Ficin nimi: Tyyntä myrskyn edellä
Kirjoittaja: Iiko-chan
Fandom: Hetalia
Tyylilaji/Genre: Fluff, angst.
Ikäraja: lievä k-11
Paritus: Suomi x Ruotsi
Varoitukset: Suomi palelee myrskyssä...?
A/N: Okei, tämä on ensimmäinen Hetalia-ficcini joten se on aika *fanitus fanitus*-fiiliksessä tehty. Päätin testata itseäni ja kirjoitin dialogin ruotsiksi (suomennoksia löytyy lopusta), toivottavasti ette pidä sitä ihan tyhmänä päätöksenä. Suokaa anteeksi jos on kielioppivirheitä .__. Minä vaikenen tältä erää, teen tilaa tarinalle.
_______________________________________
Paleli. Se oli päällimmäinen ajatukseni kun kuljin sydäntalvimetsässä pelkkä kulunut villanuttu yöpaitani päällä. Saappaiden suojaamat jalat upposivat lumihankeen kuin tikarit heittotauluun, vähän väliä lunta valui saappaansuusta sisään.
Mutta vaikka palelin valtavasti, minua pelotti suunnilleen yhtä paljon. Käsiäni kirveli iskuista, joita hyökkääjät olivat sivaltaneet piiskoillaan. Onneksi he eivät olleet kerenneet pahasti satuttamaan jalkojani, jotta kykenin pakenemaan hyökkäystilanteesta. Kirves, jonka olin napannut mukaan puolustuksekseni, tuntui tavallistakin raskaammalta hennoilla harteillani, joille koko ajan laskeutui lisää lunta. Minua alkoi väsyttää pimeässä juokseminen. Pälyilin pelokkaana taaksepäin yrittäen nähdä jotakin lumituiskun ja kyynelten sokeuttamien silmieni läpi. Lopulta laskin kirveen lumeen ja nojasin sen puuosaa vasten, huohotin raskaasti. Joukot olivat jo varmaankin loitonneet minun suunnaltani, mutta miten oli Su-sanin laita? Hän oli totta kai minua vahvempi, mutta sillä ajatellen, hänet oli myös järkevämpää raahata pois pelistä. Rinnassani pisti ikävän tuntuisesti. En voisi jättää häntä yksin.
Vihollinen saattoi edelleen piileksiä lähialueilla, tiedostin sen kyllä. Mutta päätin sokeasti luottaa lumisateen sakeuteen ja siihen, että se vaivatta kätkisi minut suojaavan vaippansa alle. Lähdin kulkemaan kuusten tuuheassa suojassa takaisin päin. Oksilta ropisi lunta alas, ääni teki minut hermoheikoksi. Puristin jämerää asettani lujemmin ja kuljin nopeampaa, miltei marssintahtia, läpi harvan metsikön. Metsän viimein lakatessa kylmä tuuli iski vähien vaatteideni alle, saaden yhä tuoreet haavani vihlomaan tuskaisesti. Yritin pysyä sinnikkäästi jaloillani purevasta pakkasesta, haavoista ja jatkuvasta pelontunteesta huolimatta. Huoli ajoi minua eteenpäin.
Pikkuhiljaa kulkuni alkoi kuitenkin hidastua. Päätin antaa itselleni hetken aikaa hengittää. Istahdin koko vartalo täristen suurelle siirtolohkareelle, laskin kirveen vierelleni ja käperryin kokoon. Yritin lämmittää sormiani takinhihojen sisällä, mutta turhin tuloksin. Olin kohmeessa kiireestä kantapäähän eikä mökkiäni näkynyt missään. Hetkeksi minuun iski pakokauhu. Lumi oli johtanut minut ehkä harhaan... jospa nyt kuljinkin täysin tuntemattonilla poluilla? Yleensä suuntavaistoni oli sangen hyvä, mutta tässä pyryssä ei voinut olla varma ilmansuunnista, jos nyt mistään muustakaan.
Jäin kivelle punnitsemaan vähäisiä, riskialttiita vaihtoehtojani. Voisin jäädä tähän odottamaan lumisateen loppua - mutta kauankohan siinäkin kestäisi? Toleranssini kylmään oli suhteellisen hyvä, mutta jos joutuisin odottelemaan tällä lohkareella useita tunteja (jos tämä sattuisi olemaan yksi niistä iänikuisista Suomen pyryistä), se ylittäisi varmasti sietokykyni rajat.
