Thelina & zilah, hurjan iso kiitos molemmille kommenteista. ♥ Ihanaa, kun olette jaksaneet seurata tätä ja tykänneet tästä pikkutarinasta, se merkitsee todella paljon!

A/N: NO NIIN, nyt alkaa tapahtua!

---

Neville alkaa pikkuhiljaa laitella joulua majakalla. Ei kukaan muu tule näkemään kirjavia jouluvaloja, jotka hän leijuttaa ylätasanteen kaiteen ympärille kuin hän itse, mutta hän ei anna sen häiritä.

Hän on aina pitänyt joulusta. Erityisesti siitä joulusta, jonka hän vietti Remuksen kanssa silloin kolme tai neljä vuotta sitten.

Se joulu, jolloin Neville joi liian monta lasia munatotia ja Ron löi vetoa 20 kaljuunasta, että hän ei uskaltaisi lähestyä vahingossa mistelinoksan alla seisovaa Remusta, johon Neville oli vähän ihastunut.

Neville löi kättä päälle ja niin hän meni ja suukotti Remusta suoraan nenän päähän ennen kuin pökertyi tämän käsivarsille.

Se vasta oli joulu.

---

Se meni jotenkin näin:

Neville suuteli Remuksen nenänpäätä ja sammui suoraan hänen syleilyynsä tahrattuaan tämän porovillapaidan läikkyneellä munatotilla.

Hän heräsi samana iltana Remuksen sängystä, täydessä vaatetuksessa, siihen kun Remus avasi makuuhuoneensa oven tarjotin käsissään. Vähän aikaa he vain tuijottivat toisiaan, kunnes Remuksen posket punoittivat kuin granaattiomenat, ja hän istuutui Nevillen viereen sängylle.

He juttelivat vähän, Neville joi vettä ja Remus väänteli käsiään. Sitten he tuijottivat toisiaan hetken verran, ennen kuin Remus tarttui yllättäen Nevillen niskasta kaksin käsin ja suuteli.

Sinä yönä he takertuivat toisiinsa kuin hukkuvat valtameressä, eikä Neville ollut ollut vielä koskaan onnellisempi kun hän oli seuraavana aamuna.

---

On joulukuun neljäs päivä, kun vieras vene saapuu laituriin.

Neville katselee sitä vähän aikaa kaukaa, ennen kuin uskaltautuu kävelemään alas majakanmäkeä laituria kohti. Vene viipyy vain noin kymmenen minuuttia ennen kuin jatkaa jälleen matkaansa. Siinä ajassa Neville on ehtinyt saavuttaa rannan.

Laiturilla seisoo mies mukanaan kolhiintunut matka-arkku ja lihava musta kissa. Tämä katselee ympärilleen vähän pelästyneen näköisenä, mutta kissa lähtee pikimmiten seikkailemaan ja tutkimaan saarta uteliaana. Se löytää nopeasti Nevillen seisomasta laiturin päässä ja kiehnää vasten hänen jalkojaan, ja Neville kumartuu silittämään sitä sormenpäillään.

Hänen huomionsa on kuitenkin vienyt kokonaan se mies, jonka kasvoilla on väsynyt tuttu hymy.

“Remus”, Neville henkäisee.

Tarvitsin jotain piristävää päivääni ja tämä kuulosti lupaavalta, vaikka olikin Godrickin notkossa ja siksi epäilytti, mutta otsikko lupasi hupailua ja kylä tämä onnistui naurattamaan! Minusta on myös superhauskaa, että kirjoitit tällaisen metatason fan fictionia. Ihanaa, että tässä Oliver/Percy paritus oli näkyvämpi, minä niin haluaisin, että se ui tiensä myös MV:hen. Uff nuo unet kuulostivat ihmeellisiltä, tulee mieleen, kun kokeilin viime vuonna mielialalääkettä ja se teki unen sisällölle juuri tällaisia temppuja. Ihanaa, sai vähän vertaistukea.

Ne olivat liikuskelleet kanvaasillaan kuin velhomaailman valokuvakohteet ja jostain syystä suhtautuneet häneen vihamielisesti, sen Oliver muisti myös. Olivatpa ne solvanneet häntä koiranpyllyksikin.

Ihhih, minun uneni olivat vähän enemmän häiritseviä kuin tämän tyylisiä, tästä olisin voinut pitääkin. Oliverkin varmaan, kunhan vähän lämpenee ajatukselle. Onpa kiva, että Griggs oli sen verran hyvä pomo, että antoi sairaslomaa unettomuuden takia, ei ole mikään itsestäänselvyys. ^^ Josko saikku auttaisi selventämään  Oliverin ajatuksia, vaikka unet sitten normalisoituisivatkin. Kiitos tästä piristyksestä!

