Kirjoittaja Aihe: Pokémon: On totuus ja rakkaus raukkoja varten (K11, Jessie/James, osa 2/2)  (Luettu 1681 kertaa)

Hirmu

  • ***
  • Viestejä: 86
  • ava © raitakarkki
Nimi: On totuus ja rakkaus raukkoja varten
Kirjoittaja: Hirmu
Fandom: Pokémon
Ikäraja: K11
Genre: drama, romance, humor, (seikkailu)
Paritus: Jessie/James
Summary: Rakettiryhmä koheltaa ja jahtaa Pikachua tapansa mukaan. Mutta entä kun kahden tiiminjäsenen välille alkaa kehittyä syvempiä tunteita? Kuinka kauas on päädyttävä, ennen kuin tunteet uskalletaan paljastaa – ja uskalletaanko silloinkaan?
A/N: Mitähän tähän sanoisi. :D Rakastan tätä paritusta ja  halusin yrittää kirjoittaa siitä. Ficci oli aluksi noin kolmasosan pidempi, joten uskokaa pois, että olen parhaani mukaan karsinut tarpeettomia kohtauksia, vaikka niitä olisi yhä jäljellä. ;D Tässä esiintyy vain 1. sukupolven pokémoneja, sillä uusimpia kausia olen katsonut vain vähän. Toivon ettei asiavirheitä ole lipsahtanut tekstiin aivan hirveästi. Kommentit olisivat oikein mukavia! : )


Luku 1


Meitä on kaksi, kammottavaksi. Siihen asti he sinä päivänä pääsivät motossaan, ennen kuin ne ipanat ja heidän ylivoimainen Pikachunsa kävivät hyökkäykseen, antoivat noin miljoonan voltin sähköiskun ja lennättivät koko Rakettiryhmän sinisen taivaan halki aina tähtiin asti.

Tai no, ei ihan tähtiin. Rakettiryhmän tähtihetket rajoittuivat lähinnä niihin mitä välkkyi silmissä, kun he viimein rysähtivät alas johonkin metsään jossain hevonkuusessa, jossa kaikeksi onneksi sattui olemaan laskua hieman pehmentävä puska.

Kolmikko ryömi hitaasti esiin pensaasta. Kaikkien hiuksista (tai turkista) törrötti risuja ja lehtiä, ja kaikkien vaatteet (sikäli kun niitä oli) haisivat palaneelle.

”Eiköhän lopeteta tältä päivältä”, ehdotti ryhmän karvaisin jäsen, kissapokémon Meowth.
”Hyvä ajatus”, sanoi James, hänen sinitukkainen ystävänsä.
Ainoa hyvä ajatus tänään”, napautti Jessie, joka katseli murheellisena sitä, mitä hänen punaisesta, painovoimaa uhmaavasta hiuspehkostaan oli jäljellä.

He pystyttivät nuotion ja ryhtyivät sitten penkomaan repuistaan ruokatarvikkeita. Saalis ei ollut hääppöinen, sillä heidän palkastaan oli taas nipistetty hieman heidän toissapäiväisen möhlimisensä jälkeen. Eikä senkertainen möhlintä edes johtunut Pikachusta, vaan siitä, että Jessie oli juonut baarissa muutaman liikaa. Jessie vannoi kuristavansa Jamesin ja päälle hukuttavansa hänet, jos hän muistuttaisi asiasta vielä kerrankin sen jälkeen.

Jamesin huulten välistä livahti pieni huokaus, kun hän katsoi iltapalaansa: puoli tölkillistä säilykeananasta. Meowth ei näyttänyt sen tyytyväisemmältä. Jessie loi heihin murhaavan katseen.

”Onko valittamista?”
”E-ei…” James nielaisi. Nälkä ei tehnyt Jessielle hyvää eikä nälkäinen Jessie tehnyt heille mitään hyvää.
”Älä sitten valita! Huomenna on uusi päivä, me nappaamme Pikachun ja pomo palkitsee meidät juhla-aterialla!” Jessie näytti itsekin uskovan haaveeseensa, sillä hän hiljeni ja loi katseensa taivaalle poissaoleva hymy huulillaan. James ja Meowth tyytyivät myötäilemään, onnellisina siitä että olivat päässeet näin helpolla. Vähän ajan päästä he kaikki painuivat pehkuihin.

James oli levoton nukkuja. Hän nukahti kyllä nopeasti, mutta saattoi löytää itsensä aamulla sängystä aivan eripäin kuin oli siihen asettunut – tai jopa lattialta. Jessietä ei hänen pyörimisensä onneksi haitannut, sillä tämä oli äärimmäisen sikeäuninen. Hän tuskin heräisi kauneusuniltaan, vaikka hänen päälleen istuisi ylipainoinen Snorlax.

Sinä yönä James pysyi hereillä paljon tavallista pidempään. Hän ei käsittänyt miksi – he olivat kokeneet kaksi tappiota yhden päivän aikana ja hänen olisi kuulunut olla lopen uupunut. Mutta hän vain katseli taivasta ja huokaili.

Heidän tiiminsä oli ollut menestyvä, varmasti yksi menestyneimpiä, ennen kuin he törmäsivät siihen kirottuun Pikachuun. Pomon arvostus hupeni huomattavasti jossain niillä main, kun he olivat seitsemättä kertaa palanneet ilmoittamaan, etteivät olleet vieläkään saaneet sähköhiirtä kaapattua. Ne pahuksen ipanat olivat niin… onnekkaita. Jep, sen täytyi olla selitys. Eiväthän he mitenkään voineet olla ovelampia tai taitavampia kuin Rakettiryhmä.

James huokaisi taas ja vilkaisi Jessieen, joka nukkui kyljellään kasvot häneen päin, vain muutaman senttimetrin päässä. Hän näytti niin rauhalliselta nukkuessaan. Petollisen rauhalliselta. Ja suloiselta. James hymähti. Vaikka Jessie syytti häntä ja Meowthia jokaisesta tappiosta, välittämättä kenen syytä se oikeasti oli, hän oli iloinen että hänen paras ystävänsä pysyi siinä, hänen vierellään, hänen turvanaan. Hänen teki mieli kaapata toinen kainaloon.

Hänen kätensä oli puolimatkassa Jessien niskan taakse, kun hänen päähänsä pälkähti, ettei se ehkä olisi sopivaa kun tämä nukkui. Hän kurtisti kulmiaan. Sopivaa? Mitä hän oikein ajatteli? Saman tien olisi voinut kysyä, oliko sopivaa nukkua näin lähekkäin.

Hän antoi kätensä valahtaa maahan ja mietti, milloin he oikeastaan olivat tulleet näin läheisiksi. Treenatessaan yhdessä Rakettiryhmän tuoreena tiiminä he olivat nukkuneet nuotion mitan päässä toisistaan, selät vastakkain. Vuosien aikana he olivat lipuneet lähemmäksi ja lähemmäksi toisiaan… ja tässäkö oli raja? Eikö tämän paremmiksi ystäviksi enää tultu?

James ei osannut sanoa, vaivasiko se häntä. No, jokin häntä selvästi vaivasi, koska hän ei ollut vielä nukahtanut. Hän päätti jättää ajattelun sikseen. Hän oli tehnyt sitä jo aivan liikaa yhdelle illalle. Hän käänsi kylkeä ja parin minuutin päästä oli unessa.

Aamulla ankara suunnittelu Pikachun kaappaamiseksi alkoi jälleen alusta. Ipanoilla oli pieni etumatka, ja Rakettiryhmä valmisteli lähtöään tavallista vauhdikkaammin. Jessie ja James viimeistelivät häthätää aamiaistaan, kun Meowth oli jo täyttämässä oman päänsä muotoista kuumailmapalloa.

”Pitäkää kiirettä ja… hei, äläs karkaa minnekään!” Meowth karjaisi, kun valtava pallo uhkasi lähteä lentoon ennen aikojaan. Hän tarrasi kynsillään korin pohjaan, ja onnistui vahingossa kiskaisemaan valepohjan auki. Sieltä putosi iso kasa valeasuja, pullonkorkkeja ja muuta roinaa hänen päälleen. Ilmapallon matka taas pysähtyi yllä kurottuviin puihin. ”Umphh! Auttakaa!” kuului tukahtunut huuto jostain rojukasan pohjalta.

”Meowth!” James huudahti ja ryhtyi penkomaan Meowthia esiin. Jessie vilkaisi heidän puuhiaan ja melkein tunsi hehkulampun syttyvän päänsä sisällä. Hän juoksi kaksikon luokse ja nosti maasta paria rooliasua.
”Hei, sain ajatuksen!”

Hetken päästä kaikki kolme lipuivat kuumailmapallossa kohti Yellow Moon Cityä. Jessie selitti suunnitelmaansa samalla, kun he kiikaroivat horisonttiin ipanoita etsien.

”Yellow Moon Cityssä vietetään tänään täydenkuun juhlaa. Väkeä lappaa paikalle kaikista naapurikaupungeista ja juhlaan kuuluu myös pokémon-näytöksiä. Jos saamme ipanat paikalle, siinä hulinassa on loistava tilaisuus napata Pikachu.”

”Kuulostaa hyvältä”, sanoi James.
”Kunhan ensin löydetään ne uivelot”, Meowth muistutti.
”Hetkinen!” Jessie sanoi ja osoitti sormellaan. ”Tuolla noin! Kello kolmessa!”

James ja Meowth syöksyivät toiselle puolelle koria. Toden totta: pienen matkan päässä soratiellä ipanat lähestyivät risteystä, jonka vasen polku veisi Yellow Moon Cityyn ja toinen sankkaan, luotaantyöntävään metsään.

”Nyt vauhdilla eteenpäin!” Jessie huudahti. Meowth ja James ottivat käyttöön jättimäiset viuhkat, ja niitä heiluttelemalla he pääsivät kuin pääsivätkin ipanoiden edelle.

Laskeuduttuaan he naamioivat kuumailmapallon pikaisesti lehdillä ja risuilla ja vaihtoivat valeasut ylleen. Jessie pukeutui knallipäiseksi mieheksi ja liimasi itselleen varmuuden vuoksi tekoviiksetkin. James esitti tyttöä ja veti päälleen vaaleanpunaisen mekon. Hiuksiaan koristamaan hän pani kukkaseppeleen.

Niin Jessie kuin Jameskin rakastivat rooliasuja; mitä kummallisempi, sen parempi. Molemmat uskoivat, että sukupuolia vaihtamalla ipanoiden hämääminen onnistuisi varmemmin. Jessiellä oli myös tapana sanoa, että hänessä oli kymmenen kertaa enemmän miehistä charmia kuin Jamesissa.

”Ne tulee”, Meowth kuiskasi ja livahti pensaaseen piiloon. Jessie ja James sitä vastoin kiiruhtivat keskelle risteystä.

”Mihin suuntaan tästä?” kysyi porkkanapää juuri vanhemmalta ipanalta, joka piteli karttaa.
”Katsotaanpa… tuo tie vie Yellow Moon Cityyn, kun taas tätä kautta pääsemme – ”

Oli Rakettiryhmän aika puuttua matkan kulkuun. ”No mutta päivää, lapsoset!” Jessie huudahti madalletulla äänellä ja astahti eteenpäin. ”Olette kai tekin matkalla Yellow Moon Cityn täydenkuunjuhlaan?”

”Ööh… enpä usko”, pieni ipana sanoi ja pysähtyi. ”Me etsimme seuraavaa kaupunkia, jossa on pokémon-sali.”
”Aah, olette siis pokémon-kouluttajia!” James kimitti. ”Sittenhän täydenkuunjuhla on teille täydellinen tilaisuus rentoutua ja nähdä uusia pokémoneja! Tiedättehän, että juhlassa on pokémon-näyttely?”

”Pokémon-näyttely?” innostui porkkanapää. ”Vau, se olisi ihanaa nähdä!”
”Enpä tiedä, Misty…” sanoi pieni ipana ja katseli haikeana oikeanpuoleista polkua. ”Näyttelyt eivät ole ihan minun juttuni.”
”Mutta jos panette pokémoninne näyttelyyn, voitte voittaa mahtavia palkintoja!” yritti James. ”Lisäksi tulette tapaamaan paljon pokémon-kouluttajia muista kaupungeista!” sanoi Jessie.

”Muita kouluttajia?” Pikkuipana alkoi viimein kuulostaa vakuuttuneelta.
”Se merkitsee myös paljon kauniita tyttöjä!” hihkaisi vanhempi ipana. Porkkanapää läimäytti häntä kasvoille.
”Pää kylmänä, Brock. Hei Ash, mennäänhän me sinne?”
”No – mikäs siinä! Ei yksi vapaailta pahaakaan tee.”

Ja niin ipanat lähtivät juuri sinne, minne Rakettiryhmä heidät halusi. He virnistivät toisilleen, odottivat että ipanat häipyivät näkyvistä ja lähtivät sitten toteuttamaan suunnitelmansa toista osaa.

Illan alkaessa hämärtyä Yellow Moon Cityn rannalle kokoontui valtava joukko ihmisiä pokémoneineen. Kaikki olivat pukeutuneet koreasti ja jännittynyt melu aaltoili edestakaisin epätahdissa meren aaltojen kanssa.

”Hyvät naiset ja herrat!” kuului ääni suurelta näyttämöltä, jota kehystivät tummanpunaiset verhot. ”Tervetuloa taas nauttimaan täydenkuunjuhlasta! Muistakaa ilmoittaa pokémoninne mukaan näyttelyyn älkääkä unohtako herkutella kaupunkimme perinneruoalla, savustetuilla simpukoilla!” Juontaja osoitti kädellään mahtipontisesti kohti ruokakärryä, jonka takana seisoi hilpeä Slowking omistajineen. ”Nyt pitemmittä puheitta, tanssikaa, pitäkää hauskaa ja nauttikaa kauniin keltaisesta täydestä kuusta!”

Väkijoukko hurrasi innoissaan, ja pian sen ääni peittyi iloiseen musiikkiin, jota soitti noin kymmenen henkilön orkesteri lavan vieressä.

Jessie vilkaisi rannalle pensaiden takaa. ”Ipanat ovat jossain tuolla. Tässä.” Hän ojensi Jamesille valeasua.
”Tuota…” James katsoi hieman nyrpeänä pitkää mekkoa. ”Saisinko minä olla mies tällä kertaa?”

”Hm?” Jessie katsoi ystäväänsä kulmakarvat koholla. Koskahan he viimeksi olivat pukeutuneet niin päin? Mutta samalla hänestä tuntui että olisi mukavaa vaihtelua esiintyä naisena, pukeutua kauniisti ja tulla kohdelluksi herrasmiehen ottein – sikäli kuin James sellaiseen pystyi.

”No jaa, mikäs siinä”, Jessie sanoi siis ja ojensi Jamesille puvuntakin ja housut samalla kun veti mekon takaisin itselleen. Se oli kirkkaanpunainen ja ihonmyötäinen; hän saattaisi jopa näyttää hyvältä siinä, kun laittaisi vielä hiukset ylös. Meowth pukeutui simppelisti popcorn-kauppiaaksi.

Hetken päästä Jessie ja James soluttautuivat iloisesti tanssivien parien joukkoon. Jessie ilahtui huomatessaan, miten taitava tanssija James itse asiassa oli. Hän jopa vei. Ilmeisesti Jamesilla oli ollut myös oma tanssiopettaja siinä lapsuutensa hulppeassa kartanossa asuessaan.

Jessie havahtui ajatuksistaan, kun turhan villisti tanssiva pari ohitti heidät ja tönäisi häntä selkään.

”Hei, varoisit vähän!” Jessie karjaisi ja irrotti kätensä Jamesin olalta puidakseen nyrkkiä. Ohi kiitänyt pari pysähtyi mulkoilemaan häntä. James siirsi toisen kätensä Jessien olalle ja puristi sitä tiukasti.
”Anna olla, Jessie, emme saisi herättää huomiota.”

Jessie laski nyrkkinsä, vaikka mulkoilikin kaksikkoa yhä. Jotenkin kummasti James sai rauhoitettua hänet aina, kun oli pakko. Ja siihen ei tosiaan moni pystynyt.

He tanssahtelivat rannan päästä päähän näkemättä jälkeäkään ipanoista. ”He eivät ole ainakaan täällä”, Jessie sanoi hiljaa. ”Vaihdetaan kurssia. Tuonnepäin!”

Hän nyökkäsi Jamesin olan yli kohti näyttämöä, jolla pokémonit suorittivat näyttelyyn kuuluvia tehtäviä, ja sen lähellä olevia ruokakärryjä. He valssasivat röyhkeästi tönien lomitse ihmisten, jotka loivat paheksuvia katseita heidän peräänsä.

He irrottautuivat toisistaan tullessaan näyttämön laidalle. Jonossa oli omistajineen Nidorina, harvinaisen ruma Weedle ja pari Venomothia, muttei ainuttakaan ipanoiden pokémonia.