Mutta silti, kivelle jääminen tuntui turvallisemmalta idealta kuin lähtö tuonne lumihankeen, jossa ympäristöään oli sula mahdottomuus pitää silmällä. Minun oli suorastaan pakko jäädä kivelle, vaikka se hohkasikin kylmää koko vartalooni. Yritin päästä eroon lähestyvän hypotermian tunteesta ujuttautumalla vielä tiukempaan sykkyrään ja avaamalla mielini turvallisemmille ajatuksille. Palasin aikaan kolmisen kuukautta sitten, kun aurinko vielä kirkasti päiviä eikä millään tavoin palelluttanut, kuten näin talvisin.
---------------------------------------------------
Vaelsin metsässä paljain jaloin etsimässä Hana Tamagoa, joka oli tylsyydessään juossut ulos riehumaan. Hieman kauempana metsässä tiesin kulkevan Su-sanin, hänen äänensä kaikui koko alueella hänen huhuillessaan Hana Tamagoa. Minua hymyilytti. Jäin hetkeksi istumaan puun juurelle ja nojasin päätäni vasten puunrunkoa. Teki mieli laulaa. Siksi avasinkin suuni ja aloin hyräilemään ensin hiljaa, mutta antaen sitten estojen kadota kurkustani. Loppujen lopuksi laulaa kailotin raikuvalla äänellä, joka varmasti kuului pitkän matkan päähän. Tiesin Hana Tamagon pitävän lauluäänestäni, vaikkei se kovin erikoinen ollutkaan. Painoin silmäni kiinni ja rallatin yhä kovempaan ääneen.
Ensimmäinen, joka tuli paikalle, ei suinkaan ollut Hana Tamago. Tunnistin saappaiden äänet ja raotin silmiäni. Su-san piteli koiranpentua käsiensä otteessa ja tuijotti minuun silmät tapillaan. Nolostuin tietenkin, laskin katseeni ja pidin sen visusti varpaissani. Su-san oli hiljaa, mutta laski sitten Hana Tamagon maahan, jolloin koira ryntäsi kiehnäämään jalkaani vasten. Koiran tapitus minua ei hävettänyt, otin sen hellästi syliini ja silittelin untuvaista turkkia. "Han... busade hela vägen när jag kom närmare", Su-san kertoi ja istahti sitten hitaasti minua vastapäätä. "A-aijaa..." mutisin ja hymyilin hermostuneena. "Han har.. ibland tyckte mycket när jag har sjungat... därför trodde jag att prova", selitin, koira oli asettunut lepäämään syliini. "Jaså..." Su-san sanoi hiljaa.
Metsä oli niin hiljainen, rauhoittavan vaitonainen. Rapsutin Hana Tamagon korvantausta, pohtien samalla mitä sanoa. "Tack för att...du sökte han", sain lopulta sanottua. "Ingen orsak. Hana Tamago är viktigt till mig, också", Su-san mutisi. Nielaisin, ei ollut hänen tapaistaan sanoa noin. "Vill du... ta han han i famnen?" kysyin ja hymyilin ujosti. Hän tuijotti minua hieman ymmärtämätön katse teräksensinisissä silmissään. Nolostuin uudelleen. "... Du kan...", hän lopulta sanoi niin hiljaa, että hädin tuskin kuulin. Välillemme laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Katsoin Su-sania silmiin päin, ajatukseni kulkivat ympyrää. "U-ursäkta, men... Su-san?" aloitin, punastuen saman tien kevyesti. Hän kohdisti terävän katseensa silmiini. "Ja?" kuului vastaus. Tuijotin hetken vielä itsepintaisesti maahan, mutta yritin sitten suorittaa toivomukseni loppuun. "Får jag komma... att sitta på..." punastus esti minua sanomasta lausetta loppuun. Yritin takellella, mutten saanut kieltäni toimimaan.
Yhtäkkiä käsi tarttui hapuillen omaani. Hymyilin varovasti ja nousin polvilleni, alkaen sitten liikkua hitaasti lähemmäs häntä. Hana Tamago edelleen sylissäni istuuduin itse Su-sanin jaloille, ojensin hieman käsiäni häntä kohti. "Prova att stryka", kehotin. Koiran kuono osui miltei suoraan miehen omaan nenään. Su-san hämmentyi totaalisesti, Hana Tamago tuijotti häntä silmät sirrillään. Mies kohotti hitaasti kätensä ja rapsutti koiranpentua niskasta. Eläin alkoi hykertää hiljaa ja puski naamaansa Su-sanin poskea vasten. "Hana Tamago säkert gillar om dig", naurahdin ja vedin sen sitten takaisin omaan syliini.
