Nimi: Kevään kynnyksellä mustaa valoa
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: S
Genre: angst, slash
Paritus: Lauri/Matias
Haasteet: Eeppistä kertomakirjallisuutta (pastissi - ombrén tyyli), One True Something 20 #2, Ficlet300 (98. Kevät)
A/N: ekaks, kiitokset ombrélle luvasta lainata tyyliä tähän tekstiin. pastissi on siis tyylimukaelma, eli yritin löytää ombrén hyvinkin tunnistettavaan kirjotustyyliin sopivia merkkejä ja kirjoittaa oman tekstin. toivottavasti tää ei nyt mee ihan hakoteille.
Laurin hiuksissa on takkuja ja kynsinauhoissa veripisaroita. Kun se katsoo bussissa ulos ikkunasta ja unohtaa jäädä pois yliopiston vieressä, mä tiedän, että se lipsuu taas. Niin tapahtuu keväisin, Matias, se sanoo. Mä tiedän.
Lauri istuu yksin makuuhuoneessa. Mä kuulen, kuinka sen hengitys on vaikeaa. Kulta, tarvitsä astmapiippus, mä kysyn, mutta ei se kuule kuitenkaan.
Laurin rintakehässä on mustelmia. Eikä se osaa vastata mulle, kun mä kysyn, mistä ne on tullut. Matias, auta mua, se sanoo eikä sillä ole enää edes kyyneliä. Kynsinauhat vuotaa ja lakanoihin tulee kukkivia verikirsikkapuita kevään kynnyksellä.
Lauri istuu mun jaloissani ja mä yritän setviä sen tukkaa. Siihen menee kauan, mutta lopulta siinä ei ole enää takkuja. Lauri ei löydä enää sanoja vaan halaa mua vaan tiukasti. Mä tiedän, kuinka paljon se haluaisi sanoa, kuinka paljon se haluaisi kuiskata mun nimeä tän huoneen revittyihin seiniin.
(Matias. Matias. Matias. Matias. Ei sun nimessä oo mitään järkee. Matias. Auta mua.)
Lauri myöhästyy bussista ja jää itkemään pysäkille. Mä soitan sille ja sen sanat on mustan eri sävyjä. Kun se viimein pääsee kotiin, mä painan sen korvan viereen tuhat suudelmaa. Lauri ei enää halaa mua takaisin.
Laurin sähköpostiin tulee kaksitoista viestiä yliopistolta ja mä odotan kaksi päivää ennen kuin avaan ne. Ei se niitä itse kuitenkaan lue. Verikirsikkapuiden välistä alkaa kulkea vuolaita jokia silloin, kun Lauri ei ole kotona. Siksi ne niitä sähköposteja lähettääkin.
Lauri ei ole enää kotona. Mä en tiedä, missä se viettää päivänsä ja yönsä. Joskus sen kevät on pikimusta, sellainen mistä irtoaa tuhkaa sormenpäihin. Silloin mä ajattelen, että ehkä olisi kuitenkin parempi toisin.
Mutta se ansaitsee parempaa. Siksi mä istun kotona ja kun Lauri romahtaa viiden viikon ja kolmen päivän jälkeen mun jalkoihin itkien mun nimeä,
(Matias, Matias)
mä kampaan vieläkin takut pois ja pesen verikirsikkapuut kadoksiin.