Kirjoittaja: Belsissa
Tyylilaji: Horror
Ikäraja: S
Päähenkilö: Pansy Parkinson
Vastuuvapaus: Pansy kuuluu Rowlille, eikä lainaus tuosta lastenlaulusta, missä lauletaan pupujussista ole sekään minun.
A/N: Osallistuu Taikauskoa - haasteeseen uskomuksella Katso liikaa peiliin ja sieltä pian toisen kasvot tuijottavat, sekä FF50 sanalla 027. Näkö.
***
Miksi ne eivät tuo minulle lääkettäni?
On kulunut jo kahden valon verran aikaa, mutta ne eivät vieläkään ole antaneet sitä. Ne kurjat, ne paholaiset, ne veivät minulta minun lääkkeeni. Ensin pimittävät sitä ja nyt ovat varastaneet kokonaan. Vain lääke pitää sen poissa. Vain lääke estää minua näkemästä. Lääke ja riepu silmilläni ovat ainoa turvani.
Pian on sen aika. Kohta valkeus menee mailleen ja suuri musta verho saapuu. Verho ei kuitenkaan peitä kaikkea, ei varsinkaan sitä. Mokoma häivyttää ainoastaan kaiken muun ympäriltään, mutta jättää sen asuinsijat paikalleen ja niistä se heijastuu. Se ei kuulu tänne, ei kuulu heijastukseen, sillä se ei ole täällä, mutta se ei ole sielläkään. Se on piina ja piina on kotoisin sieltä, mistä suuri musta verho alkaa. Enää on muutaman pilkahduksen verran aikaa ja sitten valkeus katoaa. Silloin teen niin kuin äiti sanoi ja pistän silmät kiinni. Painan pään matalaksi enkä katso, sillä kurkkimisesta seuraa rangaistus.
Pistää päänsä piiloon luulee ettei nää, susihukka pientä hännän typykkää.
En kuule enää edes niiden ääniä, sillä se syö ne tullessaan. Syö kaiken jättäen jäljelle vain mustuuden, ellei anneta lääkettä joka pitää sen poissa. Silloin se pysyy kaukana, eikä häiritse minua, mutta nyt ne ovat kieltäneet lääkkeen ja joudun taas piileskelemään sen katseen alla. Kerran yksi niistä, se ruskeatukkainen kuraverinen toi minulle ruokaa ja kysyin häneltä miksi se tuijottaa minua. Kuraverinen katsoi minua jotenkin oudosti, kuin tuntisi minut ennestään ja vastasi sitten, että koska minä kurkin sen kotiin liiaksi. Minä jäin kiinni.
Piina kutsuu minua. En tahdo olla sen lähellä, vaikka se kutsuu minua vaan peräännyn vastakkaiselle seinälle satuttaen itseäni raahautuessani karheaa kivilattiaa pitkin. Jos ne eivät anna lääkettä, minun täytyy piiloutua ja ainut paikka, mistä se ei näe minua on takanurkka. Takanurkka, johon on enää muutaman kädenvedon matka. Ei vain pidä antaa punan ja kivun häiritä. Ei saa välittää kummassa rautaisesta vedestä, joka valuu alas käsiä pitkin punaten ne. Valittaa ei saa myöskään kivusta tai hiekanjyvistä, jotka kulkeutuvat haavoihin, sillä nekin ovat lempeämpiä kuin se.
Vaivalloisesti vetäydyn vielä viimeiset sentit taaksepäin ja lysähdän seinään, mutta samassa paniikki valtaa sisimpäni. Kylmä, sileä pinta viiltelee selkääni saaden minut pakokauhun valtaan. Ne ovat tuoneet sen kodin ainoaan turvapaikkaanikin, ne paholaiset pakottavat minut sen eteen. Pakko päästä pois täältä, pakko päästä pois sen luota, mutta ei saa katsoa tai se nappaa.
Heittäydyn eteenpäin ja ryömin hitaan kivuliaasti pitkin karheaa lattiaa pyrkien keskustaa kohden. Se on vaikeaa, sillä katse on pidettävä maassa, koska muuten se näkee. Mutta missä on riepu? Missä on se kuraverinen tai joku muu, joka sitoisi sen silmilleni? Keskellä huonetta se ei kosketa minua, mutta se näkee jos ei tottele ja katso muualle.
Se vartoo, että joku päivä en enää jaksaisi vaan kohtaisin sen. Sitä nekin varmaan haluavat, kun pitävät minua tässä kummallisessa huoneessa ja vievät lääkkeet. Onneksi en kuitenkaan ole tyhmä ja tiedän, ettei niin saa tehdä, sillä äiti sanoi että kurkkiminen on kiellettyä.
Katso liikaa peiliin ja sieltä pian toisen kasvot tuijottavat.
