeni, että en tiedä nimeäsi, hän jatkoi ja kiersi ympärilläni kuin kissa kuumaa puuroa.
- Viime kerralla, kun tapasimme, nimellesi ei ollut käyttöä, mutta nyt... minun täytyy tietää nimesi, jotta tiedän kenelle langetan tuomion. Joten merirosvo, olepa hyvä ja esittele itsesi.

Purin hampaani yhteen osoittaakseni, etten todellakaan aikonut kertoa Beckettille nimeäni. Jotenkin minusta tuntui, että nimeni kertominen hänelle tekisi minusta haavoittuvamman, mutta tapa, jolla hän äkkipikaisesti reagoi hiljaisuuteeni, yllätti minut; pääni taipui taaksepäin Beckettin vetäessä hiuksistani.
- Kysyin nimeäsi, nainen, hän sähisi kasvoilleni. Ja ollessani yhä vastaamatta hän jatkoi hiuksistani kiskomista, kunnes menetin tasapainoni. Samalla hän irroitti otteensa ja kaaduin lyöden pääni kiviseen lattiaan.
Onnekseni isku vain sattui eikä vienyt tajuntaani ja pystyin kohottautumaan istumaan. Nojauduin seinää vasten ja Beckett kyykistyi eteeni. Hänen siniset silmänsä olivat kuin kylmää terästä ja jos katse olisi voinut tappaa, olisin kuollut siihen paikkaan.
- Nimesi? Hän toisti, mutta minä pysyin vaiti.

Pääni heilahti iskun voimasta sivulle ja veri purskahti suuhuni huulteni jäädessä hampaitteni väliin. Tunsin kouran otteen nyt etuhiuksissani ja kasvoni kääntyivät jälleen kohti Beckettiä.
- Ni-me-si? Hän tavasi ja ilmeensä kertoi, ettei isku jäisi ainoaksi, jos en puhuisi.
En ollut kivun ystävä, joten vastasin hänelle:- Amber. Amber Falcon.

Becket irroitti otteensa ja lausahti: - Tulihan se sieltä. Vai Amber Falcon, hmm, hän myhäili, - varsin osuva etunimi.

Sitten Beckett käänsi huomionsa vanhempaan, tiukkailmeiseen mieheen, joka oli tullut Beckettin mukana huonseeseen.
- Neljäkö? Beckett kysyi häneltä ja mies nyökkäsi vaiti.
- Hmm, Beckett jatkoi ja katsahti minuun. - Sanotaan kuusi, hän sanoi vieressään seisovalle miehelle. - En usko, että sain häntä vielä juttutuulelle.
- Selvä, mies vastasi ja lähti huoneesta.

Painoin hihansuulla suupieltäni, josta juokseva veri värjäsi valkoisen paitani, ja mietin kahden miehen outoa sananvihtoa, kun Beckett tuli uudelleen luokseni, tarrasi minua käsivarresta ja kiskoi ylös lattialta. Hän talutti minut pöydän luo, veti esiin yhden tuoleista ja istutti minut siihen.

- Kerropa minulle sitten näistä, hän sanoi ja heitti pöydän päälle pussukan, joka oli viety minulta kiinnioton yhteydessä. Pussukan iskeytyessä pöydän pintaan sen sisällä olleet helmet pyörivät pöydälle ja kimaltelivat siinä.
- Mitättömiä helmiä, Beckett jatkoi, - sanoi sotilas, joka antoi ne minulle, mutta kovin mitättömiä ne eivät voi olla, kun kerran Sparrow'kin on niiden perässä.

Katsoin vaiti pöydällä hohtavia helmiä ja mietin, oliko Beckett oikeasti tietämätön Onnenkyyneleistä vai huijasiko hän vain.
Sitten kuulin hänen hymähtävän ärtyneenä.
- Tiedätkö, hän sanoi, - minä melkeinpä ihailen jääräpäisyyttäsi olla vastaamatta. Mutta mitä luulet saavuttavasi sillä?

Aikaa, vastasin itselleni ja saman tein tein itselleni jatkokysymyksen: Aikaa mihin? Elämäni pitkittämiseenkö?

- Olet sinä melkoinen sissi, Beckett lausahti, - mutta minäpä näytän sinulle jotain, mikä saa sinut puhumaan.

Sanojensa jälkeen hän tarrasi minua käsivarresta ja veti mukanaan ulos huoneesta ja edelleen alas portaita. Jatkoimme matkaa ohi tyrmien ja pysähdyimme suljetun oven eteen.

Beckett kopautti nyrkillään oveen ja oven avasi hetken perästä sama mies, joka oli lähtenyt aikisemmin kuulusteluhuoneesta.
Hän astui sivuun Beckettin työntäessä minut sisälle isohkoon, hämärään huoneeseen.