”Kummallista. Ei täälläkään”, Jessie sanoi kädet lanteilla, vilkuillen joka suuntaan. Hän äkkäsi Meowthin, joka mainosti kantamiaan popcorneja kovaan ääneen, mutta katseli kaikkialle muualle kuin mahdollisiin asiakkaisiin.

”Oletko nähnyt heitä?” Jessie supatti Meowthille, kun tämä ohitti hänet tarpeeksi läheltä.
”En tietenkään, en kai muuten tässä pyörisi!” Meowth tiuskaisi. ”Menkää te kaksi etsimään vaikka tuolta.” Hän osoitti isoa, ympyränmallista tiskiä, jonka ääressä kuhisi paljon ihmisiä. Mitä luultavimmin siellä tarjoiltiin alkoholia.

Jessie ja James pakottivat jälleen tiensä ihmismassan läpi. Tiskille päästyään he olivat jo hieman hengästyneitä ja huomasivat harmikseen, etteivät ipanat piileskelleet täälläkään. Kuinka se oli mahdollista – oliko heitä huijattu? Olivatko naperot sittenkin muuttaneet mielensä?

James päätti ottaa aikalisän ja tilasi drinkin. Jessieltä meni hetki huomata, ettei hänen partnerinsa enää tähyillytkään hänen kanssaan väkijoukkoon. Mutta huomattuaan sen hän muuttui punaiseksi raivosta ja närkästyksestä.

”MITÄ SINÄ LUULET TEKEVÄSI?” hän karjaisi. ”Nyt ei lorvita!”
”M-mutta minun tuli jano…”
”Sivuseikka! Sitten kun olemme löytäneet Pikachun, voimme juhlia vaikka – ”
”Öhöm.”

Jessie ja James kääntyivät molemmat kuulemansa uuden äänen suuntaan. Köhijä oli pitkä, vaaleatukkainen mies jolla oli liilat silmät ja valkoinen hymy.

”Anteeksi, mutta onko tämä ihana temperamenttinen prinsessa varattu?” mies kysyi lipevästi. Jessie avasi ja sulki suutaan hetken ennen kuin sai sanoja ulos.

”No… tuota… ei virallisesti…”
”Loistavaa!” Blondi kaappasi Jessien kainaloonsa ja väläytti hänelle kiiltelevän hymyn. ”Sallinette minun tanssittaa teitä hetken.”

Ennen kuin Jessie tai James ehti väittää vastaan, mies oli raahannut Jessien mukanaan pois näkyvistä. James kiristeli hampaitaan ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Että kehtaakin! Mokoma lipevä roisto! Mutta samalla jokin toinenkin ajatus tykytti hänen päässään. Hänen piti hakea hetki ennen kuin sai siitä kiinni. Mitä Jessie olikaan sanonut…?

Ei virallisesti.

James tuijotti tyhjyyteen. Eli siis kuitenkin epävirallisesti? Pah, aivan sama. Nyt täytyisi löytää ipanat, ja koska Jessie oli poissa pelistä, olisi hänen aikansa toimia.

Ahaa, tuolta näen koko alueen hyvin, James ajatteli katseensa osuessa korkeaan rantakallioon. Hän haki nopeasti kiikarit kuumailmapallosta ja lähti sitten kipuamaan kalliolle. Siellä hän piiloutui kiven taakse, jottei kuunvalo paljastaisi häntä.

”Ei tuolla… ei täällä… ei sielläkään…” James mutisi itsekseen zoomatessaan vuoroin joka suuntaan. ”Missä kummassa – oh!” Hän oli äkännyt Meowthin, joka myi juuri popcorn-annokset kolmelle henkilölle… kolmelle etäisesti tutunnäköiselle henkilölle… joista yhden olalla keikkui Pikachu.

”SIELLÄ NE OVAT!” James huudahti ääneen. Hän ei ollut tajunnut, että tietysti ipanatkin olisivat vaihtaneet vanhat riepunsa juhlavampiin asuihin. Ja Meowth – Meowth oli yksin, hän tunnistaisi kyllä ipanat, muttei voisi tehdä mitään ilman ystäviensä apua…

James loikkasi vauhdilla alas kalliolta. Kun vain Meowth onnistuisi pidättelemään noita kolmea hetken…


”Mjaa, vaihtorahat… hetkinen vain… hmm-mm…” Meowth hikoili ja pyöritteli kolikoita tassussaan.
”Jospa minä lasken ne teidän puolestanne”, pieni ipana sanoi hitunen kärsimättömyyttä äänessään. Hän nappasi rahat Meowthin kourasta. ”Yksi, kaksi… kas noin, eikö tämä ole oikein?”

”Ööh, juu niinhän se onkin”, Meowth sanoi ja nauraa hekotti päälle. Uusi hikipisara kihosi hänen otsalleen. ”Ööm… saisiko olla jotain muuta?”
”Mutta ethän sinä myy kuin pelkkää popcornia”, huomautti porkkanapää.
”Ohoh, kappas vaan, enpä myykään”, Meowth sanoi, raapi takaraivoaan ja hihitti hermostuneesti.
”Lähdetään eteenpäin”, sanoi vanhempi ipana. Kaikki kääntyivät lähteäkseen.

”Eijeijeijeii!” Meowth karjaisi, mutta samassa jonkun käsi kiertyi takaapäin tukkimaan hänen suunsa. ”Umph!”

”Shh!” Sanoi Jamesin ääni. ”Se olen minä! Nyt kun olemme löytäneet ipanat, ei hukata heitä!” Hän päästi Meowthin irti ja ravisteli kuolaa valkoisesta hansikkaastaan.
”Huh”, kissapokémon sanoi ja katsoi ympärilleen. ”Missä Jessie?”

Jamesin kasvot punehtuivat raivosta. ”Hmph, luultavasti tekemässä jotain paljon kiintoisampaa kuin me. Vauhtia, ennen kuin kadotamme ne rääpäleet!”

He lähtivät hiljaa varjostamaan kolmea ipanaa. Kannoilla pysyminen oli vaikeaa paitsi ihmispaljouden takia myös siksi, että ipanoilla, kuten kaikilla muillakin, oli juhlapuvut jotka eivät juuri erottuneet massasta.

”Ahaa, he suuntaavat näytökseen”, Meowth totesi hiljaa, kun konkkaronkka käveli pokémon-näyttelyn ilmoittautumispöydän eteen. James rypisti otsaansa. Jos he vain antaisivat Pikachunkin näyttelyyn, se olisi helppo kähveltää näytösten välissä.

Jes! Jes! James hihkui mielessään. Ash nosti parhaillaan Pikachun ilmoittautumispöydälle. Hän hivuttautui kuuloetäisyydelle selvittääkseen, miten homma toimi – toisin sanoen, missä välissä olisi otollinen hetki rikollisille kaapata jonkun pokémon.

”Odotat vain kulisseissa pikachusi kanssa”, selitti pinkkitukkainen nainen Ashille. ”Kun näet tämän vuoronumeron, kaksikymmentäkuusi, astut pikachun kanssa lavalle ja käsket sen tehdä mitä ohjaaja sanoo.”
”Selvä, kuulostaa helpolta”, Ash sanoi. ”Mennään, Pikachu!”
”Pii-pikachu!”

”Tule, Meowth!” sanoi James samaan aikaan ja kiskaisi Meowthin mukaansa näyttämön taakse. ”Tässä on meidän tilaisuutemme.”

”Hetkinen! Älkää kuvitelkokaan nappaavanne Pikachua ilman minua!”

James pomppasi melkein säikähdyksestä ilmaan. Jessie oli ilmestynyt väkijoukosta heidän taakseen. Hänellä oli yhä valeasunsa ja hän näytti erittäin vihaiselta ja sievältä.

”Jessie! Olet täällä!”
”Totta kai olen!” Jessie kivahti. ”Miten uskalsit antaa sen lieron viedä minut? En voinut edes lyödä häntä, koska se olisi kiinnittänyt liikaa huomiota. Sitten kun vihdoin pääsin livahtamaan karkuun, olit kadonnut!”

”Ah – minä kun luulin että halusit mennä sen miehen kanssa”, James sanoi yhtä aikaa helpottuneena ja huvittuneena. Jessien korvista näytti nousevan savua.
”Ai niinkö? Etkä vain halunnut päästä minusta eroon jotta saisit itse kiintoisampaa seuraa?”
”Mitä – minä – en! Kuinka kehtaat luulla minusta tuollaista!” James tunsi poskilleen kohoavan punan.

”Riittää jo, te kaksi!” Meowth sanoi ja säntäsi uhkarohkeasti kahden ystävänsä väliin. ”Me tultiin tänne nappaamaan Pikachu, riidellä voi myöhemminkin!”

”Olet oikeassa”, James myönsi. ”Pannaan vauhtia.”

He päättivät livahtaa näyttämön kulisseihin takaovesta. Ovi näytti olevan lukossa (”vainoharhaista sakkia”, puuskahti Jessie), mutta onneksi Jamesilla oli tiirikointivälineensä mukana. Hänen puuhasteltuaan lukon kanssa hetken se päästi pienen naksahduksen ja aukesi.

”Upeaa, James”, Jessie kehui ja sai Jamesin hymyilemään omahyväisenä.
”Hm, minä saan minkä tahansa lukon auki”, hän sanoi tiirikkaa heilutellen. Jessie tunsi punastuvansa – vailla aavistustakaan miksi.

”Ja nyt tarvitaan Weezingiä. Matkaan!” James heitti poképallon ilmaan. Pokémon ilmaantui pallosta punaisen valon saattelemana ja köhisi tervehdykseksi:
”Weez-zing!”
”Hyvä.” James hymyili. ”Nyt seuraa meitä.”

He hiipivät ovesta sisään. Ipanaa ei näkynyt vielä. Weezingin luoman savuverhon turvin Jessie, James ja Meowth luikkivat lähemmäs jonossa seisovia kouluttajia ja kipusivat sitten näyttämöä pystyssä pitäviä puupalkkeja pitkin katonrajaan. Siellä oli yksi kapea vaakaparru, jolle he kaikki istuivat odottamaan.

”Haavi?” sanoi James, joka roikotti jalkojaan parrun yli.
”Jep.” Meowth näytti kokoontaitettavaa haavia, jolta yltäisi Pikachuun metrien päästäkin.
”Selvä. Nyt vain odotamme että rääpäle saapuu.”

Heidän ei tarvinnut odottaa kauaa. Pikkuipana Pikachuineen saapui jonon perälle haukotellen ja muita pokémoneja laiskasti vilkuillen.

”Tuolla se on!” Meowth sähähti. ”Nyt tarkkana…” hän kumartui eteenpäin ja piti haavia valmiina.
”Anna minun ottaa se”, James pyysi. ”Olen pidempi.”
”Älä viitsi, pudotat sen kuitenkin. Minä olen taitavampi”, sanoi Jessie ja kurotti kättään haavia kohti.
”Ai niinkö muka?”

Heidän kahden kinastellessa Meowth laski sekunteja. Poju oli lähes täsmälleen heidän allaan. Vielä hetki… vielä… nyt! Hän kurkotti haavillaan alas, mutta Jessie ja James olivat käyneet kiinni toistensa kurkkuun ja siinä hötäkässä jompikumpi onnistui tönäisemään Meowthin alas parrulta.

Jessie ja James jähmettyivät paikalleen, yksi käsi toisen kaulalla ja yksi ilmassa tasapainoa pitämässä, ja katsoivat kauhuissaan kuinka heidän kissaystävänsä putosi suoraan kohti pikkuipanaa ja Pikachua.

Haavi päätyi ipanan päähän, ja Meowth jäi roikkumaan sen kahvasta. ”Aah – sainpas!” hän hihkaisi luullen ilmeisesti napanneensa Pikachun. Sitten pojan ja kissan katseet kohtasivat, ja kumpikin päästi kauhunkiljaisun.

”Äää! Sinä!” Ash huusi. ”Olisi pitänyt arvata, että Rakettiryhmä häärää täälläkin!

Jessie ja James vilkaisivat toisiinsa riidan unohtaneina. Oli selvästi moton aika. Koreografiaa ei ollut suunniteltu, mutta he keksisivät sen kyllä päästään. Oli sitä improvisoitu ennenkin. He kiskaisivat valeasut yltään ja aloittivat.

”Meitä on kaksi”, sanoi Jessie, joka oli noussut seisomaan kattoparrulle, toinen käsi ottaen tukea pystyparrusta. Meowth toimi salamannopeasti ja suuntasi lattiaan kiinnitetyn kohdevalon Jessieen.

”Kammottavaksi”, James yhtyi. Hän pysytteli yhä puoliksi kyykyssä, toinen polvi parrulla, sillä hänellä ei ollut mitään mistä ottaa tukea. Meowth käänsi valokeilan häneen.

”Maailma kaipaa pelastusta.” Valokeila liikkui ja Jessie kiepsahti viehkeästi toiselle puolen pystyparrua.
”On kansamme loistavin sielultaan musta.” James teki uhkarohkean siirron ja nousi seisomaan tavoittaakseen saman pylvään.

”On totuus ja rakkaus raukkoja varten”, Jessien puhe soljui eteenpäin. Samalla hän sulki silmänsä, käänsi päätään toiselle sivulleen ja korosti liikettä kädellään – ylhäällä ei juuri ollut tilaa monimutkaisemmalle liikkeelle.

”Vaan tähdet ja galaksit kuningatarten”, James sanoi vetäen esiin punaisen ruusunsa, jota hän kantoi jatkuvasti povitaskussaan.

”Jessie.” Nainen avasi taas silmänsä.
”James.” Mies kohotti päätään niin, että laventelinsiniset hiukset heilahtivat.

”Me tähtäämme vasamat taivaisiin!” Jessie sanoi ja kiepsahti takaisin toiselle puolelle pylvästä, Jamesin viereen, kohottaen toisen kätensä näyttävästi ylös. James otti hänestä kiinni (jolloin hänen sydämensä teki ylimääräisen hypähdyksen), nosti oman kätensä ja lausui viimeisen repliikkinsä:
”Astu alas, tai tartumme aseisiin!”

”Meowth, juuri niin!” huusi Meowth ja loikkasi haavinsa kanssa taaksepäin. Samalla Jessie ja James laskeutuivat hänen taakseen.

”Ääh, ettekö voisi odottaa, että saan Pikachun esiteltyä tuomareille?” ipana kysyi ärsyyntyneenä.

Jessie ja James vaihtoivat pikaisen katseen. Kuinka raivostuttavaa. Poju ei ottanut heitä edes vakavasti.

”Anteeksi vain, mutta aikataulumme on kiireinen”, Jessie sanoi. ”Pikachu tänne, jos ei hyvällä niin sitten pahalla.” Hänen vieressään James nyökkäsi.

”No hitsi!” ipana kivahti vain. Samassa katossa riippuvassa taulussa vuoronumero vaihtui. ”Hei, kakskuus, se on me!” rääpäle sanoi ja juoksi täyttä päätä näyttämölle. Pikachu seurasi.

”Seis!” Jessie, James ja Meowth huudahtivat yhdestä kurkusta. Heidän ei auttanut kuin juosta perässä.

Lavan keskellä seisoi silinteripäinen juontaja. ”Ja uusi tiimi!” hän kailotti yleisölle. ”Tervetuloa, Pikachu ja –?”
”Ash.”
”…Ash! No niin, ensimmäiseksi pyytäisin teitä – ööh?” Hän oli viimein huomannut kutsumattomat vieraat lavan reunalla. ”Keitäs nämä ovat?”

Yleisö kohahti. Juontaja raapi päätään. Ipana katsoi juontajasta Rakettiryhmään ja sitten Pikachuun ja näytti äkkiä voitonriemuiselta.

”Taisinpa keksiä!” hän sanoi. ”Hei, saisinko esittää tähän alkuun pienen erikoisnäytöksen! Pikachu, tee bravuurisi! Ukkosisku!” Hän osoitti Rakettiryhmää, jonka jäsenten naamat valahtivat kalpeiksi.

”Piipii!” Pikachu loikkasi heidän eteensä. ”Piiii…” sen poskissa räsähteli sähkörihmoja. ”…kaaaa…” Rihmat kasvoivat, rätinä koveni. ”…CHUUU!”

Valtaisa sähkövirta iski Rakettiryhmään sellaisella voimalla, että se lennätti heidät kovalla rytinällä katosta läpi ja edelleen kohti taivasta. ”Näyttää siltä että…” Jessie voihkaisi.
”Rakettiryhmä ampaisee taas tiehensä!” toiset päättivät.


Hiljaisen metsän ainoa, tuskin kuultavissa oleva ääni oli Rattatan vedenlipitys lammen laidalla. Taivas oli tyyni. Vain pieni tuulenviri käväisi puissa silloin tällöin.

Mutta sitten taivaalle ilmestyi pilvi… joka muuttui isommaksi… kasvoi kasvamistaan… Pieni rottapokémon katsoi ylös, vaistosi vaaran ja syöksyi metsän suojiin. Parin sekunnin päästä pilvi sai kolmet kasvot, ja sitten valtaisa rysähdys halkoi hiljaisuutta.

