Tekijä: Haruka
Otsikko: Ikuinen liekki
Paritus: Heikki/ Elina
Genre: Drama, romance, het, songfic
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Kappaleen ”The Everlasting” omistaa Manic Street Preachers.
A/N: Mieleni teki kirjoittaa Manic Street Preachersin biisin ”The Everlasting” ja kyseisen musiikkivideon pohjalta joku teksti ja tässä on tulos. Osallistuu ”Palapeli” ja ”ficlet300” – haasteisiin sanalla ”Tuli”.
Jos luette, olisi kiva kuulla kommenttia.
En ole koskaan nähnyt ihmisen palavan kirjaimellisesti niin kuin eräässä musiikkivideossa, jonka kerran näin. Nähdessäni sen videon, mietin, miten se oikein oli tehty, minulla kun oli tapana miettiä lempibändieni musiikkivideoiden kuvauspaikkoja. Tunsivatko ne ihmiset, jotka paloivat, kipua? Ja jos eivät, mitä he tunsivat? Yksinäisyyttä, surua, rakkautta? Vai etsivätkö he vain paikkaa, josta lähteä?
”The gap that grows between our lives, the gap our parents never had”…
Näitä asioita mietin silloinkin, kun oli lähtenyt laulamaan karaokea ystäväni ja rakastamani ihmisen, Heikin, kanssa. Heikillä oli tapana valita laulunsa hetken mielijohteesta niin kuin minullakin. Tänään hän lauloi taas poikkeuksellisesti ”taidemusiikkia” niin kuin hän itse kuvasi ”Manic Street Preachersin” ja muutaman muun brittiläisen bändin musiikkia.
Meidät Heikin kanssa erotti toisistamme se sukupolvien välinen kuilu, yhdeksän vuoden ikäero, jonka vuoksi kumpikin meistä tarkasteli maailmaa joskus eri tavalla. Meitä yhdisti kumminkin rakkaus musiikkiin, jota kummankaan vanhemmat ja yhteiset tuttumme karaokessa eivät olleet koskaan ymmärtäneet. Heikin musiikillinen tausta tosin oli erilainen kuin omani, koska hän ei soittanut mitään.
”The world is full of refugees. They’re just like you and just like me. But as people we had a choice to end the void of all its force”…
Heikin äänessä kuulin saman alakuloisuuden, mutta lämmön kuin Manicsien laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldin äänessä. Se ääni sai minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi tässä paikassa, sai minut haluamaan lähteä johonkin kauas ja ottaa vain hänet mukaani. Antaa hänelle pienen osan sydämestäni, josta useat ihmiset olivat saaneet osansa, mutta joka kerta olin ottanut sen heiltä pois, kun koin, etten olisi heidän arvoisensa. En tosin tiennyt, olisiko Heikkikään sen arvoinen, että lahjoittaisin hänelle siitä osan, osan itsestäni, osan siitä tulesta, joka paloi sisälläni ja sai kyyneleet valumaan poskilleni kuunnellessani hänen lauluaan.
Heikin palatessa pöytään, katsoimme hetken toisiamme ja hän painoi huulensa huulilleni hellästi. Maistoin hänen huuliltaan tupakan ja oluen, mutta en välittänyt siitä. Olin itsekin juonut jo pari tuoppia ja hänen läheisyytensä tuntui todella hyvältä. Hänen jälkeensä oli minun vuoroni laulaa ja sovimme, että lähtisimme yhtä matkaa baarista kotiin. Sitä en vielä tiennyt, jäisikö Heikki yöksi luokseni vai menisikö kotiin, mutta yhdestä asiasta olin varma: hänessä paloi sama tuli kuin minussa. Enkä siksi pelännyt.