Katsoin varoen Su-sania silmiin. Hän tuijotti hämmentyneenä takaisin. En löytänyt enää mitään muuta sanottavaa, katse ikään kuin vaimensi ajatukseni. Huokaisin hiljaa ja jatkoin Hana Tamagon silittelyä. "Den visan... Det låtade ganska bra... "Su-san mutisi lopulta ja vei varoen kätensä päälaelleni. Punastus kohosi iholleni. Suljin hiljaisena silmät ja laskin pääni Su-sanin rintakehälle. "Ly...lyssna..." kuiskasin. En jaksanut enää puhua tai ajatella mitään. Oli vain hiljaisuus, Su-sanin lämmin halaus ja Hana Tamago.
-------------------------------
Kova tuulenpuuska pyyhkäisi mielikuvani pois. Kylmä pureututui syvälle luihin ja ytimiin, kenties ehkä rajummalla voimalla kuin aiemmin. Yritin raottaa silmiäni, mutta pakkanen oli jähmettänyt silmäripset toisiinsa piikkilangan tavoin. "Pahus soikoon..." mutisin. Aloin hieman paloissani tunnustella, josko olin kokonaan hyytynyt.
En tuntenut mitään.
Tajusin heikosti, etten enää levännyt jäävuoren päällä. Huojuin kevyesti puolelta toiselle, enkä tuntenut enää minkäänlaista maata allani. Rypistin kohmeista otsaani ja yritin kohottaa kättäni. Jokin kuitenkin piti raajojani tiukassa otteessa, enkä kyennyt liikkumaan. Sen verran vaistosin miltei umpijäässäkin, että tuuli pääsi iholleni enää vain yhdeltä suunnalta. Olin kuin kahlittu tuulelta suojattuun häkkiin. 'Joku kantaa minua', mieleeni tuli äkkiä. Oli vain yksi tapa saada se selville. "S-Su-san?" änkytin rohtuneiden huulieni välistä. Viiman läpi kuulin huojennuksekseni ruotsinkielisen lauseen, ääni kuulosti lohduttavan tutulta. "Kan du öppna dina ögön? "Ne-nej... Hjälpa.. Su-san..." pihisin vastauksen niin kovaa kuin vain paleltuneista keuhkoistani sain. Askeleet taukosivat hetkeksi. Su-san kuulosti polvistuvan hankeen, pidellen minua edelleen lujasti sylissään. Jokin lämmin, harsonkaltainen peitti silmäni, pyrkimyksenään ilmeisesti avata ne. Huurre alkoi sulaa, silmäni aukenivat ripeään. Kun harso vedettiin sivuun silmiltäni, kohdistin katseeni suoraan Su-sania kohtia, tämän silmät olivat kysyvät. Äännähdin onnellisena ja kietoin hiljaa tärisevät ja tunnottomat käsivarteni hänen ympärilleen.
"Hur gick det till dig?" kuiskasin hauraalla äänellä. Tuntui kuin ein olisi halannut häntä ikuisuuksiin, vaikka olin juuri hetki sitten haaveillut juuri noista käsivarsista ympärilläni. "Bättre än till dig", kuului vastaus. Rautahäkki kietoi minut otteeseensa lämpimästi. "Vi... vi måste gå hem och lugna sig Hana Tamago..." mutisin hiljaa.
Nousimme uudestaan vasten myrskyä. "Inte långt väg. Kan du stanna vakna?" Su-san kysyi kun silmäni uhkasivat lupsahtaa kiinni. "O-okej..." mutisin puolitiessä horrokseen. Kohdistin kirkastumaan päin olevat silmäni öiselle taivaalle, joka edelleen oli lumihiutaleista sakea. "Tråkigt att stjärnor är undangömd", sanoin ja kohotin hieman oikeaa kättäni taivasta kohti. "Dom antagligen kommer ut lite senare", Su-san vastasi ja asteli samalla tutunnäköisen sillan yli. "Hej... Hembron..." mutisin huojentuneena.