Ficin nimi Mä muutan pois Calista
Kirjoittaja JuusoLeevi
Fandom Originaali
Hahmot/paritus Vidal (mahdollisesti myöhemmin Vidal/Sixten)
Ikäraja K-11 (ensimmäiset 3 osaa S)
Haasteet Spurttiraapale VI, kierros 9.
Varoitukset Joitain mainintoja väkivallasta ikärajan rajoissa (ei vielä ensimmäisessä kahdessa osassa)

Kuvaus Vidal on kuusitoista ja saanut tarpeekseen kultaisesta osavaltiosta.
A/N Vidalin, Sixtenin ja Winfredin matkasta on kuultu täällä Finin puolella jo vähän, mutta miten Vidalin matka alkoi? Se selviää tätä kirjoittaessa ehkä mullekin . Raapalesarjan nimi on viittaus Ex Tuuttikzen biisiin Mä muutan Caliin. Luovaa, eikö? Mitään tekemistä biisillä ei ole tekstin kanssa, ajattelin vain jakaa.

---

1.
(Aurinko, 100 sanaa)
Vidalin huoneen ikkuna oli auki ja katto mutkalla. Ikkunassa oli hyönteisverkko, ja aurinko heijasti sen Vidalin kasvoille, kun hän laski seteleitään. Niitä oli paljon. Se oli isompi määrä rahaa, kun Vidal oli koskaan nähnyt saati omistanut. Ja silti se oli vain tuhatkaksisataakaksikymmentäkolme dollaria. Hän pakkasi rahat laukkuunsa. Niitä seurasi muutama vaatekerta, Irish Spring-saippuapala, hammasharja, ajokortti, toinen väärennetty.

Hetken harkittuaan hän sulloi kassiin myös Amazing Spidermanin julkaisun numero 9, joka oli alunperin ollut Raúlin, mutta periytynyt keskimmäiselle veljelle. Siitä saisi joltain keräilijältä parhaillaan useamman tonnin. Vidal kuitenkin toivoi, ettei hänen tarvitsisi sitä myydä.

Asetta hän ei ottanut, vaikka Dante sellaista tarjosikin.


2.
(Vaasi, 200 sanaa)
Kello oli aivan liian vähän ja Vidal oli aivan liian kaukana omasta vuoteestaan, mutta hän oli päättänyt suhtautua lähtöön kuten laastarin poistamiseen. Väsynein silmin hän tuijotti valkeaa vaasia, johon joku oli joskus sata vuotta taaksepäin maalannut papukaijan kuvan. Huoneessa kieppui auringossa kimaltavia pölyhiukkasia ja siellä haisi vanhus. Olihan se vanhainkoti. Hulppea sellainen, jo tunkkainen odotushuone oli komeampi kuin yksikään niistä huoneista, joissa Vidal oli asunut. Lopulta tiskin takaa nousi nainen, jonka hiukset olivat asiallisella nutturalla. Hän ohjasi Vidalin Doria Palomon huoneeseen käytävän päähän. Vidal soi hänelle hurmaavimman hymynsä ennen kuin koputti oveen.

Vidalin isoäiti oli aina ollut kivikasvoinen, vahva nainen, mutta kun Vidal kertoi ovensuusta suunnitelmistaan, hänen ohuet huulensa repeytyivät hymyyn. Se näytti hänen kasvoillaan luonnottomalta, mutta Vidal saattoi tuntea hänestä hohkaavan lämpimän hyväksynnän. Ehkä hän oli viimein höpsähtänyt. Kauniita sanoja tai turvallisen matkan toivotuksia ei häneltä herunut, mutta hän antoi Vidalille pienen korurasian, jota Vidal ei edes ehtinyt avata, ennen kuin unohti sen lätkäkassinsa päätytaskun pohjalle.

Doria Palomo kuoli jo saman päivän iltana, samoihin aikoihin kun Vidal sai haltuunsa Chevrolet Astron avaimet. Oliko harvinaislaatuinen hymy johtunut lähestyvästä kuolemasta vai toisin päin? Todennäköisesti Doria oli suunnitellut kuolemansa minuutilleen, kuten kaiken muunkin elämässään.

Vidal sai kuulla isoäitinsä kuolemasta vasta paljon myöhemmin.

3.
(Erilainen, 150 sanaa)
Vidal ei ollut ikinä omistanut lemmikkiä. Hän muisti hämärästi äitinsä valkean, pienen, pahanhajuisen koiran ja ne undulaatit, jotka Raúl omisti kaksi viikkoa ennen kuin rukoili ystävänsä ottamaan ne takaisin.
Nevadassa hänelle kuitenkin tarjottiin lemmikkiä, viidensadan dollarin huokeaan hintaan.
”Mikä helvetti edes on bonobo?” Vidal mietti mielessään vieraan talon pihassa.
Nainen, joka hänet oli sinne kutsunut, otti Vidalia tuttavallisesti kädestä ja vei talon takapihalle. Siellä oli suunnaton häkki täynnä apinoita.
”Nuohan on simpansseja”, Vidal sanoi.
”Eivät ole”, nainen sanoi hymyillen, ja hänen vaalea ja ohutraajainen miehensä tuli häkistä ulos yksi apinoista sylissään. Hän ojensi sen jokseenkin vastentahtoisesti Vidalille, joka otti sen vastaan ja piteli sitä varovaisesti kuin ihmisvauvaa.
”Sen nimi on Winfred. Rauhallinen ystävä. Se on liian erilainen elämään täällä”, mies sanoi Vidalille kyyneleet silmissä.
”Älähän nyt, ukkoseni. Vidal pitää varmasti Winfredistä hyvää huolta”, nainen sanoi. Vidal katsoi alas apinan tarkkaavaisiin ja älykkäisiin kasvoihin ja nyökkäsi.

