Nimi: Let her go
Paritus: Scorpius/Rose
Ikäraja: S
A/N Päätinpä toteuttaa yhden inspiksen jonka sain Greyn anatomian ah, niin surullisista jaksoista. Kommentteja otan mielelläni vastaan
-------------------
Hänen punaiset hiuksensa näyttivät luonnottoman kirkkailta verrattuna valkoisiin lakanoihin ja kalpeisiin kasvoihin, jotka hädin tuskin erottuivat tyynyliinasta. Minua puistatti ja astahdin vähän kauemmas ovesta, jossa olevan ikkunan läpi tuijottelin tyttöystävääni. Hän tuskin enää edes odotti minua, en ollut nähnyt häntä kertaakaan hänen sairastumisensa jälkeen. Minä en vaan voinut sille mitään, että inhosin sairaaloita. Minua kuvotti se steriili haju, vitivalkoiset seinät kuivine maalauksineen ja parantajien mintunvihreät kaavut ja kireät ilmeet. Astuin vielä muutaman askeleen taaksepäin niin, että en enää nähnyt ikkunasta sisälle huoneeseen. Minua kuvotti Rosen kalpeat kasvot, sulkeutuneet silmät ja se, että kaikki se nauru ja ilo mihin olin tottunut, oli kadonnut.
"Annas kun arvaan, sinä olet Scorpius?"
Käännyin niin nopeasti ympäri että meinasin horjahtaa. Takanani seisoi mintunvihreäkaapuinen parantaja, tuskin minua kovin paljon vanhempi. Vilkaisin hänen rintaansa kiinnitettyä laattaa, joka kertoi hänen olevan harjoittelija. Se selittikin kaiken.
"Minä, en - " yritin kieltää ja astahdin vielä kauemmas. Nainen hymyili ja pyöräytti silmiään hyvin epäammattimaisesti.
"Vaaleat hiukset, jäänsiniset silmät, uskomattoman komea ja vaeltelee Rosen huoneen edustalla kuin poikaystävä, joka ei ole käynyt katsomassa sairasta tyttöystäväänsä. Rose puhuu sinusta paljon."
"Minä en tosiaan ole - " aloitin mutta nainen tarttui minua käsivarresta ja raahasi lähemmäs ovea, yhäkin hyvin epäammattimaisesti.
"Älä viitsi, Scorp", hän sanoi tuttavallisesti. "Sinulla on syysi miksi et ole käynyt, mutta rehellisesti sanottuna Rosella ei ole enää paljon aikaa ja jos et sano hyvästejä, kadut sitä koko loppuelämäsi."
Nielaisin vaivalloisesti. Rosella ei ollut enää paljon aikaa? Meidän elämämme ei todellakaan ollut tarkoitus olla tällaista. Meidän piti valmistua Tylypahkasta yhtä aikaa, muuttaa yhteen, mennä naimisiin ja tehdä paljon lapsia, joilla oli vaaleat hiukset ja ruskeat silmät. Meidän ei todellakaan pitänyt sanoa hyvästejä sairaalassa kun Rose oli hädintuskin 17-vuotias. Yritin taas perääntyä mutta nainen nykäisi minua lähemmäs.
"Rose puhuu sinusta paljon", hän sihahti. "Rose rakastaa sinua. Jos sinulla on minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan sinä menet tuonne, NYT!"
Kurtistin kulmiani parantajalle ja painoin muistiini, että häntä ei ainakaan halunnut hoitamaan itseäni kuolinvuoteelle. Nainen vaikutti pelottavalta.
Pelottava ilme tosin muuttui salamannopeasti lempeään hymyyn kun hän työnsi Rosen huoneen oven auki. Rose räpytteli raukeasti silmiään, aivan kuin jo tämäkin yksinkertainen liike olisi imenyt hänestä kaikki voimat. Nähtyään minut hänen huulilleen puhkesi leveä hymy, joka melkein kuului entiselle, iloiselle, elinvoimaiselle Roselle. Melkein.
"Scorpius", hän kuiskasi käheästi. "Minä tiesin että sinä tulisit."
En oikein osannut sanoa mitään mutta onneksi parantaja otti taas ohjat.
"Ja innokkaasti tulikin. Vai mitä Scorpius?"
Nyökkäsin ja hymyilin Roselle mahdollisimman vakuuttavasti.
"Älä viitsi Holly", Rose kähisi ja hymyili. "Scorpius inhoaa sairaaloita."
Holly-parantaja kohautti olkiaan ja veti taikasauvansa esille.
"Mikäs olo tänään?"
Kun Rose alkoi vakuutella miten hyvä olo hänellä oli, mitä kovasti kyllä epäilin, minä katselin ympärilleni huoneessa. Kaikesta valkoisuudesta huolimatta se ei ollut niin sairaalamainen kuin olisi voinut olettaa. Ikkunalaudalla oli valokuvia Rosesta perheensä kanssa, Rosesta lemmikkikoiransa kanssa ja Rosesta serkkujensa ja kavereidensa kanssa. Nojatuolissa oli keskeneräinen neuletyö, minä tiesin että Rose rakasti jästineulomista. Lattialla lojui vaatteita joita olin joskus nähnyt hänen päällään. Yöpöydällä oli sikinsokin oppikirjoja ja juorulehtiä ja... meidän kuvamme. Se, mikä oli otettu kuudennen luokan päättymispäivänä, päivä ennen Rosen sairauden diagnisointia. Se, missä hän oli hypännyt syliini hiukset hulmuten ja minä olin suudellut häntä täydestä sydämestäni. Se, minkä Albus oli ottanut.