Rakettiryhmä oli laskeutunut taas onnellisesti puskaan, mutta se ei paljoa lohduttanut, kun Pikachu oli yhä nappaamatta. He riitelivät taas hetken, väsyivät sitten siihen ja ryhtyivät pystyttämään leiriä. Meowth katosi jonnekin kesken kaiken, mikä ei ainakaan ilahduttanut muita kahta. He olivat juuri saaneet kyhättyä kasaan pienen nuotion, kun kissapokémon palasi posket hehkuen.

”Missä sinä olit, Meowth?” Jessie tivasi heti, kun katti oli kuuloetäisyydellä. Hänen yllätyksekseen Meowthin hymy ei hyytynyt.
”Löysin tyhjän mökin vähän matkan päästä! Kai sinäkin yövyt mieluummin siellä? Yöksi näyttää tulevan myrsky.”

Toiset lähtivät tietenkin Meowthin mukaan ja saapuivat pian pienelle, puiselle mökille. Pihan kasvit rehottivat villeinä ja ikkunoissa oli pölyä. Luultavasti siellä ei ollut kukaan asunut hetkeen.

James avasi oven, jonka ruostuneet saranat narisivat korviavihlovasti. Heidän edessään avautui hämärä huone, jossa oli takka, pari haalistunutta patjaa lattialla, matala pöytä ja yksinäinen ikkuna. Takan reunuksella oli valkoinen maljakko, jossa sinnitteli vielä kuihtuva tulppaani.

”No, ainakin täällä selviää yön yli”, Jessie totesi. Hän teki mökissä pikaisen tarkastuskierroksen ja huomasi ilokseen että siellä oli niin kylpyhuone kuin hellakin.

”Puuh… Meitsi kuolee kohta nälkään”, valitti Meowth vatsansa kurinan säestämänä.
”Minä laitan jotain”, huokaisi James ja etsi keittiökaapeista paistinpannun. Kaikeksi onneksi hän löysi myös riisiä ja munia. Heidän omat ruokatarvikkeensa olivat taas hupenemassa.

”Mmiii-aauu”, Meowth mourusi kohta vatsaansa pidellen. ”Joko se on valmista?”

Jessie meni Jamesin avuksi keittiöön ja heitti Meowthille lankakerän. ”Hiljene nyt edes hetkeksi!”

Se tepsi. Meowthin koko huomio kiinnittyi iloisen punaisenväriseen lankakerään, jota hän paijasi tassujensa välissä kellien lattialla kuin oikea kissa. Jessie ja James vilkaisivat hellyttävää näkyä ja hymyilivät toisilleen.

Jonkin ajan kuluttua kolmikko kävi vaatimattoman illallisensa kimppuun hyvällä ruokahalulla. Heillä oli, harvinaista kyllä, jälkiruokaakin: Meowth oli saanut pöllittyä joltain ohikulkijalta pari appelsiinia. Heiltä meni hetken aikaa päästä sopuun siitä, kuinka ne jaettaisiin tasavertaisesti, ja lopulta he päätyivät puristamaan niistä mehua.

”Mmm”, James sanoi, kun lautaset olivat aivan tyhjillään. ”Paras illalliseni pitkiin aikoihin.”
”Minun myös”, yhtyi Meowth hänen vieressään. Hän nojasi taaksepäin autas hymy kasvoillaan.

Jessie oli hiljaa. James varautui kuulemaan kitinää ruoasta, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan Jessie huokaisi ja loi katseensa kattoon.

”Olisin niin toivonut, että nappaamme Pikachun tänään. Huomenna on sentään minun syntymäpäiväni. Pomo lähettää lahjoja vain suosikeilleen. En ole koskaan saanut häneltä edes korttia!”

”Oh.” James vilkaisi Meowthiin. Tämän ilmeestä päätellen hänkään ei ollut muistanut Jessien syntymäpäivää.
”Älä välitä, Jessie”, sanoi Meowth.
”Niin. Me juhlimme Rakettiryhmän tyyliin.” Hän hymyili lohduttavasti. Jessie hymähti ja nyökkäsi pienesti. Hän nousi kerätäkseen asiat pöydästä.

Hänen tiskatessaan James supatti jotain Meowthille. Tämä livahti ovesta ulos samalla kun James meni hakemaan pyykkejä kuivumasta. Ulkona myrskyn merkit näkyivät jo: tuuli yltyi yltymistään, ja James sai juosta monta kymmentä metriä yhden karanneen hansikkaan perässä.

”Näyttää tulevan kunnon myrsky”, James puuskahti palatessaan sisälle. Jessie oli sytyttämässä tulta takkaan.
”Toivotaan vain että hökkeli kestää”, hän sanoi. ”Missä on Meowth?”

James vilkaisi ympärilleen mukamas hämmentyneenä. ”Meowth? Ööh… se taisi sanoa jotain polttopuiden keräämisestä.”
”Sen olisi parasta palata, ennen kuin alkaa sataa”, Jessie totesi ja vilkaisi ulos ikkunasta. Puiden latvat huojuivat jo uhkaavasti.

Puolen tunnin kuluttua taivas oli alkanut syöstä valtavia vesipisaroita, joita raivoisa tuuli paiskoi ikkunaan kovalla voimalla. Jessie lämmitteli takan edessä, kun taas James seisoi ikkunassa otsa huolestuneessa rypyssä. Missä Meowth on? Sen olisi pitänyt jo palata.

Yhtäkkiä ovi rämähti auki, ja hyytävä viima puski sisään. Jessie loikkasi ylös vetääkseen oven kiinni. James tuli avuksi, kun näytti siltä että tuuli veisi mukanaan niin oven kuin Jessienkin.

”Hnnggh!” Ovi oli lähes suljettu, kun ulkoa kuului heikko huuto:
”Apuaa! Älkää jättäkö minua tänne!”

”Meowth!” James säntäsi ulos. Tuuli iski voimalla häntä päin, riepotti hänen hiuksiaan ja vaatteitaan, jotka kastuivat läpikotaisin parissa sekunnissa. Sade piiskasi kasvoja niin, että James hädin tuskin näki eteensä. Hän katsoi ympärilleen ja löysi Meowthin pienen matkan päästä pitämässä kaikin voimin kiinni pienestä puusta. Kainalossaan hänellä oli neliönmuotoinen paketti.

”Meowth, ei hätää”, James sanoi ja juoksi kaappaamaan Meowthin syliinsä. Hän työnsi pokémonin paketteineen paitansa alle. Meowth huokaisi helpotuksesta päästessään turvaan.

”Vauhtia, ennen kuin koko talo tulvii!” Jessie hoputti toisia sisälle. James juoksi sisään ja ovi pamahti välittömästi kiinni. James ja Meowth ravistelivat päätään. Vettä roiskui joka puolelle.

”Yhh!” Jessie loikkasi pois pisaroiden alta. ”Missä ne polttopuut ovat, Meowth?”
”Häh – mitkä polttopuut?”

Mutta samassa he saivat muuta ajateltavaa, kun ikkunan salpa petti. Ikkuna rämähti auki valtavan rysäyksen kera.

”AAH!” Jessie ja James huudahtivat ja riensivät pitelemään ikkunaa kiinni. Meowth oli pompannut Jamesin paidan sisältä jonnekin.
”Pysytkös kiinni!” Jessie sanoi ja pani ikkunan takaisin salpaan. Varmuuden vuoksi he vetivät vielä pari kerrosta teippiä koko ikkunan yli.

Loppuillan he viettivät turvallisesti takan ääressä. Siinä oli mukavan lämmintä, ja liekkien rätinä sai olon rauhalliseksi, vaikka myrsky riehui alati heidän ympärillään. Pian kuitenkin polttopuut kävivät vähiin ja liekkien tanssi alkoi hiipua.

”Meidän on parasta mennä nukkumaan”, sanoi Jessie lopulta, ”ja toivoa että katto pitää.” Hän nousi ja meni repulleen kaivaakseen sieltä pyjaman. James seurasi esimerkkiä. Hän ei voinut olla vilkuilematta, kun Jessie, selin häneen, riisui Rakettiryhmän takkinsa ja aluspaitansa. Mutta kun hänen kätensä kurottui napsauttamaan rintaliivit auki, James käänsi katseensa pois. Hän ei huomannut, kuinka heidän välissään Meowth tirskahti tassuunsa.

Vaihdettuaan yöasut ylleen Jessie ja James raahasivat nuhjuiset patjat vierekkäin ja sujahtivat peittojen alle. Meowth nukkui makuupussissa heidän jalkojensa lähettyvillä.

”Hyvää yötä, Jessie ja James.”
”Hyvää yötä, Meowth.”

James sammutti pienen yövalon, ja sateen piiskatessa kattoa he nukahtivat.

*

Jessie heräsi aamulla pieniin kuiskutteleviin ääniin. Ensin hän luuli näkevänsä unta pörräävistä ötökkäpokémoneista, mutta avatessaan silmänsä hän tajusi äänten kuuluvan talosta. Hän hieroi silmiään ja kohotti päätään.

Hänen naamansa eteen ilmestyivät James ja Meowth, joiden suut olivat leveässä virneessä. ”YLLÄTYS!”

”Ooh!” Jessie säikähti, mutta samassa riemun puna kohosi hänen poskilleen. He muistivat!
”Hyvää syntymäpäivää, Jessica”, James sanoi. Hän ja Meowth ojensivat pientä kakkua, jonka reunat oli koristeltu vaaleanpunaisilla ruseteilla ja jonka päällä oli poképallon kuva. Kynttilöitä ei ollut – James oli oppinut, ettei ollut sopivaa muistuttaa naista siitä, kuinka monta vuotta tämä täytti.

”Voi James – Meowth – kiitos”, Jessie sanoi. Hän tunsi pienet liikutuksen kyyneleet silmissään, mutta sai pidettyä ne siellä. Hän tarttui kakkupalaan, jonka James leikkasi häntä varten.

He söivät varsin kiireettömän aamiaisensa ison kartan ääressä. Meowth kehitteli uutta suunnitelmaa Pikachun nappaamiseksi – suunnitelmaa, josta tulisi vaikea ja kenties vaarallinen, mutta joka onnistuessaan takaisi sen että Pikachu olisi vihdoin heidän.

”Selvä”, Meowth tokaisi nielaistuaan viimeisen suupalansa. ”Suunnitelmamme on valmis.” Hän iski piirtämänsä kaaviot kartan päälle pöydälle. Jessie ja James kumartuivat katsomaan.

”Tämä vaatii kunnon välineet”, totesi James. ”Tarvitsemme dynamiittia… auton…” Hän katsoi Jessieen, joka näytti pohtivalta.
”Se ei tule olemaan halpaa. Täytyy soittaa pomolle.”

Giovanni ei ilahtunut, kun häntä häirittiin turhanpäiväisellä puhelinsoitolla kesken aamukylvyn. Asiassa oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän ei jaksanut kinastella puhelimessa vain pyyhe päällä kovin kauan – siispä hän suostui rahoittamaan kaikki kolmikon tarvitsemat välineet.

”Ja katsokaakin, ettette tyri tällä kertaa!” hän karjaisi puhelimeen ennen kuin paiskasi sen kiinni.

Langan toisessa päässä Jessie ja James tuijottivat hetken säikähtäneinä luuria Jamesin tärisevässä kädessä. Sitten he tajusivat, mitä pomo oli juuri sanonut, ja ilkikurinen hymy nousi heidän kummankin kasvoille. Tällä kertaa he onnistuisivat. Varmasti.

Tunnin päästä he ajoivat pitkin vuoristotietä isolla maasturilla, jonka kylkeä koristi punainen R-kirjain. Jessie ajoi – hän ei ollut päästänyt Jamesia rattiin edes hänen vedottuaan siihen, että oli Jessien syntymäpäivä ja että hänen kuuluisi huilata, kun toiset tekisivät työt. Jessie oli ollut Jamesin kyydissä kerran ja se riitti.

Se oli ollut silloin, kun tiimi oli vasta lyöty yhteen ja he harjoittelivat muiden rakettiryhmäläisten kanssa erikoisajoneuvojen käyttöä. Tehtävänä oli ollut läpäistä haastava esterata Rakettiryhmän uudella, aseistetulla maastoautolla. Kaikki oli sujunut hyvin, kunnes James oli epähuomiossa sohaissut väärää nappia ja tulittanut edellä ajavan parin autoa. Se oli tietenkin kuulunut Butchille ja Cassidylle, minkä vuoksi he saivat kuulla asiasta pitkään.

”Katsotaanpa”, sanoi Meowth, joka luki karttaa takapenkillä. ”Todennäköisesti tenavat saapuvat vuorelle aikaisintaan puolen päivän maissa. Meillä on hyvin aikaa.”

”Tätä ne eivät osaa odottaa”, sanoi James ja nauroi hiljaa suloista, pahantahtoista nauruaan, mikä sai Jessien melkein ajamaan ulos tieltä.
”Eivät varmasti. He räjähtävät ilmaan pelkästä ällistyksestä!”

Meowth katsoi kaavioitaan ja virnisti. Hänen oli pakko kerrata suunnitelmansa ääneen ihan vain sen nerokkuuden takia. ”Ipanoiden suorin tie seuraavaan kaupunkiin käy tämän vuoren läpäisevää luolaa pitkin. Mutta me kaivammekin yläkautta tunnelin, joka johtaa luolan keskelle, ja yllätämme nuo pennut!”

He kaikki nauroivat osaksi jännityksestä, osaksi suunnitelman ihanan kavaluuden vuoksi. Paitsi että heillä olisi yllätyksen suoma etu, he olisivat myös valmiita taistelemaan, toisin kuin ipanat, joiden kaikki voimat olisivat huvenneet vuorta kavutessa.

Hieman ennen vuoren huippua tie päättyi. Jessie pysäytti auton, ja he astuivat ulos. Meowth loikkasi autosta viimeisenä, naama kiinni kartassa.

”Hmm…” hän sanoi ja katsoi joka puolelle. ”Tuolla päin pitäisi olla oikea kohta.” He ottivat tarvittavat välineet mukaansa ja lähtivät Meowthin osoittamaan suuntaan. Ei mennyt kauaa ennen kuin he olivat perillä.

”Loistavaa”, Jessie sanoi Meowthin ilmoitettua, että luolan pitäisi kulkea täsmälleen heidän alapuolellaan. ”Nyt tarvitsemme vain tunnelin.”
”Tässä on dynamiitit”, sanoi James kaksi dynamiittikimppua käsissään.
”Ja sitten menoksi!” kajautti Meowth.

*

Samaan aikaan kymmeniä metrejä heidän alapuolellaan Ash, Misty ja Brock saapuivat samaisen vuoren ainoan läpikuljettavan luolan suulle. He pysähtyivät lukemaan suurta, kissankokoisin kirjaimin kirjoitettua varoituskylttiä edessään. Kyltissä luki:

HUOMIO, JALANKULKIJA!
LUOLASSA SORTUMISVAARA. KÄYTÄ VAIN PAKON EDESSÄ JA VÄLTÄ KOVIA ÄÄNIÄ.

”Ahaa…” Ash sanoi kyltin luettuaan. ”Täytyy siis olla varovainen.”
”Ja puhua aivan hiljaa”, totesi Brock, joka selasi pientä opasvihkostaan löytääkseen lisätietoa vuoresta.
”Minua kyllä arveluttaa”, sanoi Misty rypistäen otsaansa hieman. ”Eikö olisi turvallisempaa kääntyä takaisin ja etsiä kiertotie?”
”Niin mutta suorin tie kaupunkiin kulkee tästä”, Ash sanoi. ”Toista kautta on päivien matka!”

Hetken kinasteltuaan kolmikko päätti joka tapauksessa käyttää luolaa – vannottuaan, ettei kukaan korottaisi ääntään. Niin he marssivat sisään pimeään ja suoraan kohti suden suuta.

*

Rakettiryhmä odotti kivirykelmän takana korvat tukittuna. Kolme… kaksi… yksi… RÄJÄHDYS.

He panivat silmät kiinni ja avasivat ne vasta, kun posauksen nostattama tärinä oli lakannut. He nousivat kivien takaa ja palasivat sinne, missä dynamiitti oli räjähtänyt. ”Hmm”, James sanoi yrittäessään tiirata pimeään onkaloon. ”Onkohan tämä tarpeeksi syvä? En näe pohjaa.”
”Minä tiedän, kuka voi auttaa”, sanoi Jessie. Hän veti yhden poképallon vyöltään. ”Matkaan, Arbok!”

Liilanvärinen käärmepokémon ilmaantui pallosta ja sihisi tervehdykseksi. ”Arbok, sukella tunneliin ja kerro, joko se yltää isompaan luolaan”, Jessie käski heti.
”Sssszzzhaaa!” Arbok teki työtä käskettyä, ja parissa sekunnissa sen korea häntä oli kadonnut tunnelin syvyyksiin.