Su-san harppoi lumikasan poikki ja pääsi lopulta portille joka johti meidän taloomme. Tuijotin aluetta varuillani, mutta mitään uhkaavaa en havainnut. "Jag... glömde yxan till rocken", mutisin harmistuneena. "Man kan hämta det därefter", Su-san totesi ja laski minut portaille, alkaen sitten hapuilla ovea auki.
Tuskin olin päässyt sisään yhdellä jalalla kun Hana Tamago rymisti luoksemme tassut vipattaen. Su-san paukautti oven nopeasti kiinni, koira säpsähti äkkinäistä melua ja piiloutui eteiden pöydän alle. Otin sen varoen syliini ja annoin kohmettuneiden käsieni lämmetä vaaleassa turkissa. "Jag... tänkte på Hana Tamago.. och dig... när jag började vara rädd", sanoin silitellessäni uteliaasti minua tapittavaa pentua. Su-san pysyi hiljaa. Puraisin vaivaantuneena huultani ja mietin, miten jatkaa. "Jag söker kläder till dig", Su-san lopulta sanoi. Hän veti saappaat jaloistaan ja päällysvaatteet yltään. Tyydyin nyökkäämään. "Gå till vardagsrummet att varma sig", hän vielä huikkasi.
Puristin Hana Tamagoa vielä tiukemmin ja astelin yhä pelkkä takki ja pyjama ylläni huoneeseen, johon oli sytytetty tuli takkaan. Lämpö tuntui taivaalliselta ulkona riehuneen viiman jälkeen. Jäin hetkeksi paikalleni ja annoin sydämellisen lämmön vallata väsyneen ruumiini. Hetken päästä käperryin lähelle takkaa ja laskin Hana Tamagon sylistäni, jolloin se siirtyi kellimään takanedusmatolle.
Su-san istuutui äkkiä viereeni, saaden minut säpsähtämään. Hän ojensi parin housuja ja pitkähihaisen paidan, otin vaatteet vastaan väsyneesti hymyillen. "Förlåt mig en stund", mutisin ja nousin seisomaan. Poistuin makuuhuoneeseen ja puin vaatteet nopsaan ylleni. Sen jälkeen vilkaisin sivusilmällä peiliin. Näkymä kasvoistani oli kalpea, sekä hivenen nääntynyt. Yritin hymyillä kuvajaiselleni.Peili vastasi hymyyn, vaikka tulos olikin ponneton.
Raotin ovea ja lähdin tassuttelevin askelin eteenpäin asunnossa. Hetken päästä kurkkasin ujona sisään keittiön ovesta. Su-san oli jo siellä selkä minuun päin. Äkkinäinen hellyys täytti tajuntani. "S-Su-san!" huudahdin ja ryntäsin halaamaan häntä takaapäin. Selkä oli ihanan lämmin, samanlainen kuin aina ennenkin. Rutistin Su-sanin paitaa tiukasti ja kuiskasin: "Låta mig vara här en stund..." Hän ei vastannut mitään, mutta irrotti samassa otteeni. "Jag håller dig hellre så här", hän mutisi ja kääntyi niin että sai vedettyä minut syliinsä.
Minulla ei ollut mitään muutosta vastaan. Mielialani jatkoi kohoamistaan kuin leipätaikina. Upotin kasvoni Su-sanin paitaan, nieleskellen kyyneliä. Käteni siirtyivät haparoiden hänen vyötäisilleen. Tuttu vartalo tuntui järjettömän lohdulliselta, en jaksanut käsittää miten vain toisen läheisyys saattoi lämmittää minua niin täysivaltaisesti. "Fryser du ännu?" kysyi hiljainen ääni. Käsi irtaantui yläselältäni ja kohosi silittelemään takkuista hiuspehkoani. Pudistin päätäni silmät puoliummessa.
Tämä tuntui minusta niiltä hetkiltä, jolloin ei välttämättä tarvinnut sanoa mitään. Kohottauduin varpailleni ja painoin nenäni vasten Su-sanin kaulakuoppaa. "Jag är... så glad att du hittade mig.." kuiskasin, poskeni tuntuivat kuumottavan mutta en piitannut siitä vähääkään. Irrotin otteeni Su-sanin vyötäisiltä ja vein käteni nopeasti hänen karheisiin hiuksiinsa, silittelin suortuvia hajamielisenä. "Tino?" kuulin hänen sanovan hieman epävarmasti. Kohotin katseeni hymyillen ujosti.