Katsoin pikaisesti ympärilleni huoneessa ja huomasin katosta roikkuvat kaksi kahletta, joissa oli kiinnitettynä mies, jonka jalat eivät enää kantaneet vaan hän roikkui velttona käsivarsistaan kasvoillaan jotain lonkeromaista. Paitansa riippui suikaleina selästään, aivan kuin se olisi revitty.
Miehessä oli jotain tavattoman tuttua, mutta huoneen hämäryys esti minua tunnistamasta häntä.

Beckett kumartui puoleeni ja kysyi: - Mikä nyt? Etkö tunnista enää ystävääsi? Hän jatkoi ja tunsin outoa kihelmöintiä vartalossani.

- Mercer, Beckett sanoi ja vanhempi mies kääntyi häntä päin. - Sytyttäkää seinäkynttilät, jotta ma'am kykenee näkemään ystävänsä, Beckett ohjeisti ja Merceriksi nimetty mies teki työtä käskettyään.

Kynttilöiden syttyessä yksi kerrallaan miehen hahmo alkoi erottautua aina vain paremmin.
Sydämeni takoi rinnassani, päätäni kihelmöi ja jokainen aistini oli valmiustilassa, mutta vieläkään en suostunut tunnistamaan miestä.

- Herättäkää hänet, Beckett komensi Merceriä ja tämän hakiessa vesiämpäriä astuin lähemmäksi kahleissa roikkuvaa miestä.
Vesi loiskahti miehen päälle ja ilmeisestikin virvoitti hänet, koska hän ravisti päätään lonkeroiden seuratessa liikettä.
- Samperi, mies murahti.

- Jack, äänähdin ja vaikka ääneni oli tuskin kuiskausta voimakkaampi, mies kuuli sen ja kohotti kasvonsa.

Käteni peitti suuni nähdessäni Jackin kasvot, jotka oli runneltu lyönnein, ja kyyneleet kohosivat silmiini.
Käännyin Beckettiä päin ja huusin pahoinvointia vastaa taistellen: - Mitä olet tehnyt hänelle?!

Beckett loi minuun säälivän katseen ja vastasi: - Normaali käytäntö merirosvoille, hyvä nainen, Beckett sanoi tyynesti ja jatkoi: - Ja lisää siihen ne kysymykseni, joihin et vastannut.

Katsoin häntä ymmälläni enkä ensin tajunut hänen sanojensa merkitystä. Mutta kun ne valkenivat minulle, voisi sanoa, että päässäni kilahti.
- Senkin sadistinen paskiainen! Huusin ja syöksyin Beckettiä päin.
Kesken syöksyni näin hänen nyökkäävän pienesti ja korvani erottivat rullaavan äänen.

Jokainen laivalla ollut tietää, miltä kuulostaa ruoskan avautuminen ja se sai minut pysähtymään. Samalla oivalsin myös sen, ettei Jackin paitaa oltu revitty.
- Ei, parahdin, mutta turhaan.
Ruoska läimähti silmieni edessä Jackin selkään ja häneltä pääsi tukahdettu voihkaisu.
Nähdessäni ruoskan nousevan uudelleen, lysähdin polvilleni lattille ja pyysin itkunsekaisella äänellä: - Ei, minä pyydän. Kerron helmistä kaiken tietämäni, kunhan et vain vahingoita Jackia enempää.

Ruoskaa pitelevä Mercer odotti selvästikin käskyä toistaa iskunsa, mutta laski kuitenkin ruoskansa ja palasi pöydän ääreen istumaan. Jack jäi kahleisiin roikkumaan ja näin hänen hengittävän raskaasti.
Käsi tarttui hiuksiini ja Beckett kiskoi minut ylös lattialta tuolin luo.
- Istu ja puhu, hän älähti  ja minä tottelin.

/

Nauru kaikui huoneessa ja Beckett toisti sen, minkä olin hänelle äskettäin kertonut: - Helmet kertovat sinulle saaren sijainnin!
- Niin, vastasin hiljaa Beckettin lauseeseen ja silmäsin salaa syvennykseen, jossa Jack yhä roikkui kahleissaan päänsä painuksissa. Niin hän oli roikkunut koko sen ajan, kun olin kertonut Becketille matkastamme helmien perään.

Vaikka tunsin oloni lyödyksi kaikin tavoin, olin silti ymmärtänyt, että kaikki mitä olin kertonut helmistä Beckettille, oli uutta hänelle. Ja kuultuuan saaresta, joka olisi täynnä rikkauksia, hänen silmiinsä oli syttynyt katse, joka kertoi ahneudesta.

- Ja miten tuo kertominen tapahtuu? Beckett jatkoi.
- En tiedä muuta kuin sen, että minun tulee laittaa helmet kaulaani, jotta kertominen tapahtuu.

