Kirjoittaja Aihe: Got no friends, got no lover (K11, angst, songfic)  (Luettu 1612 kertaa)

Elvenpath

  • out of her mind
  • ***
  • Viestejä: 347
  • aww, sugar.
Nimi: Got no friends, got no lover
Kirjoittaja: Elvenpath
Beta: omat silmäni, kaikista typoista valitukset silmilleni
Genre: angst
Ikäraja: K11
Päähenkilöt: Sari
Varoitukset: -
Songfic Mötley Crüen kappaleesta If I Die Tomorrow

"Moi kulta, miten koulussa meni?" oli ensimmäinen asia mitä huudettiin kun tulin ovesta sisään. Niin tietysti, ainahan minulta kysytään miten koulussa meni, ja aina vastaus on sama "Ihan jees". Kukaan ei ikinä kysele sen tarkemmin, eikä oikeastaan tarvitsekaan. Se olisi aivan turhaa, sillä en kuitenkaan vastaisi. Eivät minun ongelmani kuulu muille, ei ole oikein että vaivaisin muita ihmisiä minun pienillä itseaiheutetuilla ongelmillani.

"Faija, meen Hannalle tänään sit yöks et nappaan vaa kamat ja lähen sit."
"Ok, ootko syöny mitään?"
"Joo, söin koulus ku meil oli tosi hyvää ruokaa ja sit me tilataa Hannal pizzaa"
Nappasin eilen illalla pakkaamani laukun, otin jääkaapista pullon Pepsi Maxia ja lähdin kohti bussipysäkkiä.

Pysäkillä hytisin kylmästä ja kiroilin mielessäni etten omistanut pipoa. Kuitenkin, hetken mietittyäni tajusin palelun olevan hyvä asia. Täristessäni kylmästä kehoni käyttäisi enemmän energiaa itsensä lämmittämiseen, ja näinollen kuluttaisin enemmän kuin jos en palelisi. Seisoin paikallani, mutta hetken päästä aloin tekemään pohjelihaksia. Ehkä naurettavan näköistä, mutta ainakin se kulutti kaloreita.
Bussi tuli 10min odottelun jälkeen ja kävelin heti ensimmäisenä sisälle. Istuin vakiopaikalleni ja kaivoin kännykkäni soittaakseni Hannalle.

"Sari moi, soitinko pahaan aikaan?"
"Et ollenkaan, oon just kävelemäs kotiin pysäkiltä"
"Okk, ei mul mitään muuta, mut et oon nyt tulossa teille. Mul menee täs jonkun aikaa ku tää dösä lähti vast, mut tuun as fast as i can. Ni nähää sit, soitan varmaa viel täs myöhemmi, mro."

Syvennyin kuuntelemaan iPodiani, ja pian huomasinkin bussin olevan keskustassa. Hyppäsin Rautatientorilla ulos ja kävelin junalaiturille, katsoin aikataulua ja huomasin onnekseni junan lähtevän muutaman minuutin päästä. Kävelin ensimmäisistä ovista sisään vaunuun ja istuin ikkunan viereen. Minua väsytti aivan tajuttomasti, se toki saattoi johtua siitä, että en ollut syönyt koko päivänä vielä yhtään mitään, ja kello oli puoli kuusi illalla. Vatsani metelöi, mutta vaimensin sen murhaavilla ajatuksilla. Päässä pyöri, mutten välittänyt. Kaivoin laukustani purkin ja laitoin pienen valkoisen pillerin suuhuni. Ei, kyseessä eivät olleet minkäänlaiset huumeet, vaan viattomat kofeiinitabletit. Tai viattomat ja viattomat, ehkä itsessään viattomia, mutta syyni niiden käyttämiseen.. No, siitä nyt ei puhuta.

Juna lähti liikkeelle ja suljin silmäni, tosin sitä ennen hiljensin musiikin äänenvoimakkuutta jotta kuulisin jäädä pois oikealla asemalla.

I wake up to find myself

After all these years

And where all the time has gone

Still seems so unclear

'Cause there's no one else

Since I found you

I know it's been so hard

You should know


Aloin taas miettiä itseäni, itsekeskeinen paska kun olin. Mietin sitä kuinka oikein olin tähän päätynyt. Olin normaalipainoinen (ainakin indeksien mukaan), koulussa keskiverrosti menestyvä, melkein kaikkien kanssa toimeen tuleva hyvästä varakkaasta perheestä tuleva tyttö jolla oli melkein kaikkea. Minkä ihmeen takia sitten olin vuosi sitten löytänyt Anan, tuon johtajan, opettajan ja kouluttajan joka tiesi minusta kaiken ja auttoi minua matkassani kohti täydellisyyttä? Miksi olin alkanut laihduttaa epäterveellisin keinoin, valehdellut syömisistäni ja opetellut oksentamaan? En edes muista milloin olin viimeeksi ollut onnellinen kokonaisvaltaisesti, sillä hetkellisiä päiviä tai tunteja ei lasketa. Välillä tämä kaikki kyllästytti niin paljon, en olisi jaksanut pitää sitä maskia yllä jonka olin maalannut. Haluaisin murtua, mutta milläs murrut kun olet opetellut valehtelemaan aina kun joku kysyy kuinka voit?

