Nimi: Kun mieli hallitsee
Ikäraja: K-11
Fandom: Sherlock Holmes canon (tosin huomasin, että sopii myös BBC Sherlockiin yms.)
Päähenkilöt: John Watson, Sherlock Holmes
Genre: angst
Varoitukset: maininta huumeiden käytöstä, joka nosti ikärajaa
Vastuuvapaus: Kaikki tässä ficissä esiintyvät hahmot ovat Sir Arthur Conan Doylen luomuksia, en omista niitä enkä saa tästä rahaa.
Summary: Watson on huolissaan Holmesista, joka on vajonnut masennuksen valtaan rikostutkimuksen puutteessa.
A/N: Viimeksi olen itse kirjoittanut fanfictionia lähestulkoon viitisen vuotta sitten. Silloin se oli Harry Potteria. Olen kuitenkin parin viime vuoden aikana addiktoitunut pahasti Sherlock Holmesiin kaikissa muodoissaan, ja nyt sain yllättäen säälittävän angstisen inspiraation.
Sherlock Holmes henkilönä kiehtoo minua kovasti, ja halusin pohtia hänen toista, masentuneempaa ja passiivisempaa puoltaan Watsonin näkökulmasta. Onhan tunnettua, että Holmesin aivot kaipaavat jatkuvasti kiperää tapausta ratkaistavakseen, ja ilman sellaista hän usein vaipuu alakuloon ja toimettomuuteen. Tästä tuli lopulta melkoista angstia, mutta olkoon nyt sitten.
Kun mieli hallitsee
Tänäänkään hän ei syönyt päivällistä kanssani. Tai aterioinut ylipäätään. Hänelle on turha puhua, sillä vastauksena on kärsimätön hiljaisuus tai lyhyt murahdus. Ei, Watson hyvä, jätän aterian tällä kertaa väliin. Hän luulee pärjäävänsä näin, ruumiinsa toimivan pelkän lujan tahdon voimalla.
En tiedä, uskooko hän sitä itsekään. Kahden viikon paasto on jättänyt laihoille kasvoille sairaalloisen kalpeuden ja pitkiin, luiseviin sormiin jatkuvan vapinan. Eilen illalla kävin peittelemässä hänet, aamulla peite oli täsmälleen samoin kuin olin sen hänen ylleen jättänyt. Hän ei saa nukuttua, mutta ei jaksa edes kääntyillä vuoteessaan levottomasti niin kuin monina aikaisempina öinä.
Hän kuvittelee, etten näe tyynyn alle piilotettua neulaa. Minä teeskentelen, etten ole sitä huomannutkaan. Huume on hänen aivoilleen tuhoisa mutta hänen omasta mielestään välttämätön kiihoke. Olemme väitelleet aiheesta varmasti tuhansia kertoja, eikä meistä kumpikaan osaa taipua. Silti hän on se, joka aina voittaa. Tosin jos haastaisin hänet nyt, voisi käydä toisinkin. Ruumiin kuihtuessa myös hengen voimat ovat hiipuneet.
Komisario Lestrade Scotland Yardista kävi tänään kylässä. Olin pyytänyt, suorastaan anellut, häntä etsimään Holmesille tapauksen tutkittavaksi. Mitä tahansa, mikä saisi tuon toimettomuuden syvyyksiin vajonneen mielen jälleen syttymään. Jotain, mikä palauttaisi sameisiin silmiin tutun päättäväisen pilkkeen.
”Ei mitään, olen pahoillani. Meillä on vain pari väkivaltarikosta, joihin ei liity mitään kummempia yksityiskohtia. Ei mitään, mikä kiinnostaisi Holmesia.” Kiitos, näkemiin, kyllä, eiköhän tämä tästä. Ikkunasta ulos katsoessani näen joukon auringonpaisteen rohkaisemia ihmisiä liikkumassa asioillaan, mutta sama kirkkaus ei yllä huolen varjostamaan mieleeni.