Beckett loi minuun pitkän, arvioivan katseen. Sitten hän siirsi huomionsa Merceriin ja sanoi hänelle: - Hakekaa lankaa, johon ma'am voi pujottaa helmet.
Ja hetken perästä sain käsiini langan.

Saatuani ketjun kokoon, laitoin sen kaulaani ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut.
- No? Beckett kysyi ja uhan alaisena suljin silmäni ja keskityin vain helmiin. Näin niiden muodon suljettujen luomieni edessä, niiden värivaihdoksen ja sitten, aivan kuin joku olisi kuiskanut sanan minulle, korvissani soi Beata.

Avasin silmäni hämilläni tunteesta, jonka sanan ilmestyminen mieleeni oli tuottanut, ja katsahdin ympärilleni.
- Mitä nyt? Beckett ärähti ja kuulin hänen äänestään, että miehen kärsivällisyys alkoi olla lopussa.
- Beata, vastasin.
- Mitä?! Mies ärähti.
- Niin, sen... kuulin.

Beckett laski kätensä pöydälle ja nojasi niihin. - Kuulit? Hän toisti ja katsoi ympärilleen, aivan kuin huoneessa olisi ollut joku muukin meidän lisäksemme.
- Niin, sanoin katsoen miestä. Ja huomasin, että kauhu, joka oli vallannut mieleni aikaisemmin, oli poissa ja tilalle oli tullut varmuuden tunne.
Ja aivan kuin Beckett olisi aistinut uuden olotilani hän suoristi itsensä ja käveli pois luotani.
- Vai, että Beata, hän sanoi ja hiveli leukaansa. - Saatat jopa puhua totta, sillä Dominikaanisessa Tasavallassa on saari nimeltään Beata. Mutta se saari ei kyllä ole mikään rikkauksien paikka.
- En uskokaan, että Beata on helmien kotipaikka, vaan se on enemmänkin suunnaksi annettu, sanoin ja ihmettelin mielessäni, mistä moinen ajatus oli tullut päähäni. Aivan kuin olisin tiennyt sen.

Beckett näytti miettivän vielä hetken sanojani ja pyysi sitten Mercerin luokseen.
He keskustelivat hetken kahdestaan, jonka jälkeen Mercer poistui huoneesta vain palatakseen hetken päästä takaisin mukanaan kannellinen astia ja siinä keppi, jonka toinen pää oli kannen alla.
Ja aistin, kuinka huoneen tunnelma muuttui.

Kihelmöinti alkoi taas vallata vartaloani seuratessani Merceriä, joka laski astian Beckettin viereen ja tuli sitten taas istumaan eteeni.

- Kertokaapa sitten Amber Falcon edessä istuvan todistajan läsnäollessa, oletteko te merirosvo? Beckett kysyi viralliseen sävyyn ja käännyttyäni häntä päin näin hänen astelevan Jackin luo.
Peläten sitä, että Beckett kurittaisi taas Jackia, jos jäisi ilman vastausta, vastasin: - Kyllä.
- Ja merirosvona olette syylistyneet varkauksiin ja tappoihin, viimeisenä kirkon ryöstö ja yhden sotilaan henki; kyllä vai ei? Hän jatkoi kyselyään sormeillen nyt yhtä Jackin rastaista.
Laskin katseeni käsiini sylissäni ja vastasin jälleen: - Kyllä, ja vähitellen aloin ymmärtämään sen, että nyt kyseessä oli kuulustelu, joka päätteeksi minut tuomittaisiin syylliseksi merirosvouteen ja kuolemaan.

Katseeni yhä käsissäni kuulin Beckett jälleen liikkuvan ja lausahtavan: - Mercer, ja mies nousi ylös. Hän otti kiinni vasemmasta kädestäni ja pakotti sen pöydän pintaa vasten kämmeni ylöspäin.
Rypistin otsaani hämmentyneenä ja kuulin Beckettin astelevan luokseni. Käännyin katsomaan häntä ja näin hänen pitelevän kädessään keppiä, jonka pää oli ollut astiassa.
Ja samassa Beckettin aikomus selvisi minulle.

- Ei, vinkaisin ja yritin vapautua Mercerin otteesta, mutta hänen kätensä olivat kuin pihdit, jota pitelivät kättäni paikoillaan Beckettin painaessa hehkuvan raudan iholleni.

Huusin kivusta, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin tuntenut; jäätävyyden ja kuumuuden sekoitusta.
Nenäni poimiessa ensimmäiset tuoksut palavasta ihosta, sietokykyni petti ja pimeys valtasi mieleni.
« Viimeksi muokattu: 09.08.2011 11:24:04 kirjoittanut Genova »