Su-saninkin posket olivat punaisen värin valloittamat. Ilme miehen kasvoilla oli näkemisen arvoinen: hänen vaaleat sinisilmänsä olivat puoliksi suljetut, suu oli vääntynyt omituiseen virneeseen. "Du ser ut ganska..." mietin hetkisen, mutta en löytänyt ruotsin kielestä ilmettä sopivasti kuvaavaa sanaa. Tyydyin hymyilemään leveästi, laskin hiljaa toisen käteni Su-sanin punehtuvalle poskelle ja silitin hivenen rosoista poskea, johon ilmeisesti oli isketty taskuveitsellä. "Gör det ont?" kuiskasin hiljaa ja katsoin häntä huolestuneena. "... Inte så mycket", hän vastasi ja käänsi jälleen vaitonaisena päänsä sivuun. Puraisin huultani.
Vaikka välillemme oli laskeutunut vaivautunut hiljaisuus, hän ei irrottanut otettaan minusta. Katsoin häntä kulmien alta ja pusersin jälleen hymyn kasvoilleni. "...." Su-san yritti sanoa jotain, mutta vein äkkiä käteni hänen suulleen, tietämättä miksi. Tiesin vain, mitä todennäköisesti tulisin tekemään seuraavaksi. Kohotin kasvoni, posket hohkasivat vielä kuumempina kuin äsken. Kurotin edelleen lisää varpailleni niin että pääsin Su-sanin kasvojen tasolle. Hän tuijotti minua pistävästi, katse sai käteni tärisemään. Hivuttauduin ujosti liki hänen kasvojaan. Tunsin käsien valuvan vyötäisilleni ja vetävän minua hapuillen lähemmäs. Hymyillen edelleen, raotin hivenen suutani ja painoin sen sitten Su-sanin ohuille ja lämpimille huulille.
Pysyttelin liikkumatta, odotin Su-sanin reaktiota suudelmaan. Hän tuntui lukevan ajatukseni, sillä painoi saman tien huuliaan lujemmin omiani vasten. Takerruin käsilläni hänen kaulaansa ja syvensin sitten arkaillen suudelmaa. Su-sanin kieli raotti varoen huuliani ja kysyi lupaa päästä peremmälle. Voihkaisin tukahdutetusti ja avasin hänelle epävarmasti suutani. Kielemme hakivat toisiaan lähemmäs, samaan aikaan kun jalkamme alkoivat kuljettaa meitä takaisin olohuoneeseen. -S-Su-san... huohotin hataralla äänellä huuliemme erkaantuessa lopulta toisistaan. Kuljimme kädet yhä toistemme ympärillä taljalle istumaan.
Su-san veti minut syliinsä lepäämään. "Min vackra lilla hustru..." hän kuiskasi ja silitti päätäni. Mutristin hivenen tympiintyneenä suutani. "... Su-san... kalla mig inte 'hustru...' jag hatar det. Kan du ... bara säga Tino?" pyysin hiljaa ja otin Su-sania kädestä kiinni. Hän naurahti (se jos mikä on epätavallista hänelle) hiljaa, puristaen kättäni takaisin lämpimästi. "Men du är?" hän kuiskasi kokeilevasti ja rutisti minut itseään vasten. Purin huultani, mietin miten lauseeni muotoilisin. "Vi är... vi är... umm... " Suuni sulkeutui, änkytykseni kuulosti säälittävältä. "Men du kan inte kalla mig din hustru, okej?" kuiskasin vielä ja painoin pääni vasten Su-sanin olkapäätä. "Jag kan försöka... Tino", hän vastasi ja kosketti kevyesti poskeani huulillaan.
Naurahdin, yhä arka kurkkuni esti minua sanomasta enempää. Hana Tamago tallusti luoksemme ja asettui syliini nukkumaan. "Jag lämde din maten till köket... jag skulle avhämtä det", Su-san sanoi mietteliäänä. "Kan vi... stanna här för en liten stund?" pyysin hiljaa ja nielaisin. "Som du vill", kuului vastaus.