Arbok palasi alle minuutin ja sähisi vastauksensa Meowthille, joka tulkkasi. ”Tunneli on syvä, mutta ei vielä yllä luolaan. Tarvitsemme toisen dynamiittisatsin.”

*

Alhaalla hämärässä luolassa Misty oli tarrannut Ashin käteen ja inisi hiljaa. ”Se äskeinen tuntui ihan maanjäristykseltä. Oletko varma että tämä on turvallista?”
”Outoa tämä ainakin on”, sanoi Brock matalalla äänellä. Hän piteli opaskirjaa nyt aivan naamansa edessä. ”Näillä alueilla ei kerrota esiintyvän minkäänlaisia maanjäristyksiä.”
”No mitä me sitten kuulimme äsken?” Ash kysyi vähän liian kovaa, ja sai vastaukseksi kaksi isoa hyssytystä.

Samassa kuului uusi jyrähdys, ja Misty kiljaisi. Ash ja Brock tukkivat hänen suunsa ja raahasivat hänet mukanaan seinän viereen. Maa alkoi tärähdellä. Pikachu piteli korviaan ja uikutti. Seiniltä vieri maahan pieniä kiviä.

Ja jälleen se oli ohi yhtä äkkiä kuin alkoikin. ”Nyt riittää!” sanoi Misty kiivaasti, vaikka yrittikin samalla pitää äänensä hiljaisena. ”Minä en jatka enää metriäkään eteenpäin!”
”Hei Misty, olemme melkein puolessavälissä”, Ash sanoi. ”On samantekevää jatkammeko matkaa vai käännymmekö takaisin, matka on yhtä pitkä.”
”Voih… no hyvä on sitten”, Misty sanoi yrittäen kuulostaa urhealta. Hänen rystysensä kuitenkin puristivat kalpeina punaisen repun hihnaa.
”Eteenpäin, mars”, sanoi Brock.

*

Arbok palasi toiselta tiedusteluretkeltään nyökyttäen päätään innokkaasti. Tunneli oli valmis.

”Hyvää työtä, Arbok”, Jessie sanoi ennen kuin kutsui pokémonin takaisin palloon. ”Nyt me vain laskeudumme alas ja odotamme että ipanat tulevat. Pallo valmiina, Meowth?”
”Täältä tulee”, Meowth sanoi ja kohotti suurieleisesti pientä kaukosäädintä, jossa oli muutama erivärinen nappi. Hän painoi napeista yhtä, ja heidän kuumailmapallonsa laskeutui parin metrin korkeudelle maasta. Korin pohjasta roikkui paksu köysi.

Meowth oli selittänyt, että olisi riskialtista tulla kuumailmapallolla, sillä jos ipanat huomaisivat sen, he osaisivat varoa. Oli turvallisempaa ajaa vuorelle autolla ja täyttää pallo vasta myöhemmin.

”Tällä kertaa pakosuunnitelmamme on pettämätön”, James intoili. ”Olemme ajatelleet kaikkea! Ipanat eivät saa palloa puhkaistua, kun se on näin korkealla heidän ulottumattomissaan.”
”Eivätkä he pääse peräämme, koska tukimme tunnelin jos he yrittävät”, Jessie hykerteli. Hänen vieressään oli lisää dynamiittia, joka tarvittaessa räjäyttäisi tunnelin umpeen.

”Rakettiryhmä, matkaan!” huudahti Meowth ja tarttui pallosta roikkuvaan köyteen. Jessie ja James seurasivat. Jessiellä oli kumihanskat ja haavi mukanaan. James taas kantoi selässään pientä, sinistä reppua, jossa oli lisävarusteita varmuuden varalle. Meowth painoi kaukosäätimen toista nappia ja köysi alkoi laskeutua hitaasti alas tunneliin.

Tunnelissa oli säkkipimeää, ja ylhäältä paistava valo katosi nopeasti. Pikku hiljaa silmät kuitenkin alkoivat tottua. ”Vielä vähän…” ohjeisti Jessie, joka roikkui alimmaisena. ”Vielä… vielä… seis!”

He pysähtyivät juuri ennen tunnelin yhtymistä luolaan. ”Täydellistä. Nyt vain odotamme.”

He odottivat noin viisi minuuttia, ja sekin oli tarpeeksi muuttamaan jännityksen tylsyydeksi ja saamaan kädet kipeiksi roikkumisesta. Mutta sitten vanhemman ipanan matala ääni kantautui heidän korviinsa. Jessie virnisti ja laski haaviaan alemmas. Ajoituksen oli oltava täsmällinen…

Vanhimman ipanan pää ilmestyi heidän alleen. Ja sitten porkkanapään. Ja lopulta…

”NYT!” Jessie sanoi ja kahmaisi haavillaan. Se sujahti täydellisesti naperon pään yli ja hotkaisi Pikachun mennessään. Jessie veti voitonriemuisena haavin ylös.

”Pikachu! Missä sinä olet?” huudahti ipana äimistyneenä, kädet haroen ilmaa päänsä päällä.
”Ash, hiljempaa!” hyssytteli vanhempi ipana.
”Mutta kun Pikachu on – hei, mitä tuolla on!”

Hän oli huomannut Rakettiryhmän, joka roikkui köydessä täsmälleen heidän päidensä yläpuolella. ”Rakettiryhmä!” henkäisi porkkanapää.
”Te siis aiheutitte räjähdykset?” vanhempi ipana arvasi viisaasti.

Jessie hymyili. He voisivat yhtä hyvin esittäytyä vielä kerran, kun jo jäivät kiinni.

”Meitä on kaksi!”
”Kammottavaksi!”
”Maailma kaipaa pelastusta.”
”On kansamme loistavin sielultaan – ”

”Hiljaa! Rakettiryhmä, olkaa hiljaa!” ipanat suhisivat päälle. James keskeytti lauseensa ja Jessien leuka loksahti. Kuinka nuo kehtasivat puhua päälle?

”Hei!” Jessie sanoi. ”Antakaa meidän esittäytyä, tai – ”
”Kuunnelkaa!” sanoi vanhempi ipana, kädet sovinnollisesti kohotettuina, yrittäen puhua yhtä aikaa hiljaa ja vakuuttavasti. ”Tässä luolassa on sortumisvaara. Jos puhutte liian kovaa, katto voi romahtaa ja jäämme kaikki loukkuun. Räjäytyksenne ovat luultavasti heikentäneet seiniä entisestään!”

Jessie katsoi ylös Jamesiin. Tämä kohautti olkiaan. ”Näinkö on?” Jessie sanoi. ”Siinä tapauksessa lienee parasta, että otamme vain Pikachun ja häivymme. Meowth, matka kohti valoa!”
”Selvä pyy!”

”Seis!” huudahti pikkuipana, kun köysi alkoi hilautua ylöspäin. ”Bulbasaur, valitsen sinut!” Kuului, kuinka poképallo lähetettiin matkaan ja ruohopokémon ilmestyi ulos. ”Bulbasaur, katkaise köysi viiltolehdellä ja äkkiä!”

”O-ou”, sanoi James paljonpuhuvasti. Kaikkea he olivat ajatelleet paitsi tätä: köysi ei ollut metallia.

VIPS, VIUH! Bulbasaurin lähettämät terävät lehdet sinkosivat edestakaisin kapeassa tunnelissa ja halkoivat paksun köyden silpuksi tuosta vain. Kaikki kolme Rakettiryhmän jäsentä viuhtoivat hetken ilmassa, mutta putosivat sitten armotta alas luolan kiviselle lattialle.

”Pikachu!” Ash kutsui, ja keltainen sähköhiiri loikkasi haavista pojan syliin iloiseen jälleennäkemiseen. Jessie hieroi selkäänsä, jolle oli kipeästi laskeutunut, ja kiristeli hampaitaan. Tämä ei voinut olla totta, kaiken sen suunnittelun ja valmistelun jälkeen heidän keikkansa oli pilannut Bulbasaur.

”Paras jatkaa tätä joku toinen kerta”, sanoi vanhempi ipana ja viittasi toisia seuraamaan itseään. ”Täällä se on liian vaarallista.”

”Älä unta näe, ipana!” Jessie raivostui. ”Pikachu on meidän tänään!
”Älä itse uneksi!” huusi johtoipana. ”Noista on päästävä eroon. Pikachu, ukkosisku!”
”ASH, ÄLÄ!”

Mutta sähköhiiri noudatti käskyä jo ennen kuin koko se oli livahtanut kouluttajan huulilta. Pikachu keräsi sähköä parin sekunnin verran ja purskautti sitten kaiken ulos järisyttävällä voimalla.

Rakettiryhmä paiskautui kattoon iskun voimasta, ja kaikista heistä lähti hirvittävä tuskanhuuto. Samassa he putosivat takaisin alas, näkivät Pikachun hupsis-vain-mitä-tuli-tehtyä-ilmeen ja ipanoiden kauhun vääristämät kasvot… ja sitten alkoi järistä.

Se sortuu!” huusi vanhin ipana. ”Kaikki, juoskaa!

Ipanat ottivat jalat alleen ja pinkoivat minkä kerkesivät käytävää eteenpäin. Jessie, James ja Meowth nousivat jaloilleen, kiljuivat kauhusta ja lähtivät toisten perään – mutta he olivat tuskin ottaneet kahta askelta, kun katto heidän edessään romahti alas jättäen kulkuväylän paikalle vain valtavan kasan kiveä.

”Toinen suunta!” Jessie huusi, ja he kääntyivät kannoillaan. Taaskaan he eivät ehtineet juosta pitkään, kun heidän tiensä jo tukki toinen kasa kivenjärkäleitä. He olivat loukussa.

He painautuivat vasten seinää. Jyrinä ja tärinä jatkuivat yhä kaikkialla ympärillä. Jessie painoi kätensä vasten Jamesin rintakehää ja tämä kietoi kätensä toisen selkään. Meowth halasi heidän jalkojaan kauhusta kankeana.

”Voi eeiii!” Meowth huudahti kun huomasi, että heidän viereisensäkin seinä alkoi sortua. He loikkasivat äkkiä pois alta, kompastuivat toistensa jalkoihin ja jäivät maahan makaamaan, jokaisella kädet pään suojana ja kukin rukoillen ihmettä.

Seinältä vyöryi alas pari kiveä, jotka murskaantuivat kappaleiksi jo ennen kuin ehtivät maahan. Palaset värisivät maassa villisti, kuin tanssien.

Ja sitten – muutaman tuskallisen sekunnin kuluttua – järistys lakkasi.

James nosti päänsä ensimmäisenä. Hän katsoi oikealle ja näki Meowthin kerällä vieressään. ”Meowth? Oletko kunnossa?”
”Ää-äh…” Meowth kohottautui varovasti ja hieroi päätään. ”Olen kai.”

”Jessie?” James katsoi ympärilleen ja löysi Jessien makaamasta seinän vieressä. Hän nielaisi ja nousi nopeasti jaloilleen, vain polvistuakseen taas Jessien viereen.

”Herää, Jessie, ole kiltti!” James aneli ja ravisti ystäväänsä hellästi. Hän huomasi että tämä oli saanut terävästä kivestä haavan päähänsä. ”Jessie, älä viitsi, et sinä ole – ”

Jessie ynähti. Sitten hän avasi silmänsä. Jamesin helpotus oli niin valtava, ettei hän hetkeen saanut sanaa suustaan. ”Oletko kunnossa, Jessie?” hän kysyi heikolla äänellä ja tuki Jessietä selästä, kun tämä kohottautui istumaan.
”Luulen niin”, hän sanoi ja räpäytti silmiään pari kertaa. ”Päähän sattuu.”

”Älä huoli, Jessie”, James sanoi, vaikka hänen omat kätensä vapisivat. ”Minä autan.” Hän kaivoi reppuaan ja lähetti sata kiitosta taivaisiin siitä hyvästä, että oli muistanut ottaa sideharsopakkauksen mukaan. ”Eivät ne kotona auta”, oli Rakettiryhmän ensiapukurssilla muistutettu moneen kertaa.

James puhdisti vertavuotavan haavan Jessien otsassa ja sitoi sen sitten sideharsolla. Jessie pelkäsi sillä hetkellä suunnattomasti henkensä puolesta, mutta Jamesin ammattimainen käytös rauhoitti häntä niin, että hän onnistui pysymään hiljaa paikoillaan. Meowth istui hänen viereensä ja pani yhden tassunsa hänen polvelleen.

”Onko noin hyvä?” James kysyi hieman hermostuneena. Jessie nyökkäsi ja nojasi takanaan olevaan seinään. Häntä huimasi yhä hiukan.
”Kiitos, James.”

”Näyttää siltä, että olemme jumissa”, kertoi Meowth. ”Kumpaankaan suuntaan ei pääse, ja kadotimme kattoluukunkin.”
”Meidän ei kai auta kuin odottaa apua”, James sanoi. Hän vilkaisi muihin kahteen. Kaikki miettivät samaa: kauanko avuntulo kestäisi, kun ainoastaan ipanat tiesivät, että he olivat täällä? Kauanko he kestäisivät täällä niillä varusteilla, jotka heillä oli yhdessä ainoassa repussaan?

”Luuletko, että ipanat selvisivät ulos?” Jessie kysyi katsomatta kumpaankaan ystäväänsä. James pudisteli päätään epätietoisena.
”Ei aavistustakaan. Ainakin he olivat meitä edellä…” Hänen mielessään kävi ipanoiden huutaminen, mutta samassa hän muisti, että se saattaisi aiheuttaa lisää romahduksia.

Sitten hänen katseensa osui johonkin punavalkoiseen kivien lomassa. Hän siirtyi hieman ja poimi esineen käteensä. Se oli pikkuipanan lippalakki. Nielaisten hän työnsi sen taskuunsa, piiloon toisilta.

”Kerroitteko te kaksi pomolle aivan tarkkaan minne me mentiin?” Meowth kysyi. Hänen suuret kissansilmänsä näyttivät kammottavan avuttomilta, eksyneiltä.
”Ei”, Jessie sanoi ja joutui nieleskelemään palaa kurkustaan. ”Hän tietää vain että menimme Pikachun perään niiden varusteiden kanssa, jotka hän rahoitti. Hän on luultavasti vain vihainen, kun emme taaskaan palanneet tuomaan mitään.”

”Mutta kuulkaa!” James sanoi, yrittäen estää paniikkia leviämästä toisten, mutta ennen kaikkea itsensä sisällä. ”Tällä alueellahan ravaa pokémonkouluttajia vähän väliä. Ennen pitkää joku huomaa, että tunneli on tukossa.”
”Ja sitten?” Jessie sanoi heikosti.
”No sitten ne raivaavat tien taas auki!”

”Mutta kuinka ne osaisivat olettaa, että täällä on joku?” Meowth kysyi väristen. ”Ne saattavat päättää vain avata uuden kulkutien. Tai odottaa työmiehiä jotka tekevät raivauksen halvimmalla. Siinä voi mennä viikkoja… ehkä kuukausia…”

”Äh, älä hulluja puhu, Meowth!” Jessie kivahti. ”Totta kai ne tulevat auttamaan.” Sen sanottuaan hän pillahti itkuun. Kyyneleet valuivat puroina pitkin hänen poskiaan ja hän hautasi kasvonsa polviin. James järkyttyi tästä yhtäkkisestä tunteenpurkauksesta, mutta kietoi kätensä vapisevan Jessien ympärille.

”Anteeksi”, Jessie sanoi, nyyhkäisi pari kertaa ja pakottautui lopettamaan vollottamisen siihen paikkaan. Hän pyyhki kyyneleet hanskallaan. ”En tiedä mikä minuun meni.”
”Ei se mitään, Jess”, James sanoi ja antoi kätensä jäädä hänen olalleen. ”Olet vähän peloissasi, siinä kaikki.”

”Minä EN ole peloissani!” Jessie ärähti. ”Osaan kyllä hoitaa tieni ulos täältä.” Sen sanottuaan hän pomppasi pystyyn ja käveli tien tukkivien kivenjärkäleiden eteen. ”Hmm. Onnistumme varmasti kaivautumaan tästä läpi jotenkin. Arbok, matkaan!”

Arbok oli jo ilmaantunut poképallosta, kun James huudahti: ”Älä tee sitä, Jessie! Jos Arbok kaivautuu tuosta läpi, se aiheuttaa vain uuden romahduksen. Sitten me kaikki menemme tuusannuuskaksi!”

Jessie pysähtyi ajattelemaan. ”Tarkoitatko, että meidän pitäisi kaivaa reitti käsin?”
”Muuta vaihtoehtoa ei ole”, James sanoi. Hän nousi ja käveli Jessien viereen. Sitten hän kumartui ja yritti nostaa yhtä kiveä. Se ei hievahtanutkaan.

”Anna kun minä”, sanoi Jessie ja nosti toiselta puolelta. Meowth liittyi heihin, ja kivi liikahti noin sentin – mutta sitten se rysähti takaisin maahan. Pieni, etäinen jyrähdys seurasi perässä.