Hän pitäisi Winfredistä hyvää huolta.

Title: Leap of Faith
Author: Angelina
Fandom: Inception
Rating: S
Paring: Arthur/Cobb

A/N: Kävin läpi mun tekstitiedostoja ja löysin tällaisen. Tein muutaman hienosäädön ja mietin, että ei tätä silti voi julkaista (varsinkaan 5 kk julkaisutauon jälkeen...) Kuulemma aina voi, joten tässä ollaan. Oon halunnut kirjottaa Inceptionia ja nimenomaan Arthur/Cobbia, koska en oo koskaan ollut Arthur/Eames -shipperi ja Cobb (Leo) is my man Tää on ihan vaan lyhkäinen pätkä ilman sen kummempaa ideaa - kunhan halusin kirjottaa mitä olisi voinut tapahtua, kun muille selvisi ettei Cobb ollut rehellinen heidän retkestään Fischerin uniin. Kommentit on kivoja <3

---

---

---

Arthur loves his job.

Sure, it’s illegal but that’s part of the excitement. He gets to create things - things that other people can only dream about. Literally.

Dominic Cobb is the one who picked him and taught him everything he knows. Cobb, who is brilliant and annoying and full of dark secrets.

Cobb, who has led them all into Fischer’s dream without sharing the fact that dying won't wake them up but trap them into limbo, possibly forever, making Arthur truly fear his job for the first time ever.

“You had no right,” Arthur whispers.

He feels like Cobb has betrayed him. He’s betrayed the others too, but to Arthur, this is about the two of them - him and Cobb.

Like it always has been.

“This is the only way,” Cobb answers quietly, avoiding Arthur’s eyes.

Behind them, the others are trying to clean up Saito’s bullet wound while yelling instructions to each other.

Arthur barely hears them.

“Arthur, you have to understand -”

“I’ve always understood,” Arthur snaps. “I’ve always believed in you! I’ve followed you everywhere. I trusted you, and you kept this from me!”

The others quiet down. Ariadne and Yusuf help Saito to the other room while Eames frowns at the two of them.

“You two better get your shit together,” he tells them. “We’re in this mess, all of us, and if you two keep fighting we might as well shoot ourselves right now.”

Eames goes after the others and shuts the door behind him. Arthur closes his eyes and shakes his head.

“I can’t believe this. After everything we’ve been through.”

There’s a manic look in Cobb’s eyes and he brushes fingers through his already messy hair.

“That’s exactly why I did it.”

Arthur stops pacing around and looks at him, doubt clear on his face.

“I agreed to this mission so that I can go home,” Cobb explains. “So that we can go home.”

“I’m allowed into the United States,” Arthur says with a frown.

“I meant together.”

It feels like a punch to the gut.

They’ve never talked about it before although sometimes Arthur has wondered if the lingering looks, or the soft assurances that they’re really awake after the missions mean something more, but he has never dared to hope.

He’s been aware of his own feelings for years but Cobb is almost impossible to read, and talking about feelings with him is about as easy as the mission they’re currently on.

Arthur would follow him anywhere, nonetheless.

Even after the betrayal.

“Don’t say that if you don’t mean it.”

Cobb doesn’t answer immediately. Instead, he takes a cautious step forward before touching Arthur’s chin gently.

“I mean it. We’re going to figure this out together like we always do, and then we’ll go home. You and me. Just believe in me one more time. Like you always have.”

Cobb’s gaze is piercing, full of promise, and Arthur realizes he’s shivering under it.

“You and me.”

---

Kommenttikampanjasta päivää!

Nautin tämän tunnelmasta todella paljon, 24 tuntiin oli saatu mahtumaan paljon tunteita. Tykkäsin todella paljon Abraxasin ja Rhean välisestä jännitteestä ja siitä, ettei mitään, edes viatonta pusua, tapahtunut. Samalla aloin pohtia Peterin ja Rhean liittoa. Siinä on varmasti rakkautta, mutta ehkä ei niin intohimoista kuin Abraxasin kanssa. Voisin jaaritella tästä vaikka kuinka kauan. Odotin lukevani kisafiilistelyä, juuri noita alun myyntikojuja ja jätskin ääressä ystävystyviä lapsia.

Tämä olikin minulle perheen äidin katsaus menneisyyteen ja mukautumiseen lapsettoman naisen vapaudesta perhe-elämään ja sen ajankäyttöön. Näin, että tuo selostamisen jättäminen liittyi juurikin perhe-elämään ja sen vaatimaan ajankäyttöön.

Ensi fiilis tästä oli vaikea, mutta Rhean paluu selostuskoppiin sai minut todella hyvälle mielelle, kiitos tästä.