Rouva Hudson hössöttää jatkuvasti, hän on huolissaan kuten minäkin. Alakerrassa valmistuvat herkulliset ruoka-annokset, joiden tehtävänä on maanitella vuoteessaan makaava riutunut olento syömään edes hiukan, edes jotakin henkensä pitimiksi. Tarjottimet palaavat koskemattomina alkuperäiselle omistajalleen, joka niiskauttaa nenäliinaansa ja päivittelee. Äänessä on huolen syvä kaiku. ”Voi sitä miesparkaa, hän näännyttää itsensä kuoliaaksi. Tohtori hyvä, oletko varma, ettei mikään lääke voisi tepsiä?”
Mistä löytää lääke, joka saisi toimettomuuteensa tuhoutuvan mielen tarttumaan siihen vähään, mitä on tarjolla? Kuka kehittäisi lääkkeen, joka antaisi sille syyn innostua jostakin vähäpätöisestä?
Sherlock Holmesin mieli tarvitsee haasteita, ilman niitä se tylstyy kuin teroittamaton kynä. Se on itse itsensä pahin vihollinen. On musertavaa katsella sängyn laidalta, kun ystävä vähitellen vajoaa sen kaiken mustuuden alle, jonka on synnyttänyt hänen oma mielensä. Eikä minulla ole keinoa auttaa, voin vain odottaa ja toivoa.
Kerran, kun eräs Holmesin masennuskausista oli päättynyt, totesin hänelle, että syömättömyys ja eristäytyminen on jatkossa saatava loppumaan. Ne vain pahentavat tilannetta joka ainoa kerta. Hän naurahti hiukan katkerasti ja vaihtoi puheenaihetta uuteen selvittämättömään tapaukseensa. Silloin en vielä ymmärtänyt, ettei edes Sherlock Holmes kykene hallitsemaan mieltään täydellisesti. Kaikki se päättelytaito, tunteiden kontrollointi, loistava äly – kaikki se, mitä ihailen ja joskus myös kauhistun – on merkityksetöntä, kun hänen mielensä tuhoava voima saa vallan. Silloin se on mieli, joka hallitsee häntä.
Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun joudun huolehtimaan hänestä kuin lapsesta. Eikä varmasti viimeinenkään. Aina on ilmaantunut jokin uusi selvitettävä tapaus, ratkaisematon rikos, pelastusköysi pois toimettomuuden kuilusta. Silti joka ainoa kerta minuun sattuu katsellessani äänettömästi tuhoutuvaa miestä, joka katsoo minuun samein silmin ja puhuu harvat sanansa vailla intoa ja elämäniloa.
Hänen elämänsä on vaihtelua syvistä laaksoista korkeille huipuille. Se on ääripäitä, äärimmäistä kiihkoa ja äärimmäistä masentunutta toimettomuutta. Se on epätasainen perustus ystävyydelle, mutta jo koeteltu sellainen. Minä välitän paljon, enkä usein saa mitään takaisin. Kuitenkin, kun hänen elämänilonsa palaa, kun hänen silmänsä jälleen loistavat ja posket hehkuvat, minäkin olen onnellinen.
Kun hän tänä aamuna kieltäytyi taas aamiaisesta lyhytsanaiseen tapaansa, oli laihoilla kasvoilla tuttu sisäänpäin kääntynyt ilme. Olemme tunteneet toisemme vuosia, enkä vieläkään osaa tulkita hänen syvimpiä tuntojaan. Hän puolestaan tuntee minut, lukee ajatukseni kasvoistani. Välillä näen sen lyhyenä häivähdyksenä hänen omilla kasvoillaan.
Silloin näen, että hän tietää millaista tämä minulle on, hänkin haluaa tämän loppuvan, mutta hänen oma mielensä vie hänet mukanaan pohjalle. Lyhyt katse paljastaa. Et ole ainoa, joka välittää.