James nielaisi ja totesi hiljaa: ”Taitaa olla turha yrittää.” Jessie huokaisi, kutsui Arbokin takaisin palloon ja istui taas seinän viereen. He olivat tuomittuja. Jos kaivaminen oli näin epätoivoista täältä käsin, ulkopuolelta se ei olisi yhtään helpompaa.

”Joten mitä me teemme nyt?” Meowth kysyi alahuuli vavisten.
”Me odotamme”, sanoi James. ”Minulla on vähän ruokaa ja vettä mukana.”

Hän nosti repustaan säilyketölkin, leivänpuolikkaan ja vajaan vesipullon.

”Emme pärjää näillä edes viikkoa”, Jessie kuiskasi.
”Älä sano noin. Muistatko miten vähällä pärjäsimme Rakettiryhmän harjoitusleirillä?”

Jessie muisti. Yksi leipä ja vesipullo kullekin. Mutta silloin he olivat sentään tienneet, kuinka kauan harjoitus kestäisi. Tämä ei ollut harjoitus eikä heillä ollut aavistustakaan, kauanko heidän täytyisi jaksaa.

He viettivät muutaman tunnin vain istuen hiljaa vierekkäin. Välillä joku laukoi vitsin tai kaksi siitä, kuinka ipanoiden oli käynyt. Jessie sanoi, että he olivat luultavasti jääneet kivivyöryn alle, mutta Pikachu kaivaisi kaikki esiin ja he jatkaisivat onnellisesti matkaansa, Rakettiryhmän unohtaneina. Meowth arveli, että konstaapeli Jenny tai joku muu joka ”veljeilee niiden ärsyttävien kakaroiden kanssa” oli jo pelastanut ipanat ja järjestänyt heille juhlaparaatin ihan vain heidän elossa olemisensa kunniaksi.

Jonkin ajan päästä kaikkien mahat alkoivat murista, mutta kukaan ei sanonut mitään. He istuivat itsepintaisesti hiljaa paikallaan, tiesivät ettei ruokaa ollut paljon, eivät halunneet olla se joka sortuisi ilmaisemaan nälkänsä ääneen…

Lopulta, kun oli jo luultavasti ilta, James kaivoi ruuat taas esiin. ”Luulenpa että meidän on pakko syödä jotain. Emme saa kadottaa voimiamme heti alussa.” Hän avasi ananastölkin ja tarjosi siitä muille.

Jessie otti palan ananasta ja muisti, että oli sinä samaisena päivänä saanut aamiaiseksi syntymäpäiväkakkua. Nyt se tuntui niin kaukaiselta, vaikka osa tuosta aamiaisesta luultavasti suli yhä jossain hänen vatsassaan.

Kukin sai kaksi pientä ananaspalaa ja pikkiriikkisen kulauksen vettä. Sitten James sulki purkin ja pani sen takaisin reppuun. ”Entäs pokémonit?” muisti Jessie. ”Nekään eivät ole syöneet sitten aamun.”
”Ne pärjäävät ilman ruokaa hieman kauemmin kuin me”, James sanoi. ”Riittää, että ruokimme ne huomenna.”

Jessie silitteli pakonomaisesti Arbokin palloa vyöllään. Päättyisikö senkin matka täällä?

He asettuivat takaisin vieri viereen seinää vasten. Noin tunnin kuluttua Meowth haukotteli ensimmäisen kerran. Haukotus tarttui pian muihinkin. Lopulta James ehdotti, että he kävisivät maaten.

Nukkuminen tuntui etovalta ajatukselta, eikä vain siksi että luolan lattia oli jääkylmä. Nukahtaminen oli kuin sulkisi itsensä hautaan – mikäli siitä tilanteesta oli mahdollista saada enemmän sen tuntuista. Mutta valvominen ei auttaisi heidän tilannettaan, vaan tekisi heistä vainoharhaisia hulluja, kuten Meowth asian ilmaisi, joten he etsivät kivilattialta mahdollisimman mukavan kohdan ja kävivät siihen pitkäkseen.

”James?” Jessie kuiskasi pimeyteen, kun he olivat olleet pari minuuttia hiljaa.
”Niin?” James vastasi hänen selkänsä takaa.

Tauko.

”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä, Jessie.”

Heidän jalkopäässään Meowth kehräsi hiljaa itseään uneen.
« Viimeksi muokattu: 21.06.2015 17:22:54 kirjoittanut Beyond »

Zofcu

  • Shipper Queen
  • ***
  • Viestejä: 68
  • Special Snowflake ♥
    • Tumblr
Vähän pitkäveteinen, mutta kuitenkin ihan söpö :D
You're the only one who knows me Better Than I Know Myself
Richard x Lee ♥ Adam x Sauli ♥ Joey x Daniel ♥ Jude x RDJ ♥ James x Michael ♥ Ian x Anthony

jadie

  • ***
  • Viestejä: 154
  • sports nerd
Oi hih, pokémonficcari!

Löysinpäs söpön ficin, Jessie/James on ihana paritus ja olit toteuttanut suloisesti tämän. Mmm joo, niin kuin Zofcu jo sanoikin, hieman pitkäveteiseksi tää kyllä kävi, olis ehkä toiminut pariin kolmeen osaan pätkäistynä paremmin. Kuvailuun olisi saanut enemmänkin eloa, mutta pokémonin tunnelman olit kyllä hienosti saavuttanut, pisteet siitä. Tästä tosiaan saisi ainakin kaksi jaksoa pituuden puolesta, mutta en kyllä ihan vakuuttunut kaikkien kohtauksien tarpeellisuudesta. Olishan tämä toiminut ihan pelkällä luolakohtauksellakin, mutta en valita. Vaikka mulla kestikin normaalia kauemmin saada tämä luetuksi. Toinen asia mikä pisti silmään oli ton ipana -sanan viljely, käytit sitä ihan älyttömästi ja sen olis voinut korvata välillä jollain lapset, vekarat tai jollain muulla, koska toistit sitä ipanaa aika paljonkin. Vinkiksi vois antaa, että jos puhut Ashista & kumppaneista ryhmänä, ipanat/lapset on ok, mutta jos mainitset yhden erikseen, poika/tyttö kuulostais mun korvaan paremmalta. Ja jos sitä kuvailua sais vähän elävämmäksi niin jes. o/

Mutta sitten tosiaan, tää oli helppolukuinen eikä yhtään raskas, vähän yksinkertainen ja suloinen. Tälläinen kerronta sopii tähän fandomiin hienosti. Ihan kuten pokémonin kuuluukin olla, ja ainakin hahmojen luonteet sait pidettyä kasassa hyvin. Mä tykkään tästä Rakettiryhmäromanssista (sille on taitaa olla ihan oma nimikin, mutten jaksa muistaa sitä :D) ja asetelmasta paljon, ja muutenkin koko Rakettiryhmällä on ihana yhteishenki ja ystävyys ja ääh. Jessie oli ainakin erityisen onnitunut hahmo. Mutta koska kello on paljon [ja lisää selityksiä], en jaksa selitellä enempiä, tykkäsin, söpö ficci on. Jatkoa odotellessa. :)

-Jadie

Ja PS. Säälipisteet Rakettiryhmäläisille, Ashilla ja muilla on pirunmoinen onni :D
The grand story, and we ripped up the ending, and the rules, and destiny, leaving nothing but freedom and choice.

Hirmu

  • ***
  • Viestejä: 86
  • ava © raitakarkki
Zofcu: Kiitos kommentistasi! :) Pahoittelen pitkäveteisyyttä, toivottavasti onnistuin karsimaan tylsyyttä tästä toisesta luvusta.

Jadie: Kiitos kommentista! :) Joo, nyt kun taas ajattelen asiaa, niin täytyy myöntää että ekasta luvusta olisi voinut karsia vielä monta kohtausta pois, kenties koko alun. Katsoin 2. lukuakin uudestaan sillä silmällä ja poistin/tiivistin nyt joitakin kohtauksia niin, ettei sitä lukiessa joutuisi tylsistymään aivan yhtä pahasti. Tuo ficin jakaminen lukuihin oli muuten vaikeaa, koska en ajatellut lukuja kirjoittaessani, ja pätkäisin sen sitten aika hölmöstä kohtaa.
Usko tai älä, ipana-sana tuotti minullekin päänvaivaa. :D Enkkudubeissahan ne käyttävät ihan jatkuvasti sanaa twerp, joka on kai uusissa suomidubeissa pälli, eikä sen hokeminen tuntunut yhtään luontevalta. Päädyin sitten ipanaan, jota yritin välillä korvata juuri tenavilla ja muilla samantyyppisillä sanoilla.
Kiitos vielä kerran arvokkaasta palautteesta - sen avulla sain nyt tehtyä joitakin muutoksia, toivottavasti parempaan suuntaan. =)


Luku 2

   
He heräsivät seuraavana aamuna – jos se oli aamu, pimeyden takia ei voinut olla varma – yksitellen ja söivät hyvin köyhän aamiaisen: yksi ananaspala kullekin. He kutsuivat Arbokin ja Weezingin palloistaan ja antoivat näille pari pientä palaa leivästä. Pokéruokaa heillä ei ollut, sillä kukapa olisi arvannut, että sitä tarvittaisiin täällä.

Päivä kului hiljaisissa merkeissä. Jessie ja James kutsuivat pokémonit takaisin palloihin, jossa niiden olisi mukavampi levätä. Meowth mietti erilaisia, valtaosin typeriä, keinoja joilla he voisivat ehkä paeta. Sitten hän muisti, että juuri hän oli keksinyt tämänkin suunnitelman Pikachun kaappaamiseksi, ja pyysi itkien anteeksi ihmisystäviltään. Nämä torjuivat hänen anteeksipyyntönsä suoralta kädeltä ja sanoivat, ettei se ollut kenenkään vika.

”Toisaalta”, Jessie sanoi, ”jos minä en olisi ollut niin hidas sen haavin kanssa – ”
”Älä aloita, Jessie!” James ärähti. ”Minun olisi pitänyt tajuta, miten vaarallista oli laskeutua tähän kirottuun luolaan – ”
”Hiljaa, meidänhän piti lopettaa syyttely!” Meowth sanoi.

He kinasivat vielä hetken, ennen kuin antautuivat taas painostavalle hiljaisuudelle. Se hiljaisuus kesti aina päivän loppuun asti, jolloin he kaikki saivat pienen ruoka-annoksensa (palasen leipää ja kulauksen vettä) ja kävivät jälleen nukkumaan.

Kolmas päivä koitti. Aamiainen oli jälleen mitätön, ja nälkä tuntui kouristavan vatsaa vielä enemmän sen jälkeen. Mikä tahansa ruoka olisi kelvannut… Kuinka ihmeessä he joskus olivat kehdanneet valittaa saadessaan vain yhden tonnikalapurkin per naama… Nyt sellainen olisi juhla-ateria…

Aamiaisen jälkeen Jessie ei pannutkaan Arbokia takaisin palloon, vaan kutsui sen viereensä ja sanoi sille: ”Arbok, kuuntele nyt hyvin tarkkaan. Jos minulle tapahtuu täällä jotakin…” Hän piti tauon ja kuvitteli, miten hänen haalistuneet luunsa makaisivat siinä samaisessa luolassa vielä vuosien päästä. Hän nielaisi ja karisti kuvan päästään. ”Jos minulle tapahtuu jotakin, jos näyttää että minä en selviä, tahdon sinun tekevän näin: murtaudu tuon kivikasan läpi ulos täältä. Etsi itsellesi mukava ja rauhallinen ympäristö, jossa asua. Äläkä ole surullinen, vaan… vaan jatka elämääsi niin kuin… kuin…” Pari kyyneltä tipahti hänen poskeltaan kiviselle lattialle.

”Ssszzaabok”, Arbok sähisi pää painuksissa ja nuolaisi kolmannen kyyneleen Jessien kasvoilta. James kääntyi Weezinginsä puoleen.
”Weezing, tahdon sinun tekevän samoin. Olet ollut hyvä ystävä.” Hän halasi kivikasvoista pokémoniaan, ja tämä ölisi hänelle tavalla, jonka oli varmaan tarkoitus olla lohduttava.

Neljäntenä päivänä he jättivät aamiaisen kokonaan väliin. Ruokaa, etenkin vettä, olisi säästettävä niin kauan kuin mahdollista. Vatsan kurina kuulosti ahdistavalta pimeässä hiljaisuudessa.

”Minä en kestä tätä”, kuiskasi James arviolta iltapäivän aikoihin. ”Tätä pimeyttä ja hiljaisuutta ja epätietoisuutta. Me voimme kuolla tänne!”
”Älä sano noin!” Jessie sanoi ja läimäytti Jamesia takaraivoon. ”Ole vahva. Ajattele, mistä kaikesta olemme selvinneet. Ei Rakettiryhmän tarina voi päättyä tähän.”

James hymyili hiljaa itsekseen kyyneltensä läpi. Jessie oli itsensä täälläkin, täällä pimeässä, Jumalan hylkäämässä kuilussa. Se valoi häneen hiukan toivoa.

Viidentenä päivänä nälkä ja jano oli muuttanut muotoaan. Se ei tuntunut kouristuksina mahassa, vaan tyhjyytenä koko kehossa. James, joka jakoi ruoan, antoi toisille salaa aina hieman enemmän. Hän, jota kukaan ei pitkästä aikaa syyttänyt heidän tilanteestaan, tunsi sitä suuremmalla syyllä itsensä syypääksi kaikkeen.

Viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä James pysyi pitkään valveilla ja katseli nukkuvan Jessien ääriviivoja. Jos hän nääntyisi täällä nälkään, joutuisi katselemaan kuinka Jessie ja Meowth nääntyisivät… hän ei kestäisi sitä…

Me selviämme täältä, Jessie, hän ajatteli lujasti. Vaikka minä en selviäisi, tiedän että sinä pystyt siihen. Sinä olet aina ollut meidän tiimimme vahvin jäsen.

Hänen mieleensä muistui taas heidän ensimmäiset viikkonsa yhdessä. He molemmat olivat olleet hyvässä kunnossa, mutta Jessie oli aina askeleen edellä. Hänellä oli sisua, ei vain fyysistä voimaa, vaan myös tervettä (ja ehkä hieman epätervettäkin) aggressiota. Se vei hänet aina pitkälle. Ja James oli varma, että se veisi hänet myös ulos tästä luolasta vaikka mikä olisi.

Kuudentena päivänä Jessie ja James heräsivät hiljaiseen nyyhkytykseen, joka kuului heidän jalkopäästään. Meowth istui hereillä ja oli painanut kasvot tassuihinsa.

”Meowth? Mikä hätänä?” Jessie kyyristyi kissapokémonin viereen.
”M-minä vain…” Meowth nyyhki. ”M-me ei selvitä täältä ikinä. Kuinka paljon meiltä jäikään tekemättä. Kuinka hienon tiimin maailma meissä menettää. S-se ei ole reilua!” Kyyneleet valuivat vesiputouksina hänen silmistään. James polvistui hänen toiselle puolelleen ja tarttui hänen käpäläänsä.

”Älä sano noin, Meowth”, James sanoi. ”Meillä on toivoa.” Hän katsoi Jessieen, joka nyökkäsi vahvistukseksi.
”Meillä on toivoa niin kauan kuin olemme elossa.” Hän pyyhki kyyneleet Meowthin poskelta. ”Tulehan, otetaan aamiaista niin kaikki näyttää taas paremmalta.”

Kullekin oli vain murunen leipää ja tilkka vettä, mutta sekin näytti piristävän Meowthia vähäsen. Nojatessaan luolan seinään aamiaisen jälkeen hän sanoi: ”Jessie ja James… jos meitsi syystä tai toisesta ei selviä täältä teidän kanssa, tahdon teidän tietävän yhden asian.” Hän katsoi tovereitaan vuorotellen ja yritti hymyillä, vaikka kyyneleet karkasivat taas hänen silmiinsä. ”Te olette parhaat katalat ihmisotukset, jotka olen koskaan tuntenut.”

”Voi Meowth. Kiitos”, sanoi James vetäen pokémonin syliinsä. ”Ja sinä olet paras puhuva Meowth johon olen törmännyt.”

Meowthin kehrätessä hänen sylissään James mietti, pitäisikö hänenkin sanoa jotakin Jessielle. Hän vilkaisi syrjäkarein ystäväänsä, joka vain istui tyhjä katse silmissään. Hän näytti nälkäiseltä ja väsyneeltä, mutta ei vielä läheskään kuolevalta. Ei läheskään siltä että luovuttaisi pian. Mutta jokainen kuluva yö söi hänen täydellistä ulkokuortaan, muutti häntä heikommaksi…

Jessie tuijotti vastapäistä seinää näkemättä sitä lainkaan. Hän kuuli etäisesti Meowthin hyrisevän Jamesin sylissä. Hänen ajatuksensa harhailivat jälleen näihin kahteen. Kestäisivätkö he yhtä kauan kuin hän arveli kestävänsä? Vai olivatko nämä jo salaisesti kuoleman partaalla?