If I die tomorrow

As the minutes fade away

I can't remember

Have I said all I can say

You're my everything

You make me feel so alive

If I die tomorrow


Hanna oli ainoa ihminen kenet saatoin enään nykyään luokitella kaverikseni. Hän tiesi minusta miltei kaiken ja se ahdisti aina välillä. Hanna merkitsi minulle kaikkein eniten, jos Anaa ei lasketa. Ana meni kaiken ohi. Se oli minulle tärkeämpää kuin elämää, tärkeämpää kuin mikään. Olin valmis mihin tahansa jotta Ana olisi tyytyväinen.

It brings out the worst in me

When you're not around

I missed the sound of your voice

The silence seems so loud

'Cause there's no one else

Since I found you

I know it's been so hard

You should know


Usein viikolla saadessani ahdistuskohtauksen olisin halunnut soittaa Hannalle. En vain uskaltanut tai kehdannut, sillä tiesin pahan olon menevän ohi. Tosin tiesin myös, että se tulee jokainen kerta edellistä pahempana takaisin. Jonain päivänä se olisi liian suuri hallittavaksi ja silloin Hanna saisi taas kuulla liikaa turhaa tyhjänpäiväistä valitusta. Olen paha ihminen, tiedän sen. En saisi valittaa omia turhia tyhjänpäiväisiä ongelmiani ihmiselle jolla kaikki on hyvin. Se vain ei ole oikein.
Hiljaisina, yksinäisinä ahdistuksen hetkinä kaipasin Hannaa. Eikö hän olekaan luonani kokoajan, my little guardian angel?

I spent all my life

Looking for our innocence

I've got nothing to lose

Nothing to prove

I won't make the same mistakes

Now I know

That everything will be okay

If I die tomorrow


Olin viimeiset vuodet elämästäni viettänyt erinäisten ongelmien parissa. Kokoajan tehden suurempaa henkistä tuhoa itselleni. Hidas kuolema jota kukaan ei itselleen haluaisi. Kaikki alkoi masennuksella joskus viidennen luokan puolessa välissä, jatkui mukaan liitetyllä viiltelyllä ja jatkui siitä syömishäiriöön... Mitä seuraavaksi? Kuolla olen halunnut niin monia kertoja, ettei sitä ole laskettavissa kahden käden sormilla. Jostain kumman syystä olen kuitenkin edelleen täällä, minunhan piti kuolla jo kaksi vuotta sitten, mitä minä vielä täällä teen? Minun ei pitäisi tehdä samoja virheitä aina vain uudestaan ja uudestaan, pudota siihen kutsuvaan kuoppaan joka ei koskaan sulkeudu. En vain jaksa vastustaa kuopan kutsua, se on liian houkutteleva ja minä liian heikko.

If I die tomorrow

As the minutes fade away

I can't remember

Have I said all I can say

You're my everything

You make me feel so alive

You're my everything

You make me feel so alive

If I die tomorrow

If I die tomorrow


Hanna, sinä olet kaikkeni, tajuathan sen? En löydä sanoja kertoakseni mitä kaikkea merkitset minulle, mutta toivon, että tämän laulun avulla voisit tajuta edes puolet niistä tunteista joita tunnen sinua kohtaan. Nousen tästä kuopasta vielä, lupaan sen. Päivää en osaa sanoa, en edes vuotta, mutta tiedän nousevani kun olen siihen valmis. Siihen asti, koeta jaksaa minua.

Kuulin junan kuulutuksen joka kertoi minun saapuneen oikealle asemalle. Jäin pois ja sinä olit laiturilla. Mielessäni risteili satoja asioita joita olisin halunnut sinulle kertoa, mutten osannut enkä uskaltanut. Maski oli taas päällä. Kukaan ei näe sen läpi, et edes sinä.

A/N: en ole pitkään aikaan saanut yhtäkään aloitettua ficciä loppuun asti, ja en nyt tiedä mitä tästä tuli, mutta lukekaa ja kommentoikaa. Kiitos<3
« Viimeksi muokattu: 13.06.2011 21:44:52 kirjoittanut Elvenpath »
"You should never feel the fucking need to hurt yourself, because this world is gonna hurt you fucking worse than you could hurt yourself." -Gerard Way