Loppuillan tahdoin ja sainkin viettää tiivisti Su-sanin kainalossa. En voinut karistaa pelkoa uudesta hyökkäyksestä mielestäni, en vaikka miten yritin. Mennessämme sinä iltana nukkumaan astelin hetkeksi tuijottamaan ulos makuuhuoneen ikkunasta. Annoin silmieni kerätä kokoon kaunista talvimaisemaa, jota ei enää hyytävä lumimyrsky peittänyt. Vaikka näkymä oli kaunis, minua alkoi vapisuttaa. Tuskin olin kerennyt ajattelemaan pelottavia enempää kuin muutaman sekunnin, kun Su-san jo veti puolestani verhon kiinni ja kietoi sitten kätensä ympärilleni. "Det är bättre att vi gå sova nu", hän kuiskasi ja halasi minua niin pitkään, että lakkasin vapisemasta. "J-ja..." mutisin. Ja hetken päästä maatessani hänen vierellään sängyllä, tajusin sen. Niin kauan kun sain käpertyä Su-sanin kainaloon iltaisiin ja pitää häntä lähelläni, olin turvassa. Minut riitti tyynnyttämään vain se, kun hän kietoi kätensä uudelleen ympärilleni sanoen: "Jag älskar dig, min vackraste dröm."
A/N: Olisin tahtonut flashback-kuvauksen kursiivilla, mutta tietokone temppuili ja se piti sitten laittaa vain niin kuin sen nyt laitoin. Olisi mukavaa jos saisin kommenttia. :/
Suomennokset dialogiin (yksinkertaisimmat poislukien)
Han busade hela vägen när jag kom närmare - hän rimpuili koko ajan tullessani lähemmäs
Han har ibland tyckte mycket när jag har sjungat, därför trodde jag att prova - hän on joskus pitänyt laulustani. Siksi ajattelin kokeilla.
Tack för att du sökte han - kiitos kun etsit hänet
Ingen orsak. Hana Tamago är viktigt till mig, också - Ei mitään. Hana Tamago on minullekin tärkeä.
Vill du ta han han i famnen? - Haluatko ottaa hänet syliin?
Får jag komma att sitta på - Saanko tulla istumaan
Prova att stryka - Kokeile silittää
Hana Tamago säkert gillar om dig - Hana Tamago tosiaan pitää sinusta
Den visan... Det låtade ganska bra. - Se laulu... kuulosti aika hyvältä.
Kan du öppna dina ögön? - Saatko silmiäsi auki?
Bättre än till dig - Paremmin kuin sinulle
vi måste gå hem och lugna sig - Meidän pitää mennä kotiin rauhoittelemaan
Inte långt väg. Kan du stanna vakna? - Ei pitkä matka. Pysytkö hereillä?
Tråkigt att stjärnor är undangömd - Kurjaa kun tähtiä ei näy
Dom antagligen kommer ut lite senare - Ne luultavasti tulevat esiin myöhemmin.
Hembron - kotisilta
Jag... glömde yxan till rocken - Minä unohdin kirveen kalliolle.
Man kan hämta det därefter - Se voidaan hakea myöhemmin.
Jag tänkte på Hana Tamago och dig när jag började vara rädd - Ajattelin Hana Tamagoa ja sinua kun aloin pelätä
Gå till vardagsrummet att varma sig - Mene olohuoneeseen lämittelemään
Förlåt mig en stund - Suo hetki anteeksi
Låta mig vara här en stund - Anna minun ollla tässä hetkinen
Jag håller dig hellre så här - Pitelen sinut mieluummin näin
Fryser du ännu - Vieläkö palelee
Gör det ont - Sattuuko siihen
Min vackra lilla hustru - Kaunis pieni vaimoni
jag hatar det. Kan du ... bara säga Tino? - Vihaan sitä. Voitko... sanoa vain Tino?
Men du är - Mutta olethan sinä?
Vi är - Me olemme
Men du kan inte kalla mig din hustru, okej? - Mutta älä... kutsu minua vaimoksesi, okei?
Jag kan försöka - Voin yrittää
Jag lämde din maten till köket, jag skulle avhämtä det - Unohdin ruokasi keittiöön, minun pitäisi hakea se.
Kan vi stanna här för en liten stund? - Voimmeko olla tässä vielä hetken
Som du vill - Kuten haluat.
Det är bättre att vi gå sova nu - Parasta mennä nyt nukkumaan.
Jag älskar dig, min vackraste dröm. - Rakastan sinua, kaunein uneni.