Jessie ei halunnut ajatella sitä. Hän ei halunnut edes ajatella, kauanko hän itse jaksaisi. Todellisuudessa hän ei ollut lainkaan varma. Mutta hän ei voinut sanoa sitä ääneen. Ei, vaikka välillä tarve rynnätä Jamesin syliin ja itkeä loputtomiin oli pakottavan suuri. Sillä jos hän antaisi periksi pelolle, se tarttuisi muihin ja lopulta he kuolisivat silkkaan epätoivoon.

Yö saapui. James tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin koskaan aikaisemmin ja pelkäsi nukahtamista sitäkin enemmän. Hänestä tuntui, että silmien sulkeminen voisi johtaa ikuiseen uneen.

Lopeta tuo, hän ajatteli itsekseen, et sinä vielä kuole. Sinun on saatava unta. Hän otti viimeisen silmäyksen nukkuvaan Jessieen, ennen kuin sulki silmänsä. Jos meitä ei huomenna pelasteta, minä kerron hänelle… kerron että…

Kesken sen ajatuksen hän nukahti.

He heräsivät ääniin. James painoi silmiään tiukemmin kiinni, varmana että se oli vain ihanaa unta. Unessa etsintäryhmä tunkeutui seinän läpi ja hän juoksi kohti valoa. Jos ehdin pelastua, ennen kuin uni loppuu, James ajatteli typerästi, ehdin hälyttää muille apua ja…

”James, herää.” Jessie ravisti häntä rajusti. Jamesin silmät rävähtivät auki ja uni hävisi. Mutta äänet eivät.
”Mitä se on?” hän kuiskasi.

Jessie nosti sormensa hyssyttävästi suun eteen. He hiipivät kuuntelemaan kivirykelmän viereen. Äänet olivat heikkoja ja epämääräisiä, mutta varmasti olemassa. Heitä oli tultu pelastamaan.

”Pitäisikö huutaa?” James kysyi sydän hakaten sellaista vauhtia, että se saattaisi purskahtaa hänen rinnastaan hetkenä minä hyvänsä.
”Ei, älä”, Jessie sanoi äkkiä ja tarrasi hänen käsivarteensa. ”Se voisi sortaa luolan uudestaan. Sen takia hekään varmaan eivät yritä kutsua meitä. Meidän täytyy vain odottaa.”

Siispä he istuivat odottamaan. Välillä äänet hiljenivät, välillä ne kuuluivat vahvempina. He erottivat ainakin yhden naisäänen, yhden miesäänen ja kivien siirtelystä aiheutuvaa rahinaa. Jokaisen sydän pamppaili entistä lujempaa.

James etsi Jessien käden omaansa. Tämä puristi sitä ja antoi toisen kätensä Meowthin tassuun. Pelastajien työ tuntui etenevän kiduttavan hitaasti. Jokaisen kolahduksen tai rasahduksen kuullessaan he pidättivät hengitystään. Yksikin liian raju liike tai kova ääni voisi saada luolan sortumaan täysin, naulata viimeisen naulan heidän arkkuunsa. Tuhota Rakettiryhmän legendaarisimman tiimin.

Hetkeksi Jessien ja Jamesin katseet kohtasivat. James puristi huulensa yhteen ja etsi Jessien katseesta turvaa tuovaa päättäväisyyttä. Jessien silmänurkissa kiilteli pari kyyneltä, mutta hän nyökkäsi vakaasti. Meowth painoi päänsä hänen kylkeensä.

Sitten kuului kalahdus, joka oli todellisempi kuin yksikään aiempi. Heidän katseensa jämähtivät kivimuuriin. Se liikkui. Yksi pikkiriikkinen kivi tipahti pois paikoiltaan ja vieri heidän jalkojensa juureen. Toinen kivi siirtyi. Syntyneestä aukosta pilkisti vaalea käsi, ja hiljainen ääni kutsui: ”Huhuu? Onko siellä ketään?”

Porkkanapää.

”Me olemme täällä”, Jessie sanoi tuskin kuuluvasti. Hän siirtyi katsomaan aukosta ja kohtasi porkkanapään sinivihreät silmät, jotka kirkastuivat hetkessä. Hän muisti yhtäkkisesti ja turhanpäiväisesti, että tytön oikea nimi oli Misty.

”Olkaa ihan huoleti”, Misty sanoi. ”Apua on tulossa. Me raivaamme näitä kiviä niin nopeasti kuin pystymme. Onko teillä kaikki hyvin?”
”On”, Jessie kuiskasi, sillä hänen äänensä ei kestänyt enempää. ”On ihan hyvin.”
”Hyvä. Pysytelkää poissa kivien edestä.”

Misty vetäytyi syrjään aukosta, ja Jessie näki kauempana konstaapeli Jennyn, loput ipanat ja pokémoneja, jotka kantoivat kiviä syrjään. Nähtävästi Charmander sekä toimi lyhtynä että poltti kivet pienemmiksi kappaleiksi ennen siirtämistä. Jessie huokaisi ja katsoi taakseen Jamesiin ja Meowthiin.

”Ne ovat tulossa.”

Puolen tunnin kuluessa raivaajat olivat saaneet aukon niin isoksi, että Meowth mahtuisi siitä läpi. Tämä kuitenkin kieltäytyi menemästä. ”Minä odotan teitä”, hän sanoi pidellen tiukasti kiinni Jamesin kädestä. ”En voi mennä tuosta yksin.”

Kului vielä varttitunti, ennen kuin aukko oli tarpeeksi iso heidän kaikkien kulkea. Jessie kömpi ulos ensimmäisenä, hänen jäljessään tulivat James ja Meowth.

”Hyvä”, sanoi konstaapeli Jenny heidän kaikkien päästyä kammiosta luolan avaraan osaan. Hänen äänensä oli tavallista hiljaisempi, mutta silti siitä huokui poliisin auktoriteetti. ”Nyt meidän on käveltävä rauhallisesti ulos. Koko luola voi romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Pysytelkää minun perässäni, niin teillä ei ole hätää.”

Rakettiryhmä tarrautui toisiinsa. He kulkivat konstaapelin jäljessä ja ipanat tulivat viimeisinä. He olivat ottaneet pokémonit palloihinsa, luultavasti minimoidakseen askelista aiheutuvan tärähtelyn. Kukaan ei puhunut sanaakaan.

Päivänvalo alkoi näkyä. Jessie, James ja Meowth tunsivat pakottavaa halua sännätä juoksuun, varmistaa ettei tuo valo katoaisi, löytää tiensä lopullisesti ulos tästä painajaisesta. Mutta konstaapeli Jenny, joka luultavasti luki heidän mieltään jollain konstin, kohotti kätensä kuin stop-merkiksi ja kehotti kaikkia kävelemään edelleen rauhallisesti.

Loputtomalta tuntuneen kävelemisen jälkeen he pääsivät luolan suulle. Valo tuntui häikäisevältä. Aurinko, laulavat linnut, sininen taivas – kaikki häikäisi. Yhtäkkiä Jessie ei tuntenut oloaan lainkaan turvatuksi, ja hän painautui entistä tiiviimmin Jamesia vasten. Hän haukkoi henkeään. Kukaan ei puhunut vieläkään, eikä myöskään pysähtynyt.

Vasta, kun he olivat yli kymmenen metriä luolan suun ulkopuolella, kivisellä vuorenrinteellä, konstaapeli Jenny pysähtyi. Hän kääntyi kohtaamaan toiset ja ilmoitti tavallisella, kantavalla äänellään: ”Selvä, olemme turvassa. Työmiehet romahduttavat nyt luolan lopullisesti, jottei sinne jäisi enää ketään loukkuun. Olette onnekkaita, kun selvisitte sieltä hengissä. Asiantuntijoidemme mielestä romahdusvaara oli niin suuri, ettemme olleet saada lainkaan kaivajia auttamaan.”

Jessie ja James räpäyttivät silmiään ja vilkaisivat ipanoihin. Kaikki kolme näyttivät väsyneiltä ja resuisilta. Pikkuipanan lippalakki puuttui, ja hänen tumma tukkansa näytti tavallistakin sotkuisemmalta.

”Tekö… autoitte silti?” Jessie sopersi.
”Olimme vähällä jäädä itsekin kivien alle”, Ash selitti. ”Ja minun lippikseni jäikin!”

Rakettiryhmä saattoi hyvin kuvitella ipanan itkemässä typerän lippalakkinsa perään luolan suulla, vaikka hänen henkensä oli juuri pelastunut ihmeen ansiosta. James hymyili itsekseen ja veti lakin taskustaan. Hän ei tiennyt, miksi oli säästänyt sen, mutta ilme pikkuipanan kasvoilla oli sen arvoista.

”Niin tämäkö?” James ojensi lippalakkia, ja Ashin suu loksahti auki.
”Minun lippis!” hän huudahti ja ryntäsi kahmaisemaan sen itselleen. Kun se taas seisoi tukevasti hänen mustien hiustensa päällä, hän sanoi: ”Kiitos, James.”

”No jaa, mitäpä tuosta.” James virnisti ja raapi niskaansa. ”Nyt olemme taas tasoissa.”

”Huolestuimme, kun teitä ei näkynyt”, Misty jatkoi tarinaa. ”Aluksi ajattelimme, että olitte ehkä murskautuneet kivien alle. Mutta sitten päättelimme, ettei teistä päästä niin helpolla ja että olette ehkä yhä elossa.”
”Lähdimme kaupunkiin hakemaan apua niin pian kuin pystyimme”, kertoi tenavista pisin, jonka nimi taisi olla Brock. Hänen päässään oli iso laastari – hänkin oli varmaan loukkaantunut kivivyöryssä. ”Meille tuli pieniä mutkia matkaan, mutta lopulta löysimme ihanan konstaapeli Jennyn. Hän lähetti tänne heti apuvoimia.”

”Luolan toinen pää suljettiin, jottei sieltä yrittäisi kukaan läpi”, Misty sanoi. ”Se räjäytetään varmaan umpeen ihan näillä hetkillä.”

He kaikki kääntyivät katsomaan taakseen, missä kypäräpäiset työmiehet lastasivat dynamiittia luolaan.

”Selvä, kaikki pois tieltä!” huusi konstaapeli Jenny ja levitti kätensä merkiksi rajasta, jonka takana tulisi pysyä. Rakettiryhmä katseli kauhuissaan, kuinka ison pamahduksen säestämänä koko luola sortui kasaan.

”J-jos me olisimme olleet tuolla vielä…” Jessie aloitti, kun viimeisetkin kivet olivat pysähtyneet sijoilleen.
”Tiedän”, James sanoi ja halasi häntä lujaa. ”Olisimme mennyttä.”

He molemmat purskahtivat vuolaaseen itkuun. Meowth halasi vavisten heidän jalkojaan, ennen kuin pyörtyi.

*

Rakettiryhmä vietti pari seuraavaa päivää pokémoncenterissä. Arbok ja Weezing olivat pahasti aliravittuja, ja niiden täytyi levätä hetki ennen matkan jatkamista. Meowthkaan ei ollut aivan elämänsä kunnossa. Jessien ja Jamesin ahdinko taas oli suurimmaksi osaksi henkistä, mutta kyllä heillekin kelpasi niin pokémoncenterin ruoka kuin nukkuminen lämpimissä vuoteissa, joissa oli lakanat, huovat ja kaikki.

Toisen päivän iltana hoitaja Joy ilmoitti, että pokémonit olivat taas kunnossa ja he voisivat nyt lähteä. Jessie ja James syöksyivät halaamaan Arbokia ja Weezingiä, kun ne tuotiin lepo-osastolta.

”Sinä pärjäsit hyvin”, Jessie sanoi ja silitti Arbokin päätä hellästi. ”Olen iloinen että olet kunnossa.”

Vasta käveltyään ulos pokémoncenteristä he tajusivat, ettei heillä ollut paikkaa missä yöpyä. He joutuivat jälleen leiriytymään metsään. Mutta olihan taivasalla sentään parempi kuin loukussa.

Kaikki istuivat melko vaitonaisina rätisevän illallisnuotion ääressä. He olivat kuvitelleet, että pelastuminen tuntuisi hienommalta, kuin uudelta elämältä. Mutta ajatuksissaan he kaikki olivat käyneet niin lähellä kuolemaa, ettei sieltä palattu ihan noin vain. Illuusio siitä, ettei heille koskaan voisi tapahtua mitään hengenvaarallista, oli pahasti säröillä.

”Huomenna kai lähdemme taas Pikachun perään?” James kysyi sanoakseen jotain. Jessie nyökkäsi.
”Niin, he eivät voi olla vielä kaukana. Kuumailmapallolla löydämme heidät hetkessä.”

Ja seuraavana päivänä he lensivät taas Meowthin pään muotoisella kuumailmapallollaan kuin eivät koskaan olisi muuta tehneetkään. Se vasta tuntui vapauttavalta. Kaikki oli taas kuin ennenkin, Rakettiryhmä oli vauhdissa ja vireessä jälleen!

Heidän yrityksensä napata Pikachu oli tosin heikko, ehkä surkein pitkiin aikoihin. He tavoittivat ipanat myöhään iltapäivällä ja yksinkertaisesti laskeutuivat pallolla heidän eteensä vailla minkäänlaista erikoissuunnitelmaa. Arbok ja Weezing saivat köniinsä taistelussa, vaikka Weezing ehtikin sokaista pokémonit mutahyökkäyksellään. Lopulta Pikachu lähetti heidät palloineen taivaan tuuliin ukkosiskullaan.

”No, yritys hyvä…” Jessie totesi heidän kiitäessään punertavan taivaan halki.
”Mutta Rakettiryhmä häippäsee taaaaas!” huusivat toiset kuorossa.

Vaan Rakettiryhmä ei pienistä lannistunut. He olivat taas päässeet rötösten tuntumaan ja saivat tappiosta vain uutta tuulta siipiensä alle. He suunnittelivat entistä innokkaammin uutta iskua, viettivät kaavioiden ääressä kokonaisia öitä…

Viikon päästä luolareissusta pomo kutsui heidät puheilleen.

”Kuulkaas nyt”, Giovanni sanoi jylisevällä äänellään, kun tiimi seisoi hänen pöytänsä edessä nöyränä ja pelokkaana. Oranssi puvuntakki ei tehnyt hänestä lainkaan lempeämmän näköistä, pikemminkin päinvastoin. Hän oli kuin iso vihainen charizard.

”Kuulin onnettomuudestanne vuorilla. Armeliaisuuttani hyväksyn sen syyksi olla saamatta aikaan mitään muutamaan päivään. Mutta nyt, kun olette taas ihmisten ilmoilla ja täysissä voimissanne, tahdon tuloksia.”

Giovanni nojautui eteenpäin korkean pöytänsä takana ja naputti mahonkipuuta sormillaan. James nielaisi.

”Jos ette tuo minulle Pikachua, tuotte minulle jotain muuta. Kunhan todistatte minulle, etteivät kaikki teihin sijoittamani rahat valu Kankkulan kaivoon!” Hänen kulmikkaita kasvojaan pitkin valui yksinäinen hikipisara.

”Kyllä pomo!” sanoi Jessie.
”Totta kai”, James säesti.

”Hyvä. Nyt menkää!” Giovannin sormi osoitti ovea, jolle kolmikko kiiruhti koreaa, kuviollista mattoa pitkin. Vasta oven sulkeuduttua he huokaisivat helpotuksesta.

”Huomenna me keksimme jotain”, James vakuutteli. ”Kun olemme nukkuneet virkistävät yöunet.” Kukaan ei sanonut siihen mitään. Kaikki toivoivat sen olevan totta, sillä muussa tapauksessa he olisivat todellakin mennyttä.


Yöunet eivät kuitenkaan olleet järin virkistävät. James näki unta, samaa painajaista jonka hän oli nähnyt jo kahdesti sen jälkeen, kun he olivat vapautuneet luolista.

He olivat samalla vuorella taas. Aurinko paistoi, butterfreet lensivät taivaan poikki ja hempeät kukkaset huojuivat tuulessa. Jessie seisoi jyrkänteen laidalla niin kauniina, niin haaveellisena. James hymyili ja oli juoksemassa hänen luokseen.

Sitten vuoren toiselta sivulta ilmestyi jättikokoinen kivipokémon. Se oli kuin onix, mutta ainakin kymmenen kertaa suurempi. Se kohotti häntänsä iskuvalmiuteen.

”Jessie! Varo!”

Jamesin varoitus ehti ilmoille liian myöhään. Valtava kivimassa osui voimalla Jessieen ja lennätti hänet alas kalliolta. James juoksi salamaa nopeammin, kurkotti yli, yritti tavoittaa Jessien käden –

”Jessie!”

Hän ponkaisi istumaan vain löytääkseen itsensä huohottamasta omassa makuupussissaan tähtitaivaan alla. Hän käänsi äkkiä päätään. Jessie nukkui tyynenä hänen vieressään. Jamesin oli pakko tarkistaa, että hän todella hengitti, ennen kuin saattoi huokaista helpotuksesta ja painaa päänsä polviin.