Rose huomasi tuijotukseni ja hymyili.
"Minä rakastan tuota kuvaa", hän kuiskasi. "Se on niin täynnä elämää."
Hollykin vilkaisi kuvaa ja sitten minua ja sitten taas Rosea.
"Noniin, rentoudu hetkeksi."
Rose sulki silmänsä kun Holly tökki häntä taikasauvallaan ja lopuksi pakotti hänet nielemään pikarillisen vihreää mönjää.
"Okei, nyt saatte olla kahdestaan, ei mitään kiirettä", Holly lopulta lirkutti ja vilkaisi minua murhaavasti ennen kuin liihotti ulos huoneesta. Minä seisoin yhä kiusaantuneena oven tuntumassa ja yritin vältellä Rosen katsetta.
"Tule tänne istumaan", tyttö sanoi ja taputti sänkynsä laitaa. Minä istahdin tuolille joka oli asetettu sängyn viereen ja kohtasin vihdoin tummanruskeiden silmien katseen. Ne olivat liian tummat kalpeisiin kasvoihin ja tummat silmänaluset saivat silmät näyttämään vain kahdelta, mustalta kuopalta. Minua taas puistatti.
"Ei minua haittaa että et ole käynyt", Rose kuiskasi ja tarttui käteeni. Hänen ihonsa oli jääkylmä ja minun teki mieli puhaltaa hänen käsiinsä että ne lämpenisivät. "Ne kirjeet oli ihan kivoja."
"Mm..." mutisin. "En voi nytkään olla kauaa. Hirveästi koulujuttuja."
Rose katsoi kaihoisasti ikkunasta ulos.
"Meidän piti valmistua yhdessä", hän kuiskasi silmät kyynelissä. "Ja vanheta yhdessä."
"Hei, älä nyt", sanoin kiusaantuneena. "Meillä on yhä mahdollisus siihen, vai mitä?"
Rosen katse näytti hieman säälivältä kun hän katsoi taas minua.
"Scorpius, minulla on syöpä. Minä olen täynnä kasvaimia eikä niitä voi vaan taikoa pois. Minä olen heikko, minun on vaikea hengittää ja hädintuskin jaksan räpäyttää silmiäni. Luuletko sinä, että minä elän vanhaksi kenenkään kanssa?"
Siihen en osannut sanoa mitään, puristin vaan Rosen kättä hieman kovempaa. Olimme molemmat hetken hiljaa, Rose katseli ulos ja minä katselin meidän valokuvaamme.
"Minä olen kiitollinen, että sinä tulit Scorpius", Rose kuiskasi. Hänelle näytti koko ajan olevan vaikeampaa avata silmänsä räpäytyksen jälkeen. "Minä halusin jättää sinulle hyvästit."
Siinä vaiheessa minunkin oli vaikea hengittää. Minä halusin että Rose purskahtaisi nauramaan ja sanoisi, että koko sairaus 0li ollut vitsi. Hän halusi vain säikäyttää minua. Hän nousisi sängystä ja lähtisi kanssani pois siitä karmivasta sairalasta. Muuttuisi taas eloisaksi ja iloiseksi Roseksi.
"Minä en tullut jättämään hyvästejä, Rose", sanoin lujasti. "Sinä selviät tästä!"
Tyttö pudisti päätään niin hennosti, että juuri ja juuri erotin sen. Nyt hän ei enää avannut silmiään.
"Scorpius, minua väsyttää. Minä nukun ihan viisi minuuttia, jooko? Jutellaan sitten lisää."
"Tottakai, Rose. Nuku vaan." Puristin hänen kättään ja nieleskelin kyyneleitä. Minä en pystyisi tähän. Minun oli pakko lähteä.
"Minä rakastan sinua", Rose kuiskasi niin hiljaa, että oli kumarruttava lähemmäs että kuulin sen. Sitten hänen otteensa kädestäni irtosi ja hän alkoi hengittää tasaisemmin.
Istuin vielä hetken hänen sänkynsä vieressä ja katselin kalpeita, riutuneita kasvoja. Minä muistelin kaikkia niitä kertoja, kun olimme nauraneet yhdessä, kun olimme riidelleet raikuvasti ja kun olimme suudelleet. Kun olin tuntenut hänen pehmeät huulet omillani ja maistanut piparminttupurukumin ja haistanut hänen kukkaisen ominaistuoksunsa. Kun olin saanut vetää hänen kainalooni ja nukahtanut hänen tuhinaansa kuunnellen.
Minäkin irrotin käteni ja nousin seisomaan. Kumarruin ja painoin suudelman, viimeisen suudelmamme ikinä, hänen huulilleen. Ne olivat kylmät ja karheat eikä hän maistunut enää piparmintulle.
"Minäkin rakastan sinua. Nyt ja aina", kuiskasin ja kävelin ovelle katsomatta taakseni.
Ja seuraavana päivänä Rose Weasley oli poissa.
--------------------------