”Jimmy?”

Se oli Meowth. James oli ilmeisesti herättänyt hänet. Meowth hieroi silmiään tassulla ja kömpi omasta makuupussistaan sammuneen nuotion toiselta puolen hänen viereensä.

”Ei hätää, Meowth, se oli vain painajainen”, James sanoi.
”Sinä huusit Jessietä, etkö vain?”

James huokaisi alistuneena. ”Niin.”
”Sen jälkeen kun me oltiin vankina siellä luolassa – ”
”Älä muistuta minua siitä, Meowth.”
” – sen jälkeen olet alkanut pelätä, että hänelle sattuisi jotain, etkö vain?”

James tarkasteli Meowthin isoja, viisaita silmiä. Miten tuo katti osuikin aina oikeaan?

”Niin olen”, James vastasi.
”No”, Meowth sanoi kuin muina miehinä, ”oletko sinä ajatellut kertoa hänelle?”
”Kertoa mitä?” James tivasi kipakasti.
”Voi Jim, sinä tiedät kyllä mitä.” Meowth nousi ylös ja käveli niine hyvineen takaisin omalle makuupussilleen. ”Hyvää yötä.”

James oli valveilla vielä pitkään, ennen kuin sai unen päästä kiinni. Sinä tiedät kyllä mitä. Totta kai hän tiesi. Mutta hän ei tiennyt miten.

*

”Meitä on kaksi!”
”Kammattavaksi!”

Ipanat jähmettyivät aloilleen keskellä pokémonparturia. Taas yksi kerta, kun Rakettiryhmä oli todella onnistunut yllättämään.

”Tekö taas!” lippispää uikutti.
”Ette jätä meitä rauhaan edes täällä!” Brock sanoi. Kettupokémon Vulpix loikkasi hänen vierelleen turkki puoliksi muotoon kuivattuna.

”Valitettavasti emme”, James sanoi. ”Weezing, savuverho, nyt!”

Sakean savun turvin Jessie ja James saivat napattua Pikachun käsiinsä. ”Ja sitten häivytään!” Jessie sanoi. ”Meowth, missä olet?”

Se pieni epäröinnin hetki maksoi heille savuverhon tuoman suojan. Ash oli kutsunut esiin Pidgeotton, joka hääti savut hetkessä taivaan tuuliin.

”Voi ei!” Meowth huudahti. Samassa Pikachun onnistui riistäytyä vapaaksi Jamesin otteesta puraisemalla häntä sormeen. Yhdessä Vulpixin kanssa se lähetti Rakettiryhmän lentoon katon läpi.

*

He laskeutuivat järveen parin kilometrin päässä – kaikki paitsi Meowth, joka putosi onnellisesti rantahiekalle. Rämmittyään kuivalle maalle Jessie ja James ryhtyivät oikopäätä syyttelemään epäonnistumisestaan Meowthia, jonka kasvoilla karehti kummallisen omahyväinen hymy. Kun toiset kaksi pysähtyivät vetämään henkeä, Meowth veti käpälänsä selän takaa ja ojensi ne kaksikon silmien eteen.

Meowthin tassuissa oli kasapäin ihania, sileitä, kiilteleviä seteleitä. Ne melkein huusivat olemassaoloaan: ”Me olemme rahaa! Rahaa Rakettiryhmän hyppysissä!” Jessie ja James huokaisivat ällistyksestä.

”Aivan. Ja arvatkaas mitä keksin äsken kun te kaksi huusitte keuhkonne pilalle”, Meowth sanoi arvoituksellisesti. ”Näillä rahoilla saamme pystyyn mukavan sivubisneksen, johon sain idean pokémonparturista: liikkuvan pokéhoitolan! Pokémonit tuodaan meidän liikkeeseemme, jossa ne harjataan ja laitetaan kuntoon. Kaupanpäällisiksi kiillotamme poképalloja!”

”Liikkuvan…?” Jessie räpäytti silmiään.
”…pokéhoitolan!” James sanoi. ”Entä mitä me siitä hyödymme, Meowth?”

”No katsokaas. Sillä teemme paljon rahaa ja vedämme puoleemme pokémonkouluttajia. Peitebisneksen avulla nappaamme parhaimmat pokémonit päältä. Lopulta on vain ajan kysymys koska ipanoiden Pikachu löytää tiensä putiikkiimme, ja sitten…!”

Jessie ja James miettivät ideaa. Heillä oli ollut samankaltainen sivutyö aiemminkin, ja se oli päättynyt huonosti. Mutta jokin suunnitelmassa houkutti. Se antaisi heille hieman lomaa Pikachusta ja ipanoista sekä varmistaisi sen, että heillä olisi pian jotain näyttöä pomolle. Olivathan he sentään menestyneet rikollisina aina siihen päivään saakka, kun naperot ja Pikachu ilmestyivät heidän elämäänsä.

”Hmm. Kuulostaa kannattavalta”, Jessie sanoi. ”Saamme varmasti napatuksi paljon arvokkaita pokémoneja pomolle. Hän ei raaski enää erottaa meitä.”
”…ainakaan ihan heti”, James sanoi. ”Koska pannaan suunnitelma täytäntöön?

*

Sivubisnes lähti käyntiin sangen tuottoisasti. Jessie ja James vaihtoivat kuumailmapallon pallo-osan poképallon väriseen ja kiinnittivät sen perään mainoksen: Pokéhoitola J & J. He lensivät paikasta toiseen ipanoiden reittiä mukaillen ja pysähtelivät kylvettämään ja harjaamaan ihmisten pokémoneja. Usein he lähettivät Weezingin edeltä kaupunkiin levittämään savuverhoa – sen jälkeen, likaisina ja nuhjuisina, asiakkaat todella kaipasivat pokéhoitolan palveluita.

Meowth piti huolta rahoista ja ilmoitti aina, kun näköpiirissä oli jokin erityisen hieno pokémon. Tällä tavalla he saivat napattua pari kohtalaisen arvokasta pokémonia, ninetalesin ja nidoqueenin, jotka lähettivät toiveikkaina pomolle. Giovanni ei varsinaisesti sanonut olevansa tyytyväinen, mutta lupasi olla erottamatta tiimiä aivan heti. Rahaakin tuli sen verran, että he saivat hankittua kunnon ruokaa ja majapaikan aina tarvittaessa.

”Jes, jes, kerrankin meillä menee hyvin!” riemuitsi Meowth jälleen kerran rahapinon kimpussa, kun kuumailmapallo lipui rauhallisesti kaupungin yli. Hän oli laskenut rahat jo kolmesti sinä päivänä, eikä malttanut pitää tassujaan erossa niistä.
”Älä sano noin, se tietää aina harmeja”, Jessie ärähti. ”Sitä paitsi, pomo ei ole koskaan meihin täysin tyytyväinen, ennen kuin nappaamme Pikachun.”

Jessie oli oikeassa. Siispä parin seuraavan päivän aikana he uhrasivat arvokasta bisneksentekoaikaansa tenavien jäljittämiseen ja onnistuivatkin löytämään heidät. He päättivät kokeilla näihin vanhaa kunnon kuoppa-ansaa.

Kuten oli uumoiltukin, ansa kyllä pysäytti heidät hetkeksi. Mutta Jessie ja James olivat aivan liian hitaita pokémonien takavarikoinnissa. Bulbasaur onnistui jumittamaan laitteen, jolla he kahmivat poképalloja, ja porkkanapää pääsi kiipeämään kuopasta ylös. Mikä turhauttavinta, lopulta heidät hoiteli se keltainen, mulkosilmäinen ankkapokémon, jolla tuskin oli hajuakaan siitä mitä teki lennättäessään Rakettiryhmän kauas horisonttiin.

Sen päivän koettelemukset eivät loppuneet nöyryyttävään tappioon. Psyykkinen isku oli lennättänyt heidät aivan tuntemattomaan metsään, mistä he eivät ihan heti löytäneetkään tietä pois. Harhailtuaan siellä kaksi tuntia he onnistuivat löytämään hiekkatien ja raahustamaan sitä pitkin kuumailmapallolle. Sillä he lensivät jonkin matkaa eteenpäin ja päätyivät aukealle, jolla oli hieman puita ja jonka lähellä siinsi merenranta. Saatuaan leirinsä pystyyn he olivat niin uupuneita, että nukahtivat jaksamatta edes vaihtaa vaatteita.

Mutta James ei saanut olla rauhassa unessakaan – sama painajainen saapui uudestaan ja uudestaan. Aina hän syöksyi kallion reunalle, yritti niin epätoivoisesti tavoittaa Jessien, joka oli jo niin kaukana ettei hänen kasvojaan erottunut…

EI!

James huomasi taas istuvansa makuupussissa huohottaen. Jessie oli aivan vieressä, kumpikin oli turvassa. Silti hänen sydämensä hakkasi kuin hän olisi todella juossut jyrkänteelle.

Hän painoi päänsä käsiin ja hieroi ohimoitaan. Miksei se uni jättänyt häntä rauhaan? Luolassa vankina oleminen oli ollut kaikille hermoja raastava kokemus, mutta he olivat kohdanneet paljon pahoja paikkoja, eikä kenellekään heistä ollut jäänyt niistä kummempia traumoja. He olivat aina menneet eteenpäin, olleet vahvoja, katsoneet tulevaan.

James katsoi taas nukkuvaa Jessietä. Hän tiesi kyllä, mikä häntä vaivasi. Se ei liittynyt luolaan, ei mihinkään vaarallisiin tilanteisiin minkä hän pelkäisi koituvan kohtalokseen. Hän oli alusta asti tiennyt, että Jessiestä tulisi hänelle tärkeä. Hän oli ollut oikeassa: heistä tuli parhaita ystäviä. Mutta hän ei ollut arvannut, että voisi tuntea jotain enemmän…

Ja häntä vaivasi se, että Jessie ei tiennyt. Ei tiennyt, miten James katseli häntä salaa kun hän vaihtoi vaatteitaan. Ei tiennyt, miten paljon hän nautti joka kerta kun he koskettivat, edes hipaisivat toisiaan. Hän tunsi itsensä rikolliseksi – pahemmaksi kuin siksi, mikä jo tiesi olevansa. Hänestä oli väärin salata jotakin näin suurta. Toisaalta siksi, että jos Jessie tietäisi, hän ei ehkä vaihtaisi vaatteitaan hänen nähtensä. Toisaalta siksi, että jos Jessie sittenkin tuntisi samaa… ja jos hän ei ikinä ehtisi kertoa… Jessie ei ikinä saisi tietää… että häntäkin joku…

Asia oli mutkikas. Hän olisi yhtä paha kummassakin tapauksessa.

Mutta kertominenkin pelotti.

Mihin se johtaisi? Mihin se voisi johtaa? Mitä jos Jessie suuttuisi ja – ajatus oli niin kitkerä nieltäväksi – hylkäisi hänet? Tai entä jos hänestä paljastuisi samanlainen itsekäs ja riippuvainen määräilijä kuin Jessibellesta? Ei, sen vaihtoehdon James voisi huoletta sulkea pois… Hän tunsi Jessien. Tämä oli kyllä hieman ilkeä, ehkä itsekäskin, mutta vielä kaukana Jessibellen kaltaisesta ihmishirviöstä.

Mutta toinen tärkeä kysymys oli, mitä hänen tunnustuksensa tekisi Rakettiryhmälle? Mitä sanoisi Meowth?

Hän vilkaisi sikeästi nukkuvaan kissaan. No jaa, tämä oli itse kehottanut häntä toimimaan. Tai ainakin kysynyt, mitä hän aikoisi tehdä, jättänyt kaikki vaihtoehdot avoimiksi. Ja heillähän oli menestyvä sivubisnes. Jos kaikki päättyisi pahimmalla mahdollisella tavalla ja tiimi hajoaisi, he voisivat sentään jakaa tienaamansa rahat ja päästä jaloilleen kukin tahollaan. Ehkä Jessie ja Meowth jopa jatkaisivat rehellistä työtä. Heidän tulevaisuutensa olisi turvattu pitkäksi aikaa. James taas… noh, hän saattaisi päätyä kadulle nääntymään nälkään. Tai ehkä hän menisi isovanhempiensa luokse, tekisi heille hommia ruokapalkalla. Se ei kuulostanut niin kamalalta.

James katseli hetken taivaalle, jota tähdet ja kuunsirppi valaisivat. Hänestä tuntui, että hän oli jo päättänyt, mitä tekisi ongelmansa suhteen. Mutta hän oli aina ollut pelkuri. Pelkuri, joka ei voisi mitenkään, ikinä…

Jessien kasvot vilahtivat tähdissä. Mitä Jessie sanoisikaan jos tietäisi, millainen pelkuri hän oli! James ravisti päätään.

Pelkuri? Minäkö? Älä luulekaan. Minä teen sen NYT.

Sillä sekunnilla hän kääntyi nukkuvan Jessien puoleen ja tarttui kädellään hänen olkapäähänsä. ”Jessie!” hän kuiskasi ravistellen kevyesti. ”Jessie, herää!”

Katumus iski häneen saman tien, kun Jessie ynähti ja raotti silmiään. Mutta nyt ei saisi perääntyä. ”Jessie, kuuletko?” hän sanoi hiljaa.
”James?” Jessie kohottautui puoli-istuvaan asentoon. ”Mikä hätänä?”

”Minun täytyy puhua kanssasi”, James sanoi nielaisten. Jessien uniset, safiirinväriset silmät katsoivat häneen oudosti.
”Nytkö?”
”Nyt heti.”

Jessie räpytteli unta silmistään vielä noustessaan hitaasti ylös. James nyökkäsi kohti rantaa, jonka aallot he saattoivat kuulla. ”Kävellään vähän.”

Ranta oli taianomaisen näköinen yöllä, vaahdon luikerrellessa vedenrajassa ja taivaankappaleiden luodessa hiljaista valoaan. Jessie ja James kävelivät vierekkäin pehmeällä hiekalla katsomatta toisiinsa. James puri huultaan vihaisena itselleen, kun oli tehnyt niin tärkeän päätöksen noin vain, mutta yritti lohduttaa itseään ajatuksella, että tämä olisi paras mahdollinen ajankohta. Meowth nukkui eikä pääsisi häiritsemään, ja yön pimeys peittäisi punan ja hikipisarat hänen kasvoillaan.

”Kaunista, eikö vain?” James sanoi kokeillakseen, kuinka helposti saisi äänensä ulos. Se tarttui hieman kurkkuun ja kuulosti aavistuksen epäluontevalta, mutta kuului yhtä kaikki.
”On”, Jessie nyökkäsi. Hän oli hetken hiljaa, muttei näemmä malttanut olla kysymättä: ”James – mitä varten toit minut tänne?”

”Nukkuisitko mieluummin aamuun?” James kysyi. Hän melkein toivoi Jessien vastaavan myöntävästi, jotta pääsisi tästä kamalasta tilanteesta. Mutta Jessie pudisti päätään.
”Haluaisin vain tietää, nyt kun olemme täällä.”

James huokaisi. He kävelivät vielä hetken ajan, ennen kuin James pysähtyi ja otti Jessien kädet omiinsa. ”Jessie, minulla on sinulle tärkeää asiaa.”

Jessie nyökkäsi. ”Sen verran osasin jo päätellä.”

James nyökkäsi myös ja tunsi hikikarpalon valuvan kasvojaan pitkin. ”Toivon että voit kuunnella. Tämä on ehkä vakavinta mitä aion ikinä sanoa. Ja toivon että… että osaat suhtautua siihen niin.”

Lievästi huvittunut hymy pyyhkiytyi Jessien kasvoilta kertaheitolla. ”Hyvä on”, hän sanoi rauhallisesti ja katsoi toista silmiin. Jamesin sydän tykytti kuin pienen sähköiskun jäljiltä.

”Jessie. Sinä olet aina ollut paras ystäväni, ja nyt… minä…” Sanat jäivät kurkkuun. James yskäisi, veti henkeä, päästi ilman ulos ja aloitti uudestaan. ”Jessie… minulla on syviä tunteita sinua kohtaan.”

Hänen sydämensä ei tuntunut hakkaavan enää ollenkaan, vaan pysähtyneen. Jessien safiirisilmät laajenivat hivenen, mutta hän odotti yhä, toivoi tarkempaa selitystä. James nielaisi taas ja jatkoi: ”Olet aina ollut hyvä ystäväni. Sinä ja Meowth olette parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. En pelkää mitään niin paljon kuin sitä, että jonain päivänä pilaan sen kaiken. Että menetän teidät. Tiedän että sanomalla tämän riskeeraan kaiken. Tämä voi olla viimeinen keskusteluni sinun kanssasi.” Hän veti henkeä ja puristi lujemmin Jessien käsiä. ”Tiedän, että totuus ja rakkaus on raukkoja varten, mutta tunnethan sinä minut! Et yllättyisi kuullessasi että minä olen raukka. Jessie… olen rakastunut sinuun. Ja minun täytyy saada kuulla, tunnetko sinä samoin.”

Hän puri salaa huultaan, ja hänen kätensä Jessien käsissä tärisivät. Hän katsoi tiiviisti naisen silmiin, jotka säihkyivät suurina. Hänen koko päätään kuumotti, mutta hänen sydämensä tuntui höyhenenkeveältä. Tässä se nyt oli. Kaikki oli sanottu, kävi miten kävi.

”James…” Jessie sanoi säröisellä äänellä.
”Tiedän että saatoin tehdä virheen”, James sanoi ja katsoi muualle, puri huultaan entistä lujemmin, tunsi tarvetta sulkea silmät ja juosta pois.
”Ei, etkä tehnyt.”

Äkisti Jessie heittäytyi halaamaan Jamesia. Hän katsoi miehen olan yli kohti merta niin, ettei toinen voinut nähdä kyyneleitä, jotka vierivät pitkin hänen punehtuneita poskiaan.

”James, minä olen… sanaton”, hän sanoi hieman takellellen. ”Sinä olet kummallisin, idiootein, hurmaavin mies, jonka tiedän. Sinä keräät pullonkorkkeja ja sanot vääriä asioita väärissä paikoissa. Ja olet minun parini ja paras ystäväni, enkä koskaan uskaltanut toivoa, että meistä voisi tulla sen enempää. Mutta nyt sinä…” Hän niiskaisi, kun kaikki Jamesin sanomat kauniit sanat vyöryivät taas hänen tajuntansa läpi. ”Yritän vain sanoa… kyllä, James. Mi-minäkin rakastan sinua.”

Jamesin sydän palasi taas ylikierroksille, ja hänen otteensa Jessiestä tiukkeni. Hän seisoi siinä, Jessie puristettuna rintaansa vasten, kädet hänen hoikan vartalonsa ympärillä, tuijottaen öistä metsää, eivätkä hänen korvansa uskoneet mitä kuulivat. Hänen kämmenensä silittivät vaistomaisesti Jessien selkää. Hän haistoi Jessien parfyymin ja palaneet hiukset ja hienoisen hientuoksun rankan päivän jäljiltä. Jessie hengitti hänen hiuksiinsa. Hengitys oli nopeaa ja tuntui lämpimältä.

Kumpikaan ei päästänyt irti. Kumpikaan ei osannut mennä eteenpäin. Mutta siinä tuntui niin luontevalta olla.

”Oletko sinä ajatellut”, Jessie sanoi hetken päästä, ”mitä me teemme nyt?”

James nielaisi. Hän ei ollut miettinyt, mutta vastaus tuntuikin tulevan luonnostaan.

”Jatkamme ihan niin kuin ennenkin. Me kaksi ja Meowth. Vai mitä?”

Jessie nyökkäsi hänen olkapäätään vasten. ”En haluaisi minkään muuttuvan.”
”Jessie?”
”Niin?”

Jamesin tarvitsi kerätä hetki rohkeutta. ”Minua… minä… minua pelottaa vähän.” Hän punastui, mitä Jessie ei onneksi nähnyt. ”M-minä olen tosi huono tällaisissa… rakkaus…jutuissa. Toivon että voisimme edetä rauhallisesti. Kun… olemme olleet ystäviä niin kauan – minua pelottaa isot muutokset.”

Jessie hymähti hyväntahtoisesti. ”Se on okei. Edetään niin hitaasti kuin vain tahdot.” Hän kallisti hieman päätään, niin että heidän päänsä olivat tiiviimmin yhdessä. Itse asiassa hänelläkään ei ollut kiire. Hän oli kohdannut paljon ikäviä miehiä, paljon pettymyksiä ja sydänsuruja, eikä voinut kuvitella syöksyvänsä intiimiin parisuhteeseen muitta mutkitta.

James saattoi huokaista. ”Kiitos, Jessie.”

He halasivat vielä hetken, ennen kuin Jessie irrottautui varovasti. Heidän kätensä jäivät vielä pitelemään toisistaan.

Nyt vasta Jessie saattoi katsoa Jamesia silmiin. Miehen silmät olivat vihreät ja kauniit ja ne toivat mieleen meren, joka kuohui heidän takanaan. Itsepintainen sininen hiuskiekura laskeutui silmien väliin, kuten aina, antaen oman särmänsä komeisiin kasvoihin. Olihan Jessie tiennyt, että James oli hyvännäköinen, mutta jotenkin hänelle oli aina ollut tärkeämpää katsella itseään. Miten paljon hän olikaan menettänyt kaikkina niinä hetkinä peilin edessä…

James kurottui ottamaan jotakin povitaskustaan. Se oli punainen ruusu, sellainen jota hän kantoi aina pakkomielteisesti mukanaan. Hän ojensi sen hiljaa hymyillen Jessielle. ”Tässä.”

Jessie punastui ottaessaan kukan vastaan. Hänen mieleensä muistui heidän ensitapaamisensa vuosien takaa. Oli kuin hän olisi vasta löytänyt uudestaan sen komean ja huumorintajuisen miehen, josta oli tullut hänen kolmastoista parinsa Rakettiryhmässä. Hän painoi katseensa alas ja piti kiinni Jamesin käsistä, joiden peukalot silittivät varovasti hänen kämmenselkiään.

He seisoivat vielä hetken siinä ja kuuntelivat aaltojen kohinaa. Lopulta Jessie kohotti päänsä ja sanoi: ”Lähdetäänkö takaisin?”

James nyökkäsi ja irrotti toisen kätensä Jessien kädestä; toinen jäi pitelemään kiinni. He olivat ottaneet noin puoli askelta, kun pysähtyivät vielä kerran. Jessie katsoi Jamesin silmiin ja hymyili melkein ujosti. Jameskin hymyili. Hän kallisti varovasti päätään ja kumartui Jessietä kohti. Heidän huulensa kohtasivat hetkeksi ja sitten erkanivat.

He lähtivät takaisin metsää kohden huomaamatta lainkaan pensaassa piileskelevää hahmoa.

”Minä tiesin”, Meowth nyyhkytti itsekseen katsellessaan ystäviensä perään. Hän kuivasi silmiään vaaleanpunaiseen nenäliinaan. ”Hyvin tehty, Jimmy.”

Aamulla punainen ruusu jatkoi eloaan maljakossa kuumailmapallon korin nurkassa. Jamesia ei surettanut, ettei se enää kulkenut hänen sydämensä vierellä. Se oli lopultakin täyttänyt tehtävänsä.


A/N: Laitan tämän nyt loppuun etten spoilaisi. Puolustuksena kamalalle klisee-rakkaudentunnustukselle tahdon sanoa, että näiden kahden kohdalla kliseisyys kuuluu mielestäni ehdottomasti asiaan. :D Jamesissa on IMO tiettyä vanhanaikaista romanttisuutta. Kritisoida toki saa. : D Muutenkin kommentit olisivat edelleen mukavia. =)
« Viimeksi muokattu: 20.01.2012 20:41:46 kirjoittanut Hirmu »

Zofcu

  • Shipper Queen
  • ***
  • Viestejä: 68
  • Special Snowflake ♥
    • Tumblr
Menin täysin sanattomaksi kun luin tuota loppua. James on ollut yksi mun lemppareista jo pitkään, joten toi romanttinen puoli teki siitä vieläkin ihanemman ;)

Lainaus
”Hyvin tehty, Jimmy"
Tuo jäi häiritsemään, kun toi Jimmy -nimi oli muutamassa kohdin ja ilmeisesti silti Jamesia tarkoitit?

En edelleenkään jaksanut lukea ihan kaikkea, mutta tyksin joka tapauksessa :D
You're the only one who knows me Better Than I Know Myself
Richard x Lee ♥ Adam x Sauli ♥ Joey x Daniel ♥ Jude x RDJ ♥ James x Michael ♥ Ian x Anthony

jadie

  • ***
  • Viestejä: 154
  • sports nerd
Yay, ehdin vihdoin lukea tämän. :D

Tajusin muuten että tota pituutta on niin valtavasti sen takia, että oot käyttäny entteriä aika paljon. Tai siis, mun lukutottumuksiin kuuluu vähän harvempi enterinkäyttö mutta samapa tuo. Asdf, kliseet on kyllä joskus kivoja ja tottahan sekin, Rakettiryhmään imagoon kuuluu jonkunlainen kliseisyys aina. Mutta mutta, loppu oli kyllä suloinen, sen mä luin ihan yhteen putkeen pysähtymättä miettimään pituutta - pysähtelin kyllä puoleenväliin asti - vaikka muhun ei kovin ällöromanttinen lopetus iskekään. Tai no, mulla on tosi ristiriitaset fiilikset tästä, koska mä tykkäsin kyllä ja se oli söpö ja ihan oikea ratkaisu, mutta toisaalta inhoan sitä kliseisyyttä. Ja joo, tää ei alunperinkään kuulunut niihin mun omiin mukavuusalueisiin ikärajan ja tyylin puolesta, koska tykkään enemmän synkistä teksteistä (ja Potterfandomista), korkeammista ikärajoista etc. Avasin koko ficin vaan koska pokémonista on niin vähän ficcejä. Voit sitten olla ilonen että mä jäin lukemaan tätä. ;)

Se pokémonhoitolaidea siinä keskivaiheilla oli hauska, arvelutti kyllä ensin että miten nuo nyt rehellistä työtä tekee, mutta se Weezingin savunlevitys palautti siihenkin sitä Rakettiryhmäfiilistä ja niin. : D Ja muuten, kun Meowth sanoi pari kertaa Jimmy, niin oliko se tarkotuksellista vai joku ajatusvirhe? Koska mä ajattelin sen olevan joku lempinimi Jamesille, mutta toisaalta en kyllä nää mitään tarvetta vääntää Jamesista jotain uutta. Mielipidejuttuja.

Lainaus
”Minun lippis!”
butterfreet
ninetalesin ja nidoqueenin
Sisäinen kielioppinatsini tervehtii sua, Tuohon pitäis laittaa 'lippikseni', kuulostais vähemmän tönköltä. Ja osa pokémonien nimistä oli isolla, osa pienellä. Vaikka se ei vaikutakaan ficciin lähes ollenkaan niin ne tökkäs silmään. Voi hyvin olla että oon ainoa joka jaksaa nipottaa jostain pokémonien nimien oikeinkirjotuksesta. :D (Ja mä poimin nää kaikki tuohon samaan lainaukseen, ne ei oo välttämättä lähelläkään toisiaan tekstissä)

Lainaus
keltainen, mulkosilmäinen ankkapokémon, jolla tuskin oli hajuakaan siitä mitä teki
Aww hihi, Psyduck on ihana. ♥
Lainaus
Hän oli kuin iso vihainen Charizard.
Hehe, hauskat yksityiskohdat on aina kivoja. ^^

Lainaus
Jessien uniset, safiirinväriset silmät katsoivat häneen oudosti
Tykkäsin noista safiirinvärisistä silmistä. c:

Kiva ficci oli, mä tykkäsin. :)
-Jadie
The grand story, and we ripped up the ending, and the rules, and destiny, leaving nothing but freedom and choice.

Hirmu

  • ***
  • Viestejä: 86
  • ava © raitakarkki
Zofcu: Kiitos taas kommentista! Kiva että tykkäsit. :) Jimmy on Meowthin käyttämä lempinimi Jamesista, ihan tarkoituksellinen siis. Ainakin englanninkielisessä animessa ja lukemissani ficeissä nimi on esiintynyt, mutta pahoittelen jos se hämäsi tässä. :D

Jadie: Ah, minä sitten en opi jättämään enteriä rauhaan. :D Jotenkin nuo lyhyet kappaleet tulevat niin luonnostaan, pahoittelen.
Pahoittelut myös kliseistä. Jotain rajaa yritin siihenkin toki vetää; olen itse kyllästynyt lukemaan rakkaudentunnustuksen yhteydessä tapahtuvasta täydellisestä suudelmasta, joten minimoin sen kuvailun ja täydellisyyden tässä. Noh, armottoman kliseinenhän tuo kohtaus silti on, ei siitä mihinkään pääse. :D Mutta niin, tuolla tavalla osaisin kuvitella sen tapahtuvan tämän parituksen kohdalla.
Kiva kun huomautit kirjoitusvirheistä! Tarkoitus oli kirjoittaa tunnetut pokémonit (esim. Ashin Pikachu) isolla ja randomit pienellä, mutta näemmä lipsahtelin parissa kohtaa. Ashin taas ajattelen olevan henkilö, joka voisi hyvinkin jättää possessiivisuffiksin pois lippiksestä, kun ei aina täysin kirjakieltä puhu. : D
Jimmy-nimitys tosiaan on ihan Meowthin "virallisesti" käyttämä, vaikka saattaa kyllä kuulostaa suomalaisen korvaan oudolta. En saa päähäni onko se esiintynyt animen suomenkielisessä dubissa.
Muttamutta, kiitos kommentoinnista ja kiva että pidit! :)

Ivory Cutter

  • ***
  • Viestejä: 62
No juu, tykkäsin tästä oikeesti tosi paljon. Pidin siitä, että olit onnistunut saamaan hahmot käyttäytymään itselleen ominaisiin tapoihinsa. Ja mua ei haitannu yhtään tuo kliseinen lopetus. Kuten itse sanoitkin, se sopi hyvin Jessielle ja Jamesille. Olen samaa mieltä :)
Kritiikkinä voisin sanoa myöskin tuon "ipana" sanan toistamisen.
Niin, ja rakastin sitä, että mainitsit Jamesin ruusun!
Kiitos paljon, teit erään rocketshipperin hyvin tyytyväiseksi :)

Pheebs

  • Kohtalon oma
  • ***
  • Viestejä: 103
Rocketshipping ♥!

Ihana löytö, ja ihana sisältö. Nyt et kyllä saa rakentavaa kritiikkiä kun minulla ei ole yhtään mitään
kritisoitavaa, päinvastoin. Ihana löytää tätä paritusta, kun se on aina mielestäni ollut muutenkin
aito. Ainakin minun pienessä mielessäni.

Rakastin yksityiskohtaista kuvailuasi,muistit pienetkin aiat mitä tälläinen pokemonficcien harrastelija
kuten minäkin arvostan todella paljon. Sait Jessien ja Jamesin kirjoitettua ihan omanlaisikseen, tekstiä
oli todella kiva lukea. Ja rakastan tuota otsikkoa, perfect! ;)

Toivottavasti ei haittaa tällänen ihqutuskommentti, mutta minä en vain osaa sanoa tähän muuta kuin
kehuja. Tälläisiä vaan lisää.

♥: Pheebs
新しい道を探せ、他人の地図を広げるな!

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 133
  • Kurlun murlun
Oih, tämä oli kiva satu!

Rocketshipping on kyllä aina yhtä ihana, sitä tarvittaisiin lisää. :D Tarina oli melkoisen mittava, mutta en sanoisi että se aiheutti suurempaa pitkästymistä. Otsikointi on onnistunut, siitä pisteet! Jännää sinänsä, miten se iski saman tien - usein olen törmännyt tyyppeihin, jotka ovat sitä mieltä, että: "Joo, kyllä minäkin katsoin Pokémonia vuosia sitten mutta en muista siitä mitään eikä kiinnosta." Höpön pöpön, se on hienoa, että joillakin samanlainen innostus on vielä tallella ja tässä vaiheessa voisin kiittää tästä ficistä. :D

Minua ilahdutti, miten olit kiinnittänyt tekstiin pieniä muisteluja/muita lauseita, jotka viittaavat ensimmäisellä kaudella sattuneisiin tapahtumiin. En nyt ala sitä väittämään, että muistaisin itse joka ainoan kauden joka ainoan jakson jutut - todellakaan en, minun animenkatseluni loppui Johto-kauden puolivälin jälkeen. Mutta ensimmäinen on aina se ensimmäinen ja kaikista paras, niiden kohdalla tapahtumat ja repliikit muistaa melkoisen hyvin. 8)

Teksti oli hyvin kuvailevaa ja helppolukuista. Pidin jostain syystä siitä, että olit ottanut pokémonien "puheenvuoroja" myös mukaan. Ssszzaabok. :D

Porkkanapää oli hyvä nimitys, mutta kuten täällä jo tuumattiin, ipana olisi kaivannut itselleen muutaman synonyymin. Yksi kämmähdys kävi myös silmään:

Lainaus
”Meitä on kaksi!”
”Kammattavaksi!”

Ipanat jähmettyivät aloilleen keskellä pokémonparturia. Taas yksi kerta, kun Rakettiryhmä oli todella onnistunut yllättämään.

Ajatusten vyöry katkeaa tässä kohtaa, mutta eiköhän kaikki oleellinen tullut jo sanotuksi, jos ei minun puheenvuorossani, niin sitten toisten kommenteissa. :D

Ayu kiittää ja taitaa taas ampaista matkoihinsa!
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."